Syksyllä ennen tontin saamista

Palaan tässä kirjoituksessani osittain aikaisemmin kirjoittamaani. Se mitä 18.4. blogiini kirjoitin, ei ehkä ole niin valaisevaa tekstiä kuin se noin kahdeksankymmensivuinen historiikki, jonka Suomen Mielenterveysseuran Pirkko Lahdelle kesällä 2002 kirjoitin. Seuraava on siis yhdeksän vuoden takainen tekstini, jota silloin kirjoitin työstääkseni Loppukiri-traumaani.

Färdknäppenin matkan jälkeen Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo kertoi minulle pitävänsä Marja Dahlströmiä liian heikkona Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajaksi. Hän arveli siitä aiheutuvan meille vaikeuksia. Ruotsista paluumme jälkeen sattui seuraava tapaus. Olimme laivamatkalla keskustelleet pitkään myös Loppukirin rakennuskustannuksista. Keskustelumme innoittamana Ulla Saarenheimo kirjoitti pitkän kirjeen puheenjohtajallemme. Marja ei kuitenkaan koskaan lähettänyt kirjettä minulle, ei liioin maininnut siitä mitään, joten olin aika nolo kun Ulla otti tekemänsä selvityksen viikkoja myöhemmin puhelimessa puheeksi. Sain kirjeen Ullalta myöhemmin sähköpostitse.

Ullan huomautus Marjasta mietitytti minua pitkään. Ehkä Ulla oli oikeassa, mutta siinä vaiheessa puheenjohtajamme oli perusteltu valinta. Marja oli perustamiskokouksessa ainoa mahdollinen puheenjohtajaksi. Sanoin Ullallekin sen, minkä monille muillekin: minä en halunnut enkä kyennyt asettautumaan puheenjohtajaksi. Sille tielle lähdettyäni olisin joutunut tekemään vielä enemmän työtä yhdistyksen hyväksi kuin varapuheenjohtajana ja olisin - mikäli mahdollista - vieläkin yksinäisempi. Elokuussa 2000 kun kutsuin hankkeesta kiinnostuneet ihmiset Yleisradion tiloihin perustavaan kokoukseen, olin kuitenkin jo selvillä siitä valtavasta työmäärästä, joka niskaani jatkossa kaatuisi. Olin silloin jo pitkästi toista vuotta tehnyt tunnusteluja ja tavannut ihmisiä hankkeen käynnistämiseksi.

Ullan arvio Marjasta teki minustakin epävarman varapuheenjohtajan. Mietin, mitä kaikkia luonteenominaisuuksia minulta puuttui ollakseni riittävän hyvä tehtävään. En ollut koskaan omissa pohdinnoissani päässyt niin pitkälle, että olisin luokitellut Marjan heikoksi. Sen sijaan olin tyytymätön siihen, että niin monet asiat ajoivat Marjan elämässä ideoimamme 35 miljoonan markan talohankkeen ohitse. Selitin sen kyllä osaksi sillä, että Marja luotti minuun. Hän tiesi, että tekisin kaikkeni projektin hyväksi. Niin kuin teinkin. Elämäni oli alkuvuodesta 2000 lähtien kutistunut ja kutistui yhä enemmän pelkäksi ansiotyöksi ja Aktiivisiksi Senioreiksi. Ystävistäni ja sisaruksistani vain parhaat jaksoivat käydä kanssani kesusteluja, pohtia vaihtoehtoja, käydä kirjeenvaihtoa, ideoida...

Olin kuitenkin isäni tytär: kirvensä kiveen lyövä optimisti, joka uskoi hyvän hankkeen edistyvän, vaikka kangerrellenkin.

Ennen Tukholmaan lähtöämme postitin kiinteistölautakunnan kaikille jäsenille ja varajäsenille kirjeet, jossa kerroin hankkeestamme. Lähes jokaiseen heistä olin myös ottanut puhelimitse yhteyttä. Koska sisareni Marja-Leena Siilinjärveltä oli myös lähdössä Tukholmaan ja oli siksi Helsingissä, hän avusti minua kirjeiden kirjoittamisessa ja postittamisessa.

Matkan jälkeen menin jalkaleikkaukseen. Olin yhdistyksen takia siirtänyt leikkausta kolmella kuukaudella. Ennen sairaalaan lähtöäni yritin soittaa puheenjoihtajallemme, mutta en saanut häntä kiinni. Hänellä oli kyllä kännykkä, mutta hän piti sitä usein kiinni eikä juuri purkanut viestejä. Joskus pohdiskelin, oliko hän niin visu, että odotti saituuttaan minun aina soittavan. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut (blogini xxxx) Marja ei soittanut minulle koko sinä aikana kun makasin jalkaleikkaukseni jälkeen liikuntakyvyttömänä kotonani. Ei soittanut Anita Wetterstrand eikä Terttu Putilakaan. Terttua yritin useampaan otteeseen tavoittaa, mutta hän oli ilmeisesti Algarvessa. Tai Lapissa. Tai Pohjanmaalla. Ei soittanut vaikka pyöritin numeron moneen kertaan. (Kuten olen blogissani 2.4.2010 kirjoittanut) veivasin espoolaisen Heli Jäderholmin numeron sairastamiseni loppusuoralla. Yhteistyökumppanini olivat tottuneet siihen, että olin aktiivinen yhteydenpidossa. Myönnän nyt lusikoineeni useimmille heistä ruuan valmiiksi suuhun. Sovin esimerkiksi tapaamisistamme lobattavien virkamiesten ja poliitikkojen kanssa lähes sataprosenttisesti. Menin vain äärimmäisessä hädässä tapaamaan ihmisiä yksin, mutta lähes kaikki tapaamisemme minä järjestin. "Maria oli valinnut hyvän osan eikä sitä otettu häneltä pois."

Kuvaavaa oli, että puheenjohtajamme keskittyi tontin saannin kriittisimmässäkin vaiheessa käännättämään steinerpedagogiikkaa käsittelevää pikku kirjastaan ruotsiksi. Itse hän ei sitä kääntänyt, mutta istui enemmän tai vähemmän kääntäjän vierellä tulkkaamassa tälle steinerlaista terminologiaa. Samoin hän tähtäsi tammikuun puolessa välissä (2001) olevaan taidehistorian tenttiinsä. Mihin tentti olisi karannut, jos hän olisi sen siirtänyt? Maatessani jalkavaivaisena sängyssäni pohdiskelinkin, näinkö minulle tulee käymään Loppukirissäkin, jos sairastun tai nyrjäytän nilkkani. Apua en saa enempää kuin jos asuisin yksin hornan kuusessa.

Ruotsin matkalla Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas oli ehdottanut, että Marja lobbaisi ensi tilassa Saton juristin Jaana Närön kanssa tämän puoluetoverin Suvi Rihtniemen. Koskaan Marja ei tapaamista järjestänyt. Sen sijaan hän valtuutti Närön tapaamaan Rihtniemen yksin, mitä minä pidin hyvin tyhmänä ratkaisuna. Saton juristin ei tullut lobata puolestamme. Liioin en halunnut, että me leimautuisimme poliittisesti mihinkään suuntaan.

Myöhemminkin Marja valtuutti yhdistykseen juuri tulleita jäseniä neuvottelemaan nimissämme ulkopuolisten kanssa. Suurin oli järkytykseni, kun kuulin yhden tulokkaan käyneen Marjan siunaamana yksin Satossa.