Toiminta-avustusta senioreille

Keväällä 2001 aktiiviset seniorit olivat Suomen Terapiataitojen instituutin
toiminnanjohtajan Raili Rinteen "koulutettavina". Tilaisuudessa minulle selvisi,
että Eila Puotilalla oli ilmeisen läheiset välit Railiin. Ainakin tämä tuntui olevan
hyvin informoitu yhdistyksemme asioista. Tunsin Railin vuosien takaa, sillä olin
tehnyt hänen kanssaan lukuisia radio-ohjelmia, mutta mieleeni ei olisi juolahtanut
kertoa hänelle ennen tapaamistamme yhdistyksen ongelmista. En tiedä kumpaa Raili
itse asiassa oli meille enemmän: terapeutti vai kouluttaja.

Tuossa Raili Rinteen vetämässä istunnossa minua höykytettiin rajummin kuin koskaan
elämäni aikana. Kaiken sen kritiikin lisäksi, mitä minun niskaani kaadettiin -
niistä enemmän myöhemmin - minua ihmetytti suuresti Railin viittaus Aktiivisten
Senioreiden varainhankintaan. Hänen mielestään raha oli saanut liian
keskeisen aseman toiminnassamme.

Eila oli ilmeisesti kertonut paljon yhdistyksen sisäisistä asioista, mutta samalla
unohtanut kertoa, että rakentamiseen tarvittavat varat olivat yksi
suurimmista uhkakuvista, joka synkisti taivaltamme. Lukuisista yrityksistämme
huolimatta emme olleet onnistuneet hankkimaan ulkopuolista avustusta. Itse olin
täyttänyt useita avustusanomuksia – turhaan. Lisäksi olimme maaliskuuhun 2002 mennessä käyneet monta kertaa laihoin tuloksin Raha-automaattiyhdistyksessä. Loppuvuodesta 2001 oli jo melko varmaa, että emme saisi sieltä senttiäkään yhteistilojemme rahoittamiseen. Jos rahaa ei heruisi muualtakaan, se näkyisi kohtalokkaasti neliöhinnoissa. Vain varakkaimmat jäsenet pääsisivät muuttamaan Loppukiriin.

Yksi rahaa jakava taho oli kuitenkin näyttänyt minulle valoa jo touko-kesäkuun
vaihteessa 2001. Tosin tämä taho ei voinut myöntää varoja yhteistilojen
rakentamiseen, vaan ainoastaan terveyttä edistävään toimintaamme.

Terveyden edistämisen keskus eli Tekry
Sisareni Kaisu Mikkelän vihjeestä olin soittanut Terveyden edistämisen keskuksen
(Tekryn) hallintopäällikölle Tarja Bergströmille toukokuun lopussa 2001. Järjestö
oli jakamassa toiminta-avustuksia vuosille 2002-2004. Runsaan viikon taistelin
hakemuksen kanssa - etupäässä yksin. Maaliin pääsin. Koskaan aikaisemmin en ollut
joutunut vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joihin nyt törmäsin. Suomen EU-kuvioista
johtuen jo pelkkä hakemuksen kielikin oli minulle hebreaa. Jonkin verran sain
apua sisareltani Kaisulta sekä Eila Raikaslehdolta.

Pyytäessäni Tarja Bergströmiltä hakemuskaavakkeita, sanoin lähettäväni hänelle
materiaalia yhdistyksestämme. Yhdistyshän oli vasta vajaan vuoden ikäinen ja harvat
siitä mitään tiesivät. Bergström ilmoitti kuitenkin napakasti, ettei hän halunnut
etukäteen (ennen virallista hakemusta) saada mitään lisätietoa. Olin sinnikäs.
Sanoin postittavani hänelle ihan tavallista informaatiota, lähinnä yhdistyksen
ideologiasta. Hallintopäällikön torjuvasta asenteesta tein sen johtopäätöksen, että
hakemuksia olisi määräaikaan mennessä tulossa Tekryyn satoja - ellei peräti tuhansia.

