Kuten olen useamman kerran todennut, blogin kirjoittaminen on minulle terapiaa.
Minulla on todellakin painavat syyni käydä blogissani läpi kaikki Aktiivisissa Senioreissa vuosia sitten kokemani kauheudet ja kertoa niistä - ihan niiden oikeilla omilla nimillään. Vaihtoehtona olisi sairastuminen, lamaantuminen. Sellaisia ihmisiä on Suomi pullollaan. Miksi minä lisäisin heidän määräänsä? Miksi miettisin yksikseni ikäviä - työpaikka- ja koulukiusaamisiin verrattavia - tapahtumia tai miksi rasittaisin niillä jatkuvasti yksinomaan lähipiiriäni? Olin hyvällä tiellä unohtamisessani (syksyllä 2009), kun Eeva Salonen Taiteiden yönä 2009 alkoi suuren joukon läsnäollessa alkoi kertoa Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen Loppukiri-kirjassa olevista virheistä ja valheista (kts blogini alku). Tietämättään Eeva aukaisi löyhkäävän pussin eteeni.
Ilman blogiani alkaisin oirehtia. Sairastuisin. Ottaen huomioon sen suuren työmäärän mitä Loppukiri-hankkeen käynnistämiseksi ja alkuun saattamiseksi - lue: Loppukirissä nyt asuvien ja yhteiskunnankin hyväksi - tein, kokemuksistani kertomiselle ei ole vaihtoehtoa. Lisäksi minulla on suoranainen velvollisuus oikoa niitä virheitä ja vääriä painotuksia, joita kirjassa esiintyy.
En usko olevani ensimmäinen, joka kirjoitan itseni terveeksi.
Suoraan sanoen: haluan oman elämäni takaisin ja se tapahtuu ainoastaan kertomalla asioista niiden oikeilla nimillään. Haluan myös antaa mallia kaikille yhdistystoiminnassa kiusatuille: puolustautukaa, älkää alistuko raahaamaan painavaa reppua yksin. Vannon, että saatuani blogini loppuun minä tulen olemaan yhtä vahva ja optimistinen kuin olin kauan sitten - ennen kuin Eila Puotila sylky kasvoilleni roiskuen kädet yläpuolellani lepattaen "ajoi" minut Kaarlenkadun toimistosta ulos. Hän toi pari rappusta ylempänä seisoessaan mieleeni Andien yllä lentelevän kondorikotkan, jota olin muuan vuosi aikaisemmin Perussa valokuvannut. Uskokaa tai älkää, mutta lähtö Kaarlenkadulta oli kokemus! Harmi, etteivät Marja Dahlström ja Terttu Putila olleet uskaltautuneet paikalle, vaan lymysivät kotonaan. Mitähän heille on muuten tapahtumista kerrottu?
Eila Puotilan masinoima ajojahtini oli kuumimmillaan loppuvuodesta 2001 kesän kynnykselle 2002, jolloin Aktiivisista Senioreista eroni sitten tapahtui. Tuona keväänä lähes jokaisen suuremman tapaamisen/tapahtuman/kokouksen jälkeen Eila Puotila lähetti hallitukselle - ja joskus suuremmallekin joukolle - muistioita ja kritiikkiä tilaisuuksistamme. Niissä hän arvosteli minua vihjailevaan tyyliinsä. Minä olin tietysti syypää kaikkeen, mikä ei mennyt hänen mielestään hyvin. Kuvaavaa oli, että Eila esimerkiksi äityi kaksi vuotta yhdistyksemme perustamisen jälkeen narisemaan hankkeemme nimestäkin (Loppukiri). Myös yhdistyksemme nimi sai osakseen arvostelua, olihan sisareni Marja-Leena Salkola keksinyt molemmat nimet. Mikä logiikka!
Ajatelkaa nyt mikä neronleimaus nimen vaihto on siinä vaiheessa, kun hanketta on tehty tunnetuksi jo liki 40 kertaa sanoma- ja aikakauslehdissä, radiossa ja televisiossa! Yhtä vähän kuin Eila Puotila arvosti yhdistyksen nimiä, hän arvosti paljon muutakin mitä minä olin vuosien juoksussa hankkeen hyväksi tehnyt.
Mitä pitemmälle kevät eteni, sitä enemmän Eila heitteli avustajineen kapuloita rattaisiini. Kahtena viimeisenä kuukautena en enää halunnut/voinut mennä hallituksen kokoukseenkaan Kaarlenkadulle ilman, että Hakaniemen torilla otin puolikkaan Diapamia kieleni alle.
Enpä ole muuten muiden kuin Aktiivisten Senioreiden takia joutunut turvautumaan rauhoittaviin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suomessa on noin 130 000 yhdistystä, mikä merkitsee satoja tuhansia jäseniä. Ihmiset organisoituvat yhdistyksiksi ajaakseen tärkeiksi kokemiaan asioita. Useimmat yhdistysaktiivit ovat täyspäisiä ja yhteistyökykyisiä, mutta isoon joukkoon mahtuu tietysti "sattumia", henkilöitä joiden pullistuneet egot valitsevat yhdistystoiminnan häiriökäyttäytymisen näyttämöksi. Tällaiset tyypit saavat helposti aikaan sen, että asialliset ihmiset vetäytyvät pois toiminnasta, mikä ajettavan asian kannalta on sääli. Kokemukseni juontavat kymmenistä yhdistyksistä, joiden toiminta on yleensä ollut antoisaa, jopa palkitsevaa, mutta parikin häiriköivää narsistia saattaa rampauttaa koko yhdistyksen toiminnan ja viedä siltä pohjan.
VastaaPoistaMinulla ei ole kokemusta kovin paljon yhdistyksistä. Noista 130 000 mainitsemastasi yhdistyksistä valtaosa on sellaisia, etteivät ne ole saaneet mitään muuta aikaan paitsi pöytäkirjoja. Mikä energian ja ajan tuhlaus!
VastaaPoistaKUka tai mikä tämä Eila Puotila oikein on?
VastaaPoistaEila Puotila liittyi Aktiivisiin Senioreihin alkuvuodesta 2001 siinä jäsenvyöryssä, joka seurasi ensimmäistä lehdistötilaisuutta (1/2001)ja sen jälkeen (3/2001)pidettyä yleistä tiedotustilaisuutta Alppilan koululla. Hän toi selvästi esille halunsa aktiiviseen toimintaan, joten hänet valittiin seuraavana syksynä hallitukseen. Vaikka kuinka yritän muistella hänen työpanostaan, nousevat mieleeni etupäässä hallituksen kokoukset ja muutama hänen järjestämänsä viikonloppukokoontuminen. Selvimmin mielessäni ovat esim. Eilan työpaikallaan Kemirassa monistamat paksut paperipinkat, jotka olivat kai lähinnä tarkoitettu minun "kasvattamiseksi". Paksuin käsitteli kokoustekniikkaa, joka on aina ollut vierasta minulle. Eilalle olisi riittänyt, että olisimme vain kokoustaneet. Viis ideoista, viis luovuudesta, viis hankkeemme edistymisestä. Hän liittyi joukkoihimme siinä saumassa kun olimme juuri saaneet kaupungilta tontin ja hankkeemme alkoi konkretisoitua. Muistan myös muutamien ryhmätilaisuuksien jälkeiset muistiot, joita Eila pyytämättä jakoi kaikille mukana olijoille. Tunsin, että kritiikin kärki oli suunnattu minuun - impulsiivisuuteni takia. Kysyt mikä Eila Puotila oli. Tiedän nyt vastauksen: kiusaaja.
VastaaPoistaYhdestä asiasta olen Eila Puotilalle kiitollinen: hän käynnisti lähtöni Aktiivisista Senioreista. Olin loppuun palanut, enkä enää pitkään aikaan ollut innostunut ajatuksesta, että joutuisin samoille saunanlauteille senioreiden kanssa. Samoihin aikoihin yhdistykseen tullut Sirkka Minkkinen, joka on hyvin pidättyväinen ja torjuva, ystävystyi kuitenkin yllättävän nopeasti Eilan kanssa. Jokin heitä selvästi yhdisti.
Jos jaksat lukea blogiani jatkossakin, kokonaiskuva kiusaajasta piirtyy kyllä selväksi.
Hyvä juttu! Tämä on nimittäin erittäin tuttua minullekin. Kiusaajien tavat toimia ovat näköjään universaalit ja kiusaajat toistavat itseään aina ja jatkavat kiusaamistaan.
VastaaPoistaLuulen, etteivät he edes huomaa kiusaavansa. Järkyttävintä siinä on se, että yhteisökään ei ole selvillä tästä tappavasta pelistä.
VastaaPoistaMinulle tämä blogin kirjoittaminen on ollut välttämätöntä, ja useat terapiaa työkseen antavat ihmiset ovat minua yksityisviesteissään kannustaneet jatkamaan. Nykyisin nukun hyvin enkä näe painajaisia.
Tällä hetkellä tunnen kuitenkin tramppaavani näiden muistelujeni kanssa paikoillani. Pitäisi päästä eteenpäin. Tiedän kuitenkin syyn tähän paikallaan pyörimiseen: edessäpäin on paljon ikävää kerrottavaa, tosi ikävää tarinaa ihmisten raadollisuudesta.
Jatkaisit vaan, jotta asiat eivät jää kiusaamaan loppuiäksi.
