En siis muista - eikä minulla ole papereissanikaan merkintää siitä - kuka meitä neuvoi menemään loppukeväästä 2000 Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen luo. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten Loppukiri-hanke olisi edennyt - ja millainen talon historiasta olisi tullut - jos olisimme Anita Wetterstrandin kanssa tuona toukokuisena päivänä (16.5.2000) suunnanneet kulkumme jonnekin muualle kuin Kunnaksen luo. Siis tapaamaan jotakin muuta asiantuntijaa tai vaikuttajaa kuin häntä.
Marja-Liisa Kunnaksen luona esittelin talohankkeen niin kuin tavallisestikin. Anita nyökytteli. Kunnas arveli, että 10 % yhteistilapinta-alaa olisi liian paljon. Kaupunki ei missään nimessä hyväksyisi sitä. Tukholmassa olevassa Färdknäppenissä yhteistiloja oli kuitenkin 13 % - eikä yhtään neliötä kuulemma liikaa. Kun Kunnas oli tutustunut pintapuolisesti ideologiapaperiimme, hän kertoi hyvästä yhteistyökumppanuudestaan Jaana Närön kanssa, joka oli oikeustieteen kandidaatti ja Saton palkkalistoilla. He molemmat istuivat Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen hallituksessa (blogini 26.2.2010). En muista kuinka kauan vierähti ennen kuin meille selvisivät naisten poliittiset taustat: Närö edusti Kokoomusta ja oli kunnallispolitiikassa aktiivisesti mukana, Kunnas oli demari. Me seniorit sen sijaan olimme niin sitoutumattomia kuin ihmiset ylipäätään voivat olla. Näin oli ainakin laita yhdistyksemme alkumetreillä.
Siltä istumalta Marja-Liisa Kunnas yritti saada Närön tulemaan välittömästi tapaamiseemme. Olisihan minulla pitänyt herätyskellojen soida neuvottelukumppanimme ollessa niin aktiivinen. En edes ihmetellyt, miten joku ylipäätään niin lyhyellä varoitusajalla pääsisi työpaikaltaan luoksemme. Tosin Närö ei sitten tullut, ei ilmeisesti päässyt, mutta kuitenkin: tapaamisemme Kunnaksen kanssa oli ilman muuta molemmille naisille erittäin tärkeä. Niin tärkeä, että sovimme seuraavan tapaamisemme jo kolmen päivän päähän. Silloin paikalle tuli Jaana Närökin ja senioreista myös Marja Dahlström.
Marja-Liisa Kunnas oli tätä toista tapaamistamme varten perehtynyt huolellisesti ideologiapaperiimme. Hän pyörsi nyt aikaisemmat puheensä yhteistilaneliöiden määrästä. Hänen mielestään 10 % yhteistiloja olisi jopa liian vähän. Naiset ehdottivat kuin yhteisestä suusta, että anoisimme yhdessä Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen kanssa tonttia kaupungilta. Me tekisimme Loppukirin omalla konseptillamme, he tekisivät viereen palvelutalon. Hiukan ihmettelin, oliko Marja-Liisa Kunnas sittenkään ymmärtänyt hankettamme oikein. Emmehän me ulkopuolisia palveluja tarvinneet. Meidän perusideahan oli nimenomaan se, että tuotamme itse itsellemme palvelut: valmistamme yhden aterian arkipäivisin, siivoamme talkooperiaatteella yhteistilat sekä annamme toisillemme naapuriapua. Hankkeen ideoinnin alkumetreiltä lähtien olin myös pitänyt ensiarvoisen tärkeänä hyödyntää modernia teknologiaa, joka helpottaisi vanhusten kotona asumista mahdollisimman pitkään. Kannattaisiko siis muita palveluja varten rakentaa viereen palvelutaloa?
Marja-Liisa Kunnas ja Jaana Närö tuntuivat kuitenkin osaavan asiansa. He olivat konkareita siinä, missä me seniorit otimme vasta haparoivia ensiaskelia. Tuntui helpottavalta kun joku tiesi, mitä piti tehdä ja mitä ei kannattanut tai voinut tehdä. Nyt myönnän, että se tunne oli paitsi sinisilmäisyyttä myös joukkomme vetämättömyyttä. Moni ajatteli, että pääsemme helpommalla kun muut tekevät. Se oli kuitenkin lyhytnäköistä.
Keskustelin tästä uudesta yhteistyökuviostamme vähän myöhemmin suunnittelija Mirja Höysniemen ja tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäisen kanssa. Kuten olen kirjoittanut heidän asiantuntemukseensa olin törmännyt heti Loppukiri-hankkeen alkumetreillä (blogini 25.1.2010). Nyt he molemmat kehoittivat meitä olemaan tarkkana, etteivät ulkopuoliset pääsisi jyräämään meitä. Varoituksen sanoja tuli jatkossa muualtakin. Mainitessani niistä muille senioreille, he eivät asiaa millään lailla kommentoineet. Kuuntelivatko he, kuulivatko he? Ihminenhän tunnetusti kuulee vain sen, minkä haluaa. Keskustelua ei siis syntynyt.
Kuten olen todennut Marja Dahlström kirjoittaa kirjassa Loppukiri (s.32), ettei meitä senioreita pelottanut hankkeen käynnistäminen. Minä en ollut noina vuosina - vaikka innostunut olinkin - läheskään niin auvoisella mielellä kuin Marja (blogini 26.2.2010). Nukuin huonosti. Olen Loppukiri-kirjan ilmestyttyä pohtinut tilannetta muutamien hankkeen käynnistämistä läheltä seuranneiden kanssa. Useampi kuin yksi on pukenut omat käsityksensä tilanteesta sanoiksi: "Marja ilmeisesti luotti sinuun, mutta sinä et voinut luottaa häneen."
Totta. Suunnittelimme kymmenien miljoonien talohanketta ja olimme kokemattomia. Joukkoomme liittyneiden joukossa oli kuitenkin ihmisiä, jotka ottivat yhdistyksessä ikään kuin sivusta katsojan roolin. Aivan kuin he eivät olisi käsittäneet, ettei talo sillä lailla nousisi. Kannoin huolta siitäkin, olimmeko uskottavia neuvotellessamme virkamiesten kanssa. Muistan kuinka eräässä alkuaikojen tapaamisessamme - olisiko ollut tonttiasiamiehen luona? - eräs sinkkujäsenemme loihe ihmettelemään, miksi yksiön neliöhinnat ovat säännöllisesti hintavampia kuin perheasuntojen neliöhinnat. Hän ymmärsi sen pelkäksi kiusanteoksi yksinäisiä kohtaan. Perheitä kuulemme suosittiin.
HAAGAN ASEMAN SEUDULLE EMME HALUNNEET
Marja-Liisa Kunnaksen tavattuamme tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin. Erikoista ensitapaamisessamme oli se, että me Anitan kanssa käsitimme väärin - vaiko kuulimme väärin? - kun Kunnas meidän mielestämme kertoi Satolla jo olevan tontin Eläinlääketieteellisen mailla. Kalliossa asuva Anita oli kiinnostunut tästä alueesta. Mitään tonttilupausta ei kuitenkaan ollut. Vanhusten Palvelutaloyhdistys tarvitsi kuitenkin tontin niin kuin monet muutkin yhdistykset tuohon aikaan yhä kiristyvimmiltä tonttimarkkinoilta. En tiedä, kuinka paljon muuta tapaamisessamme puhuttua ymmärsimme Anitan kanssa väärin - tai emme ymmärtäneet lainkaan.
Minä olin tuohon aikaan neutraali Eläinlääketieteellisen tontin suhteen. En mieltänyt asiaa niin, että se olisi pitänyt ratkaista eksaktisti jo tuolloin. Marjaa Ekäinlääketieteellisen tontti ei innostanut. Kävimme kuitenkin joukolla sitä katsomassa. Marja ilmoitti minulle, ettei halunnut tulevaisuudessa terveyskeskuslääkärille jonottaessaan istua samalla penkillä laitapuolen kulkijoiden kanssa. Hänestä tontti oli liian lähellä Kallioa. Arabianrannan Marja varmasti nimenä nappasi tonttikeskusteluista heti johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että oli viettänyt lapsuutensa Vanhassakaupungissa.
Kirjassa Loppukiri Marja Dahlström kirjoittaa kolmisen sivua meidän "tontin etsinnästä" (s.35). Minusta sana etsintä kuvaa sellaista aktiivisuutta, jota yhdistyksemme jäsenillä ei ollut. Emme me etsineet, otimme vain vastaan ehdotuksia. Potentiaalisista vapaista tonteista saimme tietoa keskustellessamme tonttiasiamies Tuomas Kivelän kanssa. Saimme myös jonkinlaisen käsityksen, mistä alueista muut tonttia havittelevat olivat kiinnostuneita.
Marja viljelee "tontin etsinnästä" kertoessaan lauseita, joita en kaikkia allekirjoita. Virheitäkin löytyy. Jo mainitsemastani Pohjois-Haagan aseman seudusta hän kirjoittaa näin: "Raideliikenteen ansiosta liikenneyhteydet tulevaan taloon olisivat toimineet hienosti, mutta kulkeminen junasta kotiin olisi merkinnyt jatkuvaa alikulkutunnelin käyttämistä. Sitä ryhmämme piti ikäihmisille turvallisuusriskinä, emmekä tästä syystä menneet katsomaan paikkaa" (s.37).
Minä en kokenut, että meille o s o i t e t t i i n mitään tonttia ennen kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoamme itsenäisyyspäivän alla 2000. Ehdotettiinpahan paikkoja vain ikään kuin kokeeksi. Vuoropuheluahan piti pitää yllä.
