Lumipalloefekti oli tappaa minut

Kun käynnistin Loppukiri-hanketta ja toimin Aktiivisissa Senioreissa vuosina 1999-2002, kävin aika tiivistä kirjeenvaihtoa sisareni Marja-Leena Salkolan kanssa. Nyt kun olen kirjoittanut tätä blogiani, en ole käynyt tuota kirjeenvaihtoamme läpi. Voisin käydä. Voisin kirjeistä poimia vauhdikasta valmista tekstiä blogiini, koska kirjeitä kirjoittaessani en koskaan ajatellut julkaisevani niitä. Varsin vähän olen myös selannut Aktiivisten Senioreiden virallisia papereita, koska ne ahdistavat minua. Niitä lukiessani tunnen suurta riittämättömyyttä. Muitakin negatiivisia tunteita ne nostavat pintaan. Yksi itsesyytöksen aihe on jatkuvasti se, että en ehtinyt tuolloisen suunnattoman työtaakkani alla lukemaan kaikkia eteeni ilmestyviä papereita riittävän hyvin. Kannan siis huonoa omaatuntoa siitä, että työni laatu ei ollut mielestäni parasta mahdollista. Mutta pitääkö minun kantaa huonoa omaatuntoa? Enkö tehnyt Loppukiri-hankkeessa niin paljon kuin yhdeltä ihmiseltä voidaan vaatia?

Muistan kuinka uuttera ja tunnollinen Pirkko Tarvainen totesi alkuvuodesta 2001, että hänen mielestään olemme jo lobanneet riittävästi. Niin varmasti olimmekin. Pirkko kysyi enkö voisi priorisoida lobattaviamme. Itse hän ei kuitenkaan osannut sanoa, kenet olisi pitänyt jättää tapaamatta, ketä ei. Minua loukkasi suuresti Pirkon arvostelu. Jos teet paljon työtä, löytyy epäilemättä paljon arvosteltavaa. Jos et tee mitään, et tee virheitäkään. Omasta mielestäni suurin osa niistä ihmisistä, joita Loppukirin takia tapasimme, oli omalla tavallaan hankkeelle tärkeitä. Enkä minä itse asiassa ollut keksinyt yhtään lobattavaa omasta päästäni. Kaikkia tapaamisia olivat muut ehdottaneet - varmaan aivan hyvässä tarkoituksessa.

Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, että kysymys oli lumipalloefektistä. Pallo kasvoi päivä päivältä. Hanke ei pysynyt hallinnassani, ei minun eikä muidenkaan. Jokainen tapaaminen merkitsi aina lisää nimiä lobattavien listaan. Syksystä 2001 lähtien toivoin palavasti, että jossakin suuressa jäsenkokouksessa takarivistä ilmestyisi ihminen, johon voisin luottaa ja joka ottaisi taakan nimeltä Loppukiri harteiltani. Ei ilmestynyt. Tai olihan Päiviö Salo, josta olen jo kirjoittanut. Mutta hän oli mies ja kaksilahkeisia aktiiviset seniorit eivät halunneet hallitukseen (blogini 22.6.2010; 26.6.2010; 9.9.2010; 12.9.2010;18.2.2011).

Summa summarum: kuten olen tainnut jo kirjoittaa, yhdistyksestä erotessani jätin Sirkka Minkkiselle ja kumppaneille koko joukon alustamiani kontakteja, jotka toivon mukaan lähtöni jälkeen versoivat jotain hyödyllistä aktiivisten senioreiden hyväksi.

