Erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, mutta monet olivat eronneet jo sitä ennen. Myös minun jälkeeni ovi kävi. Rivijäseniä oli lähtijöissä poikkeuksellisen paljon. Moni sellainen ihminen, jota minä pidin sosiaalisena ja erittäin sopivana Loppukiriin, ei mielinyt sinne asumaan. Sellaisten ihmisten erokirjeet yllättivät, jotka vain vähän aikaisemmin olivat vaivojaan säästämättä tehneet työtä yhteisen päämäärän hyväksi.
Ymmärrän, että yhdistykseen hakeutui kouristuksen omaisesti vanhuutta
pelkääviä yksinäisiä ihmisiä. Eläkkeelle siirtyminen ei käynyt
kaikille ongelmitta. Työkeskeinen sinkku saattoi yllätyksekseen törmätä todella
kovaan seinään kun työpaikan ovi viimeisen kerran sulkeutui. Tuntui tyhjältä.
Loppukiri tuntui todelliselta lottovoitolta.
Siinä vaiheessa kun minut savustettiin Aktiivisista Senioreista
ulos, ajojahtini oli jatkunut jo kuukausia ja olin lopulta täysin
puolustuskyvytön. Kuten olen kirjoittanut, viimeisten kuukausien
aikana en enää pystynyt menemään yhdistyksen kokoukseenkaan ilman, että otin
Hakaniemen torilla bussista laskeutuessani Diapamin puolikkaan kieleni alle. En
ole koskaan aikaisemmin - enkä liioin myöhemmin - joutunut turvautumaan
rauhoittaviin, vaikka pitkän elämäni aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista.
Koin loppuaikoina itseni toisinajattelijaksi. Loppuun
palamiseni takia olin täysin haavoitettavissa. Yksi jäsen, Anna Pirkola, ilmaisi loppuun
palamiseni alkuvuodesta 2002 ääneenkin, mutta kyllä hänenkin taitonsa hoitaa
minut kunnialla hankkeesta eroon, olivat köykäiset. Anna oli ollut pitkään
yhdistyksemme jäsen mutta passiivinen. Yhtäkkiä hän havahtui siihen, että
pisimpään hankkeessa mukana ollut oli sairastunut. Siihen mennessä olin jo
useaan otteeseen miettinyt, miten voisin huomaamattomasti liueta yhteisöstä
eroon. Siinä vaiheessa olin ehtinyt jo tehdä tuhansia työtunteja
vapaaehtoistyötä talon eteen. Koska olin hankkeen käynnistänyt, tunsin nyt
olevani kuin avioliitossaan epäonnistunut äiti, jonka pitää jättää pienet
lapset vieraalle.
Vielä vuoden vaihteessa 2001-2002 meitä toisinajattelijoita
oli siis enemmänkin. Näkyvimmin Heikki ja Anja Sirén sekä Arja Jääskeläinen.
Heidät pakotettiin eroamaan vaikka heillä olisi ollut minun arvioni mukaan
paljon annettavaa taloa rakennuttavalle yhteisölle. Sekä
Heikillä että Arjalla oli alan kokemusta. Heikillä oli ollut
rakennusalan yritys, Arja taas istui demarien mandaatilla kaupungin
rakennuslautakunnassa. Torjuminen, sivuuttaminen, ulkopuolelle jättäminen
olivat tavallisia keinoja päästä ihmisistä eroon. Heidän erokirjeitään
lukiessani olin sanaton. En kyennyt tekemään mitään tuijottaessani
rivejä: "Katson, että en nauti hallituksen luottamusta, joten
eroan." Kuten olen kirjoittanut näitä erokirjeitä ei yhdistyksessä
työstetty millään lailla. Minäkään en avannut suutani - en uskaltanut.
Minun eroamiseni - ulossavustamiseni - tapahtui dramaattisemmin,
koska olin keskeisimpiä - jos en vallan keskeisin - ihminen yhdistyksessä.
