Juonittelu vie mennessään

Joulun alla kirjojen kierrätystiskiltä tarttui käteeniTaisto Huuskosen kolmenkymmenen vuoden takainen "Laps Suomen"( WSOY 1979). Uusi vuosi vierähti sitä lukiessa. Menestyskirja ylti aikoinaan lukuisiin painoksiin, yhteensä sitä myytiin 100.000 kappaletta.

Nyt eduskuntavaalien kynnyksellä tämän Neuvostoliittoon vuonna 1949 loikanneen suomalaismiehen omaelämäkerrallinen tarina on yllättävän ajankohtainen. Se käy kouluesimerkistä niin propagandan kuin populisminkin kohtalokkuudesta. Mikä sokaisee ihmisen? Mikä saa meidät näkemään mörköjä sielläkin, missä niitä ei ole? Mikä taas saa ruohon viheriöimään aidan tuolla puolen? Mikä tekee meistä tahdottomia sätkynukkeja? Koulutuskaan ei näytä sitä aina estävän. Ei liioin äly silloin, kun viisaus puuttuu.

Kauna, kateus ja katkeruus tulevat näkökykynsä menettäneen ikuisiksi seuralaisiksi. Ne myrkyttävät helposti mielen, saastuttavat lähipiirin. Ymmärrettävää on, että jos kaikki ihmisen aika ja energia menevät intrigointiin ja juonitteluun, elämässä ei muulle jää tilaa. Juonittelu vie mennessään. Valehtelijan mantteli on aina raskas kantaa.

Taisto Huuskonen kuoli Suomessa 1990 keuhkosyöpään. Viinaa upposi mieheen paljon jo Neuvostoliitossa, Suomessa sama meno jatkui kuolemaan saakka. Huuskosen vuolaasti etenevää tekstiä lukiessani pohdin, paljonkohan entisissä taistolaisissa on alkoholin suurkuluttajia. Entisessä työpaikassani seinäni takana työskenteli yhdessä vaiheessa alkoholisoitunut taistolainen, joka lopulta sai potkut. Minä olin niin vähän hänen kanssaan tekemisissä, että en edes huomannut hänen myöhäisiä työpaikalle tulojaan ja aikaisia poistumisiaan. Sen kyllä huomasin, että häneltä jäivät päivälehdestä sivunkin kokoiset jutut huomaamatta. Potkut tulivat minulle siis täytenä yllätyksenä. Istuin harvoin kahvilassa, missä uutiset ja juorut kerrottiin.

Ehkä näkyvästi taistolaisten riveissä riehuneiden on ollut mahdotonta selvitä poliittisesta traumastaan ilman erilaisten turruttavien aineiden vaikutusta. Monille se on ollut keino jatkaa maallista vaellusta. Ehkä Taisto Huuskosenkin kohdalla oli niin.

Huuskonen ei muuten loikannut Neuvostoliittoon yksin, vaan morsiamensa kanssa. Pariskunta seisoi uskollisesti toistensa rinnalla kaikissa koettelemuksissaan niin Siperiassa kuin Karjalassakin, yhteensä 26 vuotta. Vapaassa demokratiassa liitto sen sijaan ei kestänyt. Enni löysi kotimaahan palattuaan toisen miehen, Taisto jäi yksin.