Palturia Marja kirjoittaa väittäessään, ettemme käyneet Pohjois-Haagan tonttia edes katsomassa. En myöskään tiedä, mikä on se ryhmä, josta Marja puhuu. Yhdistyksen hallitusko? Minä pidin syksyyn päästessämme pelkkää ajatustakin aseman seudusta mahdottomana. Ehdotin kuitenkin sihteerillemme Terttu Putilalle paikan päällä käyntiä. Täytyihän meidän tietää, mitä puhuisimme kun keskustelisimme tonttivaihtoehdoista Tuomas Kivelän kanssa. Olin tehnyt vuosia työmatkani junalla ja Pohjois-Haagassa käyntimme syksyn kynnyksellä 2000 vahvisti käsitystäni: aseman seudut ovat aina aseman seutuja eli rauhattomia. Sellaisena Pohjois-Haagan tontti oli sopimaton harrastusten merkeissä paljon iltaisinkin liikkuville senioreille. Alikulkutunnelista en muista edes puhutun. Tunnelithan on kai mahdollista valaista? Sen sijaan on huomattavasti vaikeampi häätää muualle aseman seuduille pesiytyneitä nuorisojoukkoja.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Ovi on käynyt tiuhaan tahtiin - sisään ja ulos
Puhuessaan Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä ulkopuoliset ovat eniten ihmetelleet sitä, että me eläkeiän kynnyksellä tai jo eläkkeellä olevat seniorit onnistuimme niin lyhyessä ajassa saamaan tontin Loppukirille Arabianrannasta. Minä, joka olin keskeisessä asemassa yhdistystä perustamassa ja toimintaa käynnistmässä, olen hämmästellyt kaikki nämä vuodet tuota ihmisten ihmettelyä. Monet muut asiat kuin tontin saaminen olivat minusta paljon, paljon vaikeampia asioita ratkaistaviksi: neuvottelut rakennusfirmojen kanssa, ihmisten saaminen hankkeeseen mukaan ennen ensimmäistä tiedotustilaisuuttamme, ihmisten sitouttaminen, kaiken kaikkiaan yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa.
Vaikka Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja Loppukiri yrittää antaa senioritalosta hyvin auvoisan kuvan, muutamat ihmiset uskaltavat kertoa siinä sellaisistakin asioista, joista voi päätellä vaikeuksiakin olleen. Sellaisiin ihmissuhdeongelmiin, joihin minä Aktiivisissa Senioreissa törmäsin, en ollut työelämässä koskaan törmännyt, vaikka toimituksia ei kaikin ajoin pidetä hengeltään kaikista helpoimpina työpaikkoin eikä toimittajia kaikista rakentavimpina yhteistyökumppaneina.
Loppukirissä asuu yli 70 ihmistä. Niistä ihmisistä, jotka osallistuivat Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen tiedotustilaisuuteen pian tontin saatuamme, asuu nyt talossa yhdeksän henkeä. Loppuvuodesta 2002 yhdistykseen kuuluneista asuu 17 ja vuonna 2003 kuuluneista 35. Moni on siis liittynyt senioreihin, mutta moni on myös lähtenyt. Mielenkiintoisimman seikan Marja jättää kirjassaan (s.61) kertomatta: niistä jotka perustivat yhdistyksen tai liittyivät siihen ensimmäisen puolen vuoden aikana, talossa asuu ainoastaan Marja ja Harri Dahlström.
Minä erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, mutta monet olivat eronneet jo ennen sitä kuten Marjan raportistakin voi laskea. Kukaan ei voine kiistää sitä, että ovi on käynyt tiuhaan tahtiin.
Jaksan kuitenkin uskoa, etteivät ne, jotka ovat Loppukiriin muuttaneet,lähde sieltä helposti pois. Joukossa on paljon yksinäisiä, ja paha ja kavala maailma talon ulkopuolella tiivistää varmasti yhteisöä. Sehän oli alunperin Loppukirin tarkoituskin.
SOKKONA SUUNNISTAMAAN
Tontin saaminen ei siis ollut vaikeaa niin kuin yleisesti luullaan. Vaikeita senioreita sen sijaan riitti. Mitä tulee virkamiehiin, onnistuimme yllätykseksemme luomaan luottamuksellisen suhteen tonttiasiamies Tuomas Kivelään heti ensitapaamisella maaliskuun lopussa 2000. Tai kenties jo ennen sitä. Kun sokkona lähdin suunnistamaan outojen vieraiden asioiden - mutta myös tuntemattomien virkamiesten - viidakkoon tammikuussa 2000, minulla oli suuri onni kohdata alkumetreillä suunnittelija Mirja Höysniemi (blogini 25.1.2010), joka vaikutti siihen, että Tuomas Kivelä oli meistä hyvin informoitu jo ennen ensitapaamistamme. Jatkossakin Mirjan ja Tuomaksen vuoropuhelu kantoi meitä ja hankettamme.
Kaavoittaja Mikael Sundmanin mielestä emme ilman Tuomas Kivelän innostusta olisi koskaan saaneet tonttia. (Paljonkohan niitä yhdistyksiä ja yhteisöjä muuten on, jotka vuodesta toiseen turhaan kolkuttelevat kiinteistöviraston ovea?) Kivelä työskenteli hankkeemme puolesta määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti. Kysymys oli muustakin kuin uudenlaisen senioritalon rakentamisesta meille. Kysymys oli kulttuurin muutoksesta kaupunkirakentamisessa. Näin asian ilmaisee Mikael Sundman:"Tuomas on ollut johdonmukaisesti sitä mieltä, että kaupunkiin pitää saada mahdollisimman laaja kirjo rakennuttajia. Loppukiri oli muistaakseni ensimmäinen esimerkki omarakennutteisesta kerrostalosta. Nyt niitä on jo useampia. Myös siinä mielessä hankkeesi oli uraauurtava." (Sundmanin sähköpostiviesti minulle 11.2.2010)
Mutta ei matka keväästä 2000 tammikuun 9. päivän iltaan 2001, jolloin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rakel Hiltunen soitti minulle kiinteistölautakunnan myönteisestä päätöksestä, mikään suora mutkaton viiva ollut. Kaikenlaista ehti yhdeksässä kuukaudessa tapahtua.
Vaikka Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja Loppukiri yrittää antaa senioritalosta hyvin auvoisan kuvan, muutamat ihmiset uskaltavat kertoa siinä sellaisistakin asioista, joista voi päätellä vaikeuksiakin olleen. Sellaisiin ihmissuhdeongelmiin, joihin minä Aktiivisissa Senioreissa törmäsin, en ollut työelämässä koskaan törmännyt, vaikka toimituksia ei kaikin ajoin pidetä hengeltään kaikista helpoimpina työpaikkoin eikä toimittajia kaikista rakentavimpina yhteistyökumppaneina.
Loppukirissä asuu yli 70 ihmistä. Niistä ihmisistä, jotka osallistuivat Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen tiedotustilaisuuteen pian tontin saatuamme, asuu nyt talossa yhdeksän henkeä. Loppuvuodesta 2002 yhdistykseen kuuluneista asuu 17 ja vuonna 2003 kuuluneista 35. Moni on siis liittynyt senioreihin, mutta moni on myös lähtenyt. Mielenkiintoisimman seikan Marja jättää kirjassaan (s.61) kertomatta: niistä jotka perustivat yhdistyksen tai liittyivät siihen ensimmäisen puolen vuoden aikana, talossa asuu ainoastaan Marja ja Harri Dahlström.
Minä erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, mutta monet olivat eronneet jo ennen sitä kuten Marjan raportistakin voi laskea. Kukaan ei voine kiistää sitä, että ovi on käynyt tiuhaan tahtiin.
Jaksan kuitenkin uskoa, etteivät ne, jotka ovat Loppukiriin muuttaneet,lähde sieltä helposti pois. Joukossa on paljon yksinäisiä, ja paha ja kavala maailma talon ulkopuolella tiivistää varmasti yhteisöä. Sehän oli alunperin Loppukirin tarkoituskin.
SOKKONA SUUNNISTAMAAN
Tontin saaminen ei siis ollut vaikeaa niin kuin yleisesti luullaan. Vaikeita senioreita sen sijaan riitti. Mitä tulee virkamiehiin, onnistuimme yllätykseksemme luomaan luottamuksellisen suhteen tonttiasiamies Tuomas Kivelään heti ensitapaamisella maaliskuun lopussa 2000. Tai kenties jo ennen sitä. Kun sokkona lähdin suunnistamaan outojen vieraiden asioiden - mutta myös tuntemattomien virkamiesten - viidakkoon tammikuussa 2000, minulla oli suuri onni kohdata alkumetreillä suunnittelija Mirja Höysniemi (blogini 25.1.2010), joka vaikutti siihen, että Tuomas Kivelä oli meistä hyvin informoitu jo ennen ensitapaamistamme. Jatkossakin Mirjan ja Tuomaksen vuoropuhelu kantoi meitä ja hankettamme.
Kaavoittaja Mikael Sundmanin mielestä emme ilman Tuomas Kivelän innostusta olisi koskaan saaneet tonttia. (Paljonkohan niitä yhdistyksiä ja yhteisöjä muuten on, jotka vuodesta toiseen turhaan kolkuttelevat kiinteistöviraston ovea?) Kivelä työskenteli hankkeemme puolesta määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti. Kysymys oli muustakin kuin uudenlaisen senioritalon rakentamisesta meille. Kysymys oli kulttuurin muutoksesta kaupunkirakentamisessa. Näin asian ilmaisee Mikael Sundman:"Tuomas on ollut johdonmukaisesti sitä mieltä, että kaupunkiin pitää saada mahdollisimman laaja kirjo rakennuttajia. Loppukiri oli muistaakseni ensimmäinen esimerkki omarakennutteisesta kerrostalosta. Nyt niitä on jo useampia. Myös siinä mielessä hankkeesi oli uraauurtava." (Sundmanin sähköpostiviesti minulle 11.2.2010)
Mutta ei matka keväästä 2000 tammikuun 9. päivän iltaan 2001, jolloin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rakel Hiltunen soitti minulle kiinteistölautakunnan myönteisestä päätöksestä, mikään suora mutkaton viiva ollut. Kaikenlaista ehti yhdeksässä kuukaudessa tapahtua.
maanantai 17. toukokuuta 2010
Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten
Sain tänään kutsun Helsingin Erilaisten Oppijoiden eli Heron esitelmätilaisuuteen. En ole ollut perustamassa Heroa, sen teki kollegani Airi Valkama yhteistyökumppaneineen 1980-luvun lopulla. Vaikutin kuitenkin omalta osaltani siihen, että yhdistys ylipäätään perustettiin. Tein useita radio-ohjelmia oppimisvaikeuksista siirryttyäni vuonna 1977 Yleisradioon ja vuonna 1985 ilmestyi lyhyessä ajassa loppuunmyyty kirjani "Kun aapiskukko ei muni". Siinä kun minä tein tunnetuksi lasten lukihäiriötä, kollegani Airi Valkama ja Jaani Viherluoto, molemmat Yleisradion opetusohjelmista, jatkoivat työtäni tehden selväksi sen, että myös aikuisilla voi olla lukihäiriö.
Myös Yhden Vanhemman Perheiden Liiton lehti "Muuttuva perhe" tipahti viime viikolla postiluukustani. Olin vuonna 1970 perustamassa Yksinhuoltajien yhdistystä, joka on neljänkymmenen vuoden aikana tehnyt todella hyvää työtä muuttamalla suomalaista perhelainsäädäntöä ja muokkaamalla asenteita.
En ole maksanut yksinhuoltajien yhdistyksen jäsenmaksua sitten 70-luvun, jolloin jättäydyin sen hallituksesta. Katsoin silloin, että olin osani tällä saralla tehnyt, nyt tehköön vuorostaan muut. Hyvin ovat tehneetkin. Helsingin Erilaisiin Oppijoihin en koskaan tainnut edes liittyä. Kuitenkin nämä molemmat yhdistykset eli yhteisöt ovat pitäneet minut kautta vuosien jäsenkirjeidensä avulla ajan tasalla, joten olen voinut seurata - jos olen halunnut - mitä näillä sektoreilla tapahtuu. Olen aina ymmärtänyt, että postia lähettämällä yhdistysten nykyiset - minulle tuntemattomat - toimijat osoittavat arvostavansa sitä työpanosta, jonka yhdistyksille niiden alkutaipaleella annoin.
Tein paljon enemmän työtä Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin hyvväksi kuin konsanaan yksinhuoltajien ja lukihäiriöisten eteen. Aktiiviset Seniorit, joka markkinoi itseään yhteisöllisenä yhdistyksenä, lopetti kuitenkin sisäisen postin lähettämisen minulle kesällä 2002 välittömästi eroilmoituksen jätettyäni. Olin kuitenkin maksanut jäsenmaksun vuoden loppuun asti. Ei niin, että olisin postia kovasti kaivannut, mutta kertoohan tällainen käyttäytyminen paljon yhdistyksen todellisesta yhteisölllisyydestä ja "arvopohjasta" - viimeksi mainittu on sana, jota varsinkin Marja Dahlström viljelee kirjassa Loppukiri ihan ärsyttävyydeksi asti.
En voi olla lainaamatta ruotsinkielen oppikirjassa ollutta sananlaskua tyhjistä tynnyreistä: tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Yhteisöllisyyttä ei aina ole runsaimmin siellä, missä siitä eniten puhutaan.
Myös Yhden Vanhemman Perheiden Liiton lehti "Muuttuva perhe" tipahti viime viikolla postiluukustani. Olin vuonna 1970 perustamassa Yksinhuoltajien yhdistystä, joka on neljänkymmenen vuoden aikana tehnyt todella hyvää työtä muuttamalla suomalaista perhelainsäädäntöä ja muokkaamalla asenteita.
En ole maksanut yksinhuoltajien yhdistyksen jäsenmaksua sitten 70-luvun, jolloin jättäydyin sen hallituksesta. Katsoin silloin, että olin osani tällä saralla tehnyt, nyt tehköön vuorostaan muut. Hyvin ovat tehneetkin. Helsingin Erilaisiin Oppijoihin en koskaan tainnut edes liittyä. Kuitenkin nämä molemmat yhdistykset eli yhteisöt ovat pitäneet minut kautta vuosien jäsenkirjeidensä avulla ajan tasalla, joten olen voinut seurata - jos olen halunnut - mitä näillä sektoreilla tapahtuu. Olen aina ymmärtänyt, että postia lähettämällä yhdistysten nykyiset - minulle tuntemattomat - toimijat osoittavat arvostavansa sitä työpanosta, jonka yhdistyksille niiden alkutaipaleella annoin.
Tein paljon enemmän työtä Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin hyvväksi kuin konsanaan yksinhuoltajien ja lukihäiriöisten eteen. Aktiiviset Seniorit, joka markkinoi itseään yhteisöllisenä yhdistyksenä, lopetti kuitenkin sisäisen postin lähettämisen minulle kesällä 2002 välittömästi eroilmoituksen jätettyäni. Olin kuitenkin maksanut jäsenmaksun vuoden loppuun asti. Ei niin, että olisin postia kovasti kaivannut, mutta kertoohan tällainen käyttäytyminen paljon yhdistyksen todellisesta yhteisölllisyydestä ja "arvopohjasta" - viimeksi mainittu on sana, jota varsinkin Marja Dahlström viljelee kirjassa Loppukiri ihan ärsyttävyydeksi asti.
En voi olla lainaamatta ruotsinkielen oppikirjassa ollutta sananlaskua tyhjistä tynnyreistä: tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Yhteisöllisyyttä ei aina ole runsaimmin siellä, missä siitä eniten puhutaan.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Painajaiset tunkivat uniini
Kerroin edellisellä kerralla huhtikuisesta tapaamisestamme Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen kanssa. Mukanani olivat Marja Dahlström ja Anita Wetterstrand. Terttu Putila oli Ylläksellä hiihtämässä.
Honkasen tapaaminen oli positiivinen tapaus kaikkien niiden RAY:n virkailijoiden jälkeen, joihin olimme puhelimessa törmänneet. Virkailijat ilmeisesti kohtelivat kaikkia puhelimitse lähestyviä ikään kuin me kaikki olisimme asiantuntijoita. Luokittelimme puhelinpalvelut todellisiksi rimanalituksiksi. Nyt Honkanen viestitti, että mahdollisuutemme RAY-rahaan olivat suuret nimenomaan siksi, että senioritaloideamme oli upouusi. Sirkka Minkkinen kertoo kirjassa Loppukiri (ss. 88-89) yhdistyksen hallussa oleviin muistiinpanoihin ja muihin papereihin nojaten, kuinka RAY:n kanta sittemmin - maaliskuusta 2001 lähtien - kerta kerralta muuttui kinkkisemmäksi Aktiivisia Senioreita kohtaan. Lakipyhälätkin muuttuivat. Muistan, että joku virkailijoista vetosi minun vielä varapuheenjohtajana ollessa mm. siihen, että yhdistyksemme olisi avustusta saadessaan vääristänyt palvelutalojen keskinäistä kilpailua.
Käytin maalaisjärkeä enkä ymmärtänyt, missä ja milla tavalla me kilpailimme. Nyt viimeisen vuoden aikana (2009-2010) RAY:n avustusten jaossa esille tulleet epäselvyydet tekevät monta turhaa käyntiämme Turuntiellä ymmärrettäviksi. Ei yhdistyksen rahanjaossa tainnut olla logiikkaa vuosisadan vaihtuessakaan.
Oliko alitajuntani viisaampi kuin minä itse, sillä muutama päivä Henri Honkasen tapaamisen jälkeen näin unen, joka oli joko ennusuni tai painajaisuni. Kukin blogiani lukeva tykönään miettiköön, kumpaa se edusti.
Unessa olin ollut ypöyksin pyytämässä Loppukiri-hanketta varten rahaa virkamiehiltä. Talo, josta yritin virkamiehiä löytää, muistutti lapsuuteni pohjalaista kunnantaloa. Se ei kuitenkaan sijainnut lakeudella, vaan laaksossa, kaukana valtatiestä. Ihmisiä ei unessa ollut, käyntini oli siis turha. Kun lähdin talosta tyhjin toimin, jouduin ponnistelemaan rinnettä ylös maantielle. Maa oli kivikkoinen, mutta myös sohjoinen - aivan niin kuin koulukylän maantiet pahimmillaan ennen lumentuloa: pelkkää savivelliä. Tienvarteen päästyäni löysin pöheiköstä väkivaltaisesti kuolleen miehen ruumiin. Yritin hälyyttää poliiseja paikalle soittamalla puhelinkopista, mutta turhaan. Aivan kuten elävässäkin elämässä, puute oli rahasta, nyt sopivista kolikoista - lisäksi puhelin ei toiminut. Yritin sen jälkeen pysäyttää autoilijoita huitomalla tiensivussa kädelläni. Maisema oli musta, autot tulivat pimeydestä - ja menivät pimeyteen. Pelkäsin, että minutkin tapettaisiin...
Samana päivänä kun olimme RAY:ssa, haastattelin radio-ohjelmaani varten Keskustakehityksen konsulttia Leif Sonkinia. Hänellä oli laaja näkökulma vanhusten asioihin. Hän oli aikoinaan työskennellyt Sairaalaliitossa, jolta ajalta kuopiolainen Leena Lappalainenkin (blogini 21.2.2010) hänet tunsi. Äskettäin Sonkin oli ollut mukana Sitran Seniori 2000 -projektissa ja kirjoittanut muutamien muiden kanssa siitä kirjasen. Julkaisun luettuani ja miehen tavattuani pohdiskelin, motivoituisivatko seniorit kaikkiin niihin tapaamisiin, joita suunnittelemamme hanke onnistuakseen edellyttäisi. Pitäisihän meidän tuntea alan kirjallisuutta ja tietää myös mitä muut ajattelivat ikäihmisten asumisesta. Millaisia ideanpoikasia maassamme kyti?
