Minusta tuli asuntovaikuttaja

Vuoden vaihteessa 2001-2002 minulla oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla: mistä saada avustusta Loppukirin yhteistiloihin? Loppukiri oli kuitenkin uudenlainen hanke. Siksi ei yhdenkään säätiön tai muun rahaa jakavan laitoksen säännöt mahdollistaneet meille minkäänlaisen tuen antamista. Niin Raha-automaattiyhdistyksessä kuin Asuntorahastossa erilaisista säätiöistä puhumattakaan meille oli tarjottu ainoastaan lämmintä kättä.

Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, vuodenvaihteen lähestyessä minua alkoi huolettaa sekin, että niin monet lehdet ja televisio- ja radiokanavat olivat jo kertoneet meistä. Toimittajana tiesin, että julkisuus pitäisi vastedes jollain lailla ansaita.

Apu tuli yllättävältä taholta: vuodesta 2000 lähtien Asukastieto, Nordea sekä Rakennuslehti olivat järjestäneet äänestyskilpailun vuoden asuntovaikuttajasta. En muista mistä kilpailusta kuulin, mutta pian minulla välähti. Ollessani loppiaisena 2002 käymässä kollegani Eija Pulkkisen luona, mainitsin hänelle tästä kilpailusta. Nopealiikkeisenä Eija hyppäsi välittömästi tietokoneen ääreen ja alkoi suoltaa tekstiä Rakennuslehden kilpailusta tuttava- ja ystäväpiirillemme. "Äänestäkää Anna-Liisa Mikkelästä asuntovaikuttaja!"

Eijan lähettämien lukuisien sähköpostiviestien ansiosta minut valittiin kuin valittiinkin tammikuun 2002 lopussa vuoden 2001 asuntovaikuttajaksi. Se oli yllätys monelle, sillä siihen asti kaikki tuon tunnustuksen saaneet olivat tehneet päivätyönsä asumisen ja/tai rakentamisen alalla. Minä olin aivan erilainen asuntovaikuttaja kuin muut. Edelliset olivat VVO:n konsernijohtaja Ben Grass ja asuntoministeri Pirjo Rusanen (1999) sekä Valtion Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs ja Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja Erkki Kuoppamäki (2000). Kanssani yhtä aikaa palkittiin Saton toimitusjohtaja Matti Sarmela. Seuraavana vuonna (2002) tunnustuksen sai Juoksuhaudantien kirjoittanut Kari Hotakainen, siis kirjailija. Me Hotakaisen kanssa olemmekin sitten olleet tässä joukossa ainoat asumisen ja rakentamisen ei-ammattilaiset. Asuntoministereitä on palkittu myöhemminkin (Jan Vapaavuori 2007), toistamiseen on palkittu myös Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja (Pasi Heiskanen 2009). Kaikki muut ovat rakennusfirmojen johtajia. Ei tarvitse olla järin suuret aivot tajutakseen, että se piiri, joka tätä palkittujen joukkoa pyörittää, on perin pieni. Kaikki tuntevat toisensa ja miehet palkitsevat kavereitaan. Ainoastaan Pirjo Rusanen ja minä edustimme naissukupuolta, ainoastaan Kari Hotakainen ja minä edustimme muuta kuin varsinaista rakennusalaa.

Pistäydyin myöhemmin Asukastiedon työtiloihin. Koska olin kuullut, että minut oli äänestetty asuntovaikuttajaksi poikkeuksellisen suurella äänimäärällä, halusin tietysti tietää mistä äänet tulivat. Oli todella mielenkiintoista lukea sähköposteja ja kirjeitä, jotka tulivat ympäri Suomea. Paljon ääniä sain työtovereiltani Yleisradiosta. Kaikista suurimman yllätyksen tuotti kuitenkin se, että Aktiivisten Senioreiden hallituksesta vain osa vaivautui osallistumaan tähän leikkiin.Marja Dahlström ei äänestänyt minua, eivät liioin Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen ja Terttu Putila. Ei liioin Marjan mies Harri Dahlström.En kysynyt, mistä passiivisuus johtui. Toisaalta oli toki sellaisiakin senioreita, jotka eivät kuuluneet hallitukseen, mutta olivat kuitenkin pistäneet koko lähipiirinsä kirjoittamaan kehuvia sähköpostiviestejä palkintolautakunnalle (mm. Eija Pulkkinen ja Maija-Riitta Hakala). Ihan hävetti se kehumisen määrä! Jälkeenpäin mietin, olisiko ollut parempi, että en olisi pyytänyt äänestyskirjeitä nähtäväkseni ja omakseni. Ilman niitä olisin ollut siinä harhaluulossa, että hallituksesta kaikki olisivat äänestäneet minua ja antaneet minulle tukensa.

Mietin jälkeenpäin miksi esimerkiksi puheenjohtajamme Marja Dahlström ei äänestänyt minua. Oliko hän kateellinen? Vai eikö hän ymmärtänyt, mitä yhdistys tästä nimityksestäni hyötyisi. Julkisuus oli kuitenkin tarpeellista.

Asuntovaikuttajaksi valinnastani seurasikin se mitä olin tavoitellut: kolme sanomalehteä - Savon Sanomat, Kaleva ja Aamulehti - kirjoittivat yhdistyksestämme ja suunnitelmastamme rakennuttaa Loppukiri Helsingin Arabianrantaan. Myös MTV:n ruudussa piipahdin sanomassa muutaman sanan. Aamulehden haastatteluun sain puhuttua mukaani myös Marja Dahlströmin ja Kaarina Hughesin, vaikka toimittajat yleensä halusivat minut yksin haastateltavakseen. Miksihän? Luultavasti he ajattelivat pääsevänsä siten vähemmällä vaivalla: kirjoittivat juttunsa lähes suoraan kirjoittamani ideologiapaperista.

Varsinainen palkinto tittelistä oli kahdessa päivässä kuihtuva kukkakimppu ja suomalaista rakentamista käsittelevä kirja sekä tietysti kunniakirja. Kun kerroin niistä seuraavassa kokouksessa halitukselle, näin heidän ilmeistään että he olivat ajatelleet minun hyötyvän valinnastani enemmänkin. Näin, että he eivät olisi suoneet minulle esimerkiksi rahapalkintoa. Niin paljon kuin olin tehynyt hankkeen eteen työtä ja uhrannut vapaa-aikaani!

Tilaisuudessa, jossa asuntovaikuttajat julkistettiin, olin jo täysin loppuun palanut. Se oli ainoa asia minkä tuosta tilaisuudesta muistan. Päiväkirjaani en ole tilaisuudesta paljon kirjoittanut.