Jokaisessa lantissa on kaksi puolta

Arja Jääskeläinen erosi Aktiivisista Senioreista 25.3.2002, vain yhdeksän päivää Heikki ja Anja Sirénin eron jälkeen. Vaikka Arja soitteli minulle tasaisin välein, hän ei ollut puhunut minulle halaistua sanaa suunnittelmistaan. Se kertoo mielestänmi paljon sekä Arjan luonteesta että yhteistyömme laadusta. Meillä ei ollut tapana pitää "kokouksia" hallituksen muiden jäsenten selän takana. Sanoimme aina suoraan sen mitä ajattelimme. Minä saatoin olla napakkakielinenkin sanomisissani, mutta klikkiytymisestä ja intrigoinnista minua ei voitu syyttää.

Arjan erokirjeen saatuani en lukenut sitä edes kunnolla läpi, en jaksanut. Päähäni ei edes pälkähtänyt ryhtyä taivuttelemaan häntä perumaan päätös. Sitä paitsi Arja oli yhdistykseen liittyessään sanonut, ettei ollut kiinnostunut muuttamaan Loppukiriin, sen sijaan häntä kiinnosti Loppukiri prosessina. Kaiken lisäksi hänellä oli vanhuuden asunto Sörnäisten nurkilta jo valmiiksi katsottuna.

Olin suoran sanoen liian väsynyt surrakseni kunnolla Arjan lähtöä. Masentunutkin olin. Sitä paitsi Arja ei lähtenyt lopullisesti elämästäni yhdistyksestä erotessaan.

Arjan eroa seuranneena iltana olin nyt jo edesmenneen ystäväni kanssa teatterissa katsomassa Daniel Katzin kirjoittamaa näytelmää "Mies se on kuollutkin mies" ja väistämättä oli mieleeni tullut äitini puoleisen sukuni suorapuheiset naiset, suvun joka polveutuu sekä Martti Lutherin läheisestä yhteistyökumppanista, uskonnollisesta uudistajasta, että Kustaa Vaasan lasten kummisedästä, mutta myös Skotlannista Pohjanlahden perukoille purjehtineesta punatukkaisesta seikkalijaesi-isästä. Päiväkirjaani olin kirjoittanut lauseen: "Jokaisessa lantissa on aina kaksi puolta." Ne molemmet täytyy hyväksyä, jos aikoo rahaa maksuvälineenä käyttää. Totta totisesti.

Seuraavana iltana tein pitkäksi venyneen ravintolamierroksen miehen kanssa, joka oli ollut minulle vuosia erityinen, ja puhunut kuin puuropata välillä itkua pirautellen. Pitkään aikaan konjakin tuoma humala ei ollut tuntunut niin armeliaalta. Seuraavana yönä näin unen - vai oliko se vain unen rajamailla olevaa pohdiskelua? - että erosin Aktiivisista Senioreista ja lähdin aurinkorannalle makaamaan.

Kun aamulla heräsin siitä unesta, ajattelin ensiksi pyytää audienssia kahdelta kaupungin herralta ja pyytää heiltä apua. Ottakaa käsistäni tämä koko projekti, jos haluatte? Mitä minä enää tässä vaiheessa mitään menettäisin? Monet ovat tässä maailmassa luvanneet yhtä ja toista ja syöneet sanansa ja pettäneet lupauksensa. Miksi minun pitäisi seisoa pystyssä kuin Kiinan muuri ja raataa toisten hyväksi vain sen tähden että satuin olemaan ensimmäine joka keksi esittää idean yhteisöllisestä senioritalosta? Kaupungin herrat unohtuivat kun avasin tietokoneeni. Siellä oli suuri määrä viestejä, monta Päiviö Salolta, joka oli miettinyt minun puolestani monta asiaa Aktiivisissa Senioreissa suoriksi. Viestit luettuani ajattelin, että silloin kun on kaikista vaikeinta, jostakin alkaa pilkottaa valoa ja niin sitä taas jaksaa eteenpäin. Kuultuani nyt Arja Jääskeläisen erosta ja selvittyäni ensi säikähdyksestä ymmärsin, että hänellä oli oma merkityksensä maailman kaikkeudessa. Ilman häneen tutustumistaan en olisi jaksanut viimeisiä viikkoja ja kuukausia intriogoivan, selän takana puuhastelevan naisjoukon kanssa. Arja piipahti yhdistyksessämme juuri silloin, kun häntä eniten tarvitsin. Hän kannatteli minua ratkaisevasti, piti pinnan yläpuolella. Ilman häntä en olisi syksyä ja keskitalvea jaksanut. Kun hän poistui, tilalle oli juuri ehtinyt ilmaantua Päiviö Salo, mies jollaista en ole kuvitellut olevan olemassakaan. Hän sanoi minulle monta kertaa, että en saa luovuttaa. Minun mukanani kaatuisi kuulemma koko projekti. Oli se mannaa korville Eila Puotilan lähettämien ilkeiden viestien jälkeen.

Vasta nyt kymmenen vuotta myöhemmin lukiessani kirjeenvaihtoani ja muistiinpanojani tajuan senkin seikan, ettei Eila Puotila suinkaan lähettänyt kaikkia viestejään koko hallitukselle, vaan osa oli osoitettu yksin minulle. Miksihän minä en puhunut niistä muille? Miksi kannoin taakkaa yksin? Vai olisiko Marja Dahlströmistä tai Terttu Putilasta tai Sirkka Minkkisestä ollut Eilan viestien kriittisiksi arvioijiksi?

Kesällä 2002 Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Pirkko Lahti luki noin 70 sivua kirjoittamaani Aktiivisten Senioreiden historiaa. Sitä ennen hän oli minua tovin kuunneltuaan sanonut: "Et ikinä selviä noista kokemuksista ilman että kirjaat ne paperille. Kirjoita siis kaikki kokemasi ikävät mutta myös myönteiset asiat paperille..." Sillä tiellä olen tälläkin hetkellä.