Leif Sonkin lupasi tapaamisemme aikana apua, jos tarvitsisimme. Miten se piti käsittää? Yhdistys oli vielä perustamatta. Todellisia toimijoita ei joukkoihimme vielä ollut liittynyt. Rahaa konsulttipalkkioihinkaan ei olisi vielä pitkään aikaan. Missähän lukemissa ne palkkiot muuten liikkuisivat?
Tunsin olevani yksin. En ollut tuntenut sitten kansakoulun alaluokkien lukihäiriötäni niin kampeavaksi ja kuormittavaksi tekijäksi kuin nyt. Minun olisi pitänyt pystyä lukemaan tuhottomasti tekstiä päästäkseni vaikeista uusista asioista perille. Suoraan sanoen olisin tarvinnut selkokielistä kirjallisuutta aiheesta. Sitä tuskin koskaan ilmestyisi. Mutta kyllä kai kaikkien suomalaisten etu olisi, että ne jotka muistioita ja kirjoja kirjoittavat, tekisivät sen selkeällä yksinkertaisella kielellä, joka avautuisi mahdollisimman monille.
Minulla oli muistissa muutaman viikon takainen turhauttava kokemus. Olin istunut useita tunteja Yleisradion kirjastossa hyödyntämässä Uutistoimituksen runsasta leikearkistoa. Olin kahlannut läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät leikkeet. Yllättäen olin löytänyt mielenkiintoisen kokeilun Kouvolasta - vai olikohan paikkakunta Kotka? Nuori naislääkäri oli tajunnut jo 1990-luvun alkupuoliskolla, että ikäihmisten suurin ongelma olikin yksinäisyys. Konkreettinenkin yksinäisyys. Sen keksittyään hän oli ryhtynyt puuhaamaan paikkakunnalle jonkinlaista yhteisöä. Miten hanke oli toteutunut? Oliko toteutunut lainkaan? Mihin kaatunut? Mista hankkeessa oikein oli kysymys? Kopioin artikkelin ja lähetin Terttu Putilalle tarkoituksena, että hän ottaisi kokeilusta selvää ja lähettäisi leikkeen edelleen Marjalle.
En kuullut koskaan mitään tuosta Kouvolan/Kotkan kokeilusta. Liioin en koskaan enää nähnyt valokopiota, jonka olin Tertulle toimittanut. Marja ei liioin ottanut sitä puheeksi. Päätin unohtaa koko jutun. Minulla oli kädet täynnä töitä, sillä yksin senioritalounelmamme ei minua työllistänyt. Olin edelleen työelämässäkin mukana. Pettymyksekseni tajusin, että yhteistyökumppanini eivät olleet kiinnostuneita vanhusten asumisesta yleensä. Heille oli tärkeämpää se, että heillä olisi vanhana turvallinen asuinympäristö. Minulle hyvä vanhuus, muista viis. Oliko tässä kysymys kykyjen vai halun puutteesta? Tuntuisi, että puuttuvat kyvyt voi ainakin jossain määrin korvata halulla. Vaikka se vaatii tietysti työtä. Kaikenlaiset epäilykset alkoivat kalvaa mieltäni hyvin pian. Aluksi tuo nakertava tunne oli pieni, mutta se kasvoi viikko viikolta.
Kun kesä 2000 tuli, sekä Marja että Terttu totesivat peräkkäisinä päivinä minulle, ettei kesällä yleensä tapahdu mitään, Suomi on silloin pysähtyneessä tilassa. Voisimme siis ottaa kevyesti ja ryhtyä vasta syksyllä töihin. Molemmilla naisilla oli kesämökit. Mutta sekä suunnittelija Mirja Höysniemi kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksesta että tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen Stakesista olivat eri mieltä: meillä ei ollut aikaa levätä laakereilla, vaan meidän oli lobattava niin monia ihmisiä kuin suinkin.
En jaksa muistaa, kuka kehoitti meitä menemään Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajaa Marja-Liisa Kunnasta tapaamaan. Hänen luokseen joka tapauksessa suunnistimme - Anita ja minä.
Honkasen tapaaminen oli positiivinen tapaus kaikkien niiden RAY:n virkailijoiden jälkeen, joihin olimme puhelimessa törmänneet. Virkailijat ilmeisesti kohtelivat kaikkia puhelimitse lähestyviä ikään kuin me kaikki olisimme asiantuntijoita. Luokittelimme puhelinpalvelut todellisiksi rimanalituksiksi. Nyt Honkanen viestitti, että mahdollisuutemme RAY-rahaan olivat suuret nimenomaan siksi, että senioritaloideamme oli upouusi. Sirkka Minkkinen kertoo kirjassa Loppukiri (ss. 88-89) yhdistyksen hallussa oleviin muistiinpanoihin ja muihin papereihin nojaten, kuinka RAY:n kanta sittemmin - maaliskuusta 2001 lähtien - kerta kerralta muuttui kinkkisemmäksi Aktiivisia Senioreita kohtaan. Lakipyhälätkin muuttuivat. Muistan, että joku virkailijoista vetosi minun vielä varapuheenjohtajana ollessa mm. siihen, että yhdistyksemme olisi avustusta saadessaan vääristänyt palvelutalojen keskinäistä kilpailua.
Käytin maalaisjärkeä enkä ymmärtänyt, missä ja milla tavalla me kilpailimme. Nyt viimeisen vuoden aikana (2009-2010) RAY:n avustusten jaossa esille tulleet epäselvyydet tekevät monta turhaa käyntiämme Turuntiellä ymmärrettäviksi. Ei yhdistyksen rahanjaossa tainnut olla logiikkaa vuosisadan vaihtuessakaan.
Oliko alitajuntani viisaampi kuin minä itse, sillä muutama päivä Henri Honkasen tapaamisen jälkeen näin unen, joka oli joko ennusuni tai painajaisuni. Kukin blogiani lukeva tykönään miettiköön, kumpaa se edusti.
Unessa olin ollut ypöyksin pyytämässä Loppukiri-hanketta varten rahaa virkamiehiltä. Talo, josta yritin virkamiehiä löytää, muistutti lapsuuteni pohjalaista kunnantaloa. Se ei kuitenkaan sijainnut lakeudella, vaan laaksossa, kaukana valtatiestä. Ihmisiä ei unessa ollut, käyntini oli siis turha. Kun lähdin talosta tyhjin toimin, jouduin ponnistelemaan rinnettä ylös maantielle. Maa oli kivikkoinen, mutta myös sohjoinen - aivan niin kuin koulukylän maantiet pahimmillaan ennen lumentuloa: pelkkää savivelliä. Tienvarteen päästyäni löysin pöheiköstä väkivaltaisesti kuolleen miehen ruumiin. Yritin hälyyttää poliiseja paikalle soittamalla puhelinkopista, mutta turhaan. Aivan kuten elävässäkin elämässä, puute oli rahasta, nyt sopivista kolikoista - lisäksi puhelin ei toiminut. Yritin sen jälkeen pysäyttää autoilijoita huitomalla tiensivussa kädelläni. Maisema oli musta, autot tulivat pimeydestä - ja menivät pimeyteen. Pelkäsin, että minutkin tapettaisiin...
Samana päivänä kun olimme RAY:ssa, haastattelin radio-ohjelmaani varten Keskustakehityksen konsulttia Leif Sonkinia. Hänellä oli laaja näkökulma vanhusten asioihin. Hän oli aikoinaan työskennellyt Sairaalaliitossa, jolta ajalta kuopiolainen Leena Lappalainenkin (blogini 21.2.2010) hänet tunsi. Äskettäin Sonkin oli ollut mukana Sitran Seniori 2000 -projektissa ja kirjoittanut muutamien muiden kanssa siitä kirjasen. Julkaisun luettuani ja miehen tavattuani pohdiskelin, motivoituisivatko seniorit kaikkiin niihin tapaamisiin, joita suunnittelemamme hanke onnistuakseen edellyttäisi. Pitäisihän meidän tuntea alan kirjallisuutta ja tietää myös mitä muut ajattelivat ikäihmisten asumisesta. Millaisia ideanpoikasia maassamme kyti?
Leif Sonkin lupasi tapaamisemme aikana apua, jos tarvitsisimme. Miten se piti käsittää? Yhdistys oli vielä perustamatta. Todellisia toimijoita ei joukkoihimme vielä ollut liittynyt. Rahaa konsulttipalkkioihinkaan ei olisi vielä pitkään aikaan. Missähän lukemissa ne palkkiot muuten liikkuisivat?
Tunsin olevani yksin. En ollut tuntenut sitten kansakoulun alaluokkien lukihäiriötäni niin kampeavaksi ja kuormittavaksi tekijäksi kuin nyt. Minun olisi pitänyt pystyä lukemaan tuhottomasti tekstiä päästäkseni vaikeista uusista asioista perille. Suoraan sanoen olisin tarvinnut selkokielistä kirjallisuutta aiheesta. Sitä tuskin koskaan ilmestyisi. Mutta kyllä kai kaikkien suomalaisten etu olisi, että ne jotka muistioita ja kirjoja kirjoittavat, tekisivät sen selkeällä yksinkertaisella kielellä, joka avautuisi mahdollisimman monille.
Minulla oli muistissa muutaman viikon takainen turhauttava kokemus. Olin istunut useita tunteja Yleisradion kirjastossa hyödyntämässä Uutistoimituksen runsasta leikearkistoa. Olin kahlannut läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät leikkeet. Yllättäen olin löytänyt mielenkiintoisen kokeilun Kouvolasta - vai olikohan paikkakunta Kotka? Nuori naislääkäri oli tajunnut jo 1990-luvun alkupuoliskolla, että ikäihmisten suurin ongelma olikin yksinäisyys. Konkreettinenkin yksinäisyys. Sen keksittyään hän oli ryhtynyt puuhaamaan paikkakunnalle jonkinlaista yhteisöä. Miten hanke oli toteutunut? Oliko toteutunut lainkaan? Mihin kaatunut? Mista hankkeessa oikein oli kysymys? Kopioin artikkelin ja lähetin Terttu Putilalle tarkoituksena, että hän ottaisi kokeilusta selvää ja lähettäisi leikkeen edelleen Marjalle.
