Aktiiviset Seniorit oli siis pitänyt huhtikuun 19.
päivänä (2002) ehdottamani ja ideoimani varainhankintaseminaarin "Miten
suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat". Sen pitopaikaksi olin saanut
puhuttua LEL:ltä tilat. Seminaariin emme kuitenkaan saaneet osallistujia ihan
niin paljon kuin olimme toivoneet, joten päivä ei ollut vastannut ihan
odotuksiamme. Seminaarin tuotto 3000 euroa tuli kuitenkin
varattomalle yhdistykselle tarpeeseen. Aika pian seminaarin jälkeen
istuin lyhyen tovin hallituksen kokouksen jälkeen Marja
Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kanssa viinilasin ääressä. Sellainen
ei ollut tavallista. Taisi olla ainoa yhteinen ravintolareissu koko
yhdistyksessä olo aikanani.
Tuossa tapaamisessa keskustelimme ymmärrettävästi myös
pidetystä seminaaristamme. Samalla puhuimme seuraavista seminaareistamme, Kaarina Hugheshan oli tammikuussa nimittänyt Marja
Dahlströmin, Terttu Putilan ja minut
varainhankintatyöryhmään, mistä toimeksiannosta en ollut kovin mielissäni.
Minut oli nimetty työryhmään poissa ollessani ja lupaa kysymättä. Muistan, että
tavoistani poiketen olin lähtenyt kesken kokouksen oopperaan Eija Pulkkisen kutsumana. Lupasin nyt naisille
huhtikuista iltaa istuessamme hankkia seuraavaan seminaariimme sellaiset
luennoitsijat, jotka houkuttelisivat paikalle enemmän maksavaa yleisöä.
Ensimmäistä varainhankintaseminaariamme varten olimme nähneet todella paljon
vaivaa etsiessämme lähes kaikkien Suomen kuntien ja kaupunkien johtajien
ja sosiaalijohtajien osoitteet. Operaatioon oli
osallistunut suurempi joukko aktiivisia senioreita kuin mihinkään
aikaisempaan "projektiin". Eniten työtä osoitteiden hankkimiseksi
tekivät sisareni Kaisu Mikkelä sekä Marja-Riitta
Hakala.
Dahlström ja Minkkinen eivät nyt jarrutelleet
syksyksi ajatellun seminaarin pitämistä. Terttu Putilakin oli heti edellisen
seminaarin loputtua todennut, että seuraavan seminaarin valmisteluun pitäisi
varata enemmän aikaa kuin edelliseen oli ollut. Muistan hyvin, miten
ideani varainhankintaseminaarista oli hallituksen kokouksessa otettu
vastaan. "Miten me uskallamme?" oli Pirkko
Tarvainen silloin kysynyt,
johon minä jotenkin tähän tapaan: "Mitä me voimme menettää? Tipahdamme
korkeintaan luudan päältä lattialle." Ajattelin, että jos teemme kaiken
itse - hankimme osoitteet ilmaiseksi samoin kuin puhujat ja seminaaritilan,
hoidamme markkinoinnin itse jne. - saamme kaikki seminaarista kertyneet rahat yhdistykselle,
tarkemmin sanoen rahaa Loppukirin yhteistilojen neliöihin. Keväällä
2002 meille oli jo selvinnyt, ettei RAY välttämättä pitänyt Loppukiriä
avustamisen arvoiseksi. Muistan syynkin: joidenkin rahasta päättäjien mielestä
yhteisöllinen senioritalo olisi aiheuttanut vääristynyttä kilpailua. En
ymmärtänyt selitystä silloin, mutta vaalirahajupakan selvittelyn alettua
kymmenen vuotta myöhemmin monta palapelin osasta loksahti kuin itsestään
paikoilleen. Huh huh!
Olimme outo lintu tonttipolitiikan hetteikössä
Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin järjestänyt
koko maata käsitteleviä seminaareja, mutta minun molemmat sisareni olivat.
Heillä oli positiivisia kokemuksia tältä alueelta. Luultavasti ehdotin
Minkkiselle ja Dahlströmille seuraavia luennoitsijoita: Tony Dunderfeltia,
Sirkka-Liisa Kivelää ja Pirkko Lahtea. Olin varma, että saan heidät kaikki
puhumaan ilmaiseksi, sillä he olivat entisiä haastateltaviani Yleisradion
ajaltani. Enempi ongelmaa tuotti seminaaritilan saaminen, vaikka aikaa oli yli
puoli vuotta. Summa summarum: Omasta mielestäni olin saanut Minkkiseltä,
Dahlströmiltä ja Putilalta suostumuksen suunnitelmilleni.
Ilmeisesti sain toukokuun 22. päivänä pitämäämme
hallituksen kokoukseen mennessä alustavat lupaukset niin
seminaaritilasta kuin puhujistakin. Eila Puotilalle, joka rakasti enemmän
muotoseikkoja ja kokoustamista kuin todellisia tuloksia, työvauhtini
oli liikaa. Todennäköisesti hän kuuli suunnitteilla
olevasta seminaarista vasta kokouksessa. Hän lähetti kaikille johtokunnan jäsenille
seuraavana aamuna sapekkaan kirjeen, joka oli suunnattu ideoimaamme seminaaria
ja minua kohtaan.