Vaikka Tarja Bergström olisi kieltäytynyt vielä pontevammin ottamasta vastaan
esittelymateriaalia yhdistyksestämme, olisin kuitenkin lähettänyt paperit hänelle.
Halusin niiden avulla helpottaa anomuksemme käsittelyä etukäteen. Hyvä niin! Kun
soitin hänelle toistamiseen ja kerroin vaikeuksistani täyttää kaavakkeita, hän oli
niin innostunut hankkeestamme, että halusi minun heti soittavan esimiehelleen
toiminnanjohtaja Harri Vertiolle ja sopivan yhteisestä tapaamisesta. Mielellään jo ennen juhannusta. Lisäksi hän sanoi haluavansa olla ehdottomasti neuvottelussa mukana.

Tekryn raha-anomuskaavakkeen kanssa minulla oli samanlainen ongelma kuin kuvittelen
gradun tekijöillä pahimmillaan joskus olevan. Vaikka kuinka pyöritin lauseita
paperilla, teksti ei lähtenyt kulkemaan oikeaa rataa. Se pyöri yhtä ja samaa kehää,
joka ei tuntunut johtavan mihinkään. Selkeää tekstiä en siis pystynyt kirjoittamaan.
Olinko väsynyt? Minulla oli ongelmana se, että en nyt ollut hakemassa avustusta
Loppukirin yhteistiloihin. Siihenhän Tekry ei voinut myöntää tukea. Sen sijaan
tarvitsin rahaa vuosina 2002-2004 tapahtuvaa Aktiivisten Senioreiden toimintaa
varten. Koska toimintamme oli ollut sellaista kuin oli ollut, hapuilevaa ja
vapaamuotoista, asioiden selkeä hahmottaminenkin oli vaikeaa myös minulle, joka
sentään olin ollut hankkeessa mukana kaikista pisimpään.

Lopetettuani toisen puhelun Tarja Bergströmille ihmettelin, miksi mikään sosiaalialan taho ei ollut kertonut meille Tekrystä. Olimme sentään olleet viimeisen vuoden aikana tekemisissä monen sosiaalialan järjestön ja yhdistyksen kanssa. Poliitikkoja ja virkamiehiäkin olimme tavanneet.

Oli todellakin vähästä kiinni, että sisareni sattui näkemään Tekryn ilmoituksen ja älysimme hakea raha-avustusta.

Anitan ainoa ansio
Anita Wetterstrand tipahti tiedon kelkasta aika aikaisessa vaiheessa. Minä en jaksanut kovin kauan soitella hänelle ja jakaa suullista informaatiota. Pitkin matkaa Anitan todellinen luonne oli paljastunut: hänestä ei ollut aktiiviseen toimintaan.Tehtävät jäivät suorittamatta. Haastattelemalla useita Anitan työtovereita minulle oli myös selvinnyt, ettei hän ollut vaikea ainoastaan Aktiivisissa Senioreissa, vaan myös työpaikallaan. Miespuolinen musiikkitoimittaja ihmettelikin Yleisradion
käytävällä, miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. Enkö
todellakaan tuntenut hänen työhistoriaansa? Ei, en tuntenut.

Viimeksi soitin Anitalle sairaana ollessani marras-joulukuussa 2000. Pyysin häntä
silloin palauttamaan minulle Färdknäppeniä koskevat paperini, jotka hän oli
lainannut ja unohtanut palauttaa. Olin saanut ne toimittajan ominaisuudessa hänen
sisareltaan Maj Wetterstrandilta ollessani loppiaisena 2000 tekemässä radio-ohjelmia ruotsalaisten senioritalojen yhteisöllisyydestä. Nyt olimme tontinhaun loppusuoralla ja tarvitsin papereita. Koska jalkani olivat leikkauksen jäljiltä paketissa, en päässyt noutamaan niitä henkilökohtaisesti. Pyytäessäni apua Anitalta sain niskaani sellaisen
huutoryöpyn, että päätin vastedes olla enää ottamatta häneen yhteyttä.

Miksi hän huusi? Ehkä hänellä oli huono omatunto. Hän ei ollut tehnyt yhdistyksessä
juuri mitään. Anitan nyt niskuroidessa ja ulvoessa puhelimeeni, pyysin Terttu Putilaa auton omistajana noutamaan tarvitsemani paperit Kalliosta ja toimittamaan minulle. Niin tapahtuikin.

