Eroni Aktiivisista Senioreista aiheutti trauman

Kun erosin Aktiivisista Senioreista, haltuuni jäi siis koko joukon yhdistyksen papereita. Osa oli sellaisia, joista en koskaan ollut edes ottanut valokopioita. Ne eivät olleet tärkeitä yhdistyksen tavotteen eli Loppukirin rakennuttamisen kannalta, mutta epäilemättä merkittäviä dokumentteja ajatellen mahdollista historian kirjoittamista. Tapahtumien ajoittamisen kannalta ne myös olivat tärkeitä. Käymästäni alkuaikojen kirjeenvaihdosta selviää myös se, millaiset ihmiset kiinnostuivat oitis yhteisöllisestä senioritalosta, millaiset eivät. Kiinnostuneiden joukossa oli ymmärrettävästi enemmän naisia kuin miehiä.

Sitähän ei tarvitse tutkimuksin osoittaa oikeaksi, mikä on nähty käytännössä tapahtuvan: omaishoitajien joukossa on paljon enemmän naisia kuin miehiä. Naiset eivät hoida hautaan ainoastaan vanhempiaan ja aviopuolisoitaan vaan myös muita. Lopulta naiset, etenkin naimattomat ja lapsettomat, vanhenevat yksin. Sen tähden naisia, etenkin perheettömiä, kiinnostavat Loppukirin kaltaiset senioritalot.

Ihmettelin yhdistyksestä erotessani ja ihmettelen vieläkin, miksi kukaan auton omistavista aktiivisista senioreista ei tullut kesällä 2002 noutamaan hallussani olevaa yhdistyksen alkuaikojen arkistoa. Säilöin kaikki ikävät muistoni vuosilta 1999-2002 suureen vanhaan matkalaukkuun ja vein kellariin. Poissa silmistä, poissa mielestä. Minulla oli päällimmäisenä ajatus, että nyt olin todellakin tehnyt riittävästi Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin puolesta, enkä jatkossa enää halunnut edes pikkusormeani yhdistyksen puolesta lotkauttaa.

Tiedän kyllä syyn, miksi paperit jäivät haltuuni, miksi kukaan ei tullut niitä noutamaan. Totuus on, että lähtöni yhdistyksestä ei ole trauma ainoastaan minulle, vaan myös jokaiselle yhdistyksen silloisen hallituksen jäsenelle. Jos Kaarina Hughes, Sirkka Minkkinen, Marja Dahlström, Terttu Putila, Pirkko Tarvainen ja Eila Puotila toista väittävät, he ovat tyhmiä ja säälittäviä.

Erooni johtaneista tapahtumista tuskin kerrottiin
Kuinka paljon Loppukirissä nykyisin asuvat ihmiset tietävät tapahtumista, jotka johtivat erooni? Ei varmasti ole ollut hallituksen edun mukaista ottaa puheeksi noita surullisia tapahtumia. On ollut edullista nimenomaan vaieta. Lähtöni syyksi tiedän sanotun mm. sen, että "erimielisyyksiä tuli". Totta tosiaan, erimielisyyksiä tuli. Mutta miksi niitä tuli? Olin pahasti loppuunpalanut, sairas. Annoin melkein henkeni talohankkeen hyväksi. Todellinen ajojahti minun pääni menoksi alkoi vuoden vaihteessa 2001-2002. Sitä masinoi Eila Puotila. Kaikki yritykseni delegoida tehtäväni vv.2001-2002 jollekin luotettavalle ihmiselle kariutuivat kerta toisensa perään. Sen lisäksi voin sanoa sen, minkä olen viimeisten kahdeksan vuoden aikana monille kertonut: yksikään ihminen ei ole koko pitkän elämäni aikana loukannut toimittajan identiteettiäni niin kuin Eila Puotila onnistui tekemään päästäessään Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen neuvotteluhuoneessa 14.12.2001 suustaan ratkaisevan sammakkonsa. Oliko Eila ahne? Vaiko vain tyhmä? Vaiko kenties läpeensä paha? Vaiko vain ajattelematon?

