Matkoja ja mökillä oloa

Kaarina Hughes ei ollut syksyllä 2001 yhdistyksessä ainoa, joka karisutti jaloistaan Helsingin pölyt. Vasta nyt kymmenen vuotta myöhemmin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani tajuan, kuinka paljon me tuona vuonna matkustelimme. Se näkyi kyllä toiminnassa. Esimerkiksi yhdistyksen sihteeri hiihteli viikkotolkulla niin keväällä, syksyllä kuin joulunakin Lapissa, missä hänellä oli mökki. Hän ei aina muistanut ilmoittaa yhdistykseen milloin lähti ja milloin palaisi. Myös Eila Raikaslehto teki viikkoja kestäviä ulkomaanmatkoja. Sirkka Minkkinen matkusti syksyllä työmatkoille Yhdysvaltoihin. Minä kävin maaliskuussa nukkumassa Madeiralla kaksi viikkoa ja kesällä piipahdin Berliinissä. Siellä sikäläinen vihreä poliitikko esitteli minulle senioritaloyhteisön. Ne, joilla oli kesämökit, katosivat kaupunkiin jäävien näköpiiristä kuukausiksi. Tapaamisten järjestelemisessä oli siis vaikeuksia.

Eila Raikaslehto, joka liittyi yhdistykseen syksyllä 2000, oli muita yhdistykseen liittyneita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli jäänyt varhain eläkkeelle ja sen jälkeen kun hänen omaishoitoa tarvinnut miehensä oli kuollut, hän kaipasi elämäänsä muutakin sisältöä kuin aikuiset poikansa. Loppukirin kaltainen projekti jos mikä antoi sisältöä, jos vain halusi olla toiminnassa kokonaisvaltaisesti mukana.

Eila Raikaslehto oli kiinnostunut puheenjohtajuudesta ja toi sen myös esille aika pian yhdistykseen liityttyään. Ensimmäisen kerran me kaksi tapasimme Ruotsin matkalla marraskuussa 2000 ja toisella tapaamiskerralla neljä viikkoa myöhemmin olimmekin jo esittelemässä yhdistystä projektipäällikkö Mikael Sundmanille: halusimme tontin - Arabianrannasta. Vaikka en tuntenut Eilaa ollenkaan, olin pakotettu ottamaan juuri hänet mukaani Sundmanin luo siitä yksinkertaisesta syystä, että en onnistunut puhelimitse tavoittamaan hallituksen jäseniä (blogini 16.11.2010). Sundman taas halusi tavata meidät muutaman tunnin varoitusajalla.

Pystystä alkanut yhteistyö Eilan kanssa oli loistavaa - aluksi. Sekä Marja Dahlström että minä näimmekin hänet pian yhdistyksen seuraavana puheenjohtajana. Marja oli melkein heti puheenjohtajaksi tultuaan alkanut puhua halustaan erota tehtävästä. Se oli ymmärrettävää, sillä hänellä oli monia kiinnostuksen kohteita talohankkeen lisäksi: eläkeiässä aloitetut taidehistorian opinnot yliopistossa sekä steinerpedagogisen kirjasen "Ajatuksia pienten lasten vanhemmille steinerpedagogiikan näkökulmasta" kirjoittaminen ja ruotsiksi käännättäminen. Olin niiden harvojen ihmisten joukossa, jotka olivat sitten Steinerkoululla kirjasen julkistamistilaisuudessa. Katsoin velvollisuudekseni mennä sinne. Kauniissa salissa katselin ympärilleni ja ihmettelin, miksei Marja ollut koskaan tarjonnut meille ilmaisia kokoustiloja koululta, jossa oli sentään opettanut vuosikymmeniä.

Yhdessä mielessä Marja oli kuitenkin muita alkuaikojen senioreita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli lopulta ainoa vuonna 2000 yhdistykseen liittyneista, joka muutti Arabianrannan Loppukiriin keväällä 2006. Aviomies seurasi mukana.

Marja ei ole taistelija. Hän oli minun kokemukseni mukaan ainoa jäsen Aktiivisten Senioreiden hallituksessa, joka ääneen tunnusti, ettei tiennyt jostain eteemme tulleesta ongelmasta mitään, mutta ei liioin aikonut ruveta ottamaan siitä selvää. Anteeksi, nyt taisin muistaa väärin. Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli syksyyn 2001 asti myös Anita Wetterstrand, joka aikoinaan johdatti minut ohjelmantekoon Färdknäppeniin (blogini 16.1.202010 ja 25.1.2010). Jossakin vaiheessa hänen omatuntonsa ilmeisesti alkoi kolkutella vähästä panoksestaan yhdistyksessä, joten hän lupasi kääriä hihansa (huom! ilmaisu on minun) Loppukirin valmistuttua: hän uskoi kykenevänsä sisustamaan Loppukirin jahka se valmistuisi.

Luottamus rikkoutuu
Sain usein paikkailla Marjan kesken jääneitä tekemisiä. Toivomamme työväenopiston kurssit eivät käynnistyneet, joten jouduin soittamaan sinne useamman kerran. Yksi kuvaavimmista tapauksista oli Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen tapaaminen. Marja ilmoitti minulle, ettei mies ota meitä vastaan. En nyt muista, oliko Marja puhunut edes puhelimessa Henri Honkasen kanssa. Ehkä hän puhui ainoastaan miehen sihteerin tai vain keskuksen kanssa. Minulle Marja joka tapauksessa toi viestin, ettemme pääse neuvottelemaan Raha-automaattiyhdistykseen. Marjan luovutettua minä sovin audienssista, eikä siinä ollut mitään ongelmia. Tapaaminen järjestyi parin minuutin puhelinsoitolla.

Tässä on pakko kysyä, ovatko ihmiset yleensäkin sellaisia kuin yhteistyökumppanini Aktiivisissa Senioreissa. Aloitekyvyttömiä ja epäluotettavia, joiden jälkiä toisten täytyy koko ajan paikkailla. Ensimmäisenä syksynä 2000 Anita Wetterstrand järisytti luottamustani niin, että en siitä sitten koskaan toipunut. Olimme lähdössä tutustumaan Färdknäppeniin ja Anita oli saanut tehtäväkseen tiedustella laivalippuja ja organisoida matkaa. Hän tuli hallituksen kokoukseen vähän ennen suunniteltua lähtöä ilman että oli pannut yhtäkään tikkua ristiin asian hyväksi. Matka siirtyi muistaakseni kuukaudella, ja kaikkien matkalle lähtevien aikataulut menivät uusiksi samoin kuin ruotsalaisten emäntiemmekin.

Kaarina Hughes järjesteli heti puheenjohtajana aloitettuaan työryhmät uudestaan. En ollut paikalla, kun minut valittiin/nimettiin yhdessä Marja Dahlströmin ja Terttu Putilan kanssa varojenkeruuryhmään. Mielipidettäni ei kysytty ja olin kauhuissani. Jos minulta olisi kysytty, olisin ehdottanut yhteistyökumppaneikseni aivan muita kuin Marjan ja Tertun. Heiltä en ollut kuullut kuukausíen kuluessa yhtään ainoaa rakentavaa ideaa talon aikaansaamiseksi. Kummallakaan ei ollut sellaista puhtia, jota menestyksekäs varojen keruu edellytti. Tiesin heti, että kaikki se raavas työ, mitä rahan keruu vaati, lankeaisi minun tehtäväkseni.

Loppukiri on yhteisöllinen senioritalo ja sellaisena siihen piti rakentaa suurehkot yhteistilat, muuten koko idea olisi romahtanut. Olin kirjoittanut vuoden 2001 aikana useampia raha-anomuksia eri säätiöille, joku muukin oli kirjoittanut yhden tai kaksi, mutta tuloksetta. Ehdotin alkuvuodesta 2002 varojenkeruuseminaaria, joka pidettiinkin huhtikuussa. Puhujat sain ilmaiseksi. Kehoitin Marjaa hyvissä ajoin ottamaan selvää edullisista - tai peräti ilmaisista - kokoontumispaikoista.

Tarjoukset, jotka Marja puhelinsoittokierroksellaan sai, olivat sitä hintaluokkaa, että melkein koko seminaarin tuotto olisi mennyt vuokraan. Kaivoin puhelinkatalogista LEL:n viestintäjohtajan Riitta Heinosen puhelinnumeron ja soitin hänelle. Kerroin muutamalla sanalla paitsi seminaaristamme myös itsestäni ja yhdistyksestämme. Heinonen innostui valtavasti hankkeesta, ja niin saimme seminaaritilan Länsi-Pasilasta ilmaiseksi ja kaiken lisäksi vielä yhden tekniikkaa hallitsevan miehen kokonaiseksi päiväksi käyttöömme. LEL tulee sanoista Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki.

Keväällä 2001 Eila Raikaslehto menetti sekä Marjan että minun luottamuksen. Muistan kuinka Marja totesi maaliskuussa, ettei "Eila syleilisi puheenjohtajana koko jäsenistöämme." Mutta ei "laajan syleilyn puute" ollut varsinainen syy suurimpiin pettymisiimme.

Ensimmäinen suuri kolaus oli se, kun Eila antoi tiedotustilaisuudessamme Helsingin Sanomien toimittajalle yhteystietonsa ja otti sen jälkeen vastaan suuren määrän tiedusteluja. Eihän siinä mitään tuomittavaa ollut, että hän näin teki, mutta se oli anteeksiantamatonta, että hän ryhtyi panttaamaan ihmisten nimiä ja puhelinnumeroita itsellään. Hän - varsin lyhyen ajan yhdistyksessä ollut rivijäsen - piti siis pimennossa useita kuukausia yhteystietoja, emmekä me - Marja ja minä - saaneet käsitystä siitä kuinka paljon ja millaisia ihmisiä oli tullut tai tulossa joukkoomme. Eilan syytä oli, että uusien jäsenten vetäminen yhdistyksen toimintaan käynnistyi hitaasti - jos käynnistyi lainkaan. Palaan tähän ongelmaan myöhemmin.

Kuulimme monta tarinaa yhdistykseen ilmoittautuneista ihmisistä. Joukon ammattijakaumasta olisi ollut paljon hyötyä. Suuri osa ilmoittautuneista - rakennusmestari, insinööri, miespuolinen kokki jne - ei koskaan maksanut jäsenmaksuaan. Olisi ollut kiva tietää syy kiinnostuksen lopahtamiseen.

Käsittämätöntä syrjintää
Eila Raikaslehto kohteli torjuvasti joitakin yhdistykseen liittyneitä tai haluavia ihmisiä. Ennen lokakuista vuosikokousta minulle soitti Kalliosta isännöitsijä Arja Jääskeläinen, joka oli jo ensi tapaamisessamme ilmoittanut haluavansa rakennustyöryhmään. Koska hän oli istunut vuosia Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa (blogini 4.7.2010, 16.11.2010, 16.1.2011 ja 25.1.2011), pidin häntä varteenotettavana meidänkin rakennustyöryhmään. Puhelinkeskustelussa Arja paljasti Eilan torjuneen hänet keväällä sanomalla, että rakennustyöryhmä oli jo täysi. Sitähän se ei missään tapauksessa voinut olla.

Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, törmäsin Naistoimittajien matkalla Kuopiossa kolleegaani, jota en ennestään tuntenut. Hän kertoi soittaneensa Eila Raikaslehdolle saadakseen tiedotusmateriaalia yhdistyksestä. Eila oli ilmoittanut, että ensin pitää maksaa jäsenmaksu ja vasta sitten voi saada tietoa yhdistyksestä. Nainen ei halunnut ostaa sikaa säkissä, joten hän ei koskaan liittynyt yhdistykseen. Paljonkohan ilmoittautuneita kaiken kaikkiaan karsiutui Eilan toimesta? Onni onnettomuudessa oli se, että jäseniä tuli kuitenkin koko ajan lisää.