Mykkäkoulua

Aika lentää. Vai kuvaisiko sana "valua" - vai peräti sana "tuhraantua" - paremmin vanhan ihmisen kokemaa ajan kulumista? Kirjoitusteni välit ovat siitä syystä venyneet pitkiksi.

Joka tapauksessa elinpä vielä kymmenen tai kolmekymmentä vuotta, aika loppuu kesken. Tekemistä on paljon. Tai ainakin puuhastelua. Pari projektia on aina työn alla. Onneksi sentään pystyn - päinvastoin kuin monet ikätoverini - kävelemään ja pyöräilemään. Silloin suunnittelen tulevaa ja muistelen menneitä, silloin näen etäämmälle sekä taakse- että eteenpäin. Ja totuus on, että ainoastraan vanhalla ihmisellä on sitä varantoa ammennettavanaan, minkä kokemus, muisti ja muistot antavat.

Äsken edesmennyt ministeri Aatos Erkko oli valitsemassa minua 1960-luvun alussa ensimmäiseen työpaikkaani Helsingissä. Hän kysyi, miksi halusin siinä vaiheessa työpaikan. Opintoni yliopistossa olivat nimittäin kesken. Selitin pöydän takana istuville Aatos Erkolle ja päätoimittaja Mary A. Wuoriolle, ettei vanha hevonen opi hyppäämään. Siksi halusin toimittajan paikan. Hakijoita oli liki 80 ja minut valittiin.

Siis vaikka vanhalla ihmisellä on kokemusta, hän ei välttämättä opi uusia asioita - ei ainakaan motorista tai teknistä taitoa vaativia tehtäviä. Ystäväni, joka on viettänyt ikänsä Helsingissä, ei ole koskaan oppinut uimaan, eikä taida oppia nyt vanhanakaan. Täytyy siis tyytyä vähempään ja uskaltautua vesijumppaan.

ISTUESSANI PYÖRÄNSELÄSSÄ

huomasin muistelevani Aktiivisten Senioreiden toisessa hallituksessa istunutta Pirkko Tarvaista. En muista miten ja missä törmäsimme toisiimme, siis tutustuimme. Joka tapauksessa hän veti Yleisradiossa joogaryhmää, jossa minäkin muutaman kerran Pirkon kutsumana kävin. Se, että harrastukseni loppui lyhyeen, ei johtunut Pirkosta. Enemmänkin Sirkka Minkkisen tapaisista synkkäilmeisistä vieressäni makaajista (blogini 7.7.2010). Kuten olen kertonut Sirkka rupesi puhumaan minulle vasta kuultuaan Pirkko Tarvaiselta Loppukiri-hankkeestamme.

Pirkko Tarvainen oli - ja on varmaan vieläkin - asialleen vihkiytyvä joogan vetäjä. Minä valitettavasti en ole joogaihmisiä.

Joskus viimeisenä talvenani Aktiivisissa Senioreissa sain Pirkolta sähköpostia. Hän raportoi  käynnistään espoolaisen kokoomuspoliitikon luona eduskunnassa. Nainen oli monen muun suomalaisen tavoin ilahtunut Loppukiri-ideastamme ja halusi tietää yhdistyksestämme ja suunnitelmistamme enemmän. Ainoastaan minulle lähettämässään raportissa Pirkko totesi, ettei aktiivisilla senioreilla ollut opiksi otettavaa kirkkonummelaisilta, joita myös askarrutti ikääntyvien asuminen. Kirkkonummelaisia oli askarruttanut suuresti mitä RAY oli vastannut meille tehtyään hankettamme koskevan kielteisen päätöksensä. Kiihkeämmin he kuitenkin olivat halunneet tietää, "miten ihmeessä me saimme tontin Helsingistä." Siitä miten tontti saatiin, en rupea tässä enempää kirjoittamaan, mutta siitä muistutan, että Aktiivisista Senioreista ainoastaan kaksi ihmistä ehti tavata kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanin ennen kuin tontti Loppukirille saatiin: vastikään yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto oli toinen, minä toinen. Toki Aktiiviset Senuiorit kävi useassa eri kokoonpanossa monen päätöksessä sitten mukana olleen virkamiehen luona. Minä kuitenkin lobbasin YKSIN sekä kirjeitse että puhelimitse lähes kaikki kiinteistölautakunnan jäsenet joulun alla 2000. 

