Puheenjohtajan vaihdos

Vajaan viiden kuukauden aikana olen matkustellut enemmän kuin koskaan elämäni aikana - niin koti- kuin ulkomaillakin. Monilla matkoistani ei ole ollut mahdollisuutta kirjoittaa blogia, enkä toki ole sitä kaivannutkaan. Aikansa kutakin, suosittivat entisaikojen suomalaiset.

Nyt olen palannut kotiin, mutta poden kesäflunssaa. Sairastaessani odottelen Roihuvuoren kyläjuhlaa. Kahtena edellisena vuonna olen kutsunut kyläjuhlapäivänä "tupani" täyteen naisia, joukossa sellaisiakin joihin tutustuin Aktiivisten Senioreiden aikana. Tänä vuonna vierasjoukkoni uusiutuu. Toivoni mukaan saan Pohjanmaalla asuvan serkkupoikani vaimoineen useammaksi päiväksi tänne Roihuvuoreen. Kyläjuhlan ohjelmasta kertova, vapaaehtoistyönä synnytetty 36-sivuinen kylälehti ilmestyy näinä päivinä.

Seuraavassa kirjoituksessani palaan syksyyn 2001, jolloin Aktiivisten Senioreiden puheenjohtaja vaihtui. Kaarina Hughes, ilmeisen pitkään työttömänä ollut valtiotieteen maisteri, suostui astumaan remmiin, Marja Dahlströmistä tuli hallituksen rivijäsen. Puheenjohtajaksi ei mielestäni ollut tunkua, tarjosimme puheenjohtajuutta useammalle ihmiselle. Hallitukseen tulijoita sen sijaan riitti. Hughesin valintaa puolsi se, että hän oli ollut aktiivisesti työttömien vapaaehtoistoiminnassa mukana. On ehkä vieläkin. Hän oli myös viettänyt pitkiä aikoja jonkinlaisessa yhteisössä Skotlannissa. Samaisella pysyvällä leirillä oli muistaakseni oleskellut myös Terttu Putila, entinen luokkatoverini.

Kun nyt kymmenen vuotta myöhemmin ajattelen noita kahta skotlantilaisesta yhteisöllisyyskokeilusta kiinnostunutta senioria, huomaan heissä saman luonteenpiirteen: he molemmat ovat poikkeuksellisen sisäämpäin kääntyneitä ihmisiä - etten sanoisi umpimielisiä. Yksinäisiä?

Kuulin yhdistyksestä erottuani seuraavaa Kaarina Hughesista. Henkilö, jonka nimeä en enää edes muista, kertoi törmänneensä useamman kerran Kaarinaan yhdistystoiminnassa tai vastaavassa, mutta tämä ei koskaan ollut maininnut mitään Aktiivisista Senioreista. Ajatelkaa, että hän oli puheenjohtaja, mutta ei kyennyt markkinoimaan yhdistystään edes lähipiirissään mitenkään. Itse kukin miettiköön, mitä se viestittää. Minä olin varmaan Kaarinan mielestä ärsyttävä - tai jotain muuta vastaavaa - kun koko sen ajan kun Loppukiriä puuhasin, rummutin hankkeen puolesta suurella äänellä ja agitoin ihmisiä mukaan. Sillä lailla sain lukuisia senioreita mukaan. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, kaikki he eivät suinkaan aikoneet Loppukiriin asumaan, mutta minulle he ilmoittivat kannattavansa hanketta ja halusivat siksi maksaa jäsenmaksua. Raha tuli varsinkin ensimmäisenä vuonna todelliseen tarpeeseen. Blogini huolella lukeneet muistavat varmasti, miten minä jouduin hankkimaan tiedottamiseen tarvitsemamme postimerkit yhdistykselle.