Olin törmännyt syksyllä 2001 VTT:n tutkijään Mervi Lehtoon Teknillisen korkeakoulun koulutuskeskuksen järjestämässä seminaarissa (Rakennuttamisen ja ylläpidon haasteet 2001), joka pidettiin Folkhälsanin tiloissa. Mervi oli ratkaisevasti vaikuttanut siihen, että minut oli pyydetty paikalle puhumaan Loppukiristä. Muistan tuosta tilaisuudesta vain vähän, lähinnä sen ettei seminaari ollut pelkästään miellyttävä kokemus. Taisin olla puhujista viimeinen. Sen jälkeen syntyi keskustelua ilman provosointiakin. Se mistä puhuttiin oli tärkeää. Muutamat miehet suuntasivat kuitenkin näköalatonta kritiikkiä paitsi Loppukiri-ideaa kohtaan myös minua kohtaan, joka olin rakennusalaa tuntematta tuomassa yhdistykseni kanssa uutta senioritalomallia Suomeen. Ymmärrettävästi arvostelijat eivät edustaneet sosiaalisektoria vaan jähmeää rahassa pyöriskelevää rakennusbisnestä. Tavalla tai toisella, julkisesti tai salaa. Korvat hörössä minua kuitenkin kuunneltiin.

Saadessani tutkija Mervi Lehdolta kutsun VTT:een vähän myöhemmin pyysin mukaani yhden yhdistyksen nuorimmista jäsenistä. Heikki Kettunen oli IT-alan opettaja ja istui kaupunginvaltuustossa varavaltuutettuna vihreiden mandaatilla. Minusta miehen taitoja ja kokemusta ei hyödynnetty Aktiivisissa Senioreissa riittävästi. Hänhän oli mies. Itse olin aivan avuton teknologiatietämyksessä. Pidin kuitenkin tärkeänä, että yhdistyksessä tiedettäisiin mahdollisimman paljon niistä innovaatioista, joita tuohon aikaan markkinoille vyöryi. Färdknäppen, Loppukirin mallitalo Ruotsissa, ei ollut millään muotoa tuolloista suomalaista teknologiaa ajatellen esimerkiksi kelpaava.

Eila Puotila halusi tulla Heikki Kettusen ja minun kanssani VTT:een. En pitänyt häntä erityisen idearikkaana ja hänen työpanoksensa yhdistyksessä oli korkeintaan keskinkertaista. Mutta innostunut hän oli. Hänelle olivat todellisia tuotoksia tärkeämpiä hyvin muotoillut kokouspöytäkirjat ja muut muotoseikat. Joskus ajattelin, että tälle naiselle riittäisi yhdistyksen tuotoksi pelkät pöytäkirjat ja kuivat jäsenkokoukset. Todellisista tuloksista viis. Puotila oli intohimoinen papereiden monistaja - ainakin niin kauan kuin oli Kemiran palveluksessa. Hän ei myöskään ymmärtänyt rajojaan. Kun sain kutsuja toimittajan ominaisuudessa ja hän sattui niistä kuulemaan, hän silmää räpäyttämättä ehdotti tulevansa mukaani. Siis kuokkavieraana, siivellä. Minusta se oli peräti outoa.

Eila Puotila päästää suustaan sammakon
Mikä oli sitten Eila Puotilan suustaan päästämä sammakko, joka on siitä lähtien vaivannut minua kuin terävä kivi kengässä. Sammakko oli loukkaus, jota tuskin pystyn koskaan unohtamaan. Se vaivaa minua edelleen. Toivon, että nämä vanhan naisen kompuroinnista kertovat sivut vapauttavat minut.

Eila Puotila käynnisti lähtöni Aktiivisista Senioreista siis puoli vuotta ennen eroani. Neuvottelujen jo ollessa VTT:lla lopullaan ja Eilan ja minun jo seistessä neuvotteluhuoneen ovella hän alkoi kertoa Aktiivisten Senioreiden hallituksen sen hetkisestä "vaikeasta" tilanteesta. Kaksi jäsentä - Sirkka Minkkinen ja Eila itse - olivat jäämässä eläkkeelle. Nämä naiset eivät kuulemma voisi ansiotyönsä jätettyään käyttää enää työnantajiensa internet-yhteyttä, joten Eilalla oli ehdotus: koneet piti saada jostakin ilmaiseksi. Siis kerjäämällä. Eila laukaisi: "Jos joku firma lahjoittaa meille koneet, Anna-Liisa tekee siitä firmasta sitten juttua tai ohjelmaa."

