Mikään yhteisö ei ole yksilöidensä summa. Se on joko enemmän kuin sen jäsenet yhteensä - tai sitten vähemmän. Kirjoitin joskus viime vuonna Aktiivisten Senioreiden ensimmäisessä hallituksessa istuneesta espoolaisesta Heli Jäderholmista. Hän on aina ollut niitä naisia, joiden luona tuntee voimaantuvansa. Toisaalta tiedän suuren joukon sellaisia ihmisiä, jotka imevät sinusta kaikki mehut irti - jos vain sallit sen.
Koskaan etukäteen ei voi tietää, miten uusi tulokas yhteisössä alkaa vaikuttaa. Vahvistaako hän joukkoa vai heikentääkö? Ihmisen todellista arvoa ja merkitystä yhteisölle on kaikista etukäteen tehdyistä haastatteluista ja testeistä huolimatta vaikea ennustaa ennen kuin hän astuu yhteisöön sisälle ja asettuu taloksi.
Luin jokin aika sitten Matti Saaren kirjoittaman kirjan "Kari Kairamo - kohtalona Nokia" (Gummerus 2000). Törmäsin kirjassa tähän yhteisöllisyyskysymykseen. Huhtikuussa 1988 Kairamon läheinen työtoveri Timo Koski kuoli yllättäen aivoverenvuotoon Lontoon Heathrown lentokentällä. Mies oli vain 40-vuotias ja äskettäin väitellyt tohtoriksi aiheesta, joka sivusi Nokiaakin. Nyt en kyllä muista mikä aihe oli. Kuolemaa edelsi loma Irlannissa.
Kirjassaan Matti Saari kertoo Kairamon ja Kosken välisestä yhteistyökumppanuudesta jotensakin tähän tapaan: työtoverin kuolema oli Kairamolle paljon suurempi menetys kuin mitä hän alkuun edes tajusi. Koski oli Saaren mukaan "Kairamon Nokian tulevaisuuden tärkein mies". Kosken kanssa Kairamon oli hyvä visioida ja keskustella "vaikka niin lennokkaasti että ulkopuoliset saattoivat pitää moista visionäärisyyttä lähinnä sairautena, ainakin turhanpäiväisenä höpinänä, jolla ei rakenneta pohjaa tulevaisuudelle".
Koski kuoli huhtikuussa 1988, Nokian dynamo Kari Kairamo riisti itseltään hengen puoli vuotta myöhemmin.
Nyt kun Nokia hengittää huonosti ja yrityksen suunta on epäselvä, Saaren kirja on lukemisen arvoinen - vaikka onkin kiireessä kirjoitettu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti