Kykyni yliarvioitiin

Kun ihminen uskaltautuu tekemään sellaista, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt, hänen on syytä varautua yllätyksiin: odottamattomiin tapahtumiin ja käänteisiin, kompurointiin ja täydellisiin epäonnistumisiinkin, jos kohta tähtihetkiinkin. Jos hanke on suuri ja kallis, voitot ja tappiot voivat olla sen mukaisia: suuria ja kalliita. Paineita siis syntyy. Loppukiri oli minulle ylivoimainen. Luultavasti se olisi ollut sitä kenelle tahansa ensikertalaiselle, joka olisi joutunut hankkeen vetäjäksi ja jäänyt siinä sillä lailla yksin kuin minä jäin ja tehnyt yksin myös yhtä paljon työtä yhteiseksi hyväksi kuin tein. Jokaisen ihmisen jaksamisella on rajansa.

Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, en ryhtyisi nykyisillä kokemuksillani ja tiedoillani perustamaan Aktiivisia Senioreita. Vaikka yhteisöllinen senioritalo on monille talossa asuville lottovoitto ja muutama virkamieskin on ilmeisesti saanut siitä ansaitsemansa sulan hattuunsa, talo ei ollut minulle ponnistelujeni ja uhrausteni väärti. En viittaa tällä siihen, että en nyt asu siellä. Varsin varhaisessa vaiheessa vakuutuin siitä, että Loppukiri ei ole minun paikkani vanheta, mutta en tietenkään voinut sitä ääneen sanoa. Se olisi vienyt uskottavuutta paitsi tekemisiltäni myös itse hankkeelta.

Vikani ja ongelmani hanketta käynnistäessäni olivat ääretön optimismi ja naivi usko ihmisiin. Jos on itse sitoutunut ideoimaansa projektiin, mieleen ei ensimmäisenä tule, ettei muilla ole samanlaista halua ja kykyä sitoutua. Epäilemättä lähes kaikki yhteistyökumppanini hankkeen alkuaikoina myös yliarvioivat kykyni ja taitoni, jaksamiseni. Minäkään en loppujen lopuksi ollut muuta kuin ihan tavallinen mummoihminen, yli neljänkymmenen vuoden työuran tehnyt toimittaja eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä, nainen täysin vailla niitä monia taitoja, joita Loppukirin käynnistäminen - rakennuttamisesta puhumattakaan - edellytti.


Pohjalainen härkäpäisyys sai jatkamaan
"Akka tieltä kääntyköön, mies ei milloinkana", kuulin lapsena usein sanottavan. Tästä viisaudesta on ollut elämäni varrella niin hyötyä kuin haittaakin. Aktiivisissa Senioreissa tielläni oli monta saumaa, joissa ohikiitävän hetken ajatelin sivuun loikkaamista. Pohjalainen härkäpäisyys sai jatkamaan. Alkuaikoina yhdistyksessä ei ollut ihmistä, jolle olisin luopuessani uskaltanut luottavaisin mielin jättää ne tehtävät, jotka minulle viikkojen ja kuukausien saatossa olivat siunautuneet. Tietysti voi pohtia sitäkin, enkö osannut delegoida. Ensimmäisissä hankkeeseen mukaan tulleissa ei kyllä ollut sellaisia ihmisiä, joille olisin voinut tehtävät jättää. Sen sijaan sen jälkeen kun yhdistys tontin Arabianrannasta saatuaan yhtäkkiä ryöpsähti todella suureksi, sellaisia jäseniä olikin, mutta kaikista innokkaimmin Marja Dahlströmin ja minun saappaisiini pyrkivät eivät välttämättä olleet koko jäsenkunnan parhaita. Palaan tähän myöhemmin. Se oli todellinen ongelma viimeisenä vuonna yhdistyksessä ollessani.