Se jyrähti kuin kivi taivaasta. Olisin halunnut painua maan alle. Sen lisäksi että Eila saattoi koko yhdistyksemme epäilyttävään valoon, hän loukkasi minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Lauseesta seurasi olettamus, että olin korruptoitunut toimittaja, moraaliton median edustaja, joka halusi kirjoittamiensa juttujen ja tekemiensä radio-ohjelmien vastineeksi yrityslahjoja. Ja mikä oli yhdistykseemme kuuluvien moraali? Lopulta totesin todella terävästi Eilalle, etteivät asiat kyllä sillä lailla mene, minä en ole h-t siihenkään asti enkä syyllistyisi moiseen syntiin Eila Puotilan ja Sirkka Minkkisenkään edun tähden.

Minulta vaadittiin kohtuuttomia
Muistan ajatelleeni tuolloin, ettei Eilalle ja kumppaneille mikään riitä. Koneeltani olivat lähteneet lähes kaikki ne raha- ja avustusanomukset, jotka yhdistys loppukeesään 2002 mennessä sai. Ilman minua olisi jäänyt hakematta Terveyden edistämisen keskuksen myöntämä merkittävä summa rahaa, joka jakautui usealle vuodelle. Kirjoitin tukka putkella kesän kynnyksellä 2001 hakemusta. Marja Dahlström, puheenjohtajamme, ei juuri muuta tehnyt kuin pani nimensä työlään hakemuksen alle.

Ilman minun ponnistelujani saamatta olisi jäänyt myös Kaarina Hughesin kesällä 2002 pokkaama Casa Humana -palkinto Asuntorahastolta. Lisäksi yhdistys kartutti varallisuutta minun ehdottamallani ja ideoimalla varainhankintaseminaarilla huhtikuussa 2002. Minä ideoin tapahtumaan ilmaiset puhujat, samoin hankin LEL:ltä eli Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkeliitolta ilmaiset seminaaritilat. Muistan kuinka kehoitin ensin Marja Dahlströmiä hankkimaan jostakin ilmaiset tilat. Tosin tiesin jo sitä ehdottaessani, ettei nainen siihen kykene. Hänen puhelinsoittonsa eri puolille Helsinkiä eivät tuottaneetkaan minkäänlaista tulosta. Syyllistyin jälleen siihen, mihin koko Aktiivisissa Senioreissa oloajan: kun jokin asia ei Marjalta hoitunut, minä otin sen tehtäväkseni. LEL:n tilat sain puhuttua muutamassa minuutissa. Sain ilmaiseksi myös yhden tekniikan asiantuntijan päivätyön.

Marja Dahlström, niin puheenjohtaja kuin olikin, ei oikein pystynyt motivoimaan ihmisiä yhteistyöhön kanssamme. Näin kävi mm. RAY:n johtajan Henri Honkasen kanssa lokakuussa 2001. Marja sai sovittua tapaamisen, mutta vähän ennen sitä se peruttiin. Tartuin puhelimenluuriin - ja kas kummaa - tapaaminen järjestyi.

Painostin Satoltakin pienen summan - talkootyöstä
Vielä yksi rahaerä, jonka yhdistykselle puhuin: sain jossakin vaiheessa painostettua Satolta summan, jota voi nimittää vaikka talkootyöstä saaduksi palkkioksi. Se olisi voinut olla tuntuvasti suurempi kuin mitä oli. Ehkä sen paisuttaminen olisi onnistunut, jos olisin saanut muilta senioreilta tukea neuvotteluissa. En kuitenkaan saanut. Kapuloita rattaisiini heittäviä riitti, tukijoista oli puutetta. Esimerkiksi Terttu Putila, ekonomi, jankutti vielä ratkaisevaa Saton kokousta edeltävänä iltana puhelimessa minulle, ettei Sato kaupallisena yrityksenä ole v e l v o l l i n e n maksamaan meille mitään siitä talkootyöstä, minkä Loppukirin eteen olimme tehneet. T Marja Dahlströmin mielestä Tertulla oli kuitenkin "teoreettista ja käytännön kokemuksen tuomaa taloudellisten reliteettien tajua" (Loppukiri s. 33).

Sitä liian pientä Saton maksamaa summaa harmittelen aina, kun silmiini osuu - kuten viime viikolla - uutinen Helsinkiin puuhattavista uusista senioritalohankkeista. Monessa niistä käytetään hyväksi Aktiivisten Senioreiden Loppukiri-konseptia, kokemusta ja työpanosta. Mitä sanoikaan tv-tuottajaEero Ahonala minulle tavatessamme syksyllä 2001: "Jos joku konsultti olisi tehnyt sen minkä sinä, lasku olisi ollut miljoonia." Niin kai.