VastaaPoistaKysymyshän on yksinkertaisesti vallasta.
Näissä yhteisö- ja yhdistyskiemuroissa on aina mukana ihmisiä, jotka kuvittelevat, että sellainen yhteisö/yhdistys on hyvä, jossa heidän näkemyksensä ovat sallittuja ja toisenlaiset näkemykset lähes rikollisia. Eri mieltä oleminen on heidän silmissään rikos.
Nämä ihmiset kuvittelevat todella, että vain heidän viitoittamallaan tiellä on se onni ja autuus. He eivät yksinkertaisesti tiedä toisten mahdollisuuksien olemassaolosta mitään. Eivät yksinkertaisesti tiedä.
Mutta minkäs sille voi, jos ihmiset ovat tietämättömiä ja joskus tyhmiäkin.
Ei auta muu kuin jatkaa ja ottaa asioista selvää entistä paremmin, vaikka joskus tuntuukin, että hakkaa päätään seinään.
Kurkkaan aivan liian harvoin näille kommenttisivuille, joten nyt vasta liki kaksi kuukautta kommenttisi kirjoittamisen jälkeen luen tämän. Kiitos kannustuksestasi! Aion kyllä jatkaa loppuun asti eli tietyiltä osin tämä tarina on saatava niin sanotusti loppuun. Tässä voin jo kertoa sen - vai olenko kirjoittanut jo aikaisemmin? - että en ole koskaan ollut niin yksinäinen missään "yhteisössä" kuin olin Aktiivisissa Senioreissa. Jos siellä olisi voinut keskustella asioista niiden oikeilla nimillä, monilta takavuosien kauheuksilta olisimme välttyneet. Jatkan kirjoittamista. Valoisaa kevättä!
VastaaPoistaKevättä vaan kaikille, niin eri yhteisöjen syntisille kuin synnittömillekin! Se, että ei osata keskustella asioista johtuu tietysti useasti siitä, ettemme ole yhtä mieltä siitä, mikä on se "asia". Yhteisestä kielestä huolimatta puhumme toistemme ohi ihan huomaamattamme. Emme kuuntele toisiamme. Emmekä kysy, vaikka emme ymmärtäisikään. Kokouksiin tarvittaisiin aika usein puheenjohtajan ja sihteerin sijaan jotain vallan muuta eli herkällä korvalla ja viisaudella varustettu kuuntelija ja asioihin puuttuja. Jonkinlainen fasilitaattori siis. Vaan mistä niitä ottaisi, kun olemme tottuneet vaan puhumaan sitä omaa asiaa kuuntelematta toisia.
VastaaPoistaKaikki huomiosi ovat oikeaan osuvia. Varsinkin sitä, ettei uskalleta myöntää tietämättömyyttä, pidän puutteena. Etenkin silloin kun päivittäin lykkii eteen uutta ennen kuulematonta ja kokematonta asiaa. Minä saatan puhua liikaakin, vien sillä lailla tilaa. Varsinkin silloin kun toiset vaikenevat täysin, ovat mykkiä, tilanne on kauhea. Mutta ilman puheliaisuuttani Loppukiriä ei olisi. ---Johanna Korhonen oli tehnyt Yle Ykköselle ohjelman suomalaisten ylenpalttisesta kokoustamisesta. Kai sitä nykyisin istutaankin liikaa tarpeettomissa palavereissa, jotka eivät johda mihinkään. Keskustelu voisi olla vapaamuotoista, mutta silloinkin yhteen hiileen puhaltaminen olisi välttämätöntä tulosten ja päämäärän saavuttamiseksi. ---Minulla oli muuan päivä sitten entinen aktiivi seniori kylässä. Hän muisteli senioreiden muodostelleen klikkejä. Minä en kyllä syyllistä itseäni sellaisesta. Mutta minäpä olinkin yhdistyksessä yksinäisempi kuin missään muualla olen koskaan ollut.
VastaaPoistaNiinpä! Turha kokoustaminen tappaa kaiken luovuuden. Se on aivan oikeasti ongelma, niin työelämässä kuin järjestöissä ja yhdistyksissäkin. Yhdessä työskentely ja yhdessä päättäminen eivät moisia kahleita kaipaa, mutta niin vaan jatkamme tätä yhdessä opittua käytäntöä ja päädymme kerta toisensa jälkeen täydelliseen tyhjyyteen. Eli mitään emme opi koskaan. Pitäisi panna uusiksi aika moni tapamme toimia.
VastaaPoistaOikeassa olet kirjoittaessasi, että pitäisi panna uusiksi aika moni tapamme toimia. Mutta miten tapojemme muutos käynnistettäisiin? Kiitos kommentistasi!
VastaaPoista