Työmäärääni nähden en odottanut muilta kohtuuttomia

Loppukiri-hankkeen alkuaikoina totesin useammin kuin kerran muille senioreille, että olemme tumpeoita. Emme osanneet ensi yrittämällä edes yhdistystä perustaa. Marja Dahlström - ja muutamat muutkin - viestittivät kuitenkin, että emme saisi paljastaa tietämättömyyttämme. Minusta tässä piili vaaran siemen. Ensin näyttelemme pätevämpiä ja osaavampia kuin olemme ja sitten teemme siinä roolissa kohtalokkaita, peruuttamattomia päätöksiä. Mielestäni me olimme saaneet vuoden 2001 alkupuoliskolle tultaessa jo niin paljon aikaiseksi, että saatoimme aivan hyvin traumoja saamatta tehdä tyhmiäkin kysymyksiä ja vaatia niihin selkokielisiä vastauksia.

Keväästä 2001 lähtien minulla oli vuorokaudet ympäri tunne, että minun pitää koko ajan vahtia silmä tarkkana, että juna nimeltä Loppukiri ei syöksyisi raiteiltaan, että emme tekisi vääriä päätöksiä, jotka olisivat sitten peruuttamattomia. Toivoin, että keskenämme sopimamme työnjako hallituksessa olisi pelannut ja että päätetyt asiat olisivat tulleet tehdyiksi. Mielestäni toivomukseni ei ollut omaan työmäärääni nähden kohtuuton.

En luultavasti koskaan selvinnyt ensimmäisen Färdknäppenin matkamme järjestelyissä tapahtuneiden tunarointien aiheuttamista traumoista. Anita Wetterstrand, jonka piti ottaa selvää laivalipuista ja varata ne, marssi hallituksen kokoukseen ilman, että oli pannut tikkua ristiin asian hyväksi. Silloin minä sain raivarin, jota sitten jouduin monelta taholta pyytelemään anteeksi. En ymmärrä vieläkään, mikä selitti moisen saamattomuuden. Tukholman matkaa jouduttiin siirtämään viikoilla ja noin kahdenkymmenen matkalle aikovan aikataulut menivät uusiksi. Samoin menivät aikataulut uusiksi Färdknäppenin päässä olevilla sikäläisillä senioreilla, mutta sitähän en onneksi ollut näkemässä enkä kuulemassa. Maj Wetterstrand (mm. blogini 14.1.2010) junaili asiat Ruotsissa paremmin kuin loistavasti. Pahinta tässä ei ollut se, että matka siirtyi ja aiheutti lisätyötä, vaan se, että menetin luottamukseni yhteistyökumppaneihini.

Vaikka Marja Dahlström oli yhdistyksemme puheenjohtaja, hän ei puuttunut Anitan käyttäytymiseen. Sen sijaan hän syytti minua tapahtuneesta: "Sinä annat Anitalle liian vaikeita tehtäviä." Mietin pitkin syksyä kommenttia. Kuinka vähällä sitoutumisella ja kuinka vähällä osaamisella ihminen voi ylipäätään tulla mukaan miljoonia maksavaan talohankkeeseen? Pilottihankkeeseen? No, tietysti mukaan tulo onnistuu aina, mutta miten saada talo valmiiksikin. Minun piti joka tapauksessa lähes päivittäin tarttua tehtäviin, jotka olivat minulle uusia ja outoja. Pohdiskelin toistamiseen, luulivatko muut minusta liikoja. Olinko heidän silmissään todella osaava ja ehtivä? Minä en missään nimessä ollut osaava enkä pätevä ja siksi aloin väsyä.

Anteeksiantamatonta passiivisuutta
Asuntohallituksen entisen johtajan Ulla Saarenheimon kriittiset arviot puheenjohtajamme kyvyistä ja halusta toimia hankkeen hyväksi rapauttivat minunkin uskoani hankkeeseemme (blogini 2.4.2010 ja 27.4.2010). Ulla oli Tukholmasta palattuamme lähettänyt Marja Dahlströmille pitkän kirjeen, jossa kertoi mielipiteensä mm. rakennuttamissopimuksen laatimiseen liittyvistä käytännön kysymyksistä. Hän kertoi myös Arabianrantaan valmistuneiden/valmistuvien asuntojen neliöhinnoista. Arvokasta tietoa siis aloitteleville kerrostalon rakennuttajille. Marja ei kuitenkaan ollut reagoinut Ullan 5.11.2000 päiväämään kirjeeseen mitenkään. Aivan kuin ei olisi kirjettä koskaan saanutkaan. Minä sain tietää tästä "vaietusta" kirjeestä keskustellessani Ullan kanssa puhelimessa. Valokopion siitä sain joulukuun puolessa välissä. Siinä välissä olin ollut Eila Raikaslehdon kanssa tapaamassa kaupunginarkkitehti Mikael Sundmania ja saanut alustavan lupauksen tontistakin (mm. blogini 24.2.2010).

Ullan kirje Marjalle oli pitkä, minun Marjalle lähettämäni vielä pitempi, jota sitäkään en muista Marjan mitenkään kommentoineen. Jälkeenpäin pohdiskelin, olikohan Marja saanut paljonkin kirjeitä, joihin ei mitenkään reagoinut. En ymmärtänyt moista. Tästä tiedon panttaamisesta seurasi kuitenkin se, että Ulla Saarenheimo pikku hiljaa otti etäisyyttä meihin, vaikka oli syksyllä ottanut minuun yhteyttä ja kertonut kiinnostuksestaan. Ulla ei esimerkiksi lähtenyt tapaamaan osastopäällikkö Matti Rytkölää, vaikka tonttiasiamies Tuomas Kivelä sitä nimenomaan toivoi (blogini 20.3.2010; 30.6.2010). Rytkölä oli virkamies, jonka tehtävänä oli esitellä talohankkeemme kiinteistölautakunnalle vuoden 2000 lopussa. Mies oli kuitenkin tehnyt kiinteistövirastossa selväksi, ettei luottanut meihin eikä uskonut kykyihimme. Kaiken lisäksi hän ei ollut koskaan kuullut mitään Aktiivisista Senioreista. Sehän ei ollut ihme: yhdistys oli perustettu vasta vajaa viisi kuukautta aiemmin ja meitä oli vain kourallinen (blogini 26.10.2010). Yhtään lehtijuttua tai radiojuttua ei yhteisöllisestä senioritalosta vielä oltu nähty tai kuultu.

Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo ei siis tullut tähän tontin saannin kannalta ratkaisevaan tapaamiseen, ei liioin tullut puheenjohtajamme Marja Dahlström. Marja priorisoi Rytkölää tärkeämmäksi taidehistorian opintonsa. Hallituksen jäsenten Heli Jäderholmin ja Terttu Putilan lisäksi sain paikalle saarijärveläisen Reijo Pesosen, jota ilman Loppukiriä ei varmaan koskaan olisi Arabianrantaan noussut. Siksi monta kertaa mies kiirehti pyynnöstäni hätiin, kun apua tarvitsimme. Tuomas Kivelä oli kuitenkin esittänyt toivomuksen, että saisimme täyteen neuvotteluhuoneen pöydän, joka ei ollut lyhyt.

Ärsyttää...
Nyt vuosia myöhemmin minua ärsyttää esimerkiksi seuraava sinänsä pieni juttu: Dahlströmin ja Minkkisen Loppukiri-kirjassa Marja antaa ymmärtää, että hän järjesti koulutusryhmän vetäjänä senioreiden yhteisöllisyys- samoin kuin tietotekniikkakoulutustakin. Kyllä hän asian kanssa touhusikin, mutta minä jouduin jatkuvasti antamaan hänelle tuntuvasti selustatukea. Löin lukkoon esimerkiksi päivän, jolloin Marja meni neuvottelemaan työväenopistolta pyytämistämme kursseista opettajien kanssa. Hänen piti jo syksyn aikana ottaa yhteyttä opiston rehtoriin ja opettajaan vauhdittaakseen tietotekniikan opiskeluamme. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Kansalaisopistojen rehtoreina uransa tehneiden sisarusteni ansiosta tiesin, että kursseista pitää aina päättää hyvissä ajoin, jotta ne ylipäätään voidaan toteuttaa. Jos ei olla riittävän ajoissa liikkeellä, tunteja ei saada mahdutettua sen kummemmin opiston budjettiin kuin aikatauluihinkaan. Vaikka Marja siis Loppukiri-kirjassaan kertoo koulutusryhmän jäsenenä järjestäneensä kursseja, hän ei selvinnyt tehtävästä yksin. Koska hän oli yhdistyksemme ensimmäinen puheenjohtaja ja niin innostunut yhteisöllisestä senioritalohankkeesta, että oli puhunut miehensäkin Aktiivisten Senioreiden jäseneksi jo keväällä 2000, minulla oli toki oikeus odottaa häneltä suurempaa näyttöä sitoutumisestaan kuin mihin hän halusi tai kykeni.

Olen joskus miettinyt, miten Marjan käyttäytyminen muuttui minun erottua yhdistyksestä. Topakoituiko hän vai alkoiko vedota siihen, että oli ollut pisimpään yhdistyksessä mukana? Sen tiedän, että hän jättäytyi eroni jälkeisenä syksynä (2002) hallituksesta. Oletan, että hän keskittyi sen jälkeen yhdistyksen jäsenten kulttuuriharrastuksiin, joissa mukana oleminen ei ole mitenkään niin riskialtista kuin esimerkiksi neuvottelut rakennuttajan kanssa. Tuntien hänet useamman vuoden ajalta olen varma myös siitä, että hän on vuosi vuodelta uusiin senioreihin ja muihin asiasta kiinnostuneisiin törmätessään vedonnut siihen, että on aikoinaan ollut perustamassa yhdistystä ja tehnyt hankkeen eteen jo silloin kylliksi. Nyt on muiden vuoro. Tämän on voinut aistia myös niistä lehtihaastatteluista, joita hän on vuosien aikana antanut.

Minulla on selvästi muistissani Marjan kommentti, kun meidän piti päättää uudesta solmukohdasta Saton kanssa käymissämme neuvotteluissa. Eteenpäin pääseminen olisi edellyttänyt ongelmiin paneutumista ja asioista selvän ottamista. Marja sanoi kuitenkin suoraan minulle, ettei tiedä rakentamisesta mitään eikä liioin aio ryhtyä "opiskelemaan" asiaa. Hän ei suoraan sanonut: "Ottakoot muut selvää." Hän vain jätti ongelman muiden - lähinnä minun - huolekseni.

Tällainen ongelmien muille sysääminen aiheutti ymmärrettävästi sen, että jo kuukausia ennen eroani, rupesin pohtimaan, haluanko todella asua loppuelämäni yhteisössä, jossa töidenjako ei pelaisi, jossa toiset olisivat tasa-arvoisempia kuin toiset.