Kun Aktiiviset Seniorit sai tontin Arabianrannasta tammikuun alussa 2001, yhdistyksessä oli vain parikymmentä maksanutta jäsentä, joista suuri osa ainoastaan kannatuksen vuoksi liittyneitä. Sitä taustaa vasten tuntuu ihmeelliseltä, että Helsingin kaupunki ylipäätään antoi meille ennätysajassa tontin haluamaltamme paikalta. Kuulemani mukaan kaupungin arkkitehti Mikael Sundman kertoi keväällä 2001 tuosta kaupungin kädenojennuksesta Loppukiri-hankkeen vasta valitulle arkkitehdille Kirsti Sivénille näin: "Ihmeellisiä naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat luoksemme ja me huomasimme antaneemme niille tontin." Myöhemmin jossain Loppukiri-seminaarissa, johon minua ei kutsuttu - ansioni eivät ilmeisesti riittäneet - kuulin Sundmanin kuvanneen tätä naisjoukkoa toteamuksella: "Innostuneita he olivat, mutta eivät he mitään ymmärtäneet."

En tiedä, viittasiko Sundman ihmeellisillä naisilla luoksensa itsenäisyyspäivän alla 2000 tulleeseen kahteen senioriin vai osastopäällikkö Matti Rytkölän luo samana vuonna vähän ennen joulua kävelleeseen neljän hengen porukkaan (kts blogini 20.3.2010). Koska myös saarijärveläinen Reijo Pesonen oli Matti Rytkölän luona Heli Jäderholmin, Terttu Putilan ja minun lisäkseni, olettaisin, että Sundman puhuu nimeenomaan itsenäisyyspäivän alle ajoittuneesta tapaamisesta. Rytkölän kuulimme loppuvuodesta 2000 ihmetelleen koko yhdistyksemme olemassoloa. Mikä se sellainen Aktiiviset Seniorit oli? Hän ei ollut kuullutkaan meistä. "Eivätkä ne naiset mitään saa aikaseksi..."

Minä oli Matti Rytkölän luona ollessamme kuumeessa enkä muista siitä paljoa. Rytkölältä saatu audienssi oli kuitenkin viimeinen silaus ennen kiinteistölautakunnan ja kaupunginhallituksen tonttilupausta (9.1.2001). Tonttiasiamies Tuomas Kivelän mielestä meidän olisi pitänyt mennä Rytkölän luo mahdollisimman suurella joukolla, koko suuren pöydän täydeltä, varmistaaksemme hakemuksemme läpimenon kiinteistölautakunnassa. Sehän ei ollut mennyt ensimmäisellä kerralla läpi, vaikka siihen oli lautakunnassa alusta lähtien myönteisesti suhtauduttukin. Tosiasia kuitenkin on, että en yrityksistäni huolimatta saanut Rytkölän luo muita kuin nuo kolme, joista heistäkin Reijo Pesonen oli yhdistyksen ulkopuolinen.

Näin ollen Sundmanin mainitsemia ihmeellisiä naisia Kansakoulukadulla oli ilmeisesti tasan tarkkaan kaksi: muutama viikko aikaisemmin yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto ja minä, varapuheenjohtaja (kts blogini 26.2.2010). Eila oli tuolloin jo eläkkeellä kuten suurin osa siihen mennessä mukaan tulleista senioreista. Itse jätin ansiotyöni vasta marraskuussa 2001, siis puoli vuotta ennen yhdistyksestä eroamistani. Syksy 2000 olikin siksi todella kiireinen ja vuodenvaihde hektinen, kuten olen kirjoittanut. Nyt ihmettelen, että ylipäätään jaksoin. Kuten olen kirjoittanut nukuin huonosti ja loppuun palaminen oli ovella.

Yhteistyökyvyttömyyttä
Kuten olen kertonut aikaisemmin, sain audienssin Mikael Sundmanin puheille todella lyhyellä varoitusajalla. Muistaakseni maanantaina (4.12.2000) myöhään iltapäivällä tartuin Mirja Höysniemen rohkaisemana kännykkääni ja soitin miehelle. Tämä tapahtui sängyssä maaten sillä olin ollut vain muutama viikko aikaisemmin jalkaleikkauksessa ja soitin nyt makuultani. Soittoa seuraavana päivänä klo 13 astelin jo kainalosauvoihin nojaten kaupungin arkkitehtien Mikael Sundmanin ja Pekka Pakkalan työhuoneeseen. Seuranani oli Eila Raikaslehto. Olin ollut aikaisemmin yhteydessä Pakkalaankin. Tämä pysytteli kuitenkin koko tapaamisemme ajan taustalla toisella puolella huonetta. Puhuimme siis ainoastaan Sundmanin kanssa.

Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, hallituksemme iäkkäimmät jäsenet, jotka olivat nelisen kuukautta aikaisemmin mahdollistaneet Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen perustamisen liittymällä viime hetkellä joukkoihimme (blogini 10.2.2010), eivät halunneet Sundmanin luo. Kuten olen kirjoittanut he perustelivat poisjäämistään korkealla iällään, kokemattomuudellaan ja koulutuksensa vähäisyydellä (kts blogini 28.3.2010). En kyllä ymmärrä, mitä minun koulutukseni hankkeessa takasi. Heti ensi metreillä Loppukiriä käynnistäessäni tajusin, että minun olisi pitänyt olla arkkitehti, insinööri tai juristi. Tai kaikkea näitä.

Muita hallituksen jäseniä en lukuisista yrityksistä huolimatta tavoittanut järjestäessäni Mikael Sundmanin luo menoa. Marja Dahlströmillä, 62, oli aikaa vievät opintonsa ja hän oli ilmoittanut alkusyksystä - melkein heti puheenjohtajaksi valintansa jälkeen - ettei olisi kiireidensä takia loppuvuonna 2000 yhdistyksen käytettävissä. Muistaakseni hänen viimeinen tenttinsä sillä kertaa oli sitten 15. päivä tammikuuta, jona päivänä Aktiivisilla Senioreilla oli jo tontti saatuna. Kun en onnistunut saamaan ketään hallituksesta mukaani Sundmanin luo, ainoaksi mahdollisuudekseni jäi löytää yhdistyksestä joku rivijäsen seurakseni. Eila oli liittynyt yhdistykseen vasta kuukausi aikaisemmin, mutta omaksunut asiat lennossa.

En ikinä Loppukiriä käynnistäessäni ja ideoidessani ajatellut, että näinkin tärkeä tapaaminen jäisi yksin minun hoidettavakseni. Esimerkiksi kaikki kiinteistölautakunnan jäsenet lobbasin sekä kirjeitse että puhelimitse loka-marraskuussa ilman yhdenkään hallituksen jäsenen apua. Luottamusmiehille ja -naisille lähettämieni kirjeiden kirjoittamisessa minua auttoi sisareni Marja-Leena, joka oli tuolloin Helsingissä osallistuakseen Aktiivisten Senioreiden edessä olevalle Tukholman matkalle.

Sisareni osallistui yhdistyksen toimintaan tässä vaiheessa hyvin aktiivisesti ottaen huomioon, että hän asui Savossa, Kuopion takana. Kuten olen kirjoittanut, hän tuli mm. siihen toiseen Mirja Höysniemen järjestämään tapaamiseen Virastotalolle, minne Marja Dahlström yksinkertaisesti vain unohti tulla (kts blogini 24.2.2010). Vielä senkin unohtamisen voisin antaa anteeksi, mutta sitä en anna, että Marja on unohtanut Loppukiri-kirjasta tyystin Mirja Höysniemen nimen. Aivan kuin Mirjaa ei olisi ollut olemassakaan! Ei Marja Dahlström tosin mainitse sisarenikaan nimeä, jonka kanssa kaikista eniten ideoin senioritalohanketta vv. 1999-2000. Selitys on tietysti ainakin osittain se, ettei Marja itse ollut siinä vaiheessa kunnolla mukana, vaikka olikin kuullut ajatuksistani jo edellisenä vuonna. Ei Marja liioin mainitse toisenkaan sisareni, Kaisun, nimeä, jonka panos kuitenkin oli monella tapaa merkittävä esimerkiksi varojen keräämisessä ja huhtikuussa 2002 pidetyn seminaarin järjestämisessä. Molempien sisarteni apu oli minulle - ja koko yhdistykselle - arvokasta, koska he olivat kansalaisopistojen rehtoreina selvillä monista sellaisista asioista eli käytännöistä, joihin minä en koskaan ollut toimittajan työssäni törmännyt.

