Muistista ja muistamattomuudesta

Olen käynyt läpi Aktiivisten Senioreiden aikaisia papereitani ja törmännyt moneen jo unohtuneeseen tapahtumaan ja asiaan. Suoraan sanoen: en pystyisi kirjoittamaan tätä blogiani ilman Suomen Mielenterveysseuran silloisen toiminnanjohtajan Pirkko Lahden kehoitusta kirjata (kesällä 2002)ylös kaikki kokemukseni Aktiivisista Senioreista. Kykenin vielä silloin kirjoittaessani kuromaan aika monia asioita ja tapahtumia yhteen, mikä ei enää ilman muistiinpanoja onnistuisi. Irralliset tapahtumat ilman syy- ja seuraussuhteita eivät liioin kantaisi tekstiksi, jollaista haluan kirjoittaa.

Tämän päivän HS:ssa oli pieni uutinen presidentti Ronald Reaganista, joka vuonna 2004 kuoli 93-vuotiaana. Reaganin poika Ron pohtii uudessa kirjassaan ensimmäisiä merkkejä isänsä Alzheimerin taudista. Pojan mielestä sairaus antoi ensimmäisen signaalinsa jo 1984 presidentinvaaliväittelyssä. Aina sanavalmis Reagan jäi yhtäkkiä sanattomaksi ja näytti neuvottomalta ja hämmentyneeltä. Pari vuotta myöhemmin presidentti itse huolestui, kun ei muistanut tuttujen kanjonien nimiä lentäessään niiden yli. Kanjoneista lukiessani ajattelin, että kerrankos sellaiset unohtuvat. On tärkeämpääkin muistettavaa, varsinkin presidentillä joka ratkaisevasti vaikutti Kylmän sodan loppumiseen. Ronald Reaganin Alzheimerin tauti diagnosoitiin vasta kymmenen vuotta ennen kuolemaa eli 1994. Presidentin tehtävät mies oli jättänyt viisi vuotta aikaisemmin.

Kerron tuosta uutisesta siksi, että minäkin olen iässä, jolloin aika moni vastaan tuleva ikätoverini "sairastaa" jo tietämättään alzheimeria. Useimmilla tämä tauti etenee hitaasti. Minulla itselläni ei kuitenkaan ole toistaiseksi mitään muistisairautta. Sain terveen paperit HUS:sta viime keväänä. Olin edellisenä syksynä ruvennut heräilemään aamuyöstä. Syynkin tajusin aika pian: Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittama Loppukiri-kirja oli nostattanut alitajunnastani sellaisen määrän ikäviä muistoja, että ne tunkivat yöuniinikin. Kaiken lisäksi Marjan lukuisat virheet ja epätarkkuudet eivät olleet mikään pieni juttu. Minusta oli käsittämätöntä, että opettajan koulutuksen saanut ihminen ei ole ollut sen tarkempi muisteluissaan. Kärsittyäni muutaman viikon huonosta unesta kävelin vuosi sitten terveyskeskukseen puhumaan omalääkärilleni kymmenen vuoden takaisesta työstämättömästä traumastani: Loppukiristä. Pääsin vain lyhyen tovin jonotettuani HUS:aan tutkimuksiin. Tulokset olivat loistavat.

Siinä vaiheessa kun tutkimustulokset tulivat, tiesin jo itsekin olevani suhteellisen terve. Avaamani blogi oli alkanut vaikuttaa ja traumastani johtuvat ongelmat pienentyä.

Muistista ja muistamattomuudesta kuitenkin sen verran, että olin Loppukiri-hankkeen takia vuosina 2000-2002 niin lujilla, että en enää loppuaikoina tiennyt missä mennään. Ihmisiä tunki yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi, ja monet dokumentit ja paperit olisivat vaatineet paljon paneutumista. Siihen minulla ei ollut aina aikaa. Lisäksi lobbasin eri senioreiden kanssa noina vuosina liki 200 vaikuttajaa saadakseni Loppukirin alulle. Minähän olin hanketta aloitellessani vielä työelämässäkin mukana - päinvastoin kuin muut ensimmäisen hallituksen jäsenet. Omasta mielestäni olisin tarvinnut ympärilläni pyöriviltä ymmärrystä ja tukea - jouduinhan hankkeen käynnistäjänä tekemään tuntuvasti enemmän töitä kuin muut. Lisäksi kysymys oli suurelta osin aivan oudoista ja tuntemattomista asioista, joihin nyt törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni.

Toki minulla oli tukijoitakin, samoinajattelijoita. Oli pyyteettömiä uurastajia, joilla ei ollut ketun häntää koskaan kainalossa. Mainitsin Arja Jääskeläisen jo kahdessa aikaisemmassa blogissani (16.11.2010 ja 18.12. 2010). Hän oli mielenkiintoinen tapaus: Kalliosta kotoisin oleva isännöitsijä, kauppateknikko, joka oli siihen mennessä toiminut demarien edustajana Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa kymmenisen vuotta. Suhtautuminen Arjaan oli yhdistyksessä kaksijakoista - kuten oli minuunkin. Esimerkiksi muutama viikko ennen Arjaa yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto vähätteli alusta lähtien Arjan kykyjä ja kokemusta. En ymmärtänyt syytä. Eila jopa arveli ääneen Arjan päässeen kaupungin rakennuslautakuntaan pelkän jäsenkirjansa ansiosta. Minusta se tuntui täysin käsittämättömältä. Törkeämpiäkin huomautuksia Arjan poliittinen ura sai aikaan.

Arjalla oli suhde Aktiivisiin Senioreihin alusta lähtien selvä: hän ei halunnut asumaan Loppukiriin, mutta oli kiinnostunut hankkeesta prosessina. Jo Alppilan koululla (8.3.2001) hän ilmoitti haluavansa rakennustyöryhmään, josta työryhmästä minä en ollut henkilökohtaisesti kiinnostunut. Minulla ei kerta kaikkiaan ollut edellytyksiä - ei kykyä eikä kokemusta - toimia siinä. Sitä muutamat jäsenet ihmettelivät. Minä puolestani ihmettelin niin monien ihmisten ylenpalttista kiinnostusta tätä Loppukirin kannalta tärkeintä työryhmää kohtaan.