Hyppy sivuraiteelle

Parin päivän päästä muistelen jälleen aikaani Aktiivisissa Senioreissa, mutta nyt kirjoitan muutaman rivin kotihoidontuesta. Minun on pakko! Olin nuori naistenlehden toimittaja 1960-luvulla, kun sain päätoimittajaltani vinkin: Espoon sosiaalijohtaja - ja -neuvos Viljo Kasanen oli käynnistänyt kokeilun äidinpalkasta eli kotihoidontuesta. Haastattelin artikkeliani varten paitsi Kasasta myös 3-4 nuorehkoa naista, jotka oli valittu mukaan kokeiluun. Yksi perhe jäi erityisesti mieleeni: perheenpää, joka oli rekka-auton kuljettaja, oli kuollut tapaturmaisesti työmatkallaan jossain Sveitsin liepeillä. Perheenäiti oli kotiäiti.

 

Kaikki haastattelemani perheet tarvitsivat tietysti kaiken mahdollisen yhteiskunnan tuen selvitäkseen silloisesta arjestaan, mutta - vaikka minä olin nuori ja kokematon - ihmettelin kotihoidontuen käyttöön oton mielekkyyttä. Koska päätoimittajani aivan selvästi piti Kasasen ideaa hyvänä, en ruvennut sitä pahemmin arvostelemaan. Kerroinpahan vain uudesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä.

 

Vuosien saatossa - siis puoli vuosisataa - olen kuitenkin koko ajan epäillyt kotihoidontuen tarkoituksenmukaisuutta. Miten kotiin jääneet - usein ammattitaidottomat naiset - selviävät sitten kun lapset kasvavat? Millaista työtä he saavat kodin ulkopuolelta oltuaan vuosia - vuosikymmeniä? - kotiäiteinä? Entä miten eläkkeen käy? Työeläkelaki oli tullut voimaan alkuvuodesta 1962 eikä naistenlehdissä sen kummemmin kuin muussakaan mediassa sillloin tarkasteltu eläkeasioita kokonaisvaltaisesti. Yhtä ulalla oltiin kuin nytkin.

 

Vuonna 1968 Espoossa sai 78 perhettä kokeiluluonteista äidinpalkkaa.

 

Pari viikkoa sitten Vatt:n pääjohtajana toukokuun alussa aloittava Juhana Vartiainen

puhui televiossa kotihoidon tuesta kuin minun suullani. Hän kertoi maahanmuuttajanaisten vihdoin viimein havahduttaneen Ruotsissa sekä tutkijat että poliitikot. Nyt naapurimaassa tunnustetaan, että kotihoidon tukeminen jarruttaa mm. maahanmuuttajanaisten ja -lasten kotiuttamista Ruotsiin. Tuettu hoito estää naisia paitsi oppimasta kieltä myös sijoittumista työelämään. Tuki jarruttaa myös lasten kehitystä.

 

Olen aina ajatellut, että kotihoidontuki pitkällä tähtäimellä auttaa ainoastaan sellaisia naisia, jotka voivat tehdä ansiotyötä kotonaan tai jotka ovat niin varakkaiden - mutta myös oikeudenmukaisten - miesten puolisoita, että tulevat eläkkeetkin hoituvat miesten kautta. 

 

Minä erosin vuonna 1969 lasteni ollessa ainoastaan 1-, 2- ja 5-vuotiaita. Opintoni valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopistossa olivat kesken. Olisin varmasti ollut jossakin vaiheessa potentiaalinen kotihoidontuen saaja, jos olisin halunnut, mutta siitä en haaveillut. Halusin pysyä työelämässä. Olin perustamassa muutamien muiden helsinkiläisnaisten kanssa Yksinhuoltajat ry:tä 1970- luvulla, koska yhteiskunta ei tuolloin edes kyennyt perimään oikeuden lapsilleni määrämiä elatusmaksuja. Ne tulivat vuosia ja joskus jopa vuosikymmeniä - myöhässä. Viivästymiskorkoja ei tuolloin ollut. Minulla oli siis omista kokemuksistani johtuen vankka käsitys siitä, että minun pitää itse olla aktiivinen omien etujeni puolesta taistelija. 

 

Kiitos Juhana Vartiaiselle tuoreista mielipiteistä! Kauan niitä pitikin odottaa.

 

Leskien kohtuuttomat perhe-eläkkeet

Kauan piti odottaa myös sen tosiasian tunnustamista, että maassamme on liuta rikkaita leskiä, joita yhteiskunta palkitsee kohtuuttomalla eläkkeellä ainoastaan siitä syystä, että nämä ovat olleet naimisissa hyvin ansaitsevan miehen kanssa tämän kuolemaan saakka. Varat tuhansien eurojen eläkkeisiin kerätään muilta veronmaksajilta. Kohtuutonta tässä järjestelmässä on se, että näihin talkoisiin osallistuvat myös monet entiset ja nykyiset yksinhuoltajat muista pienipalkkaisista puhumattakaan.

 

Helsinkiläinen Marja-Liisa Rodhin, entinen yksinhuoltaja ja pätkätyöläinen, yritti vuosikausia - 1990-luvun puolesta välistä lähtien - saada tutkijoita ja poliitikkoja keskustelemaan leskeneläkkeiden epäoikeudenmukaisuuksista. Muutamia kuukausia sitten tutkimusjohtaja Reija Lilja Palkansaajien tutkimuslaitoksesta tarttuikin aiheeseen Rodhinin kirjoitusten ja laskelmien pohjalta, joilla tämä sinnikäs nainen oli pommittanut poliitikkoja ja tutkijoita vuosikymmeniä. Liljan "tutkimus" julkaistiin maaliskuussa (2012) Kansantaloudellisessa Aikakauskirjassa. Keskustelua ei toistaiseksi kuitenkaan ole aiheesta syntynyt vaikka uskoisi Jutta Urpilaisen ja Jyrki Kataisenkin edun mukaista olevan, että keskustelua ansiotta maksetuista leskeneläkkeistä syntyisi. Nokian jatkaessa mahalaskuaan ja kaivostoiminnankin kohdattua yllättävää vastatuulta, päättäjien pitäisi vihdoin tajuta, että eivät ne suuret tulot vaan ne pienet menot - valtiollakin.

 

Minua kiinnostaisi tietää, miksi yksikään tutkija tai päättäjä ei vuosien saatossa tarttunut niihin tilastoihin ja laskelmiin, jotka Marja-Liisa Rodhin, eräänlainen kansalaisaktivisti, kaivoi iltapuhteinaan esille.