En kuullut koskaan mitään tuosta Kouvolan/Kotkan kokeilusta. Liioin en koskaan enää nähnyt valokopiota, jonka olin Tertulle toimittanut. Marja ei liioin ottanut sitä puheeksi. Päätin unohtaa koko jutun. Minulla oli kädet täynnä töitä, sillä yksin senioritalounelmamme ei minua työllistänyt. Olin edelleen työelämässäkin mukana. Pettymyksekseni tajusin, että yhteistyökumppanini eivät olleet kiinnostuneita vanhusten asumisesta yleensä. Heille oli tärkeämpää se, että heillä olisi vanhana turvallinen asuinympäristö. Minulle hyvä vanhuus, muista viis. Oliko tässä kysymys kykyjen vai halun puutteesta? Tuntuisi, että puuttuvat kyvyt voi ainakin jossain määrin korvata halulla. Vaikka se vaatii tietysti työtä. Kaikenlaiset epäilykset alkoivat kalvaa mieltäni hyvin pian. Aluksi tuo nakertava tunne oli pieni, mutta se kasvoi viikko viikolta.
Kun kesä 2000 tuli, sekä Marja että Terttu totesivat peräkkäisinä päivinä minulle, ettei kesällä yleensä tapahdu mitään, Suomi on silloin pysähtyneessä tilassa. Voisimme siis ottaa kevyesti ja ryhtyä vasta syksyllä töihin. Molemmilla naisilla oli kesämökit. Mutta sekä suunnittelija Mirja Höysniemi kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksesta että tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen Stakesista olivat eri mieltä: meillä ei ollut aikaa levätä laakereilla, vaan meidän oli lobattava niin monia ihmisiä kuin suinkin.
En jaksa muistaa, kuka kehoitti meitä menemään Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajaa Marja-Liisa Kunnasta tapaamaan. Hänen luokseen joka tapauksessa suunnistimme - Anita ja minä.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Loppukiriä ei ojennettu lautasella
Oleellinen ero Loppukirin ja tukholmalaisen Färdknäppenin välillä on talojen hallintamuodossa: Loppukirin asunnot ovat omistusasuntoja, Färdknäppenin taas vuokrahuoneistoja. Emme tainneet koskaan hankkeen alkumetreillä riittävän selvästi tajuta, kuinka paljon helpommalla ruotsalaiset kanssasisaremme ja -veljemme meihin verrattuna olivat päässeet, kun heidän ei koskaan tarvinnut itse rakennuttaa taloa. Liioin heidän ei tarvinnut meidän laillamme pohtia rahan riittävyyttä. Voidaan kai sanoa, että asumisen asiantuntijat ja virkamiehet ojensivat Färdknäppeniin haluaville valmiin senioritalon - kuin lautasella. Juuri tämä hallintamuotojen erilaisuus selittää senkin, mikä teki Loppukiri-hankkeesta niin raskaan, mikä uuvutti minut, mikä vei yöuneni.
Kirjassa Loppukiri vuonna 2001 yhdistykseen liittynyt Sirkka Minkkinen kirjoittaa : "Maaliskuussa 2002 tapasimme uudelleen yhdistyksen konsulttina toimineen Reijo Pesosen, joka suositteli yhdistykselle perusteellista hallintamuotojen tutkimista. ---Niinpä selvittelimme kevään 2002 aikana osakeyhtiö-, osuuskunta-, asumisoikeus- ja vuokratalomuotoisten vaihtoehtojen edut ja haitat. Laskimme eri vaihtoehtojen kustannuksia. Varsin pian totesimme, että vanhan asunnon hinta olisi pian "syöty", jos päätyisimme vuokrataloon, jota tosin mikään taho ei ollut valmis rahoittamaankaan" (s. 90).
Kyllä minä olin laskenut omistusasunnossa ja vuokralla asumisen kustannuserot heti ensimmäiseltä Färdknäppenin matkaltani palattuani (loppiaisen jälkeen 2000) ja tehnyt ratkaisuni. Olin puhunut laskelmistani kevään aikana muille mukana oleville ja kirjannut ajatukseni ainakin joihinkin ideologiapaperin versioihin. Keittiön pöytäni äärellä myöhäisillan hiljaisena hetkenä tajusin hallintamuodosta sen, minkä Sirkka sanoo keksityn vasta kaksi vuotta myöhemmin: vuokralla Loppukirissä asuen entisestä asunnosta saadut rahat eivät riittäisi vanhuksen viimeiselle loppusuoralle. Ne olisi vuokralla asuen siihen mennessä syöty. Olisi siis edullisempaa tehdä Loppukiristä omistuspohjainen talo. Tunnistan Sirkan tekstistä omakseni nimenomaan tuon "asunnon hinnan syömisen". Sen laskin tasan tarkkaan.
Ei siis ole totta - niin kuin Sirkka antaa ymmärtää - että Loppukirin hallintamuodosta olisi ensimmäisen kerran keskusteltu vasta maaliskuussa 2002 Reijo Pesosen kehoituksesta. Ehkä Reijo otti hallintamuoto-kysymyksen tuolloin jälleen esille, mutta aiheesta oli puhuttu varsin perusteellisesti jo Reijon ja minun ensimmäisessä tapaamisessa 15.3.2000 Helsingin Seurahuoneella (blogini 25.1.2010 ja 14.3.2010). Kuten olen kirjoittanut, silloin Seurahuoneelle tuli yllättäen myös Peter Fredriksson, joka oli jossakin vaiheessa peräti Lipposen hallituksen asuntostrategi ja tiesi siis paljon asumisesta ja asuntorakentamisesta.
Sirkan käyttämä uudestaan-sana Reijon tapaamisen yhteydessä on tekstissä hämäävä. Mies kuului yhteistyökumppaneihimme heti hankkeemme alkumetreiltä alkuvuodesta 2000 lähtien. Löysin hänet Saarijärveltä Stakesin tutkijan Sirkka-Liisa Kärkkäisen vinkistä: Reijolla oli kokemusta yhteisöllisistä asuntokokeiluista Jyväskylässä jo 1980-luvulla. Hän oli ollut elämänsä aikana monessa mukana. Tapasin miehen kevään 2000 aikana kaksi kertaa, seuraavana syksynä hän lähti mukanamme tutustumaan Färdknäppeniin ja toi silloin muutamaksi kuukaudeksi joukkoihimme myös Asuntohallituksen entisen johtajan Ulla Saarenheimon. Ullan "vierailu" yhdistyksessämme jäi valitettavan lyhyeksi. Kaiken kaikkiaan Reijo oli monta kertaa mukana neuvotellessamme eri tahojen kanssa. Mennessäni toista kertaa häntä tapaamaan en saanut muita senioreita mukaani. Olin yksin.
Reijolla oli tällä toisella tapaamiskerrallamme tarkoitus tavata Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkanen, jonka Marja Dahlström, Anita Wetterstrand ja minä olimme tavanneet suotuisissa merkeissä jo 20.4.2000. Honkasen tapaaminen oli itse asiassa kaikista myönteisin käyntimme Raha-automaattiyhdistyksessä. Myöhempiä neuvotteluja sävytti pessimismi, seinä tuntui nousevan aina enemmän tai vähemmän eteemme. Reijo ei kuitenkaan ollut menossa tapaamaan Honkasta yksinomaan meidän takiamme. Hän oli nopeasti ruvennut Jyväskylässä ottamaan selvää mahdollisuuksista rakentaa sinnekin yhteisöllinen senioritalo.
Toisesta Reijo Pesosen tapaamisesta minulle jäi mieleeni se, että hän kehotti minua pyytämään Saton Jaana Näröltä jonkinlaisen kustannusarvion Loppukiristä. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Nainen kiemurteli kuin mato koukussa, mutta oli minua - ja kaikkia muitakin senioreita - kokeneempi rakennuskuvioissa. Pyysin laskelmia lukuisia kertoja, koskaan en saanut. Mutta miksi Sato oli potentiaalinen rakennuttaja jo näin aikaisin? Siihen minun on palattava vielä moneen otteeseen.
Kaiken kaikkiaan Reijo Pesosen rooli Loppukiri-hankkeen käynnistämisessä oli merkittävä. Ikävää, että hänen Jyväskylään suunnittelemansa "loppukiri" jäi idean asteelle. Syynä oli se, että projektista tuntui lankeavan liian suuri vaiva ja vastuu käynnistäjälle - siis Reijolle. Yhteisöllisyyttä ei ollut kylliksi.
Kirjassa Loppukiri vuonna 2001 yhdistykseen liittynyt Sirkka Minkkinen kirjoittaa : "Maaliskuussa 2002 tapasimme uudelleen yhdistyksen konsulttina toimineen Reijo Pesosen, joka suositteli yhdistykselle perusteellista hallintamuotojen tutkimista. ---Niinpä selvittelimme kevään 2002 aikana osakeyhtiö-, osuuskunta-, asumisoikeus- ja vuokratalomuotoisten vaihtoehtojen edut ja haitat. Laskimme eri vaihtoehtojen kustannuksia. Varsin pian totesimme, että vanhan asunnon hinta olisi pian "syöty", jos päätyisimme vuokrataloon, jota tosin mikään taho ei ollut valmis rahoittamaankaan" (s. 90).
