Jäseniä ongelmaksi asti

Kertaan muutamalla sanalla Aktiivisten Senioreiden historiaa. Yhdistys perustettiin elokuussa 2000 ja lupaus Arabianrannan tontista saatiin vajaa viisi kuukautta myöhemmin vuoden 2001 alussa. Pari viikkoa myöhemmin (23.1. 2001) yhdistys piti lehdistötilaisuuden Kinaporin palvelukeskuksessa Sörnäisissä. Sinne saatiin - päinvastoin kuin Marja Dahlström Loppukiri-kirjassa väittää - ainoastaan muutama toimittaja. Yksi paikalla olijoista oli kuitenkin Helsingin Sanomien Marja Salmela ja se ratkaisi pitkälle tiedotusongelmamme. Valtakunnan ykkösöslehti teki yhdessä päivässä yhdistyksen ja sen tavoitteen, yhteisöllisen senioritalon, tunnetuksi. Uutinen Arabianrantaan nousevasta senioritalosta levisi kulovalkean tavoin ympäri Suomea. Kymmenet tiedotusvälineet kiinnostuivat asiasta (blogini 17.7.2010).

Helsingin Sanomissa 24.1.2001 olleen nelipalstaisen uutisen johdosta ("Arabianrantaan tulossa ikäihmisille omatoiminen asuinyhteisö") suuri määrä keski-ikäisiä ja jo eläkkeellä olevia otti meihin yhteyttä. Heitä saattoi olla peräti lähemmäs 200. Sähköpostiviestejä, puhelinsoittoja ja kirjeitä ei tullut ainoastaan Suomesta vaan maan rajojen ulkopuoleltakin. Yksinäinen vanhuus tuntui olevan monille ahdistava ajatus. Maaliskuussa (8.3.2001) järjestimme yleisötilaisuuden uusille jäsenille ja muille kiinnostuneille Alppilan yläasteella Linnanmäen kupeessa. Paikan saimme käyttöömme ilmaiseksi poikani kautta.

Olin pelännyt koko syksyn (2000) tiedon hankkeesta vuotavan medialle. Tarvitsimme julkisuutta vasta tontin saatuamme. Halusin varmistua myös siitä, että nimenomaan t a r v i t e s s a m m e saamme Loppukirille riittävästi huomiota, niin että tieto ei tipottain valuisi pikku uutisten muodossa eikä juttuja kukaan lukisi tai edes huomaisi. Entisenä aikakauslehden toimittajana tiesin piilomainonnan arvon. Ymmärsin myös, että ilman median myönteistä suhtautumista uudenlaista senioritaloa ei potkaistaisi pystyyn. Ei riittäisi, että saisimme tarvittavat asukkaat viisikerroksiseen taloon. Lisäksi meidän piti ajatella rahoitusta. Kaavailemamme yhteisöllisyys edellytti tilavia yhteistiloja, ja niitä varten ulkopuolisten apu olisi tarpeen. Suomalainen lainsäädäntö ei tuntenut Loppukirin kaltaisia taloja.

Pientä informaatiovirtaa en siis halunnut. En kuitenkaan voinut kuvitella, että tiedotusvälineiden kiinnostus olisi sitten sitä luokkaa, että veretkin melkein seisahtuisivat: nelisenkymmentä sanoma- ja aikakauslehteä sekä radio- ja tv-kanavaa ehti kertoa Loppukiristä niiden kuudentoista kuukauden aikana, jotka mahtuivat ensimmäisen tiedotustilaisuuden ja minun yhdistyksestä eroamiseni väliin.

Kun olin kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanin luona joulukuun alussa 2000 pyytämässä yhdistykselle tonttia, sain mukaani joukkoihimme vasta vähän aikaisemmin liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli tontin saamisen kannalta hyvä ratkaisu. Käynti Kansakoulukadulla Mikael Sundmanin toimistossa sujui paremmin kuin hyvin (blogini 24.2.2010). Hetken ehdin niinä päivinä jo ajattella, että Eilasta voisi tulla puheenjohtajan tehtävässä huonosti viihtyvän Marja Dahlströmin jälkeen yhdistyksen keulakuva. Eila oli minua pari vuotta nuorempi, mutta ei ollut enää - toisin kuin minä - työelämässä mukana. Hän oli tehnyt uran pankissa, suorittanut kypsässä iässä tutkinnon oikeustieteellisessä, mutta jäänyt sitten miehensä omaishoitajaksi ja sen jälkeen työttömäksi. Hänessä oli tiettyä napakkuutta, mistä pidin. Eikä laintuntemuskaan ollut yhdistyksen puheenjohtajalla pahitteeksi.

