Todellinen voiman ponnistus

Loppukeväästä 2001 lähtien kaksi seikkaa Aktiivisten Senioreiden toiminnassa vaivasi minua. Toisesta niistä olen jo aikaisemminkin kirjoittanut: sekä hallituksen jäsenet että sellaiset yhdistykseen liittyneet, jotka olivat viestittäneet poikkeuksellisesta kiinnostuksesta toimintaamme kohtaan, viettivät pitkiä aikoja poissa Helsingistä. Juhannuksen alla menin yhdistyksemme nuorimman jäsenen Aili Savolaisen kanssa Vanhustyön Keskusliittoon tapaamaan toiminnanjohtaja Pirkko Karjalaista. Aili on sosiaalialan koulutuksen saanut perhetyöntekijä. Vakuutuimme molemmat käynnin antoisuudesta ja ehdotimme uutta tapaamista suuremmalla joukolla loppukesästä. Päätimme myös noihin aikoihin liittyä Vanhustyön Keskusliittoon, koska se oli tiedon kannalta hyödyllinen kattojärjestö. Liitto oli viime vuosina kunnostautunut mm. vanhustutkimuksen saralla. Ihmettelin jo silloin - ja vielä enemmän myöhemmin - kuinka vähän liiton tutkimusjulkaisut olivat saaneet huomiota. Katselin tutkimuksia tietysti toimittajan näkökulmasta. Minusta kirjojen sivuilla suorastaan vilisi radio-ohjelmien ja lehtijuttujen aiheita. Itse en kuitenkaan voinut uusien juttujen aiheisiin enää tarttua, koska olin pian lähdössä eläkkeelle. Yritin puhdistaa pöytääni eli päätäni!

Valitettavasti sihteerimme Terttu Putila unohti maksaa Vanhustyön Keskusliiton jäsenmaksun, joten pääsimme liiton postituslistalle vasta huomattavasti myöhemmin.

Elokuun lopussa 2001 menimme toistamiseen tapaamaan Pirkko Karjalaista. Vaikka tapaamispäivä oli ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen, senioreiden paikalle saaminen oli työlästä. Kaksi senioria oli unohtanut merkitä tilaisuuden päivyriinsa, kaksi muuta olivat järjestäneet muuta ohjelmaa vaikka olivat luvanneet lähteä Malmille. Hälyytin sisareni Kaisu Mikkelän Äetsästä asti tulemaan Malmille, koska olisi ollut noloa mennä uudestään paikalle parin ihmisen voimin.

Etukäteen sovitun unohtaminen oli turhauttavaa, se että seniorit olivat sopineet päällekkaisiä tapaamisia sovitulle kellonlyönnille, oli nöyryyttävää. Suuremmat nöyryytykset olivat kuitenkin vasta edessä päin.

Toinen asia, joka keväällä 2001 vaivasi minua, liittyi vastikään yhdistykseen liittyneisiin jäseniin. Heihinhän piti ainakin yrittää tutustua. Lähtiessäni Madeiralle, pyysin Terttu Putilaa kutsumaan koolle uusia kiinnostuksensa selvästi osoittaneita jäseniä. Hän kuitenkin unohti lähettää kutsukirjeet. Tapahtumasta viisastuneena järjestin itse myöhyemmin pari sellaista pienen joukon tapaamista, joissa oli mahdollisuus tutustua alustavasti toisiimme ja vaihtaa ajatuksia. Ne tilaisuudet olivat kuitenkin paljon pienemmälle joukolle kuin mitä yhdistykseen kaiken kaikkiaan jäseniä kuului.