Kaarina Hughes, joka oli vasta aloittanut puheenjohtajanamme, oli Pirkon mukana eduskunnassa tapaamassa kirkkonummelaisia. En muista Kaarinan millään lailla kommentoineen minulle tapaamista, mikä kertoo uudessa hallituksessamme istuvien suhtautumisesta minuun: sopimus miten minua kohdella ja käsitellä oli varmaan sanaton, mutta ilmeinen - sen käsityksen saan nyt Pirkonkin kirjettä lukiessani. Pirkko kertoo nimittäin neuvottelussa mukana  olleen kirkkonummelaismiehen spontaanisti kysyneen kuultuaan Aktiivisten Senioreiden Saton kanssa käymistä neuvotteluista: "Miksi te otatte sellaisen välikäden, joka rahastaa? Tehkää suoraan sopimus urakoitsijafirman kanssa niin säästyy väliraha." Hän suositteli meille NCC -yhtiötä (ent. Puolimatka) ja kehoitti menemään Kivenlahteen Merikartano-nimiseen palvelutaloon tutustumaan.

Tarvaisen ja Hughesin tavatessa kirkkonummelaisia, nämä tekivät selväksi, että urakoitsijafirmalta saa täsmälleen samat palvelut kuin Satoltakin eikä riski ole yhtään sen suurempi. "Mielestäni tämä vaihtoehto täytyy selvittää ennen kuin jatketaan neuvotteluja Saton kanssa", Pirkko kirjoitti minulle.

Kirkkonummelaismies oli samoilla linjoilla kuin minä eikä Sato pitänyt meistä huolta niin kuin Terttu Putila jossakin vaiheessa luottavaisena totesi. 

Pirkko ei tainnut tietää, että Aktiiviset Seniorit olivat käyneet tutustumassa yhteen jos toiseenkin palvelutaloon ja lisäksi muuhunkin paikkaan. Lähes jokaisessa minä olin mukana, seuralaiseni vain vaihtuivat. Kokonaisnäkemystä palvelutaloista ei siis monelle päässyt muodostumaan, minä sen sijaan olin loputtomasta työmäärästä ja senioreiden suhmuroinneista loppuun palanut ja nurkkaan ajettu.

Sain mainitsemani kirjeen Pirkko Tarvaiselta tammikuun lopussa, jolloin olin jo täysin kykenemätön tekemään enää mitään. Minulle oli lyhyessä ajassa selvinnyt Kaarina Hughesin johtamistapa: hän ei halunnut käydä kanssani läpi yhdistyksen historiaa, mielipiteeni eivät olleet hänestä kuulemisen arvoisia. Hän ei siis halunnut jatkaa sitä työtä, mitä me ensimmäisessa hallituksessa istuneet olimme tehneet. Hän oli yksinäinen puurtaja ja minä näin siinä omat vaaransa. Koska Marja Dahlströmin merkitys Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajana oli lähinnä symbolinen, Kaarinaa ei voinut ajaa yhdistyksen puheenjohtajaksi kukaan muu kuin minä, joka olin varapuheenjohtaja ja joka olin ollut - ainoana - mukana hankkeessa alusta lähtien. Mutta Kaarina Hughes ei koskaan vastannut  tarjoukseeni istuutua saman pöydän ääreen: emme koskaan käyneet yhdessä läpi yhdistyksen historiaa - voittoja ja tappioita. Kaiken lisäksi Kaarina oli ennen puheenjohtajan tehtävien vastaanottamista ollut viikkotolkulla - ettei peräti kuukausitolkulla - ulkomailla. Hän ei tiennyt millaisessa kuhinassa yhdistys vuoden vaihteessa 2001-2002 oli. 