Olin tuonut yhteisöllisen senioritalomallin Ruotsista Suomeen, esitellyt
sen suomalaisille kahdessa radio-ohjelmassani helmikuussa 2000, kerännyt
ympärilleni ensimmäiset hankkeesta kiinnostuneet jäsenet, kaivanut esille ne
suomalaiset jotka olivat 1980-luvulla olleet mukana rakentamassa
ensimmäisiä suomalaisia yhteisöllisiä taloja, ottanut yhteyttä virkamiehiin,
kutsunut koolle yhdistyksen perustavan kokouksen, hoitanut yhdistyksen
tiedottamisen paremmin kuin hyvin.
Keväällä 2002 minulla oli Loppukiristä ja yhteisöstä enää
himmenevä visio. Olisin halunnut hankkia ulkopuolista rahaa yhteisille
tiloille ja pitää neliöhinnat kurissa, mutta sitä eivät kaikki halunneet
tai osanneet haluta. Taloon oli tulossa riittävästi sellaisia, jotka eivät
olleet luonteeltaan taistelijoita, mutta joilla ei ollut
pikkurahasta puutetta. Miksi he olisivat ruvenneet
ponnistelemaan pienempää eläkettä saavien puolesta, eiväthän he
nähneet vaivaa edes yhteistyökumppaniensa työtaakan keventämisessä? Heitä
ei kiinnostanut se, että Loppukiri oli alusta lähtien pilotti, josta olisi
malliksi perässä tulijoillekin. Ennen kaikkea monet aktiiviset seniorit
halusivat ensi sijaisesti itselleen turvallisen asunnon elämänsä
loppupuolelle.
Loppukiri - ilmiönä mielenkiintoinen
Loppukiri-hanke oli ja on ilmiönä mielenkiintoinen. Leikkaus
kansan syvistä riveistäkö? Jossakin mielessä kyllä, jossakin mielessä
ei. Yhdistykseen pyrki monenlaista ihmistä tuoden mukanaan monenlaisia
lieveilmiöitäkin. Sellaiseen miesvihaan kuin Aktiivisssa Senioreissa en ollut
aikaisemmin - enkä myöhemminkään - törmännyt. Se ei selittynyt
pelkällä feminismillä. Seksuaalista poikkeavuuttakin oli sopan höysteenä ihan riittävästi. Kun
siihen tuli taustatueksi biseksuaalikouluttaja, soppa kiehui yli
laidan. Kun minä olin viimeisiä aikoja toiminnassa mukana, Kemiran entinen
talouspäällikkö Eila Puotila hämmensi pontevasti
soppaa suurella kauhalla. Tultuaan valituksi hallitukseen loppuvuodesta
2001 hän oli kuin tikka, lyömässä terävän nokkansa joka käänteessä
minuun, joka olin Loppukiri-hankkeen äiti.
Loppuaikoina hankkeessa mukana ollessani en enää
uskonut, että yhteisöllisyyttä voitaisiin lisätä kurssittamallakaan. Totuus
on, että ihmiset ovat joko yhteisöllisiä tai sitten eivät. He joko välittävät
toisista tai sitten eivät. Kun on kysymys Aktiivisten Senioreiden kaltaisesta
yhteisöstä, ihmiset tuovat mukanaan omat kirjavat kokemuksensa,
kaatavat reppujensa sisällön yhteiselle pöydälle ja alkavat elää. Jatko
riippuu heidän aikaisemmista elämänkokemuksistaan. Niistä ei pääse eroon,
vaikka haluaisikin. Vaikka muutkin haluaisivat. Eikä välittämisen taitoa voi
opiskella sen kummemmin työväenopistossa kuin yliopistossakaan.
Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassa (s. 61),
että niistä ihmisistä, jotka osallistuivat Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen
tiedotustilaisuuteen keväällä 2001, muutti senioritaloon ainoastaan
yhdeksän henkeä ja vuoden 2002 lopussa olleista jäsenistä ainoastaan 17.
Hankkeessa oli kuitenkin siihen mennessä ollut mukana moninkertainen
määrä ihmisiä. Useimmat kävivät vain kääntymässä. Mielenkiintoisimman
seikan Marja jättää kertomatta: hankkeen käynnistäneistä taloon muutti ainoastaan
hän mukanaan tosin miehensä Harri, jonka kuolemasta kerrottiin Helsingin
Sanomissa alkukesästä 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti