Viikko sitten mittani tuli taas täyteen ja kirjoitin alla olevan pätkän Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle. En ole yhdestäkään aikaisemmasta kirjoituksestani saanut niin paljon palautetta kuin seuraavasta.
HALUAN SAADA VEROILLENI VASTINETTA
En vastusta yhden veroäyrin korotusta, jos terveyskeskuksessa vastataan välittömästi puhelinsoittooni ja jos päivystävä lääkäri järjestyy parin tunnin jonottamisella ja omalääkärini vastaanotto viikon päästä siitä kun olen ottanut yhteyttä terveyskeskukseen. En vastusta veronkorotusta, jos näin saadut rahat korvamerkitään siten, että lääkärilleni järjestyy jatkossa aikaa lukea läpi sairauskertomukseni ja keskustella siitä kanssani. Lääkärillä pitää myös olla kokonaisnäkemys terveydestäni/sairauksistani ja aikaa hoitaa minua sen mukaisesti: en halua olla ensimmäisellä viikolla flunssan kanssa painiskeleva, toisella poskiontelotulehduksesta kärsivä ja kolmannella keuhkokuumetta ja korvatulehdusta sairastava ja neljännellä viikolla jo kuuro. Haluan myös reseptin irtoavan terveyskeskuksesta yhdellä käymisellä.
En halua maksaa veroja senttiäkään nykyistä enempää, jos kaikki maksamani lisäeurot valuvat mutkien kautta hallintoneuvostojen jäsenten palkkioihin kokouksista, joihin he eivät edes osallistu. Haluan politiikkaan yhteisiä asioita hoitamaan vain sellaisia naisia ja miehiä, jotka huomatessaan aikansa ja kykyjensa riittämättömiksi päivän politiikan edellyttämiin ratkaisuihin ja tehtäviin, osaavat luopua ansiottomista eduistaan.
Veronkorotusten vastapainoksi haluan poliitikkojen, päättäjien ja virkamiesten kaikki tulot, siis myös sivutulot ja luontaisedut, läpinäkyviksi ja internetistä seurattaviksi. En halua taitetun indeksin typistämästä eläkkeestäni maksaa enää yhdenkään kansanedustajan palkankorotuksia ennen kuin hän on näyttänyt kykenevänsä selättämään tämän laman omilla ponnistuksillaan, yhdessä muiden kanssa tai yksin, ei siis ainoastaan kansalaisia kurittamalla.
En halua elättää kansanedustajia ja muita suuripalkkaisia päättäjiä ja viranhaltijoita nykyistä pitempään ennen kuin he ovat suorittaneet oppijakson tavallisten ihmisten arjesta. Tällä hetkellä he istuvat norsunluutornissa -valovuosien päässä meistä äänestäjistä.
Yllä oleva mielipiteeni julkaistiin siis Helsingin Sanomissa sunnuntaina 24.10.2010.
perjantai 29. lokakuuta 2010
tiistai 26. lokakuuta 2010
Kykyni yliarvioitiin
Kun ihminen uskaltautuu tekemään sellaista, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt, hänen on syytä varautua yllätyksiin: odottamattomiin tapahtumiin ja käänteisiin, kompurointiin ja täydellisiin epäonnistumisiinkin, jos kohta tähtihetkiinkin. Jos hanke on suuri ja kallis, voitot ja tappiot voivat olla sen mukaisia: suuria ja kalliita. Paineita siis syntyy. Loppukiri oli minulle ylivoimainen. Luultavasti se olisi ollut sitä kenelle tahansa ensikertalaiselle, joka olisi joutunut hankkeen vetäjäksi ja jäänyt siinä sillä lailla yksin kuin minä jäin ja tehnyt yksin myös yhtä paljon työtä yhteiseksi hyväksi kuin tein. Jokaisen ihmisen jaksamisella on rajansa.
Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, en ryhtyisi nykyisillä kokemuksillani ja tiedoillani perustamaan Aktiivisia Senioreita. Vaikka yhteisöllinen senioritalo on monille talossa asuville lottovoitto ja muutama virkamieskin on ilmeisesti saanut siitä ansaitsemansa sulan hattuunsa, talo ei ollut minulle ponnistelujeni ja uhrausteni väärti. En viittaa tällä siihen, että en nyt asu siellä. Varsin varhaisessa vaiheessa vakuutuin siitä, että Loppukiri ei ole minun paikkani vanheta, mutta en tietenkään voinut sitä ääneen sanoa. Se olisi vienyt uskottavuutta paitsi tekemisiltäni myös itse hankkeelta.
Vikani ja ongelmani hanketta käynnistäessäni olivat ääretön optimismi ja naivi usko ihmisiin. Jos on itse sitoutunut ideoimaansa projektiin, mieleen ei ensimmäisenä tule, ettei muilla ole samanlaista halua ja kykyä sitoutua. Epäilemättä lähes kaikki yhteistyökumppanini hankkeen alkuaikoina myös yliarvioivat kykyni ja taitoni, jaksamiseni. Minäkään en loppujen lopuksi ollut muuta kuin ihan tavallinen mummoihminen, yli neljänkymmenen vuoden työuran tehnyt toimittaja eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä, nainen täysin vailla niitä monia taitoja, joita Loppukirin käynnistäminen - rakennuttamisesta puhumattakaan - edellytti.
Pohjalainen härkäpäisyys sai jatkamaan
"Akka tieltä kääntyköön, mies ei milloinkana", kuulin lapsena usein sanottavan. Tästä viisaudesta on ollut elämäni varrella niin hyötyä kuin haittaakin. Aktiivisissa Senioreissa tielläni oli monta saumaa, joissa ohikiitävän hetken ajatelin sivuun loikkaamista. Pohjalainen härkäpäisyys sai jatkamaan. Alkuaikoina yhdistyksessä ei ollut ihmistä, jolle olisin luopuessani uskaltanut luottavaisin mielin jättää ne tehtävät, jotka minulle viikkojen ja kuukausien saatossa olivat siunautuneet. Tietysti voi pohtia sitäkin, enkö osannut delegoida. Ensimmäisissä hankkeeseen mukaan tulleissa ei kyllä ollut sellaisia ihmisiä, joille olisin voinut tehtävät jättää. Sen sijaan sen jälkeen kun yhdistys tontin Arabianrannasta saatuaan yhtäkkiä ryöpsähti todella suureksi, sellaisia jäseniä olikin, mutta kaikista innokkaimmin Marja Dahlströmin ja minun saappaisiini pyrkivät eivät välttämättä olleet koko jäsenkunnan parhaita. Palaan tähän myöhemmin. Se oli todellinen ongelma viimeisenä vuonna yhdistyksessä ollessani.
Kun Aktiiviset Seniorit sai tontin Arabianrannasta tammikuun alussa 2001, yhdistyksessä oli vain parikymmentä maksanutta jäsentä, joista suuri osa ainoastaan kannatuksen vuoksi liittyneitä. Sitä taustaa vasten tuntuu ihmeelliseltä, että Helsingin kaupunki ylipäätään antoi meille ennätysajassa tontin haluamaltamme paikalta. Kuulemani mukaan kaupungin arkkitehti Mikael Sundman kertoi keväällä 2001 tuosta kaupungin kädenojennuksesta Loppukiri-hankkeen vasta valitulle arkkitehdille Kirsti Sivénille näin: "Ihmeellisiä naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat luoksemme ja me huomasimme antaneemme niille tontin." Myöhemmin jossain Loppukiri-seminaarissa, johon minua ei kutsuttu - ansioni eivät ilmeisesti riittäneet - kuulin Sundmanin kuvanneen tätä naisjoukkoa toteamuksella: "Innostuneita he olivat, mutta eivät he mitään ymmärtäneet."
En tiedä, viittasiko Sundman ihmeellisillä naisilla luoksensa itsenäisyyspäivän alla 2000 tulleeseen kahteen senioriin vai osastopäällikkö Matti Rytkölän luo samana vuonna vähän ennen joulua kävelleeseen neljän hengen porukkaan (kts blogini 20.3.2010). Koska myös saarijärveläinen Reijo Pesonen oli Matti Rytkölän luona Heli Jäderholmin, Terttu Putilan ja minun lisäkseni, olettaisin, että Sundman puhuu nimeenomaan itsenäisyyspäivän alle ajoittuneesta tapaamisesta. Rytkölän kuulimme loppuvuodesta 2000 ihmetelleen koko yhdistyksemme olemassoloa. Mikä se sellainen Aktiiviset Seniorit oli? Hän ei ollut kuullutkaan meistä. "Eivätkä ne naiset mitään saa aikaseksi..."
Minä oli Matti Rytkölän luona ollessamme kuumeessa enkä muista siitä paljoa. Rytkölältä saatu audienssi oli kuitenkin viimeinen silaus ennen kiinteistölautakunnan ja kaupunginhallituksen tonttilupausta (9.1.2001). Tonttiasiamies Tuomas Kivelän mielestä meidän olisi pitänyt mennä Rytkölän luo mahdollisimman suurella joukolla, koko suuren pöydän täydeltä, varmistaaksemme hakemuksemme läpimenon kiinteistölautakunnassa. Sehän ei ollut mennyt ensimmäisellä kerralla läpi, vaikka siihen oli lautakunnassa alusta lähtien myönteisesti suhtauduttukin. Tosiasia kuitenkin on, että en yrityksistäni huolimatta saanut Rytkölän luo muita kuin nuo kolme, joista heistäkin Reijo Pesonen oli yhdistyksen ulkopuolinen.
Näin ollen Sundmanin mainitsemia ihmeellisiä naisia Kansakoulukadulla oli ilmeisesti tasan tarkkaan kaksi: muutama viikko aikaisemmin yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto ja minä, varapuheenjohtaja (kts blogini 26.2.2010). Eila oli tuolloin jo eläkkeellä kuten suurin osa siihen mennessä mukaan tulleista senioreista. Itse jätin ansiotyöni vasta marraskuussa 2001, siis puoli vuotta ennen yhdistyksestä eroamistani. Syksy 2000 olikin siksi todella kiireinen ja vuodenvaihde hektinen, kuten olen kirjoittanut. Nyt ihmettelen, että ylipäätään jaksoin. Kuten olen kirjoittanut nukuin huonosti ja loppuun palaminen oli ovella.
Yhteistyökyvyttömyyttä
Kuten olen kertonut aikaisemmin, sain audienssin Mikael Sundmanin puheille todella lyhyellä varoitusajalla. Muistaakseni maanantaina (4.12.2000) myöhään iltapäivällä tartuin Mirja Höysniemen rohkaisemana kännykkääni ja soitin miehelle. Tämä tapahtui sängyssä maaten sillä olin ollut vain muutama viikko aikaisemmin jalkaleikkauksessa ja soitin nyt makuultani. Soittoa seuraavana päivänä klo 13 astelin jo kainalosauvoihin nojaten kaupungin arkkitehtien Mikael Sundmanin ja Pekka Pakkalan työhuoneeseen. Seuranani oli Eila Raikaslehto. Olin ollut aikaisemmin yhteydessä Pakkalaankin. Tämä pysytteli kuitenkin koko tapaamisemme ajan taustalla toisella puolella huonetta. Puhuimme siis ainoastaan Sundmanin kanssa.
Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, hallituksemme iäkkäimmät jäsenet, jotka olivat nelisen kuukautta aikaisemmin mahdollistaneet Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen perustamisen liittymällä viime hetkellä joukkoihimme (blogini 10.2.2010), eivät halunneet Sundmanin luo. Kuten olen kirjoittanut he perustelivat poisjäämistään korkealla iällään, kokemattomuudellaan ja koulutuksensa vähäisyydellä (kts blogini 28.3.2010). En kyllä ymmärrä, mitä minun koulutukseni hankkeessa takasi. Heti ensi metreillä Loppukiriä käynnistäessäni tajusin, että minun olisi pitänyt olla arkkitehti, insinööri tai juristi. Tai kaikkea näitä.
Muita hallituksen jäseniä en lukuisista yrityksistä huolimatta tavoittanut järjestäessäni Mikael Sundmanin luo menoa. Marja Dahlströmillä, 62, oli aikaa vievät opintonsa ja hän oli ilmoittanut alkusyksystä - melkein heti puheenjohtajaksi valintansa jälkeen - ettei olisi kiireidensä takia loppuvuonna 2000 yhdistyksen käytettävissä. Muistaakseni hänen viimeinen tenttinsä sillä kertaa oli sitten 15. päivä tammikuuta, jona päivänä Aktiivisilla Senioreilla oli jo tontti saatuna. Kun en onnistunut saamaan ketään hallituksesta mukaani Sundmanin luo, ainoaksi mahdollisuudekseni jäi löytää yhdistyksestä joku rivijäsen seurakseni. Eila oli liittynyt yhdistykseen vasta kuukausi aikaisemmin, mutta omaksunut asiat lennossa.
En ikinä Loppukiriä käynnistäessäni ja ideoidessani ajatellut, että näinkin tärkeä tapaaminen jäisi yksin minun hoidettavakseni. Esimerkiksi kaikki kiinteistölautakunnan jäsenet lobbasin sekä kirjeitse että puhelimitse loka-marraskuussa ilman yhdenkään hallituksen jäsenen apua. Luottamusmiehille ja -naisille lähettämieni kirjeiden kirjoittamisessa minua auttoi sisareni Marja-Leena, joka oli tuolloin Helsingissä osallistuakseen Aktiivisten Senioreiden edessä olevalle Tukholman matkalle.
Sisareni osallistui yhdistyksen toimintaan tässä vaiheessa hyvin aktiivisesti ottaen huomioon, että hän asui Savossa, Kuopion takana. Kuten olen kirjoittanut, hän tuli mm. siihen toiseen Mirja Höysniemen järjestämään tapaamiseen Virastotalolle, minne Marja Dahlström yksinkertaisesti vain unohti tulla (kts blogini 24.2.2010). Vielä senkin unohtamisen voisin antaa anteeksi, mutta sitä en anna, että Marja on unohtanut Loppukiri-kirjasta tyystin Mirja Höysniemen nimen. Aivan kuin Mirjaa ei olisi ollut olemassakaan! Ei Marja Dahlström tosin mainitse sisarenikaan nimeä, jonka kanssa kaikista eniten ideoin senioritalohanketta vv. 1999-2000. Selitys on tietysti ainakin osittain se, ettei Marja itse ollut siinä vaiheessa kunnolla mukana, vaikka olikin kuullut ajatuksistani jo edellisenä vuonna. Ei Marja liioin mainitse toisenkaan sisareni, Kaisun, nimeä, jonka panos kuitenkin oli monella tapaa merkittävä esimerkiksi varojen keräämisessä ja huhtikuussa 2002 pidetyn seminaarin järjestämisessä. Molempien sisarteni apu oli minulle - ja koko yhdistykselle - arvokasta, koska he olivat kansalaisopistojen rehtoreina selvillä monista sellaisista asioista eli käytännöistä, joihin minä en koskaan ollut toimittajan työssäni törmännyt.
Kaisu vaikutti ratkaisevasti mm. siihen, että ymmärsimme kesän 2001 kynnyksellä ruveta hakemaan toimintaamme varten määrärahaa Terveyden edistämisen keskukselta. Hänen panoksensa oli myös suuri organisoidessamme suuren joukon senioreita etsimään kaupunkien ja kuntien johtajien sekä sosiaalijohtajien sähköpostiosoitteita. Tarvitsimme niitä kutsuaksemme ihmisiä varainhankintaseminaariimme, joka ehdotuksestani pidettiin huhtikuussa 2002.
Sen seminaarin tuotolla yhdistyksemme sai 3000 euroa, mikä summa kai niukin naukin riitti Loppukirin ensimmäisen yhteistilaneliön ostamiseen.
Vaadinko yhteistyöltä liikaa?
Seitsemäntoista seniorin Ruotsiin lähtö syksyllä 2000 ei sujunut niin sulavasti kuin olin kuvitellut. Färdknäppenin päässä Tukholmassa asiat tosin hoituivat suomalaissyntyisen Maj Wetterstrandin ansiosta paremmin kuin hyvin. Koska Anita Wetterstrand oli käynyt lukuisia kertoja Tukholmassa sisartaan tapaamassa, tuntui luontevalta antaa hänen tehtäväkseen matkajärjestelyt. Kun sitten olimme virittäytyneet henkisesti Ruotsiin lähtöön ja sopineet myös aikatauluista niin Suomen kuin Ruotsinkin päässä, yllätykseni oli suuri kun Anita ilmestyi sovittuun kokoukseemme ilman, että oli pannut matkalippuasiassa tikkua ristiin. Jouduimme yksinkertaisesti siirtämään matkaamme kuukaudella. Mieleeni on jäänyt Marja Dahlströmin kommentti tapahtuneesta. Minä olin kuulemma antanut Anitalle liian vaikean tehtävän.
Me olimme käynnistämässä kymmenien miljoonien kerrostalohanketta, jossa oli odotettavissa jos minkälaisia vaativia tehtäviä. Marjan mielestä Anitan kyvyissä ei kuitenkaan ollut moittimisen sijaa. Sen sijaan minun kyvyssäni arvioida Anitan osaamista oli puutteita. Olin Marjan mielestä kohtuuton odottaessani hallituksen jäseniltäkin kohtalaista työpanosta. Eikö tämä kuitenkin näytä siltä, että minun odotettiin tekevän kaiken.
Tässä tilanteessa palautui mieleeni välähdyksenomaisesti tapaus edelliseltä keväältä. Maaliskuussa 2000 sovimme Kalliossa Anita Wetterstrandin luona kokoustaessamme Marjan tehtäväksi yhdistyksen sääntöjen laatimisen. Yhtään riviä hän ei saanut aikaiseksi. Hän ei liioin kertonut kenellekään, ettei sääntöjen kirjoittaminen häneltä onnistuisi. Tehtävä vain hautautui jonnekin. Minä kirjoitin ne sitten elokuussa 2000 vain päivää ennen yhdistyksen perustavaa kokousta. Eivät säännöt minultakaan noin vain syntyneet. Olin pakotettu pyytämään apua ja sainkin sitä. Jonkinlaisen raakamallin sain Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajalta Marja-Liisa Kunnakselta.
Anitan jätettyä matkaliput hankkimatta herätyskellot alkoivat todella soida päässäni. Ne soivat sitä enemmän, mitä pitemmälle ensimmäinen talvi kului.
Muutamilta yleisradiolaisilta kuulin sittemmin värikkäitä juttuja Anitasta. Hän oli kyllä itsekin kertonut niistä minulle 1990-luvun lopulla, mutta olin uskonut hänen liioitelleen. Anita oli Ýleisradiossa tekemänsä uran aikana saanut useita varoituksia käytöksestään. Nämä olivat monien yleläisten tiedossa - mutta eivät minun. Eräs kollegani ihmetteli miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. "Hän on viimeinen, jonka kanssa sinun olisi pitänyt ryhtyä yhteistyöhön. Eikö kukaan todellakaan varottanut?"
Ei, ei varoittanut. Kukaan ei varoittanut, koska minun mieleeni ei ollut juolahtanut lähteä tarkistamaan hänen taustojaan. Yhtä vähän kuin muidenkaan senioreihin liittyneiden taustoja.
Naivihan minä olen ollut.
Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, en ryhtyisi nykyisillä kokemuksillani ja tiedoillani perustamaan Aktiivisia Senioreita. Vaikka yhteisöllinen senioritalo on monille talossa asuville lottovoitto ja muutama virkamieskin on ilmeisesti saanut siitä ansaitsemansa sulan hattuunsa, talo ei ollut minulle ponnistelujeni ja uhrausteni väärti. En viittaa tällä siihen, että en nyt asu siellä. Varsin varhaisessa vaiheessa vakuutuin siitä, että Loppukiri ei ole minun paikkani vanheta, mutta en tietenkään voinut sitä ääneen sanoa. Se olisi vienyt uskottavuutta paitsi tekemisiltäni myös itse hankkeelta.
Vikani ja ongelmani hanketta käynnistäessäni olivat ääretön optimismi ja naivi usko ihmisiin. Jos on itse sitoutunut ideoimaansa projektiin, mieleen ei ensimmäisenä tule, ettei muilla ole samanlaista halua ja kykyä sitoutua. Epäilemättä lähes kaikki yhteistyökumppanini hankkeen alkuaikoina myös yliarvioivat kykyni ja taitoni, jaksamiseni. Minäkään en loppujen lopuksi ollut muuta kuin ihan tavallinen mummoihminen, yli neljänkymmenen vuoden työuran tehnyt toimittaja eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä, nainen täysin vailla niitä monia taitoja, joita Loppukirin käynnistäminen - rakennuttamisesta puhumattakaan - edellytti.
Pohjalainen härkäpäisyys sai jatkamaan
"Akka tieltä kääntyköön, mies ei milloinkana", kuulin lapsena usein sanottavan. Tästä viisaudesta on ollut elämäni varrella niin hyötyä kuin haittaakin. Aktiivisissa Senioreissa tielläni oli monta saumaa, joissa ohikiitävän hetken ajatelin sivuun loikkaamista. Pohjalainen härkäpäisyys sai jatkamaan. Alkuaikoina yhdistyksessä ei ollut ihmistä, jolle olisin luopuessani uskaltanut luottavaisin mielin jättää ne tehtävät, jotka minulle viikkojen ja kuukausien saatossa olivat siunautuneet. Tietysti voi pohtia sitäkin, enkö osannut delegoida. Ensimmäisissä hankkeeseen mukaan tulleissa ei kyllä ollut sellaisia ihmisiä, joille olisin voinut tehtävät jättää. Sen sijaan sen jälkeen kun yhdistys tontin Arabianrannasta saatuaan yhtäkkiä ryöpsähti todella suureksi, sellaisia jäseniä olikin, mutta kaikista innokkaimmin Marja Dahlströmin ja minun saappaisiini pyrkivät eivät välttämättä olleet koko jäsenkunnan parhaita. Palaan tähän myöhemmin. Se oli todellinen ongelma viimeisenä vuonna yhdistyksessä ollessani.
Kun Aktiiviset Seniorit sai tontin Arabianrannasta tammikuun alussa 2001, yhdistyksessä oli vain parikymmentä maksanutta jäsentä, joista suuri osa ainoastaan kannatuksen vuoksi liittyneitä. Sitä taustaa vasten tuntuu ihmeelliseltä, että Helsingin kaupunki ylipäätään antoi meille ennätysajassa tontin haluamaltamme paikalta. Kuulemani mukaan kaupungin arkkitehti Mikael Sundman kertoi keväällä 2001 tuosta kaupungin kädenojennuksesta Loppukiri-hankkeen vasta valitulle arkkitehdille Kirsti Sivénille näin: "Ihmeellisiä naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat luoksemme ja me huomasimme antaneemme niille tontin." Myöhemmin jossain Loppukiri-seminaarissa, johon minua ei kutsuttu - ansioni eivät ilmeisesti riittäneet - kuulin Sundmanin kuvanneen tätä naisjoukkoa toteamuksella: "Innostuneita he olivat, mutta eivät he mitään ymmärtäneet."
En tiedä, viittasiko Sundman ihmeellisillä naisilla luoksensa itsenäisyyspäivän alla 2000 tulleeseen kahteen senioriin vai osastopäällikkö Matti Rytkölän luo samana vuonna vähän ennen joulua kävelleeseen neljän hengen porukkaan (kts blogini 20.3.2010). Koska myös saarijärveläinen Reijo Pesonen oli Matti Rytkölän luona Heli Jäderholmin, Terttu Putilan ja minun lisäkseni, olettaisin, että Sundman puhuu nimeenomaan itsenäisyyspäivän alle ajoittuneesta tapaamisesta. Rytkölän kuulimme loppuvuodesta 2000 ihmetelleen koko yhdistyksemme olemassoloa. Mikä se sellainen Aktiiviset Seniorit oli? Hän ei ollut kuullutkaan meistä. "Eivätkä ne naiset mitään saa aikaseksi..."
Minä oli Matti Rytkölän luona ollessamme kuumeessa enkä muista siitä paljoa. Rytkölältä saatu audienssi oli kuitenkin viimeinen silaus ennen kiinteistölautakunnan ja kaupunginhallituksen tonttilupausta (9.1.2001). Tonttiasiamies Tuomas Kivelän mielestä meidän olisi pitänyt mennä Rytkölän luo mahdollisimman suurella joukolla, koko suuren pöydän täydeltä, varmistaaksemme hakemuksemme läpimenon kiinteistölautakunnassa. Sehän ei ollut mennyt ensimmäisellä kerralla läpi, vaikka siihen oli lautakunnassa alusta lähtien myönteisesti suhtauduttukin. Tosiasia kuitenkin on, että en yrityksistäni huolimatta saanut Rytkölän luo muita kuin nuo kolme, joista heistäkin Reijo Pesonen oli yhdistyksen ulkopuolinen.
Näin ollen Sundmanin mainitsemia ihmeellisiä naisia Kansakoulukadulla oli ilmeisesti tasan tarkkaan kaksi: muutama viikko aikaisemmin yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto ja minä, varapuheenjohtaja (kts blogini 26.2.2010). Eila oli tuolloin jo eläkkeellä kuten suurin osa siihen mennessä mukaan tulleista senioreista. Itse jätin ansiotyöni vasta marraskuussa 2001, siis puoli vuotta ennen yhdistyksestä eroamistani. Syksy 2000 olikin siksi todella kiireinen ja vuodenvaihde hektinen, kuten olen kirjoittanut. Nyt ihmettelen, että ylipäätään jaksoin. Kuten olen kirjoittanut nukuin huonosti ja loppuun palaminen oli ovella.
Yhteistyökyvyttömyyttä
Kuten olen kertonut aikaisemmin, sain audienssin Mikael Sundmanin puheille todella lyhyellä varoitusajalla. Muistaakseni maanantaina (4.12.2000) myöhään iltapäivällä tartuin Mirja Höysniemen rohkaisemana kännykkääni ja soitin miehelle. Tämä tapahtui sängyssä maaten sillä olin ollut vain muutama viikko aikaisemmin jalkaleikkauksessa ja soitin nyt makuultani. Soittoa seuraavana päivänä klo 13 astelin jo kainalosauvoihin nojaten kaupungin arkkitehtien Mikael Sundmanin ja Pekka Pakkalan työhuoneeseen. Seuranani oli Eila Raikaslehto. Olin ollut aikaisemmin yhteydessä Pakkalaankin. Tämä pysytteli kuitenkin koko tapaamisemme ajan taustalla toisella puolella huonetta. Puhuimme siis ainoastaan Sundmanin kanssa.
Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, hallituksemme iäkkäimmät jäsenet, jotka olivat nelisen kuukautta aikaisemmin mahdollistaneet Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen perustamisen liittymällä viime hetkellä joukkoihimme (blogini 10.2.2010), eivät halunneet Sundmanin luo. Kuten olen kirjoittanut he perustelivat poisjäämistään korkealla iällään, kokemattomuudellaan ja koulutuksensa vähäisyydellä (kts blogini 28.3.2010). En kyllä ymmärrä, mitä minun koulutukseni hankkeessa takasi. Heti ensi metreillä Loppukiriä käynnistäessäni tajusin, että minun olisi pitänyt olla arkkitehti, insinööri tai juristi. Tai kaikkea näitä.