Anitan ainoa ansio Loppukiriä "rakentaessamme" oli se, että hän johdatti minut
aikoinaan ohjelmantekomatkalle Färdknäppeniin. Kuukausia - ellei peräti vuosia - hän
jaksoi seistä työhuoneeni ovella ja muisuttaa lupaamastani Tukholman matkasta.
Färdknäppeniin lähtö kuitenkin siirtyi, koska tein noihin aikoihin kollegani, free
lancer -toimittaja Eija Pulkkisen kanssa suuren joukon radio-ohjelmia Meksikosta,Guatemalasta, Hondurasista ja Chilestä. Yhteistyömme sujui saumattomasti ja ohjelmasaalis matkoilta valtava. Yhteistyötämme helpotti se, että Meksikossa vuosia asuneella Eijalla oli täydellinen espanjan kielen taito ja hyviä kontakteja Latinalaisessa-Amerikassa. Minä taas keskityin kirjoittamaan apuraha-anomuksia, jotka sitten mahdollistivatkin matkamme toiselle puolelle maapalloa. Ruotsiin lähtöä siirsi myös useita viikkoja kestänyt lomani Perussa. Vietin siellä kaikki rästissä olevat lomani ja vapaapäiväni ennen osa-aikaeläkkeelle siirtymistäni jäämistäni.

Kinkkinen raha-anomus
Sain lopulta Tekryn hakemuspaperit siihen pisteeseen, että olisin voinut toimittaa
ne puheenjohtajamme Marja Dahlströmin allekirjoitettavaksi ja toimittaa sen jälkeen Karjalankadulle Vallilaan. Soitin Tarja Bergströmille kysyäkseni mitä hakemuksen jättöaika tarkoittaa: riittääkö kirjeeseen perjantaipäivän postileima vai lähdenkö juoksuttamaan paperit henkilökohtaisesti heille. Yllätykseni oli suuri, kun Bergström sanoi, ettei hätä ole tämän näköinen. Minä voisin aivan hyvin tuoda hakemuksen maanantaina tullessani tapaamaan häntä ja Harri Vertiota. Sen kuullessani tiesin, että täyttämäni raha-anomus - jota varten olin hankkinut myös vaikutusvaltaisia suosittelijoita - oli riittävän hyvä. Me saisimme rahaa. Loppukiri-hanke oli loistava muidenkin kuin aktiivisten senioreiden mielestä.

Tavatessani Tarja Bergströmin ja Harri Vertion pyytelin anteeksi toimintamme
harrastelijamaisuutta. Kerroin, ettemme olleet osanneet ensimmäisellä yrittämällä
edes yhdistystä perustaa. Kuin yhdestä suusta he vakuuttivat, että emme voineet olla
tumpeloita - käyttämäni sana - koska olimme lyhyessä ajassa saaneet todella paljon
aikaseksi. Ihailu ja kiinnostus olivat aitoa, se kuului ja näkyi.

Koko loppuvuoden jännitin hakemuksen läpimenoa. Anomamme summa oli 320 000 markkaa ja tarkoitettu käytettäväksi kolmen vuoden aikana. Ongelmana oli se, että asian
piti ratketa vasta joulun seudussa 2001, samaan aikaan kuin RAY:nkin raha-anomuksen.
Jotenkin nämä kaksi anomusta etenivät käsittelijöillä yhtä rintaa, toinen tuki
toista. Joku sanoi, että ilman RAY:n rahaa emme saisi Tekrynkään avustusta.

En löydä muistiinpanoistani merkintää siitä, milloin saimme tiedon Tekryn
avustuksesta. Saimme kuitenkin suurin piirtein sen summan mitä haimmekin: 320.000 markkaa. Koska markka oli kuitenkin välillä vaihtunut euroksi, Marja Dahlström koki
kirjeen avattuaan suuren pettymyksen, koska luuli anomamme summan pienentyneen
runsaaseen kuudesosaan anomastamme.

RAY:ltä Aktiiviset Seniorit eivät koskaan saaneet mitään, mutta Tekryn rahasumma
teki hyvää. Sitä mihin rahat käytettiin, en tiedä, koska erosin yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002.

Tätä taustaa vasten Raili Rinteen huomautus varain hankinnan liian suuresta merkityksestä yhdistykselle kertoi - ja kertoo edelleen - kouluttajan ammattitaidottomuudesta. Ilman rahaa on mahdoton saada mitään aikaan.