Samoihin aikoihin kun olimme ensimmäisen kerran Vanhustyön keskusliitossa, kävin yksin tutustumassa myös prof. Antti Karistoon ja tutkija Anni Vilkkoon sosiaalipolitiikan laitoksella. Tapaaminen oli antoisa. Keskustelimme mm. tamperelaisesta tutkijasta Britta Koskiahosta, johon olin hyvin varhaisessa vaiheessa ollut yhteydessä. Britta tunsi niin englantilaista kuin japanilaistakin vanhusten asumista suomalaisesta puhumattakaan. Hän oli entinen haastateltavani vuosien takaa. Karisto ja Vilkko lupasivat olla yhteydessä Koskiahoon, joka oli jo alkanut viritellä jonkinlaista tutkimusta Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä. Ympäristöministeriön Markku Tahvanainen taas oli luvannut järjestää rahoitusta assistentin palkkaamiseen. Kaikki kolme sekä Koskiahon assistentti Marja-Liisa Pättiniemi olivat kiinnostuneita lähtemään kanssamme tutustumaan Färdknäppeniin.

Karisto ei lähtenyt Tukholmaan, mutta hänen kanssaan Aktiiviset Seniorit ovat tehneet yhteistyötä senkin jälkeen kun minä hankkeesta erkanin. Luulen, että Kariston omalla aktiivisuudella on ollut suuri merkitys asiassa. Karisto on myös kirjoittanut esipuheen Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjaan "Loppukiri. Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä." Siinä hän toteaa seuraavasti: "Aktiiviset Seniorit ry:n Loppukiri on ---innovaatio, hieno osoitus siitä, mitä ihmiset itse - yhdessä - voivat saada aikaan. Paljon tosin ehti virrata vetta Vantaanjoesta Vanhankaupunginlahteen ennen kuin tavoitteesta tuli totta. Loppukiri on todellinen voimanponnistus, vuosien työn tulos, naisenergian materialisoituma."

Ihmettelen Kariston viimeista lausetta. Sirkka Minkkinen kumppaneineen on onnistunut markkinoimaan Loppukirin naisten tuotoksena niin hyvin, ettei professorikaan, joka on talosta tehnyt tutkimusta, tiedä hankkeessa olleen myös miehiä mukana, jotkut aktiivisiakin. Harri Dahlström liittyi ensimmäisten mukana yhdistykseen ja muutti myös ensimmäisten mukana taloon asumaan, mutta hän ei koskaan antanut juuri minkäänlaista työpanosta hankkeelle. Ensimmäisessä hallituksessa istui kuitenkin espoolainen Eino Jantunen, jonka panos toiminnassa ei tosin ollut kovin suuri, mutta hän kuitenkin mahdollisti yhdistyksen perustamisen lupautumalla hallituksen jäseneksi elokuussa 2000. Joka ikinen perustavaan kokoukseen tullut joutui nimittäin hallitukseen. Eino oli myös monella lobbausreissulla mukana hyvänä joukon jatkona.Yksi mies, Päiviö Salo, jouduttiin myös kelpuuttamaan lähtöni jälkeen hallituksen varapuheenjohtajaksi ja pian myös puheenjohtajaksi. Hän lopulta sai myös neuvoteltua Saton kinkkisen rakennuttajasopimuksen joulun alla 2002.

Professori Britta Koskiaho kävi pitämässä esitelmän yhdessä jäsenillassamme, mutta sitten hänen kiinnostuksensa hiipui. Ehkä kysymys oli rahoituksesta. Joka tapauksessa hän häipyi kuvioista. Käsitin, että Sirkka Minkkisellä oli jotain hampaan kolossa Koskiahoa vastaan, luulen sen liittyneen TAIKin Medialaboratorion Arki -ryhmän Iina Oilinkiin, mutta ei niin että Oilinki olisi tehnyt jotain arvosteltavaa. Arki ryhmä -, jota varten senioritkin haastateltiin, edusti uudenlaista tutkimusta, jossa tietotekniikalla oli keskeinen sija. Muutamasta repliikistä ymmärsin, että Minkkinen koki Koskiahon syövän tilaa ja mahdollisuuksia Oilingin ryhmältä.