Kyllä minä olin laskenut omistusasunnossa ja vuokralla asumisen kustannuserot heti ensimmäiseltä Färdknäppenin matkaltani palattuani (loppiaisen jälkeen 2000) ja tehnyt ratkaisuni. Olin puhunut laskelmistani kevään aikana muille mukana oleville ja kirjannut ajatukseni ainakin joihinkin ideologiapaperin versioihin. Keittiön pöytäni äärellä myöhäisillan hiljaisena hetkenä tajusin hallintamuodosta sen, minkä Sirkka sanoo keksityn vasta kaksi vuotta myöhemmin: vuokralla Loppukirissä asuen entisestä asunnosta saadut rahat eivät riittäisi vanhuksen viimeiselle loppusuoralle. Ne olisi vuokralla asuen siihen mennessä syöty. Olisi siis edullisempaa tehdä Loppukiristä omistuspohjainen talo. Tunnistan Sirkan tekstistä omakseni nimenomaan tuon "asunnon hinnan syömisen". Sen laskin tasan tarkkaan.
Ei siis ole totta - niin kuin Sirkka antaa ymmärtää - että Loppukirin hallintamuodosta olisi ensimmäisen kerran keskusteltu vasta maaliskuussa 2002 Reijo Pesosen kehoituksesta. Ehkä Reijo otti hallintamuoto-kysymyksen tuolloin jälleen esille, mutta aiheesta oli puhuttu varsin perusteellisesti jo Reijon ja minun ensimmäisessä tapaamisessa 15.3.2000 Helsingin Seurahuoneella (blogini 25.1.2010 ja 14.3.2010). Kuten olen kirjoittanut, silloin Seurahuoneelle tuli yllättäen myös Peter Fredriksson, joka oli jossakin vaiheessa peräti Lipposen hallituksen asuntostrategi ja tiesi siis paljon asumisesta ja asuntorakentamisesta.
Sirkan käyttämä uudestaan-sana Reijon tapaamisen yhteydessä on tekstissä hämäävä. Mies kuului yhteistyökumppaneihimme heti hankkeemme alkumetreiltä alkuvuodesta 2000 lähtien. Löysin hänet Saarijärveltä Stakesin tutkijan Sirkka-Liisa Kärkkäisen vinkistä: Reijolla oli kokemusta yhteisöllisistä asuntokokeiluista Jyväskylässä jo 1980-luvulla. Hän oli ollut elämänsä aikana monessa mukana. Tapasin miehen kevään 2000 aikana kaksi kertaa, seuraavana syksynä hän lähti mukanamme tutustumaan Färdknäppeniin ja toi silloin muutamaksi kuukaudeksi joukkoihimme myös Asuntohallituksen entisen johtajan Ulla Saarenheimon. Ullan "vierailu" yhdistyksessämme jäi valitettavan lyhyeksi. Kaiken kaikkiaan Reijo oli monta kertaa mukana neuvotellessamme eri tahojen kanssa. Mennessäni toista kertaa häntä tapaamaan en saanut muita senioreita mukaani. Olin yksin.
Reijolla oli tällä toisella tapaamiskerrallamme tarkoitus tavata Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkanen, jonka Marja Dahlström, Anita Wetterstrand ja minä olimme tavanneet suotuisissa merkeissä jo 20.4.2000. Honkasen tapaaminen oli itse asiassa kaikista myönteisin käyntimme Raha-automaattiyhdistyksessä. Myöhempiä neuvotteluja sävytti pessimismi, seinä tuntui nousevan aina enemmän tai vähemmän eteemme. Reijo ei kuitenkaan ollut menossa tapaamaan Honkasta yksinomaan meidän takiamme. Hän oli nopeasti ruvennut Jyväskylässä ottamaan selvää mahdollisuuksista rakentaa sinnekin yhteisöllinen senioritalo.
Toisesta Reijo Pesosen tapaamisesta minulle jäi mieleeni se, että hän kehotti minua pyytämään Saton Jaana Näröltä jonkinlaisen kustannusarvion Loppukiristä. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Nainen kiemurteli kuin mato koukussa, mutta oli minua - ja kaikkia muitakin senioreita - kokeneempi rakennuskuvioissa. Pyysin laskelmia lukuisia kertoja, koskaan en saanut. Mutta miksi Sato oli potentiaalinen rakennuttaja jo näin aikaisin? Siihen minun on palattava vielä moneen otteeseen.
Kaiken kaikkiaan Reijo Pesosen rooli Loppukiri-hankkeen käynnistämisessä oli merkittävä. Ikävää, että hänen Jyväskylään suunnittelemansa "loppukiri" jäi idean asteelle. Syynä oli se, että projektista tuntui lankeavan liian suuri vaiva ja vastuu käynnistäjälle - siis Reijolle. Yhteisöllisyyttä ei ollut kylliksi.
tiistai 27. huhtikuuta 2010
Koko sosiaalivirasto puolellemme
Tapasimme siis - Marja Dahlström ja minä - Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen muutama päivä yhdistyksemme perustamisen jälkeen elokuun lopussa 2000. Tämä tapaaminen lienee ollut rikka rokassa kun Aktiiviset Seniorit sai ensimmäisen kerran ulkopuolista rahoitusta - lähinnä juokseviin menoihinsa. Helsingin kaupungin sosiaalivirastolta anomamme ja saamamme summa ei ollut järin suuri, mutta rahaa tuli useampana vuonna peräkkäin ja ilman kohtuuttomia ponnistuksia hakemuskaavakkeen täyttämisessä. Terttu Putila sihteerinä täytti anomuskaavakkeen, Marja Dahlström puheenjohtajana allekirjoitti hakemuksen.
Valtaosa ihmisistä, joita lobbasimme, suhtautui hankkeeseemme ensi hetkestä lähtien myönteisesti. Muistiinpanoissani on seuraava merkintä alkusyksyltä 2000: "Mirja Höysniemi (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksesta) kertoi, että koko sosiaalivirasto on saatu hankkeemme taakse. Myös (Helsingin kaupungin sosiaaliviraston keskisen sosiaalikeskuksen) johtaja Kati Peltolan kielteinen kanta on muuttunut myönteiseksi." Alkusyksystä hanke sai ikään kuin siivet. Tieto olemassa olostamme alkoi levitä. Vähän ennen kun lähdimme Ruotsiin tutustumaan sikäläiseen senioritaloon Färdknäppeniin, asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimokin ilmaisi halunsa osallistua tuolle Tukholman matkalle. Hän myös osallistui rakennusalaa tuntevana muutamiin seuraavien viikkojen hallituksen kokouksiimme. Ulla ei kuitenkaan koskaan liittynyt yhdistykseemme. Alaa tuntevana hän tiedosti hyvin edessämme olevat sudenkuopat.
Edellisessä blogissani kerroin ideologia/hankepaperimme levinneen noihin samoihin aikoihin jossakin gerontologiaseminaarissa. Ihmettelin tuolloin - ja ihmettelen edelleenkin - miksi se henkilö, joka asiaamme sillä lailla markkinoi, ei ottanut meihin yhteyttä ja kertonut aktiivisuudestaan. Jos meille olisi kerrottu, olisimme mahdollisesti voineet tehdä muutakin yhteistyötä. Onhan tällaisessa uudessa innovaatiossa kysymys yhteisestä hyvästä eikä vain oman hännän nostamisesta. Tiedon jakaminen on tärkeää jokaikisessä eteenpäin menevässä hankkeessa, ja ideoiden markkinoiminen on pelkästään yhteiskunnan kehittämistäkin ajatellen ensiarvoisen tärkeää.
Kun ensimmäisen kerran kuulin, että "Loppukiri Kakkonen" on suunnitteilla Helsingin Kalasatamaan, ihmettelin eivätkö juuri minun kokemukseni Arabianrannan Loppukiristä olisi olleet hanketta puuhaaville arvokkaita. Aktiivisten Senioreiden ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström jäi monessa alkuaikojen vaiheessa sivusta seuraajaksi. Siitä syystä myös hänen tietonsa alkuaikojen tapahtumista - ehkä myöhemmistäkin - ovat helposti jääneet hämäriksi.
Aktiivisten Senioreiden viime vuosien aktiiveilla on varmasti paljon kokemusta, paljon sanottavaa, paljon annettavaa seuraavien talohankkeiden käynnistäjille. Uskon kuitenkin, että minulla olisi ollut nimenomaan alkuajoista sellaista tietoa ja sellaista näkemystä, jota ei muualta tai keneltäkään muulta saa. Olenko väärässä? Suurentelenko omaa merkitystäni hankkeen synnyssä?
Olin varmaan ajoittain vaikea potkiessani mukana olevia liikkeelle. En nähnyt muuta mahdollisuutta. Passiivisuus ja heikko sitoutuminen tulivat esille viikottain. Joukkomme oli alkuaikoina pieni, kokemusta ei ollut. Eikö kuitenkin se mitä tein, pääsääntöisesti yksin, ollut todiste aktiivisuudestani, rohkeudestani, luovuudestani, minun päämäärätietoisuudestani? Vaiko vain hulluudestani? Suuruudenhulluudesta? Se että Marja Dahlström kertoo niin monessa kohden juuri minun tekemiseni passiivissa, tuntuu epäoikeudenmukaiselta.
Minä en kuitenkaan ole Suomessa ainoa, jonka hengentuote ja aikaansaannos on siirretty toisten meriittilistalle. Tällaisia meriittivarkaita liikkuu yllättävän paljon vapaalla jalalla. Yliopistomaailmassa ja kirjailijapiireissä heitä lienee paljonkin. Kysymys kaiketi meillä niin kuin muuallakin on maan tavasta. Jos siitä rohkenee puhua ääneen, saattaa saada vain oudon maineen. Koska tunnen Loppukiri-hankkeen juuret alun pienistä iduista alkaen, haluan edes tässä blogissani oikoa joitakin selviä virheitä ja hämäryyksiä.