Hei, 22.5. johtokunnan kokouksessa tuli
keskusteluun taas ´syksyn seminaari´.
Ehdotan, että otamme tähän astisista
kokemuksistamme oppia:
1. Johtokunnan työskentely on syöksähtelyä
asiasta toiseen. Ei sellaista suunnitelmallista toimintaa, jossa jäsenet
tietäisivät että näitä ja näitä asioita viemme eteenpäin näissä aikatauluissa.
Yksittäisistä ihmisistä huokuu väsymys, turhautuminen, innostumattomuus,
väkisin puurtaminen. Kaksi jäsentä on vuoden alkupuolella eronnut, yksi
yrittänyt erota ja vain velvollisuudentunto pitää loppuja koossa.
2. Listataan johtokunnan must-asiat ja yritetään
hoitaa ne parhaamme mukaan.
-Onko meillä pöytäkirjassa päätös seminaarista
syksyllä? Jos ja kun, niin
-todetaan sen tarkoitus ja tavoitteet
pöytäkirjaan
--nimetään hankkeelle projektiryhmä, joka
koostuu toimintakykyisistä ja halukkaista johtokunnan ulkopuolisista jäsenistä.
Projektiryhmän on toimittava suunnitelmallisesti, sen on pidettävä kokoukset ja
niistä on tehtävä muistiot, joiden jakelussa on myös johtokunta.
--johtokunta seuraa hanketta muistioista ja
tekee tarvittavat päätökset niissä olevien valmistelujen esitysten pohjalta.
3. Johtokunta keskittyy ja ponnistelee
hoitaakseen listatut välttämättömät asiat mahdollisimman hyvin.
Aamuterveisin, Eila.
Eilan kirjeessä on aivan aiheellistakin
arvostelua, mutta on siinä virheitäkin. Alkuvuodesta oli eronnut paljon useampi
ihminen kuin kaksi. Lähtijöiden joukossa olivat mm. ensimmäisessä hallituksessa
istuvat Heli Jäderholm ja Eino
Jantunen, hallituksessa istuva Arja Jääskeläinen sekä edellisenä syksynä yhdistykseen
liittyneet Heikki ja
Anja Sirén. Heikki ehti istua muutamia viikkoja
rakennustyöryhmässä. Niin ikään oli eronnut hallituksessa
istunut Eila Raikaslehto, jota olin hetken ajan jopa ajatellut
yhdistyksemme puheenjohtajaksi, mutta jonka käyttäytymiseen olin karvaasti
pettynyt kuten Marja Dahlströmkin. Eronnut oli myös mystinen Raimo Myöhänen, josta en
koskaan oikein päässyt selville mikä hän oli miehiään. Hän väitti olevansa
insinööri, mutta edes tietotekniikka ei ollut hänellä hallussaan vaan
hän osallistui yhtenä kahdeksasta jäsenestämme järjestämällemme ATK:n
alkeiskurssille. Jossakin työryhmässä hänkin istui mutta ei hallituksessa.
Myöhänen oli se mies, jonka Marja Dahlström päästi minulta - ja muilta
hallituksen jäseniltä - kysymättä yksin neuvottelemaan Satoon. Kuulin siitä
vasta jäljestä päin Saattoi kevään 2002 aikana erota muitakin, he
olivat kuitenkin rivijäseniä, joiden lähtöä emme edes huomanneet. Vaihtuvuus
yhdistyksessä oli suurta, mutta kuten olen aikaisemminkin sanonut minua yksin
on turha syyttää ihmisten lähdöstä.
Katson Eila Puotilan kirjanneen kaikki epäkohdat
ja epäonnistumiset minun syykseni. Olisihan hänen täytynyt ottaa huomioon,
että minä olin tuonut yhteisöllisen senioritalomallin Tukholmasta,
käynnistänyt koko hankkeen, kutsunut koolle perustavan
kokouksen, saanut tontin, lobannut satoja ihmisiä, hoitanut
alkuaikojen tiedotuksen, puhunut lukuisia ihmisiä yhdistykseen mukaan. Kaikki
ei ehkä ollut tapahtunut pilkulleen eikä paragrafilleen muotoseikkoja
noudattaen mutta hämmästyttävää tulosta olin tehnyt. Jos olisin tehnyt niin
kuin Eila nyt neuvoi, en olisi voinut esimerkiksi allekirjoittaa tonttianomusta
juhannuksen alla 2000. Yhdistystä ei nimittäin silloin vielä ollut olemassakaan
vaan vasta pari kuukautta myöhemmin. Ties miten Loppukiri-hankkeen olisi
käynyt jos en olisi saanut silloin kiilattua jalkaani ovenrakoon. Olimme Helsingin
tonttipolitiikan hetteikössä todella outo lintu. Kokemattomana en sitä
silloin tajunnut. Yksi sun toinen asia on kuitenkin selvinnyt
minulle 10-12 viimeisen vuoden aikana, vaikka en asiaa ole varsinaisesti
tonkinutkaan. Kuten olen blogia aloittaessani kirjoittanut, totuus tulee aina
aikaa myöten päivän valoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti