Ongelma: liika sitoutuminen

Vuosikokouksessa lokakuussa 2001 ehdotin siis Kaarina Hughesia Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajaksi. Muita halukkaita ei ollut. Kaarinaakin piti hiukan painostaa. Myöhemmin minua kritisoitiin siitä, että olin tehnyt ehdotuksen uudesta puheenjohtajasta. En tiedä, mikä oli saamani kritiikin pohjimmainen syy.

Kun Kaarina palasi tammikuussa 2002 pitkältä Skotlannin matkaltaan, hän tutustui yhdistykseen etupäässä kirjallisen aineiston avulla. En tiedä, miten ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström opasti seuraajaansa tehtävässä vai opastiko ollenkaan. Minulta, joka olin varapuheenjohtaja, uusi puheenjohtaja ei koskaan kysynyt mitään. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut hallussani mahdollisesti olevista papereista. Ehkä Kaarina luuli tässä vaiheessa minut sivuuttaessaan, että Marjan rooli ja merkitys yhdistyksessä oli suurempi kuin mitä se todellisuudessa oli. Päättikö Kaarina Hughes heti puheenjohtajaksi tultuaan siirtää kaiken päätäntävallan itselleen? Uskoiko hän selviävänsä kaikesta ilman perustajajäseniä? Vaiko peräti aivan yksin?

Yhdistyksen keskustelukulttuurissa oli paljon toivomisen varaa. Tosin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani silmäni osuvat kohtaan, missä projektipäällikkö Mikael Sundman antaa tunnustusta hankkeemme nopeasta etenemisestä ja samalla kiittää avoimuudestamme. Luultavasti hän tarkoitti ensi sijassa minua, sillä muu hallitus ei ollut häntä siihen mennessä juuri tavannut. Minä puhuin Sundmanin kanssa alusta lähtien asioista niiden oikeilla nimillä. Pohjalaisena minulla ei myöskään ole tapana puhua edessä yhtä ja takana toista. Uskon Sundmanin huomanneen sen heti ensimmäisellä tapaamisellamme (blogini 24.2.2010). Suorapuheisuuteni vaikutti ilmeisesti myös siihen, että täysin tuntematon yhdistys Aktiiviset Seniorit sai "lupauksen" Arabianrannan tontista heti ensimmäisellä käynnillään kiinteistövirastossa, melko pian heti yhdistyksen perustamisen jälkeen. Monien mielestä Sundmanin käyttäytyminen oli ihmeellistä.

Niin hullulta kuin tämä tuntuukin, Aktiivisissa Senioreissa ongelmakseni muodostui kokonaisvaltainen sitoutumiseni hankkeeseen. Keskeisestä roolistani niin Loppukiri-hankkeen ideoijana ja käynnistäjänä, yhdistyksen perustajana, tiedottajana, jäsenten hankkijana, yhteistyötahojen etsijänä kuin lobbarinakin tuli liian suuri ja näkyvä. Se aiheutti burn outini. Se synnytti myös kateutta.

Yhdistystä ei olisi elokuussa 2000 saatu perustettua jos kaksi tuntemaani espoolaista - Heli Jäderholm ja Eino Jantunen - eivät olisi uskaltautuneet hallitukseen tuntematta joukostamme ketään muuta kuin minut. Kutsuessani heidät perustavaan kokoukseen kerroin heille heidän ratkaisevasta roolistaan: hallitukseen piti saada vähintään kuusi jäsentä, muutoin hanke ei etenisi. Ilman heidän mukaan tuloaan meiltä puuttui tosellakin kaksi ehdokasta. Helistä tuli sitten viides ja Einosta kuudes jäsen hallitukseen.

Muistan pöydän ympärillä istuessamme pohtineeni Harri Dahlströmin joukosta puuttumista. Ilmeisesti Marja Dahlström ei ollut saanut miestään liikkeelle? Vai eikö hän ollut ottanut lainkaan kotonaan puheeksi sitä, että yhdistys jäisi perustamatta, mikäli hallitukseen tulijoita ei olisi riittävästi?

Kahdenkymmenen ensimmäisen jäsenmaksun maksaneen seniorin joukossa oli useampia sellaisia ystäviäni, jotka eivät koskaan aikoneet taloon asumaan. He halusivat kuitenkin tukea hanketta suorittamalla jäsenmaksun. Minua ihmetytti alkuaikoina se, että Marja ja Harri Dahlström eivät kyenneet houkuttelemaan yhdistykseen tuttaviaan ja ystäviään. Poikkeuksen muodosti jossakin vaiheessa ainoastaan perhe Falck, joka viipyi joukoissamme vajaan vuoden (blogini 28.3.2010).

Koska en saanut hallitukselta kaipaamaani apua ja tukea, tukeuduin muutamiin yhdistyksen rivijäseniin. Heitä olivat mm. perhetyöntekijä Aili Savolainen, toimittaja Eija Pulkkinen sekä Eila Raikaslehto, joka oli keski-iässä opiskellut lakia yliopistossa ja suorittanut myös tutkinnon. Keväällä 2001 yhdistykseen liittynneista osoitti poikkeuksellista oma-aloitteisuutta yleläinen Sirkka Minkkinen, joka sitten lokakuussa 2001 valittiin hallitukseen. Kun erosin yhdistyksestä, Sirkasta tuli melko pian Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtaja. Tämän nimikkeen alla minä olin hoitanut moninaiset tehtäväni yhdistyksessä oloaikanani. Sirkka Minkkinen siis astui saappaisiini ja siinä tehtävässä hän on luultavasti ollut viimeiset yhdeksän vuotta.

Pidin jonkinlaista tukkimiehen kirjanpitoa yhdistyksen jäsenten osallistumisesta kokouksiin ja lobbauksiin ainakin joulukuuhun 2001 asti. Jotenkin ihmisten aktiivisuutta piti mielestäni pisteyttää. En voinut tietää kuinka kovaa taistoa Loppukirin ylimpien kerrosten huoneistoista tultaisiin talon valmistuttua käymään. Kuten arkkitehti Kirsti Sivén Loppukiri-kirjassakin kertoo, Aktiivisiin Senioreihin kuului monta voimakastahtoista naista. Yllättävän monet tuntuivat uneksivan merinäköalasta. Vuoden 2001 tukkimiehen kirjanpitoni paljasti pian, että Eila Raikaslehto, joka siis oli poikkeuksellisen sitoutunut jäsen, ajoi aktiivisuudessaan ensimmäisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ohi, joka oli sentään alusta lähtien kuulunut yhdistykseen.