Valtaosa ihmisistä, joita lobbasimme, suhtautui hankkeeseemme ensi hetkestä lähtien myönteisesti. Muistiinpanoissani on seuraava merkintä alkusyksyltä 2000: "Mirja Höysniemi (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksesta) kertoi, että koko sosiaalivirasto on saatu hankkeemme taakse. Myös (Helsingin kaupungin sosiaaliviraston keskisen sosiaalikeskuksen) johtaja Kati Peltolan kielteinen kanta on muuttunut myönteiseksi." Alkusyksystä hanke sai ikään kuin siivet. Tieto olemassa olostamme alkoi levitä. Vähän ennen kun lähdimme Ruotsiin tutustumaan sikäläiseen senioritaloon Färdknäppeniin, asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimokin ilmaisi halunsa osallistua tuolle Tukholman matkalle. Hän myös osallistui rakennusalaa tuntevana muutamiin seuraavien viikkojen hallituksen kokouksiimme. Ulla ei kuitenkaan koskaan liittynyt yhdistykseemme. Alaa tuntevana hän tiedosti hyvin edessämme olevat sudenkuopat.
Edellisessä blogissani kerroin ideologia/hankepaperimme levinneen noihin samoihin aikoihin jossakin gerontologiaseminaarissa. Ihmettelin tuolloin - ja ihmettelen edelleenkin - miksi se henkilö, joka asiaamme sillä lailla markkinoi, ei ottanut meihin yhteyttä ja kertonut aktiivisuudestaan. Jos meille olisi kerrottu, olisimme mahdollisesti voineet tehdä muutakin yhteistyötä. Onhan tällaisessa uudessa innovaatiossa kysymys yhteisestä hyvästä eikä vain oman hännän nostamisesta. Tiedon jakaminen on tärkeää jokaikisessä eteenpäin menevässä hankkeessa, ja ideoiden markkinoiminen on pelkästään yhteiskunnan kehittämistäkin ajatellen ensiarvoisen tärkeää.
Kun ensimmäisen kerran kuulin, että "Loppukiri Kakkonen" on suunnitteilla Helsingin Kalasatamaan, ihmettelin eivätkö juuri minun kokemukseni Arabianrannan Loppukiristä olisi olleet hanketta puuhaaville arvokkaita. Aktiivisten Senioreiden ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström jäi monessa alkuaikojen vaiheessa sivusta seuraajaksi. Siitä syystä myös hänen tietonsa alkuaikojen tapahtumista - ehkä myöhemmistäkin - ovat helposti jääneet hämäriksi.
Aktiivisten Senioreiden viime vuosien aktiiveilla on varmasti paljon kokemusta, paljon sanottavaa, paljon annettavaa seuraavien talohankkeiden käynnistäjille. Uskon kuitenkin, että minulla olisi ollut nimenomaan alkuajoista sellaista tietoa ja sellaista näkemystä, jota ei muualta tai keneltäkään muulta saa. Olenko väärässä? Suurentelenko omaa merkitystäni hankkeen synnyssä?
Olin varmaan ajoittain vaikea potkiessani mukana olevia liikkeelle. En nähnyt muuta mahdollisuutta. Passiivisuus ja heikko sitoutuminen tulivat esille viikottain. Joukkomme oli alkuaikoina pieni, kokemusta ei ollut. Eikö kuitenkin se mitä tein, pääsääntöisesti yksin, ollut todiste aktiivisuudestani, rohkeudestani, luovuudestani, minun päämäärätietoisuudestani? Vaiko vain hulluudestani? Suuruudenhulluudesta? Se että Marja Dahlström kertoo niin monessa kohden juuri minun tekemiseni passiivissa, tuntuu epäoikeudenmukaiselta.
Minä en kuitenkaan ole Suomessa ainoa, jonka hengentuote ja aikaansaannos on siirretty toisten meriittilistalle. Tällaisia meriittivarkaita liikkuu yllättävän paljon vapaalla jalalla. Yliopistomaailmassa ja kirjailijapiireissä heitä lienee paljonkin. Kysymys kaiketi meillä niin kuin muuallakin on maan tavasta. Jos siitä rohkenee puhua ääneen, saattaa saada vain oudon maineen. Koska tunnen Loppukiri-hankkeen juuret alun pienistä iduista alkaen, haluan edes tässä blogissani oikoa joitakin selviä virheitä ja hämäryyksiä.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Nimekkäiltä naisilta tukea
Kirjassa Loppukiri Marja Dahlström kirjoittaa seuraavasti: "Koulutus- ja valmennusryhmä otti yhteytttä Suomen Mielenterveysseurasn toiminnanjohtaja Pirkko Lahteen. Hän oli seurannut hankkeen kehittymistä ideavaiheesta yhdistyksen perustamiseen, ja oli valmis auttamaan jäsenten yhteisöllisen tietoisuuden syventämiseen johtavien keinojen etsimisessä (s.53)". Tähän pätkään, vaikka lyhyt onkin, mahtuu monta virhettä.
Pirkko Lahti kuuli ensimmäisen kerran minulta hankkeestamme heinäkuun lopussa 2000, noin kolme viikkoa ennen yhdistyksemme perustamista. Siinä vaiheessa minä olin puuhannut hanketta jo toista vuotta, järjestänyt useita tapaamisia, soitellut ja kirjoittanut monille sellaisille ihmisille, joiden oletin olevan kiinnostuneita uudentyyppisestä senioriasumisesta. Loppukirin kaltaiselle projektillehan oli vuosisadan vaihteessa suuri sosiaalinen tilaus.
Lähetin Pirkolle heinäkuun lopussa ideologiapaperimme (blogini 4.2.2000) saatekirjeineen ja sain häneltä 3.8.2000 päivätyn innostuneen vastauksen: "Kiitos Anna-Liisa LOPPUKIRISTÄ. Ideahan on fantastinen ja pidän sitä erinomaisena lähtökohtana parempaan yhteiseen elämään. Riippuen siitä, kuinka pian hankkeenne lähtee liikkeelle, voisin ehkä ruveta itsekin liittymään LOPPUKIRI-joukkoihin, tietysti Helsingissä. Ihailen sinua ja toimintaasi. Terveisin, Pirkko."
Tuo viittaus mahdollisiin Helsingin ulkopuolisiin senioritaloihin johtuu siitä, että sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärvellä ja Reijo Pesonen Jyväskylässä olivat kumpikin omalla tahollaan käynnistämässä paikallisia senioritalohankkeitaan (blogini 14.3.2010). Ne eivät sitten kuitenkaan saaneet tuulta siipiensä alle ja jäivät unelmiksi.
Vastasin Pirkko Lahdelle heti paluupostissa. Koska hän oli noihin aikoihin myös mielenterveysseurojen maailmanliiton puheenjohtaja, en olettanut hänen olevan kiinnostunut muusta kuin yhdistyksemme rivijäsenyydestä. Hän kävi kuitenkin pari kertaa puhumassa jäsenillemme, ja voin vakuuttaa, että hänen puheensa upposi meihin kuin kuuma veitsi voihin. Varainhankintaseminaarissamme "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat", joka minun ehdotuksestani järjestettiin 19.4. 2002, Pirkko oli itseoikeutettu puhuja. Hän puhui aiheesta, miten varautua vanhuuteen. Siinä vaiheessa yhdistyksellä oli jo koulutus- ja valmennusryhmäkin, jonka nimissä Marja oli ottanut yhteyttä Pirkkoon.
Koulutus- ja valmennusryhmä ei siis ottanut Pirkko Lahteen ensimmäisenä yhteyttä ja kertonut hänelle Loppukiri-hankkeestamme. Kirjassa esitetty väite ei ole totuudenmukainen. Väite sellaisesta yhteydenotosta on muistivirhe, sillä kesällä 2000, kun Pirkko ensimmäisen kerran kuuli minulta Loppukiristä, meillä ei ollut vielä työryhmiä. Eihän meillä ollut siinä vaiheessa edes yhdistystä! Todennäköisesti tässä on kysymys yhdistyksen perustamista seuranneen syksyn 2000 ja kevään 2002 tapahtumien sekoittamisesta.
Olin ennen yhdistyksemme perustamista monella tapaa aktiivinen. Postitin ideologiapaperiamme lukuisille ihmisille. Tiesin, että Pirkko Lahti aivan varmasti olisi kiinnostunut tällaisista innovaatioista. Hän oli vuosien saatossa esiintynyt useassa radio-ohjelmassani asiantuntijana, ja tunsin hänet ja hänen ajatuksensa. Toinen, jota hankkeestamme informoin, oli yleislääketieteen prof. Sirkka-Liisa Kivelä, tunnettu vanhusten puolesta puhuja, joka silloin vielä vaikutti Oulussa, mutta oli noihin aikoihin siirtymässä Turkuun.
Otin Sirkka-Liisa Kivelään yhteyttä jo ennen Pirkko Lahtea. Paitsi että lähetin hänelle postia, olin myös puhelimitse yhteydessä. Hänen miehensä sosiaalineuvos Mauri Akkanen innostui niin paljon yhteydenotostani, että ehdotti audienssin pyytämistä Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen luo. Sirkka-Liisa ja Mauri halusivat jopa tulla mukaan tähän tapaamiseen. Eikä siinä kylliksi vaan he auttoivat myös tapaamisen järjestämisessä. Palaveri siirtyi kuitenkin loppukesälle Rakel Hiltusen kiireiden takia. Kun vihdoin viimein muutama päivä yhdistyksemme perustamisen jälkeen lähdimme Helsingin kaupungintalolle, vasta valittu puheenjohtaja Marja Dahlströmkin ehti mukaamme.
Muistan, että Rakel Hiltunen varoitti meitä olemasta liian sinisilmäisiä. Hänen mielestään meidän hyvä ideamme saattaisi kelvata muillekin. Hän oli oikeassa. Vain muutama viikko myöhemmin Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas, joka oli ollut mukana yhdistyksemme perustamisessa (blogini 26.2.2010), kertoi olleensa gerontologien kongressissa. Siellä ideologiapaperimme oli ollut yleisessä jakelussa. Mielenkiintoista oli, että Marja-Liisakin kertoi "meidän paperiamme levitettävän". Kirjoittamastani aineistosta oli näin tullut yhteistä omaaisuutta!