Muita hallituksen jäseniä en lukuisista yrityksistä huolimatta tavoittanut järjestäessäni Mikael Sundmanin luo menoa. Marja Dahlströmillä, 62, oli aikaa vievät opintonsa ja hän oli ilmoittanut alkusyksystä - melkein heti puheenjohtajaksi valintansa jälkeen - ettei olisi kiireidensä takia loppuvuonna 2000 yhdistyksen käytettävissä. Muistaakseni hänen viimeinen tenttinsä sillä kertaa oli sitten 15. päivä tammikuuta, jona päivänä Aktiivisilla Senioreilla oli jo tontti saatuna. Kun en onnistunut saamaan ketään hallituksesta mukaani Sundmanin luo, ainoaksi mahdollisuudekseni jäi löytää yhdistyksestä joku rivijäsen seurakseni. Eila oli liittynyt yhdistykseen vasta kuukausi aikaisemmin, mutta omaksunut asiat lennossa.
En ikinä Loppukiriä käynnistäessäni ja ideoidessani ajatellut, että näinkin tärkeä tapaaminen jäisi yksin minun hoidettavakseni. Esimerkiksi kaikki kiinteistölautakunnan jäsenet lobbasin sekä kirjeitse että puhelimitse loka-marraskuussa ilman yhdenkään hallituksen jäsenen apua. Luottamusmiehille ja -naisille lähettämieni kirjeiden kirjoittamisessa minua auttoi sisareni Marja-Leena, joka oli tuolloin Helsingissä osallistuakseen Aktiivisten Senioreiden edessä olevalle Tukholman matkalle.
Sisareni osallistui yhdistyksen toimintaan tässä vaiheessa hyvin aktiivisesti ottaen huomioon, että hän asui Savossa, Kuopion takana. Kuten olen kirjoittanut, hän tuli mm. siihen toiseen Mirja Höysniemen järjestämään tapaamiseen Virastotalolle, minne Marja Dahlström yksinkertaisesti vain unohti tulla (kts blogini 24.2.2010). Vielä senkin unohtamisen voisin antaa anteeksi, mutta sitä en anna, että Marja on unohtanut Loppukiri-kirjasta tyystin Mirja Höysniemen nimen. Aivan kuin Mirjaa ei olisi ollut olemassakaan! Ei Marja Dahlström tosin mainitse sisarenikaan nimeä, jonka kanssa kaikista eniten ideoin senioritalohanketta vv. 1999-2000. Selitys on tietysti ainakin osittain se, ettei Marja itse ollut siinä vaiheessa kunnolla mukana, vaikka olikin kuullut ajatuksistani jo edellisenä vuonna. Ei Marja liioin mainitse toisenkaan sisareni, Kaisun, nimeä, jonka panos kuitenkin oli monella tapaa merkittävä esimerkiksi varojen keräämisessä ja huhtikuussa 2002 pidetyn seminaarin järjestämisessä. Molempien sisarteni apu oli minulle - ja koko yhdistykselle - arvokasta, koska he olivat kansalaisopistojen rehtoreina selvillä monista sellaisista asioista eli käytännöistä, joihin minä en koskaan ollut toimittajan työssäni törmännyt.
Kaisu vaikutti ratkaisevasti mm. siihen, että ymmärsimme kesän 2001 kynnyksellä ruveta hakemaan toimintaamme varten määrärahaa Terveyden edistämisen keskukselta. Hänen panoksensa oli myös suuri organisoidessamme suuren joukon senioreita etsimään kaupunkien ja kuntien johtajien sekä sosiaalijohtajien sähköpostiosoitteita. Tarvitsimme niitä kutsuaksemme ihmisiä varainhankintaseminaariimme, joka ehdotuksestani pidettiin huhtikuussa 2002.
Sen seminaarin tuotolla yhdistyksemme sai 3000 euroa, mikä summa kai niukin naukin riitti Loppukirin ensimmäisen yhteistilaneliön ostamiseen.
Vaadinko yhteistyöltä liikaa?
Seitsemäntoista seniorin Ruotsiin lähtö syksyllä 2000 ei sujunut niin sulavasti kuin olin kuvitellut. Färdknäppenin päässä Tukholmassa asiat tosin hoituivat suomalaissyntyisen Maj Wetterstrandin ansiosta paremmin kuin hyvin. Koska Anita Wetterstrand oli käynyt lukuisia kertoja Tukholmassa sisartaan tapaamassa, tuntui luontevalta antaa hänen tehtäväkseen matkajärjestelyt. Kun sitten olimme virittäytyneet henkisesti Ruotsiin lähtöön ja sopineet myös aikatauluista niin Suomen kuin Ruotsinkin päässä, yllätykseni oli suuri kun Anita ilmestyi sovittuun kokoukseemme ilman, että oli pannut matkalippuasiassa tikkua ristiin. Jouduimme yksinkertaisesti siirtämään matkaamme kuukaudella. Mieleeni on jäänyt Marja Dahlströmin kommentti tapahtuneesta. Minä olin kuulemma antanut Anitalle liian vaikean tehtävän.
Me olimme käynnistämässä kymmenien miljoonien kerrostalohanketta, jossa oli odotettavissa jos minkälaisia vaativia tehtäviä. Marjan mielestä Anitan kyvyissä ei kuitenkaan ollut moittimisen sijaa. Sen sijaan minun kyvyssäni arvioida Anitan osaamista oli puutteita. Olin Marjan mielestä kohtuuton odottaessani hallituksen jäseniltäkin kohtalaista työpanosta. Eikö tämä kuitenkin näytä siltä, että minun odotettiin tekevän kaiken.
Tässä tilanteessa palautui mieleeni välähdyksenomaisesti tapaus edelliseltä keväältä. Maaliskuussa 2000 sovimme Kalliossa Anita Wetterstrandin luona kokoustaessamme Marjan tehtäväksi yhdistyksen sääntöjen laatimisen. Yhtään riviä hän ei saanut aikaiseksi. Hän ei liioin kertonut kenellekään, ettei sääntöjen kirjoittaminen häneltä onnistuisi. Tehtävä vain hautautui jonnekin. Minä kirjoitin ne sitten elokuussa 2000 vain päivää ennen yhdistyksen perustavaa kokousta. Eivät säännöt minultakaan noin vain syntyneet. Olin pakotettu pyytämään apua ja sainkin sitä. Jonkinlaisen raakamallin sain Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajalta Marja-Liisa Kunnakselta.
Anitan jätettyä matkaliput hankkimatta herätyskellot alkoivat todella soida päässäni. Ne soivat sitä enemmän, mitä pitemmälle ensimmäinen talvi kului.
Muutamilta yleisradiolaisilta kuulin sittemmin värikkäitä juttuja Anitasta. Hän oli kyllä itsekin kertonut niistä minulle 1990-luvun lopulla, mutta olin uskonut hänen liioitelleen. Anita oli Ýleisradiossa tekemänsä uran aikana saanut useita varoituksia käytöksestään. Nämä olivat monien yleläisten tiedossa - mutta eivät minun. Eräs kollegani ihmetteli miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. "Hän on viimeinen, jonka kanssa sinun olisi pitänyt ryhtyä yhteistyöhön. Eikö kukaan todellakaan varottanut?"
Ei, ei varoittanut. Kukaan ei varoittanut, koska minun mieleeni ei ollut juolahtanut lähteä tarkistamaan hänen taustojaan. Yhtä vähän kuin muidenkaan senioreihin liittyneiden taustoja.
Naivihan minä olen ollut.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Hiilijalanjäljestäni
Keväällä kun emme vielä tienneet mitään viime kesän lämpöennätyksistä emmekä liioin eri puolilla maailmaa esiintyneistä katastrofaalisista tulvista ja maanvyörymistä, laskin hiilijalanjälkeni. Olin vain vähän aikaisemmin siirtynyt tuulienergiaan ja ostanut uuden 7-vaihteisen polkupyörän käyttääkseni lähiliikenteessäkin mahdollisimman vähän metroa ja bussia. Yli kolmekymmentä vuotta vanha Crescentini siirtyi minijälleni, joka polkee sillä nyt työmatkansa Herttoniemestä Viikiin.
Testitulokseni ei ollut hullumpi.
Keskikesällä päätin laskea hiilijalanjälkeni uudestaan, koska olin alkanut epäillä keväällä saamani tuloksen totuudenmukaisuutta. Niinkö vähillä ponnistuksilla maapallo pelastettaisiin? Olinkohan sittenkään osannut tehdä laskelmat oikein? Mutta totta se oli, mitä olin keväällä lukenut ruudustani, mutta jota en ihan helposti siis todeksi uskonut: minun hiilijalanjälkeäni ei tarvitse hävetä. Ei se nyt ihan niin pieni ole kuin Oras Tynkkysellä (4300) tai Aleksi Neuvosella (5400), mutta pienempi kuin Risto Isomäellä (9300). Erkki Pulliaisenkin (7100) voitan. Keskimääräinen hiilijalanjälki on suomalaisilla muuten 10.000 kiloa. Nämä julkkisten luvut sain Anu Nousiaisen Helsingin Sanomiin pari vuotta sitten kirjoittamasta artikelista.
Näinkö helpolla maapallon pelastaminen siis todella kävisi? Minun hyvässä tuloksessani ratkaisevaa ovat ekosähkö, kohtuullinen määrä asuinneliöitä, ei kakkosasuntoa, lähimatkailun suosiminen kaukomatkojen sijaan, ei yksityisautoilua, julkisenkin liikenteen vähäinen käyttö, kierrättäminen, jätteiden lajittelu, lähiruoka, kalaa useammin kuin lihaa ja niin edelleen. Säästölamppuihin siirryin jo vuosia sitten. Julkisen liikenteen käyttöäni pitää kurissa se, että kaikki kolme lastani asuvat 10-15 minuutin kävelymatkan päässä asunnoltani. Harrastukseni keskittyvät vuosi vuodelta pienemmälle alueelle: Itä-Helsinkiin ja täällä Roihuvuoreen, joka on asuinlähiönä loistava.
En kuitenkaan täysin sokeasti usko noihin hiilijalanjäljen mittareihin. Toisaalta pohdin, viitsisivätkö ihmiset mitata kulutustaan, jos se vaatisi nykyistä enemmän vaivannäköä. Aikamme ihminen rakastaa mukavuutta, ja useimmat meistä haluavat päästä mahdollisimman vähällä. Vähällä tänään merkitsee kuitenkin vaivalloisempaa huomista.
Testitulokseni ei ollut hullumpi.
Keskikesällä päätin laskea hiilijalanjälkeni uudestaan, koska olin alkanut epäillä keväällä saamani tuloksen totuudenmukaisuutta. Niinkö vähillä ponnistuksilla maapallo pelastettaisiin? Olinkohan sittenkään osannut tehdä laskelmat oikein? Mutta totta se oli, mitä olin keväällä lukenut ruudustani, mutta jota en ihan helposti siis todeksi uskonut: minun hiilijalanjälkeäni ei tarvitse hävetä. Ei se nyt ihan niin pieni ole kuin Oras Tynkkysellä (4300) tai Aleksi Neuvosella (5400), mutta pienempi kuin Risto Isomäellä (9300). Erkki Pulliaisenkin (7100) voitan. Keskimääräinen hiilijalanjälki on suomalaisilla muuten 10.000 kiloa. Nämä julkkisten luvut sain Anu Nousiaisen Helsingin Sanomiin pari vuotta sitten kirjoittamasta artikelista.
Näinkö helpolla maapallon pelastaminen siis todella kävisi? Minun hyvässä tuloksessani ratkaisevaa ovat ekosähkö, kohtuullinen määrä asuinneliöitä, ei kakkosasuntoa, lähimatkailun suosiminen kaukomatkojen sijaan, ei yksityisautoilua, julkisenkin liikenteen vähäinen käyttö, kierrättäminen, jätteiden lajittelu, lähiruoka, kalaa useammin kuin lihaa ja niin edelleen. Säästölamppuihin siirryin jo vuosia sitten. Julkisen liikenteen käyttöäni pitää kurissa se, että kaikki kolme lastani asuvat 10-15 minuutin kävelymatkan päässä asunnoltani. Harrastukseni keskittyvät vuosi vuodelta pienemmälle alueelle: Itä-Helsinkiin ja täällä Roihuvuoreen, joka on asuinlähiönä loistava.
En kuitenkaan täysin sokeasti usko noihin hiilijalanjäljen mittareihin. Toisaalta pohdin, viitsisivätkö ihmiset mitata kulutustaan, jos se vaatisi nykyistä enemmän vaivannäköä. Aikamme ihminen rakastaa mukavuutta, ja useimmat meistä haluavat päästä mahdollisimman vähällä. Vähällä tänään merkitsee kuitenkin vaivalloisempaa huomista.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Kirjoitin palturia - oikaisen virheeni
Rehellisyyden nimissä joudun oikaisemaan kirjoituksessani "Pohjatonta miesvihaa" (12.9.2010) olevan tiedon. Kerroin Kaarlenkadulla alkuvuodesta 2002 pidetystä kokouksestamme, jonne Reijo Pesonenkin Saarijärveltä asti saapui. Kokouksen aiheena oli Loppukirin rakennuttaminen, mm. rakennuttajasopimus. Vaikea ja tärkeä aihe siis. Reijon vitsiksi tarkoitettuun kysymykseen, missä hallituksemme miehet luurasivat (meillähän oli hallituksessa ainoastaan naisia), kaikki paikalla olijat - paitsi minä - remahtivat nauruun. Niin kirjoitin. Kirjoituksesta saattaa saada sen käsityksen, että kokouksen vaikea aihe olisi tuonut paikalle k o k o h a l l i t u k s e n. Niin ei kuitenkaan ollut. Marja Dahlström, jonka osallistumisaktiivisuus ja sitoutuneisuus ei koskaan ollut sitä luokkaa kuin ensimmäiseltä puheenjohtajalta odotin, puuttui tuostakin tapaamisestamme. Puheenjohtajana oli kuitenkin tuolloin jo Kaarina Hughes.
