Mikael Sundman aktivoituu - mutta torjutaan

Helsingin Sanomat julkaisi tammikuun puolessa välissä (2001) Aktiivisista Seniorista ja yhdistyksen suunnittelemasta senioritalohankkeesta jutun. Sen johdosta saimme kasapäin yhteydenottoja. Niitä tuli maan rajojen ulkopuoleltakin. Marja Dahlströmin mukaan puheluja tuli 168(Dahlström-Minkkinen: Loppukiri, s. 42), jotka ohjautuivat pääsääntöisesti Eila Raikaslehdolle (blogini xxxx). Omien muistiinpanojeni mukaan yhteydenottoja tuli enemmän. Minun laskelmissani oli joitakin minulle suoraan tulleita soittoja ja sähköpostiviestejä, esimerkiksi toiseen hallitukseen myöhemmin tulleet Pirkko Tarvainen ja Sirkka Minkkinen ottivat suoraan minuun yhteyttä.

Eila Raikaslehto oli vanhoilla päivillään lukenut yliopistossa lakia ja tulkitsi nyt pykäliä niin, että Marja Dahlström (puheenjohtaja) ja minä (varapuheenjohtaja), saimme nimilistan käsiimme vasta loppukeväästä. Kun pidimme tiedotustilaisuuden Alppilan yläasteen juhlasalissa maaliskuussa (8.3.2001), paikalle tuli 75 ihmistä, toisen tiedon mukaan 82. Koska tuossa joukossa oli sekä hallitus (kuusi ihmistä) että muutamia edellisenä vuonna yhdistykseemme ilmoittautuneita, kiinnostuneiden joukosta oli kahdessa kuukaudessa karsiutunut pois yllättävän monta. No, ihmiset ovat lyhytjänteisiä, innostuvat helposti, mutta eivät välttämättä halua sitoutua puhumattakaan että ryhtyisivät aktiivisiksi vaikuttajiksi eli hyvän asian eteenpäin viejiksi.

Muistan mielenkiintoisen yksityiskohdan Eilan kirjaamista ihmisistä: ne, joista hän eniten ja innostuneimmin kertoi, eivät koskaan tulleet paikalle. Eilan sanojen mukaan oli mielenkiintoisia miehiä: oli insinööriä ja oli kokkia, joille kaikille olisi ollut käyttöä naisvaltaisessa Loppukirissä. Kuten olen jossakin blogissani maininnut, joukon pieneneminen näinkin paljon, ei kuitenkaan ollut ongelma. Ongelmia versoi pitkin matkaa paljon vähäisemmistäkin aiheista ja syistä.

Maaliskuussa 2001 matkustin Madeiralle - nukkumaan. Kuten olen kertonut (blogini 18.2.2011) kotiin palattuani puhelinvastaajassani oli kiireinen viesti kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanilta . Hän oli järjestämässä neuvottelua Saton johtajien Pekka Häyhän ja Jaana Närön kanssa ja halusi minut paikalle. Kysymys oli rakennuttajasopimuksestamme. Tuota tapaamista ei kuitenkaan koskaan saatu järjestettyä siinä kokoonpanossa kuin kaupunginarkkitehti suunnitteli. Sato kieltäytyi tulemasta neuvotteluun. Minä sain senioreista mukaani ainoastaan kaksi hallituksen ulkopuolista jäsentä: Eila Raikaslehdon ja Kalevi Falckin. Kalevi oli koulutukseltaan diplomi-insinööri ja viipyi vaimonsa kanssa yhdistyksessämme hyvin lyhyen aikaa (blogini 28.3.2010 ja 31.7.2010).

En koskaan kuullut selitystä Saton neuvottelusta kieltäytymiselle, joten minun on nyt kerrottava asiasta vain omat arvailuni.

Boikotoimalla Sundmanin ja senioreiden tapaamista Sato antoi ilmeisesti viestin kaupunginarkkitehdille. Asia ei kuulunut tälle. Rakennuttajaksi haluava Sato neuvotteli mieluummin epävarmojen rakentamisesta mitään tietämättömien senioreiden kanssa kuin Arabianrannan rakentamiseen kokonaisvaltaisesti vihkiytyneen Mikael Sundmanin kanssa.

Pari päivää ennen matkalle lähtöäni puheenjohtajamme Marja Dahlström oli julkistanut Alppilan koululla järjestämässämme tiedotustilaisuudessa Saton meille valitseman arkkitehdin nimen. Minun lähdettyä ulkomaille puheenjohtajamme aktivoituikin lyhyessä ajassa poikkeuksellisen paljon Satoon päin. Siinä kun minä en muista tavanneeni kyseistä arkkitehtia kertaakaan, Marja ehti tavata hänet useamman kerran. Luultavasti ulkomailla oloani oli päätetty hyödyntää hankkeen vauhdittamiseksi. Jaana Närö katsoi tilaisuutensa tulleen, yhdistyksessämme taas Terttu Putila ja Eila Raikaslehto, joka ei siis kuulunut hallitukseen, olivat päälle päsmäreinä. Paljon myöhemmin Suoma Karjalainen, joka on Kemiran entinen lakinainen, vahvisti minulle todeksi "huhun" kertovan, että nimenomaan Raikaslehto olisi ollut valmis allekirjoittamaan rakennuttajasopimuksen jo tuona keväänä. Mihin oikein oli kiire? Mikael Sundman oli useaan otteeseen sanonut, että meillä ei ollut kiire. Rakentamista ei voitaisi aloittaa vielä pitkään aikaan. Viivästymisen syynä oli muun muassa Arabianrannan maapohjan puhdistaminen. Minä olin siis kantona kaskessa, koska en pitänyt Satoa parhaana mahdollisena yhteistyökumppaninamme ja pyristelin muita vastaan muutama harva samanmielinen tukenani.

Lukiessani nyt muistiinpanojani jaksan todella ihmetellä, miksi kaikki ne varoitukset, joita Satosta saimme, eivät menneet yhdistyksen hallituksen jäsenten ja muutaman hallitusta lähellä olevan aktiivin päähän. Yksi syy on tietysti se, että kukaan muu ei ollut siihen mennessä - eikä pitkään aikaan vielä senkään jälkeen - istunut niin monessa neuvottelussa ja tapaamisessa kuin minä, joten minä jouduin välittämään poliitikkojen ja virkamiesten varoittavat viestit muille. Minulla ei kuitenkaan ollut tarvittavaa auktoriteettia senioreiden keskuudessa - niin paljon kuin olin hankkeen eteen ponnistellutkin. Minua ei kuultu. Ehkä oltiin kuuntelevinaan, mutta ei kuultu.