Kaisu vaikutti ratkaisevasti mm. siihen, että ymmärsimme kesän 2001 kynnyksellä ruveta hakemaan toimintaamme varten määrärahaa Terveyden edistämisen keskukselta. Hänen panoksensa oli myös suuri organisoidessamme suuren joukon senioreita etsimään kaupunkien ja kuntien johtajien sekä sosiaalijohtajien sähköpostiosoitteita. Tarvitsimme niitä kutsuaksemme ihmisiä varainhankintaseminaariimme, joka ehdotuksestani pidettiin huhtikuussa 2002.

Sen seminaarin tuotolla yhdistyksemme sai 3000 euroa, mikä summa kai niukin naukin riitti Loppukirin ensimmäisen yhteistilaneliön ostamiseen.

Vaadinko yhteistyöltä liikaa?
Seitsemäntoista seniorin Ruotsiin lähtö syksyllä 2000 ei sujunut niin sulavasti kuin olin kuvitellut. Färdknäppenin päässä Tukholmassa asiat tosin hoituivat suomalaissyntyisen Maj Wetterstrandin ansiosta paremmin kuin hyvin. Koska Anita Wetterstrand oli käynyt lukuisia kertoja Tukholmassa sisartaan tapaamassa, tuntui luontevalta antaa hänen tehtäväkseen matkajärjestelyt. Kun sitten olimme virittäytyneet henkisesti Ruotsiin lähtöön ja sopineet myös aikatauluista niin Suomen kuin Ruotsinkin päässä, yllätykseni oli suuri kun Anita ilmestyi sovittuun kokoukseemme ilman, että oli pannut matkalippuasiassa tikkua ristiin. Jouduimme yksinkertaisesti siirtämään matkaamme kuukaudella. Mieleeni on jäänyt Marja Dahlströmin kommentti tapahtuneesta. Minä olin kuulemma antanut Anitalle liian vaikean tehtävän.

Me olimme käynnistämässä kymmenien miljoonien kerrostalohanketta, jossa oli odotettavissa jos minkälaisia vaativia tehtäviä. Marjan mielestä Anitan kyvyissä ei kuitenkaan ollut moittimisen sijaa. Sen sijaan minun kyvyssäni arvioida Anitan osaamista oli puutteita. Olin Marjan mielestä kohtuuton odottaessani hallituksen jäseniltäkin kohtalaista työpanosta. Eikö tämä kuitenkin näytä siltä, että minun odotettiin tekevän kaiken.

Tässä tilanteessa palautui mieleeni välähdyksenomaisesti tapaus edelliseltä keväältä. Maaliskuussa 2000 sovimme Kalliossa Anita Wetterstrandin luona kokoustaessamme Marjan tehtäväksi yhdistyksen sääntöjen laatimisen. Yhtään riviä hän ei saanut aikaiseksi. Hän ei liioin kertonut kenellekään, ettei sääntöjen kirjoittaminen häneltä onnistuisi. Tehtävä vain hautautui jonnekin. Minä kirjoitin ne sitten elokuussa 2000 vain päivää ennen yhdistyksen perustavaa kokousta. Eivät säännöt minultakaan noin vain syntyneet. Olin pakotettu pyytämään apua ja sainkin sitä. Jonkinlaisen raakamallin sain Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajalta Marja-Liisa Kunnakselta.

Anitan jätettyä matkaliput hankkimatta herätyskellot alkoivat todella soida päässäni. Ne soivat sitä enemmän, mitä pitemmälle ensimmäinen talvi kului.

Muutamilta yleisradiolaisilta kuulin sittemmin värikkäitä juttuja Anitasta. Hän oli kyllä itsekin kertonut niistä minulle 1990-luvun lopulla, mutta olin uskonut hänen liioitelleen. Anita oli Ýleisradiossa tekemänsä uran aikana saanut useita varoituksia käytöksestään. Nämä olivat monien yleläisten tiedossa - mutta eivät minun. Eräs kollegani ihmetteli miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. "Hän on viimeinen, jonka kanssa sinun olisi pitänyt ryhtyä yhteistyöhön. Eikö kukaan todellakaan varottanut?"

Ei, ei varoittanut. Kukaan ei varoittanut, koska minun mieleeni ei ollut juolahtanut lähteä tarkistamaan hänen taustojaan. Yhtä vähän kuin muidenkaan senioreihin liittyneiden taustoja.

Naivihan minä olen ollut.