Olen monta kertaa miettinyt, olisinko ryhtynyt lainkaan perustamaan Aktiivisia Senioreita, jos olisin siirtänyt Loppukiri-hanketta parilla vuodella. Olisin silloin ollut jo eläkkeellä ja kynnettävänäni olisi ollut vain tämä yksi sarka: yhteisöllinen senioritalo, tärkeä pilotti vanhenevien suomalaisten asumista ajatellen. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että idean toteuttamisen siirtäminen olisi merkinnyt Loppukiri-ajatuksesta kokonaan luopumista. Mikäli niin olisi tapahtunut, Suomessa ei tällä hetkellä olisi yhtään yhteisöllistä senioritaloa, ei Loppukiriä eikä useampaa rakenteilla olevaakaan. Se intensiteetti, millä hanketta käynnistin ja vedin, oli mahdollista ainoastaan sillä hetkellä ja niissä olosuhteissa, jotka minulla silloin oli. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palaa loppuun.

Lisää Raili Rinteen antamasta koulutuksesta
Jatkan viime kerralla kirjoittamastani koulutustilaisuudesta, jota Raili Rinne veti ja johon osallistui koko Aktiivisten Senioreiden hallitus. Kirjoitin tilaisuudesta tapahtuman jälkeen aika paljon tekstiä muistiinpanoihini. Siinä tilaisuudessa Eila Puotila ehdotti mm. nimien Loppukiri ja Aktiiviset Seniorit vaihtamista. Minusta se oli pöyristyttävän lyhytnäköistä. Myönnän, että nimet eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset eivätkä missään tapauksessa kaikkien mieleen, mutta yhdistys oli siihen mennessä toiminut liki 20 kuukautta ja saanut runsaan vuoden aikana todella paljon mediajulkisuutta. Yhdistys tunnettiin keväällä 2001 ympäri Suomea nimellä Aktiiviset Seniorit ja suunnittelemamme talo nimellä Loppukiri. Nyt Eila olisi heittänyt romukoppaan kaikki ne ponnistelut, joita minä ja muut olimme tehneet hankkeen tunnetuksi tekemiseksi. Hän ei tainnut lainkaan käsittää sitä, että lehdistön ja sähköisen median kiinnostus meitä kohtaan oli viime kuukausina lopahtanut. Olimme kulunut aihe. Aktiivisilla Senioreilla ei ollut enää uutuusarvoa.

Olin loukkaantunut Eilan vouhkaamisesta.

Raili Rinne asetti tilaisuudessa tikun nokkaan myös ns. ideologiapaperin. Olin kirjoittanut sen heti Färdknäppenistä tultuani (loppiaisen jlkeen 2000) ja ajankohtaistanut sitä usein kuukausien saatossa. Tilanteemme niin sanotusti eli. Railin mielestä paperi, kaksi liuskaa, oli liian pitkä ja kaiken lisäksi se oli huonosti kirjoitettukin. Se ei markkinoinut kuulemma hyvin.

En muista, kuinka paljon tilaisuudessa puhuin. Ylipäätään puhuin paljon ja liikaa. Loppuunpalamiseni ilmeni nimenomaan puheripulina ja uniongelmina. Tuskin kuitenkaan puolustelin kunnolla ideologiapaperiani. Olin liian loukkaantunut arvostelusta, koska minä olin sen alusta loppuun eri versioissaan kirjoittanut. Merkittävää nyt kuitenkin oli, ettei yksikään hallituksen jäsen noussut puolustamaan minua. Olin todella yksin. Ihmettelin itsekseni Railin vuodatusta. Ihmettelen nytkin. Mikä oli hänen todellinen vaikuttimensa? Ideologiapaperini oli uponnut kuin veitsi voihin ihmisiin - niin virkamiehiin, asiantuntijoihin kuin mediaankin -, joten kovin huono se ei voinut olla siihen tehtävään, mitä varten olin sen kirjoittanut. Olimme sentään sen avulla saaneet jäseniäkin yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi. Mieleeni tuli myös Helsingin kaupunginkanslian kehittämispäällikkö Jussi Kautto, jonka luona talous- ja suunnitteluosastolla olin edellisenä kesänä käynyt. Tapasin miehen yksin, koska kaikki muut seniorit viettivät kesälomaansa eivätkä halunneet tulla häirityiksi.