KORVATULPAT  KORVISSA  KOKOUKSEEN

Pirkko Tarvaisesta vielä seuraavaa: hän ei mennyt Loppukiriin asumaan, mutta jostakin kuulin hänen varanneen asunnon Aktiivisten Senioreiden seuraavasta talosta, joka nousee Kalasatamaan. Onkohan tiedossa perää? Kaikki nämä kymmenen vuotta, jotka olen ollut erossa senioreista, olen kuitenkin muistanut Pirkon huolellisena yhteistyökumppanina. Hänelle annoin tehtäväksi - pakotinko suorastaan? - kirjoittaa tilitykset (ja vuosittaiset uudet hakemukset) Terveyden edistämisenkeskukselle, jolta olin onnistunut kirjoittamallani hakemuksella saamaan kesäkuussa 2001 yhdistykselle 3x17.000 euroa (vuosiksi 2002-2004).

Se paperi on ollut elämäni työläin. Painin sen kanssa kokonaisen viikon jos en pitempäänkin. Sain luvan jättää hakemuksemme viikonlopun myöhästyneenä kun aioin vielä maanantaina mennä lobbaamaan hankettamme Terveyden edistämisenkeskukseen. Puheenjohtaja Marja Dahlströmin panos oli lähinnä siinä, että hän viimeisenä viikonloppuna ennen hakemuksen jättämistä tuli Yleisradioon, missä olin leikkaamassa radio-ohjelmaani. Hän luki läpi hakemuksen ja kirjoitti nimensa sen alle. Paperin vaikeaselkoisuutta lisäsi se, että Suomen EU-jäsenyys ja sen aiheuttama byrokratia näkyi turhana kankeutena silloisessa kaavakkeessa, enkä minä tiennyt mitään EU:n lainsäädännöstä enkä juuri mistään muustakaan.

Minulla on muistissani kokous alkuvuodesta 2002, jossa Pirkko Tarvainen ilmoitti haluavansa eroon hallituksesta, johon hänet oli valittu vain vähän aikaisemmin. Hän oli väsynyt. Ymmärsin syynkin: hän oli edelleen työelämässä ja joogatunnit veivät häneltä monta vapaailtaa viikossa. Minäkin olin työelämässä marraskuuhun 2001 asti, mutta minulla ei ollut harrastuksia. Muistan kuinka Pirkon uhkaus kouraisi vatsaani. Siinä vaiheessa ei ollut varaa Pirkon kaltaisen eroon. Olisin itsekin halunnut sanoa ne samat sanat mitkä Pirkko sanoi: "En jaksa. Haluan eroon tästä kaikesta", mutta enhän minä voinut. Enkä voinut päästää Pirkkoakaan lähtemään. Hallituksessa ei ollut monta ihmistä, jotka olisivat olleet kykeneviä tekemään sen minkä hän teki. Siispä ilmoitin pontevasti, että hänen oli jatkettava hallituksessa. "Pane korvatulpat korviisi, älä kuuntele mitä puhutaan, mutta paikalle tulet." 

Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli talvella 2001-2002 niin tulehtunut ilmapiiri, että sitä voi syystä verrata viimeaikaiseen Timo Rädyn ja Hilkka Ahteen mykkäkouluun Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitossa. Pitkin viime kevättä AKT:n tapahtumien uutisointi palautti mieleeni jatkuvasti omat kokemukseni työpaikkakiusaamisesta eli kokemukseni Aktiivisissa Senioreissa. Työelämässä minua ei nimittäin ole kiusattu. Ei liioin koulussa. Jos olisin kokenut toimittajana saman minkä Aktiivissa Senioreissa, olisin kiiruusti jättänyt toimituksen ja hakeutunut toiseen lehtitaloon. Minun on pakko tunnustaa, että en olisi kyennyt Hilkka Ahteen tavoin nostamaan haisevaa kissaa pöydälle. Onneksi kulttuuri on muuttumassa.