Vaikka Pirkko Lahden osuus ei ollut yhdistyksemme alkuaikoina ihan sellainen kuin Marja Dahlström kuvailee, Suomen Mielenterveysseuran rooli kaikkinensa oli tärkeä. Syksyllä 2000 otin yhteyttä yhteisöllisyyteen perehdyttämismielessä Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikaiseen työntekijään, SOS-palvelun johtajaan Anni Kauppiseen. Hänkin oli entisiä haastateltaviani. Anni kuitenkin sairastui ennen kuin yhteistyömme pääsi edes alkamaan. Häntä tuli sitten paikkaamaan Terapiataitojen instituutin toiminnanjohtaja Raili Rinne. Hänetkin tunsin useista mielenterveysprojekteistani, jotka liittyivät radio-ohjelmiini. Nauhoitin Railin kanssa 1980-luvulla perheohjelmiani varten mm. autenttisia perheterapiaistuntoja. Olin siirtynyt vain vähän aikaisemmin aikakauslehtimaailmasta Yleisradioon ja aloittelevana radiotoimittajana oli ilo saada monessa mukana ollut pätevä ammatti-ihminen yhteistyökumppaniksi.
Ymmärrän, että on varmasti vaikea kirjoittaa kirjaa kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, jos ei muista tai tiedä niistä riittävästi eikä ole luotettavia muistiinpanojakaan ajanjaksolta. En ole ainoa, joka ihmettelee, mikä sai Marja Dahlströmin ryhtymään Loppukiri-hankkeen alkuaikojen historioitsijaksi. Kun ihminen kirjoittaa asioista, joista ei tiedä kylliksi, virheitä on mahdoton välttää. Koettaessaan kartoittaa historiaa, jota ei täysin tunne, kirjoittaja pakostakin muotoilee sellaisia lauseita, joista lukijan on vaikea ymmärtää, mistä oikeastaan on kysymys ja missä järjestyksessä tapahtumat etenivät. Se on yksi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittaman Loppukiri-kirjan heikkous, siksi kokonaisuus jää hahmottomaksi ja hämäräksi.
Mitähän kirjoittajat tarkoittavat esimerkiksi "yhteisöllisen tietoisuuden syventämiseen johtavien keinojen etsinnällä"? Toivoisin selventävää konkretiaa.
Pirkko Lahti kuuli ensimmäisen kerran minulta hankkeestamme heinäkuun lopussa 2000, noin kolme viikkoa ennen yhdistyksemme perustamista. Siinä vaiheessa minä olin puuhannut hanketta jo toista vuotta, järjestänyt useita tapaamisia, soitellut ja kirjoittanut monille sellaisille ihmisille, joiden oletin olevan kiinnostuneita uudentyyppisestä senioriasumisesta. Loppukirin kaltaiselle projektillehan oli vuosisadan vaihteessa suuri sosiaalinen tilaus.
Lähetin Pirkolle heinäkuun lopussa ideologiapaperimme (blogini 4.2.2000) saatekirjeineen ja sain häneltä 3.8.2000 päivätyn innostuneen vastauksen: "Kiitos Anna-Liisa LOPPUKIRISTÄ. Ideahan on fantastinen ja pidän sitä erinomaisena lähtökohtana parempaan yhteiseen elämään. Riippuen siitä, kuinka pian hankkeenne lähtee liikkeelle, voisin ehkä ruveta itsekin liittymään LOPPUKIRI-joukkoihin, tietysti Helsingissä. Ihailen sinua ja toimintaasi. Terveisin, Pirkko."
Tuo viittaus mahdollisiin Helsingin ulkopuolisiin senioritaloihin johtuu siitä, että sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärvellä ja Reijo Pesonen Jyväskylässä olivat kumpikin omalla tahollaan käynnistämässä paikallisia senioritalohankkeitaan (blogini 14.3.2010). Ne eivät sitten kuitenkaan saaneet tuulta siipiensä alle ja jäivät unelmiksi.
Vastasin Pirkko Lahdelle heti paluupostissa. Koska hän oli noihin aikoihin myös mielenterveysseurojen maailmanliiton puheenjohtaja, en olettanut hänen olevan kiinnostunut muusta kuin yhdistyksemme rivijäsenyydestä. Hän kävi kuitenkin pari kertaa puhumassa jäsenillemme, ja voin vakuuttaa, että hänen puheensa upposi meihin kuin kuuma veitsi voihin. Varainhankintaseminaarissamme "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat", joka minun ehdotuksestani järjestettiin 19.4. 2002, Pirkko oli itseoikeutettu puhuja. Hän puhui aiheesta, miten varautua vanhuuteen. Siinä vaiheessa yhdistyksellä oli jo koulutus- ja valmennusryhmäkin, jonka nimissä Marja oli ottanut yhteyttä Pirkkoon.
Koulutus- ja valmennusryhmä ei siis ottanut Pirkko Lahteen ensimmäisenä yhteyttä ja kertonut hänelle Loppukiri-hankkeestamme. Kirjassa esitetty väite ei ole totuudenmukainen. Väite sellaisesta yhteydenotosta on muistivirhe, sillä kesällä 2000, kun Pirkko ensimmäisen kerran kuuli minulta Loppukiristä, meillä ei ollut vielä työryhmiä. Eihän meillä ollut siinä vaiheessa edes yhdistystä! Todennäköisesti tässä on kysymys yhdistyksen perustamista seuranneen syksyn 2000 ja kevään 2002 tapahtumien sekoittamisesta.
Olin ennen yhdistyksemme perustamista monella tapaa aktiivinen. Postitin ideologiapaperiamme lukuisille ihmisille. Tiesin, että Pirkko Lahti aivan varmasti olisi kiinnostunut tällaisista innovaatioista. Hän oli vuosien saatossa esiintynyt useassa radio-ohjelmassani asiantuntijana, ja tunsin hänet ja hänen ajatuksensa. Toinen, jota hankkeestamme informoin, oli yleislääketieteen prof. Sirkka-Liisa Kivelä, tunnettu vanhusten puolesta puhuja, joka silloin vielä vaikutti Oulussa, mutta oli noihin aikoihin siirtymässä Turkuun.
Otin Sirkka-Liisa Kivelään yhteyttä jo ennen Pirkko Lahtea. Paitsi että lähetin hänelle postia, olin myös puhelimitse yhteydessä. Hänen miehensä sosiaalineuvos Mauri Akkanen innostui niin paljon yhteydenotostani, että ehdotti audienssin pyytämistä Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen luo. Sirkka-Liisa ja Mauri halusivat jopa tulla mukaan tähän tapaamiseen. Eikä siinä kylliksi vaan he auttoivat myös tapaamisen järjestämisessä. Palaveri siirtyi kuitenkin loppukesälle Rakel Hiltusen kiireiden takia. Kun vihdoin viimein muutama päivä yhdistyksemme perustamisen jälkeen lähdimme Helsingin kaupungintalolle, vasta valittu puheenjohtaja Marja Dahlströmkin ehti mukaamme.
Muistan, että Rakel Hiltunen varoitti meitä olemasta liian sinisilmäisiä. Hänen mielestään meidän hyvä ideamme saattaisi kelvata muillekin. Hän oli oikeassa. Vain muutama viikko myöhemmin Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas, joka oli ollut mukana yhdistyksemme perustamisessa (blogini 26.2.2010), kertoi olleensa gerontologien kongressissa. Siellä ideologiapaperimme oli ollut yleisessä jakelussa. Mielenkiintoista oli, että Marja-Liisakin kertoi "meidän paperiamme levitettävän". Kirjoittamastani aineistosta oli näin tullut yhteistä omaaisuutta!
Vaikka Pirkko Lahden osuus ei ollut yhdistyksemme alkuaikoina ihan sellainen kuin Marja Dahlström kuvailee, Suomen Mielenterveysseuran rooli kaikkinensa oli tärkeä. Syksyllä 2000 otin yhteyttä yhteisöllisyyteen perehdyttämismielessä Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikaiseen työntekijään, SOS-palvelun johtajaan Anni Kauppiseen. Hänkin oli entisiä haastateltaviani. Anni kuitenkin sairastui ennen kuin yhteistyömme pääsi edes alkamaan. Häntä tuli sitten paikkaamaan Terapiataitojen instituutin toiminnanjohtaja Raili Rinne. Hänetkin tunsin useista mielenterveysprojekteistani, jotka liittyivät radio-ohjelmiini. Nauhoitin Railin kanssa 1980-luvulla perheohjelmiani varten mm. autenttisia perheterapiaistuntoja. Olin siirtynyt vain vähän aikaisemmin aikakauslehtimaailmasta Yleisradioon ja aloittelevana radiotoimittajana oli ilo saada monessa mukana ollut pätevä ammatti-ihminen yhteistyökumppaniksi.
Ymmärrän, että on varmasti vaikea kirjoittaa kirjaa kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, jos ei muista tai tiedä niistä riittävästi eikä ole luotettavia muistiinpanojakaan ajanjaksolta. En ole ainoa, joka ihmettelee, mikä sai Marja Dahlströmin ryhtymään Loppukiri-hankkeen alkuaikojen historioitsijaksi. Kun ihminen kirjoittaa asioista, joista ei tiedä kylliksi, virheitä on mahdoton välttää. Koettaessaan kartoittaa historiaa, jota ei täysin tunne, kirjoittaja pakostakin muotoilee sellaisia lauseita, joista lukijan on vaikea ymmärtää, mistä oikeastaan on kysymys ja missä järjestyksessä tapahtumat etenivät. Se on yksi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittaman Loppukiri-kirjan heikkous, siksi kokonaisuus jää hahmottomaksi ja hämäräksi.
Mitähän kirjoittajat tarkoittavat esimerkiksi "yhteisöllisen tietoisuuden syventämiseen johtavien keinojen etsinnällä"? Toivoisin selventävää konkretiaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)