Nyt minusta tuntuu, että mitä pitemmälle kuukaudet kuluivat, sitä useammasta kokouksesta ja tapaamisesta Marja oli poissa. En vain jaksa muistaa, miten hän ne poissaolot loppuaikoina selitti. Luultavasti ei mitenkään. Minä vain olin jo niin tottunut hänen käyttäytymiseensä, etten parempaa odottanutkaan. Ainakin olin kuoleman väsynyt.
Hallituksen kokoonpanosta muukin kuin naisvaltaisuus kiinnittää nyt huomioni: seitsemästä jäsenestä ainoastaan Marja oli naimisissa, kaksi meistä oli eronnut, loput neljä olivat sinkkuja. Ainoastaan Marjalla ja minulla oli lapsia.
Nyt minusta tuntuu, että mitä pitemmälle kuukaudet kuluivat, sitä useammasta kokouksesta ja tapaamisesta Marja oli poissa. En vain jaksa muistaa, miten hän ne poissaolot loppuaikoina selitti. Luultavasti ei mitenkään. Minä vain olin jo niin tottunut hänen käyttäytymiseensä, etten parempaa odottanutkaan. Ainakin olin kuoleman väsynyt.
Hallituksen kokoonpanosta muukin kuin naisvaltaisuus kiinnittää nyt huomioni: seitsemästä jäsenestä ainoastaan Marja oli naimisissa, kaksi meistä oli eronnut, loput neljä olivat sinkkuja. Ainoastaan Marjalla ja minulla oli lapsia.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Diapamin voimalla kokouksiin
Kuten olen useamman kerran todennut, blogin kirjoittaminen on minulle terapiaa.
Minulla on todellakin painavat syyni käydä blogissani läpi kaikki Aktiivisissa Senioreissa vuosia sitten kokemani kauheudet ja kertoa niistä - ihan niiden oikeilla omilla nimillään. Vaihtoehtona olisi sairastuminen, lamaantuminen. Sellaisia ihmisiä on Suomi pullollaan. Miksi minä lisäisin heidän määräänsä? Miksi miettisin yksikseni ikäviä - työpaikka- ja koulukiusaamisiin verrattavia - tapahtumia tai miksi rasittaisin niillä jatkuvasti yksinomaan lähipiiriäni? Olin hyvällä tiellä unohtamisessani (syksyllä 2009), kun Eeva Salonen Taiteiden yönä 2009 alkoi suuren joukon läsnäollessa alkoi kertoa Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen Loppukiri-kirjassa olevista virheistä ja valheista (kts blogini alku). Tietämättään Eeva aukaisi löyhkäävän pussin eteeni.
Ilman blogiani alkaisin oirehtia. Sairastuisin. Ottaen huomioon sen suuren työmäärän mitä Loppukiri-hankkeen käynnistämiseksi ja alkuun saattamiseksi - lue: Loppukirissä nyt asuvien ja yhteiskunnankin hyväksi - tein, kokemuksistani kertomiselle ei ole vaihtoehtoa. Lisäksi minulla on suoranainen velvollisuus oikoa niitä virheitä ja vääriä painotuksia, joita kirjassa esiintyy.
En usko olevani ensimmäinen, joka kirjoitan itseni terveeksi.
Suoraan sanoen: haluan oman elämäni takaisin ja se tapahtuu ainoastaan kertomalla asioista niiden oikeilla nimillään. Haluan myös antaa mallia kaikille yhdistystoiminnassa kiusatuille: puolustautukaa, älkää alistuko raahaamaan painavaa reppua yksin. Vannon, että saatuani blogini loppuun minä tulen olemaan yhtä vahva ja optimistinen kuin olin kauan sitten - ennen kuin Eila Puotila sylky kasvoilleni roiskuen kädet yläpuolellani lepattaen "ajoi" minut Kaarlenkadun toimistosta ulos. Hän toi pari rappusta ylempänä seisoessaan mieleeni Andien yllä lentelevän kondorikotkan, jota olin muuan vuosi aikaisemmin Perussa valokuvannut. Uskokaa tai älkää, mutta lähtö Kaarlenkadulta oli kokemus! Harmi, etteivät Marja Dahlström ja Terttu Putila olleet uskaltautuneet paikalle, vaan lymysivät kotonaan. Mitähän heille on muuten tapahtumista kerrottu?
Eila Puotilan masinoima ajojahtini oli kuumimmillaan loppuvuodesta 2001 kesän kynnykselle 2002, jolloin Aktiivisista Senioreista eroni sitten tapahtui. Tuona keväänä lähes jokaisen suuremman tapaamisen/tapahtuman/kokouksen jälkeen Eila Puotila lähetti hallitukselle - ja joskus suuremmallekin joukolle - muistioita ja kritiikkiä tilaisuuksistamme. Niissä hän arvosteli minua vihjailevaan tyyliinsä. Minä olin tietysti syypää kaikkeen, mikä ei mennyt hänen mielestään hyvin. Kuvaavaa oli, että Eila esimerkiksi äityi kaksi vuotta yhdistyksemme perustamisen jälkeen narisemaan hankkeemme nimestäkin (Loppukiri). Myös yhdistyksemme nimi sai osakseen arvostelua, olihan sisareni Marja-Leena Salkola keksinyt molemmat nimet. Mikä logiikka!
Ajatelkaa nyt mikä neronleimaus nimen vaihto on siinä vaiheessa, kun hanketta on tehty tunnetuksi jo liki 40 kertaa sanoma- ja aikakauslehdissä, radiossa ja televisiossa! Yhtä vähän kuin Eila Puotila arvosti yhdistyksen nimiä, hän arvosti paljon muutakin mitä minä olin vuosien juoksussa hankkeen hyväksi tehnyt.
Mitä pitemmälle kevät eteni, sitä enemmän Eila heitteli avustajineen kapuloita rattaisiini. Kahtena viimeisenä kuukautena en enää halunnut/voinut mennä hallituksen kokoukseenkaan Kaarlenkadulle ilman, että Hakaniemen torilla otin puolikkaan Diapamia kieleni alle.
Enpä ole muuten muiden kuin Aktiivisten Senioreiden takia joutunut turvautumaan rauhoittaviin.
