Ensimmäinen suunnittelukokous oli Kuopiossa

Kuten olen jo kertonut sisarusparvestamme vanhimpina kaksoissareni ja minä rupesimme kumpikin omalla tahollamme miettimään asumisratkaisuja ikäihmisille. Sisareni alkoi puhua mummolaaksosta viimeistään 1998. Muistan, kuinka hän keskusteli asiasta Vihannin Lumimetsässä asuvien serkkujemme kanssa. Nämä suhtautuivat hyvin epäilevästi ideaan. Mutta hepä asuivatkin Pohjanmaalla pitäjässä, mistä me lähdimme maailmalle jo 1950-luvulla. Serkkumme sen sijaan asuvat tänäkin päivänä vieri vieressä siinä kylässä, missä isämme veljineen vuosisadan vaihteessa sata vuotta sitten syntyi. Serkkumme ovat juurevasti avioliitoissaan, kaiken lisäksi neljä heistä, sisarukset, meni naimisiin kylän toiselta laidalta lähtöisin olevien neljän veljeksen kanssa. Serkkujemme lapset ovat siis keskenään kaksinkertaisia serkkuja. Onhan siinä sidosta ja vanhuuden turvaa ilman senioritaloakin! Ei ole tarvetta senioriasumisen ideoimiseen ja suunnitteluun kuten monilla muilla.

Marja Dahlström kirjoittaa Loppukiri-kirjassaan senioritalohankkeen käynnistyneen 1999 kolmen naisen tapaamisesta (s. 29 ja 30). Kuten ensimmäisessä blogissani kirjoitin läsnä olivat Marjan mielestä Helsingin Sanomien ruokatoimittaja Eeva Salonen, hän itse ja minä. Eeva ei tunnusta ideoineensa Loppukiriä tuona iltana, en minäkään. Sen sijaan tunnustan kyllä omakseni kysymyksen, jonka Marjalle ja muille paikalla olijoille jossakin vaiheessa iltaa heitin: "Missä aiotte vanhana maata?" (s. 30) Se oli kysymys, jonka 1990-luvun lopulla esitin lukuisille ihmisille. Se pysäytti yleensä kaikki. Elettiin aikaa, jolloin iltapäivälehdet tasaiseen tahtiin uutisoivat yksinasuvista vanhuksista, jotka ehtivät maata kotonaan kuolleena kuukausia ennen kuin heidät löydetttiin.
Marja Dahlström kirjoittaa seuraavasti olettamistaan hankkeen käynnistäjistä: "Meistä jokaisella oli omakohtaisia kokemuksia omaistemme sairasteluista ja hoidon järjestelyistä. Vanhusten hoitamisen ja työssä käymisen yhdistäminen tuntui pitkään jatkuessaan raskaalta (s.29)." Luulen, että Marja kertoo kirjassa minun omaishoitajakokemuksistani. Sairastelevia vanhempiahan lähes jokaisen osalle tulee. Eevan äiti oli viime vuosisadan lopussa vielä hyväkuntoinen. Marja taas ei ole toiminut omaishoitajana. Marja puhuu tekstissään sairasteluista, mikä minun mielestäni tarkoittaa lyhytaikaista tilapäistä sairastamista. Minun äitini kohdalla ei kysymys ollut sairastelusta, vaan sairastamisesta. Marja mainitsi kyllä jossakin vaiheessa sen, että koki raskaaksi äitinsä loppuajan helsinkiläisessä hoitolaitoksessa/sairaalassa. Kysymys ei kuitenkaan ollut äidin hoitamisesta vaan vierailuista äidin luona. Sekin voi tietysti olla uuvuttavaa.

Siilinjärvellä asuvalla sisarellani oli Kuopiossa kaksi senioritalohankkeesta innostunutta naista ideointiapunaan. Toinen oli rakennusarkkitehti Arja Liukkonen, joka oli suunnitellut useampia vanhainkoteja ja palvelutaloja Savoon ja kauemmaksikin. Toinen oli omaishoitaja Leena Lappalainen, joka oli aivokasvaimensa takia jäänyt eläkkeelle terveydenhoitajan työstään jo useita vuosia aikaisemmin. Leena vauhditti hanketta.

Alkusyksystä 1999 Leena, entinen haastateltavani ja silloinen ystäväni, soitti minulle Kuopiosta ja komensi: "Nyt töihin, naiset! Yhteisöllinen senioritalo pitää saada pian alulle. Jos se pitkittyy, se mutkistuu. Tule Kuopioon, niin tavataan täällä minun luonani." Leena Lappalaisella oli kiire. Hän tiesi, ettei koskaan itse pääsisi asumaan suunnittelemaamme senioritaloon, mutta hän halusi antaa oman panoksensa - ja omat kokemuksensa - hankkeelle. Marraskuun alussa 1999 me neljä naista - Leena Lappalainen, Arja Liukkonen, sisareni ja minä - tapasimme Leenan luona Kuopion Rönössä. Neljä vuotta myöhemmin Leena kuoli.

Tuo marraskuinen tapaaminen Kuopiossa oli ensimmäinen, joka varta vasten kutsuttiin koolle Loppukirin käynnistämiseksi. Suunnittelukokoukseksi luokittelen myös viiden naisen tapaamisen Puistolan kodissani pian Kuopiosta palattuani. Paikalla olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola sekä sisarukset Marja-Liisa Viherä ja Mirja Mäkinen, molemmat Sonerasta. Olin tavannut Marja-Liisan ja Mirjan edellisenä kesänä ensimmäisen kerran Tulevaisuuden tutkimusseuran nuorten ja lasten viestintäleirillä keski-Suomessa. Siellä oli mukana myös sisareni. Leiri kesti viikon ja joka ilta kun telttakylän nuoret nukahtivat, me leirin aikuiset keskityimme pohtimaan suomalaista vanhuutta ja asumiskulttuuria. Se oli aivoriihtä parhaimmillaan.

Tavatessamme Puistolassa suunnittelin jo ohjelmantekomatkaa Tukholman Färdknäppeniin. Anita tuli senkin takia suunnittelukokoukseemme mukanaan suuri nivaska uudenlaisesta senioritalosta kertovia lehtileikkeitä. Olin nähnyt niistä muutaman jo aikaisemmin törmätessäni yllättäen Wetterstrandin sisaruksiin Stockmannilla. Nyt en kyllä muista, oliko tuosta yllätystapaamisestamme aikaa kuukausia vai peräti vuosi tai kaksi. Anitan oli tarkoitus nyt toimia Ruotsissa oppaanani. Muistaakseni Mirja Mäkinen oli Puistolan tapaamista varten hankkinut esittelylehtisiä RAY:stä. Pidimme itsestään selvänä, että suunnittelemamme yhteisöllinen senioritalohanke saisi yhteiskunnalta tukea.

Hapuiluahan se kaikki oli. Mutta niin oli jatkokin - ellei peräti kompurointia.