Hallitus ei saanut listaa yhdistykseen liittyneistä
Eilasta ei tullut puheenjohtajaa, vaikka hän oli yksi oma-aloitteisimmista jäsenistä, joihin Aktiiviisissa Senioreissa törmäsin. Luultavasti hän myös halusi puheenjohtajaksi. Monta kantoa ehti tulla kaskeen ennen kuin tämä napakka nainen erosi yhdistyksestä vuoden vaihteessa 2001-2002. Kun pidimme tiedotustilaisuutta Sörnäisten palvelutalossa (blogini 17.7.2010), Eila osoitti kiitettävää aktiivisuutta. Ehkä halu päästä vaikuttamaan kuitenkin sokaisi. Lehdistötilaisuudessa hän joka tapauksessa mitään muille kertomatta ilmoitti oma-aloitteisesti HS:n toimittajalle olevansa se jäsen, johon kaikki Loppukiristä kiinnostuneet lukijat voisivat ottaa yhteyttä. Ei yhteystietojen vastaanottajaksi ilmoittautumisessa sinällään mitään tuomittavaa ollut, mutta jostain syystä Eila ryhtyi yhteydenotot vastaanotettuaan ja yhteystiedot saatuaan panttamaan ihmisten nimiä ja yhteystietoja. Mihin hän tähtäsi?

Meni kuukausia, ennen kuin Marja Dahlström, joka oli puheenjohtaja, ja minä, joka olin varapuheenjohtaja, saimme nimilistan eteemme. Eila vetosi lakipykäliin. Olisiko kysymys ollut tietosuojasta? Minun maallikonjärkeeni se ei kuitenkaan uponnut. Miksi olisimme keränneet soittajilta nimet ja yhteystiedot, jos ne jäisivät salaisina pidettäviksi sellaisen jäsenen haltuun, joka ei edes hallituksessa istunut? Miksi olisimme järjestäneet tiedotustilaisuuden?

Kun vihdoin sain Marjan kanssa listan käsiimme, yhdistykseen haluavien määrä oli kutistunut aika lailla. Mutta sillakään ei ollut sinällään merkitystä. Yhdistykseen tulijoita nimittäin riitti, ja pitkin kevättä joukkomme vain kasvoi. Jäsenmäärä kasvoi, mutta yhdistys ei välttämättä vahvistunut. Ongelmaksi muodostui, miten tutustua uusiin ihmisiin, miten aktivoida heitä, miten kaivaa jokaisen kyvyt ja taidot esille. Mielestäni tarvitsimme toimijoita, tarvitsimme monen alan ihmisiä. Jokainen uusi tulokas täytti kyllä sivun pituisen ilmoittatumiskaavakkeen ja ilmaisi halukuutensa eri työryhmiin, mutta kuolleeksi kirjaimeksi teksti ensimmäisen kevään aikana monen kohdalla jäi. Totuus on, että enemmän minä niita ilmoittatumispapereitakin ehdin lukemaan vasta siinä vaiheessa kun olin jo yhdistyksestä eronnut.

En ole mikään delegoija. Olen kieltäytynyt puheenjohtajuuksista ja jopa päätoimittajuudestakin siihen vedoten. Jos en ollut saanut lapsianikaan murrosiässä ojennukseen, kuinka saisin täysikasvuisia. Tiimityöskentelystäkään en ole suuremmin nauttinut. Tai tietysti olen joidenkin harvojen kanssa nauttinut, mutta suurin osa yhteistyökumppaneistani on tuottanut pettymyksen. Työelämässä tämä ei ollut ongelma, koska ideoita minulla riitti ja työntekoa en ole koskaan pelännyt. Palautettakin sain keskimääräistä enemmän.

Mietin kerran jos toisenkin keväällä 2001, olinko menetellyt lainkaan viisaasti luodessani edellä kuvatun tiedotusstrategian. Eikö olisi ollut viisaampaa saada parikymmentä uutta jäsentä jo syksyllä 2000 ennen tontin saamista eikä kaikkia tulijoita yhtenä ryppäänä? Mene tiedä. Jälkiviisas on helppo olla. Jäsenvyöry muodostui kuitenkin tulevaisuuden kannalta kohtalokkaaksi. Mietin pääni puhki, miten ihmisiin tutustuisi ja ennen kaikkea miten saisi heidät aktivoitua yhdistyksen toimiviksi jäseniksi.

Maaliskuisessa kokouksessa Alppilan koululla minuun teki vaikutuksen etupenkissä istuva ikäiseni nainen, joka pian paljastui demarien mandaatilla istuvaksi kaupungin rakennuslautakunnan jäseneksi. Hän ei halunnut Loppukiriin asumaan, mutta häntä kiinnosti hankkeemme prosessina. Siksi hän halusi rakennustyöryhmäämme, jota oltiin juuri perustamassa. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kalliosta kotoisin oleva isännöitsijä Arja Jääskeläinen erosi Aktiivisista Senioreista vain muutama viikko ennen minua ehdittyään vaikuttaa yhdistyksessamme vuoden verran.