Minulla on todellakin painavat syyni käydä blogissani läpi kaikki Aktiivisissa Senioreissa vuosia sitten kokemani kauheudet ja kertoa niistä - ihan niiden oikeilla omilla nimillään. Vaihtoehtona olisi sairastuminen, lamaantuminen. Sellaisia ihmisiä on Suomi pullollaan. Miksi minä lisäisin heidän määräänsä? Miksi miettisin yksikseni ikäviä - työpaikka- ja koulukiusaamisiin verrattavia - tapahtumia tai miksi rasittaisin niillä jatkuvasti yksinomaan lähipiiriäni? Olin hyvällä tiellä unohtamisessani (syksyllä 2009), kun Eeva Salonen Taiteiden yönä 2009 alkoi suuren joukon läsnäollessa alkoi kertoa Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen Loppukiri-kirjassa olevista virheistä ja valheista (kts blogini alku). Tietämättään Eeva aukaisi löyhkäävän pussin eteeni.
Ilman blogiani alkaisin oirehtia. Sairastuisin. Ottaen huomioon sen suuren työmäärän mitä Loppukiri-hankkeen käynnistämiseksi ja alkuun saattamiseksi - lue: Loppukirissä nyt asuvien ja yhteiskunnankin hyväksi - tein, kokemuksistani kertomiselle ei ole vaihtoehtoa. Lisäksi minulla on suoranainen velvollisuus oikoa niitä virheitä ja vääriä painotuksia, joita kirjassa esiintyy.
En usko olevani ensimmäinen, joka kirjoitan itseni terveeksi.
Suoraan sanoen: haluan oman elämäni takaisin ja se tapahtuu ainoastaan kertomalla asioista niiden oikeilla nimillään. Haluan myös antaa mallia kaikille yhdistystoiminnassa kiusatuille: puolustautukaa, älkää alistuko raahaamaan painavaa reppua yksin. Vannon, että saatuani blogini loppuun minä tulen olemaan yhtä vahva ja optimistinen kuin olin kauan sitten - ennen kuin Eila Puotila sylky kasvoilleni roiskuen kädet yläpuolellani lepattaen "ajoi" minut Kaarlenkadun toimistosta ulos. Hän toi pari rappusta ylempänä seisoessaan mieleeni Andien yllä lentelevän kondorikotkan, jota olin muuan vuosi aikaisemmin Perussa valokuvannut. Uskokaa tai älkää, mutta lähtö Kaarlenkadulta oli kokemus! Harmi, etteivät Marja Dahlström ja Terttu Putila olleet uskaltautuneet paikalle, vaan lymysivät kotonaan. Mitähän heille on muuten tapahtumista kerrottu?
Eila Puotilan masinoima ajojahtini oli kuumimmillaan loppuvuodesta 2001 kesän kynnykselle 2002, jolloin Aktiivisista Senioreista eroni sitten tapahtui. Tuona keväänä lähes jokaisen suuremman tapaamisen/tapahtuman/kokouksen jälkeen Eila Puotila lähetti hallitukselle - ja joskus suuremmallekin joukolle - muistioita ja kritiikkiä tilaisuuksistamme. Niissä hän arvosteli minua vihjailevaan tyyliinsä. Minä olin tietysti syypää kaikkeen, mikä ei mennyt hänen mielestään hyvin. Kuvaavaa oli, että Eila esimerkiksi äityi kaksi vuotta yhdistyksemme perustamisen jälkeen narisemaan hankkeemme nimestäkin (Loppukiri). Myös yhdistyksemme nimi sai osakseen arvostelua, olihan sisareni Marja-Leena Salkola keksinyt molemmat nimet. Mikä logiikka!
Ajatelkaa nyt mikä neronleimaus nimen vaihto on siinä vaiheessa, kun hanketta on tehty tunnetuksi jo liki 40 kertaa sanoma- ja aikakauslehdissä, radiossa ja televisiossa! Yhtä vähän kuin Eila Puotila arvosti yhdistyksen nimiä, hän arvosti paljon muutakin mitä minä olin vuosien juoksussa hankkeen hyväksi tehnyt.
Mitä pitemmälle kevät eteni, sitä enemmän Eila heitteli avustajineen kapuloita rattaisiini. Kahtena viimeisenä kuukautena en enää halunnut/voinut mennä hallituksen kokoukseenkaan Kaarlenkadulle ilman, että Hakaniemen torilla otin puolikkaan Diapamia kieleni alle.
Enpä ole muuten muiden kuin Aktiivisten Senioreiden takia joutunut turvautumaan rauhoittaviin.
maanantai 4. lokakuuta 2010
Toimittaja saa rahaa ja ruusuja
Seuraavaa tapahtui kauan sitten työelämässä ollessani: tehtyäni radio-ohjelman espoolaisesta kunnallispoliitikosta pöydälleni ilmestyi pari päivää ohjelman ulostulosta kirjekuori. Siitä löysin ainoastaan suuren summan rahaa ja käyntikortin. Nainen oli pyrkimässä seuraavissa eduskuntavaaleissa Arkadian mäelle. Palautin rahat välittömästi.
Kaikesta tapahtuneesta päättelin, ettei ilmeisesti ollut kovin harvinaista kiittää sillä lailla Yleisradion toimittajaa onnistuneesta yhteistyöstä. Kaikki tuntui menevän niin sutjakasti. Enemmän kuin rahan saaminen minua kuitenkin hämmästytti kahden kollegani reagtio, kun kerroin heille palauttaneeni rahat. Toinen kysyi ilmeellään, toinen suoralla kysymyksellä:"Miksi ihmeessä palautit rahat?"
Edellisessä elämässäni kun olin vielä naistenlehden toimittaja, tein kiertohaastattelun aiheesta "suosi suomalaista, käytä kotimaista". Tyytyväinen haastateltavani, menestynyt yritysjohtaja, lähetti minulle heti lehden ilmestyttyä suuren kimpun tulipunaisia ruusuja. Niitä ruusuja ei ole pyyhkinyt mielestäni aika, vaikka tapahtumasta on kulunut jo yli 40 vuotta.
Onhan sitä kaikenlaista ehtinyt tapahtua...
Kaikesta tapahtuneesta päättelin, ettei ilmeisesti ollut kovin harvinaista kiittää sillä lailla Yleisradion toimittajaa onnistuneesta yhteistyöstä. Kaikki tuntui menevän niin sutjakasti. Enemmän kuin rahan saaminen minua kuitenkin hämmästytti kahden kollegani reagtio, kun kerroin heille palauttaneeni rahat. Toinen kysyi ilmeellään, toinen suoralla kysymyksellä:"Miksi ihmeessä palautit rahat?"
Edellisessä elämässäni kun olin vielä naistenlehden toimittaja, tein kiertohaastattelun aiheesta "suosi suomalaista, käytä kotimaista". Tyytyväinen haastateltavani, menestynyt yritysjohtaja, lähetti minulle heti lehden ilmestyttyä suuren kimpun tulipunaisia ruusuja. Niitä ruusuja ei ole pyyhkinyt mielestäni aika, vaikka tapahtumasta on kulunut jo yli 40 vuotta.
Onhan sitä kaikenlaista ehtinyt tapahtua...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)