Jussi Kautolla oli työhuoneensa seinällä suhdannekäyrä. Hän oli optimistinen: "Hinnat ehtivät todennäköisesti laskea ennen kuin pääsette aloittamaan rakentamisen. Kerro nyt kuitenkin omat neliösi 11 000:lla ja yhteistilaneliöt 12.000:lla markalla. Sillä lailla saat asuntosi hinnan." Hän kaivoi myös pöydältääm kaupunginhallituksen lausunnon, jota näytti minulle ylpeänä kuin pikkupoika. Siitä ilmeni, että kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti antanut meistä hyvin myönteisen lausunnon RAY:lle. "Sinä et varmaan edes ymmärrä, kuinka merkittävä tämä lausunto teille on," mies sanoi lämpimästi. Hän korosti sitä, että sosiaalivirasto oli oma-aloitteisesti kirjoittanut paperin.

Minusta tuntui, että Jussi Kautto oli ainutkertainen ihminen siinä pitkässä virkamiesten virrassa, joka oli ohitseni hankkeen olemassaolon aikana kulkenut: hän näki lävitseni. Hän näki, etten minä mitään rakentamisesta tiennyt. Hän arvosti kuitenkin aikaansaannoksiani.

Voiko yksi valita puheenjohtajan?
Kun hallitus kevättalvella 2002 oli Raili Rinteen koulutettavana ja minä höykytettävänä, kouluttaja teki melkein heti tilaisuuden alussa minulle hämmästyttävän kysymyksen: "Sinäkö se valitsit Kaarina Hughesin puheenjohtajaksi?" Juuri tuo kysymys sai minut heti epäilemään, että pääni oli takahuoneessa asetettu jo etukäteen pölkylle. Joku/jotkut olivat etukäteen pedanneet tilaisuuden keskustelun aiheet. Lähtötilanne koulutukselle - tai terapialle, mitä se nyt olikaan - ei ollut reilu eikä oikeudenmukainen. Aavistin, mistä ympyröistä Eila tunsi Railin.

Pohdin itsekseni jälkeenpäin, voiko kukaan valita yksin puheenjohtajaa. Yksi voi toki ehdottaa, mutta demokratiassa valitsemiseen tarvitaan aina useampi ihminen. Totuus oli se, että olimme jo vuosikokouksen alla edellisenä syksynä ehdottaneet - siis muutkin kuin minä - yhtä sun toista ihmistä puheenjohtajaksi. Kaikki he kieltäytyivät - paitsi viimeksi ehdottamani Kaarina Hughes. Vuosikokouksen jälkeen olin vakuuttunut, että Kaarinaa parempaa ei olisi senioreiden joukosta löytynyt, vaikka olisimme nostaneet esille nimiä vielä enemmän kuin ne 5-7, joita kiitävän hetken harkitsimme/ehdottelimme. Muistan kysyneeni puheenjohtajaksi myös Eila Puotilaa, vaikka epäilinkin hänen taitojaan ja kykyjään. Myös Suoma Karjalaista kysyin. Hänellä oli - kuten olen aikaisemmin kirjoittanut - syynsä kieltäytyä. Ensin oli ansiotyö, sitten vanheneva äitinsä.

Kaarinan ansiona pidin valintahetkellä sitä, että hän oli ahkera ja tunnollinen. Hänestä saattoi käyttää myös adjektiivia sitoutunut, vaikka hän ei Loppukiriin sitten mennytkään asumaan. Taisin aavistaa senkin aika pian.

Kerroin Raili Rinteen koulutustilaisuudesta kollegalleni Eija Pulkkiselle heti kohta. Hänen mielestään Rinne toimi epäterapeuttimaisesti ehdottamalla, että unohtaisin yhdistyksen raha-asiat. Rahan puutehan oli fakta, eikä ongelmaa pitänyt laasta maton alle. Se oli ratkaistava. Yksin, kaksin tai joukolla. Jos rahaa ei saataisi yhteistilaneliöihin, saattaisi olla ettei mitään muutakaan tarvittaisi: koko yhteisöhanke kariutuisi.