Loppukiri-hanke ohitti muun elämässäni

Käynnistäessäni Loppukiri-hanketta en siis osannut kuvitella, ettei jokainen mukaan tulija sitoutuisi Aktiivisiin Senioreihin samalla intensiteetillä kuin minä. Hulluhan minä olin! Minulle Aktiiviset Seniorit oli koko sen ajan kun mukana olin, tärkeysjärjestyksessä kiistaton ykkönen. Silloin kun hanketta aloittelin (1999-2001) olin osapäivätyössä. Viimeisen puoli vuotta eli vuoden vaihteesta 2001-2002 kesän kynnykselle olin totaalisesti loppuunpalanut. Siis valmis syrjäytettäväksi!

Minun on tunnustettava, että en ymmärtänyt kaikilta osin silloisten yhteistyökumppaneideni elämänasennetta. Olinko minä väärässä kun itsekseni ihmettelin esimerkiksi kesämökkiviehtymystä? Eikö mökille menoa ja siellä oloa olisi voinut siirtää muutamalla vuodella? Eihän kesäpaikka olisi mihinkään karannut. Itse en ole koskaan omistanut enkä edes harkinnut landepaikkaa - Alexander Stubbin sanontaa käyttäen (HS kuukausiliite 12/2010). Töölössä asuessani juuri kesät olivat siellä parasta, hiljentynyt kaupunki esimerkiksi juhannuksena aivan ihana paikka. Entä elokuiset illat sateiden jälkeen? Samaa ajattelen nyt Roihuvuoresta. Pitkiksi venyvät piknikit suvun ja ystävien kanssa vanhojen puiden katveessa, toukokuinen kirsikankukkienkatselujuhla, elokuiset kyläjuhlat... Ainoastaan lapsuuteni kesät muutamine irrallisine muistikuvineen ajavat Töölönlahden rannalla ja Roihuvuoressa vietettyjen ihamimpien aikojen ohi. Seitsemänkymppiselle lapsuuden kesiin Pohjanmaalla on kuitenkin jo sekoittunut aimo annos menneiden aikojen nostalgiaa.

Senioreiden kohdalla ihmettelin toistamiseen, miksi ryhtyä tuossa saumassa, vaativan talohankkeen ollessa synnytyspyörteissä, yhden kodin sijasta siivoamaan useampaa. Miksi ajaa autolla kilometrimääriä päästäkseen yhdestä paikasta toiseen? Miksi saastuttaa maailmaa edestakaiseen nelirattaisella porhaltamiseen? No - minä kun en ole mökkifani, en ymmärrä.

En myöskään ymmärtänyt yliopisto-opintojen aloittamista kuusikymppisenä, kun Loppukiri-hankkeemme otti vasta ensi askeliaan. Mielestäni toiminta Aktiivisissa Senioreissa saattoi parhaimmillaan aktivoida ikääntyvän aivoja monin verroin enemmän kuin kirkkotaiteen tai renessanssiajan - sinänsä ansiokkaiden - töiden analysointi. Eihän taidehistoria, joka harvoja työllistää, karkaa oppiaineena mihinkään. Jos oli siihen asti tullut ilman sitä toimeen, muutaman vuoden odotus olisi ollut järkevää. Minun mielestä haasteita hankkeemme tiimoilta löytyi niin rakentamisesta, rahoituksesta kuin laajuemminkin taloudesta. Jos siis halusi yliopisto-opinnoilla aktivoida ensi sijassa ikääntyviä aivojaan, valinta oli varmasti väärä. Neuvottelut rakennusfirmojen kanssa rassasivat kyllä enemmän aivonystyröitä ja siirsivät dementian alkua, jos siihen leikkiin heittäytyi.

Ripeä eteneminen - ainoa keino päästä päämäärään
Loppukiri-hankkeen käynnistäminen merkitsi minulle siis sitä, että lähes kaikki muut asiat elämässäni joutuivat taka-alalle. Ajattelin loppiaisen jälkeen 2000 Tukholmasta palattuani ja Stakesin keskukseen soittaessani, että hankkeemme nopea käynnistäminen ja ripeä eteneminen olivat ainoat keinot päästä päämäärään (blogini 16.1. ja 25.1. 2010). Aloituksen siirtäminen olisi ollut samaa kuin luopua koko haaveesta. Hitaasti eteneminen olisi helposti muuttunut tuloksettomuudeksi. Näkyviä aikaansaannoksia piti tulla, koska kaikkien yhteistyökumppaneidemme - virkamiesten, tutkijoiden, rakennusfirmojen, median jne - oli uskottava mahdollisuuksiimme onnistua talon rakennuttajina.

Se merkitsi mm. aktiivista asioista selvän ottamista. Se oli loputon tie ja johti helposti yksinäisen harhaan. Menin melko pian Färdknäppenistä tultuani Yleisradion kirjastoon, josta tuohon maailman aikaan sanottiin, että se oli ainoa osasto koko talossa, joka kunnolla toimi. Kahlasin läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät lehtileikkeet. Loppukiri-kirjan väite, että olisin ollut hanketta käynnistäessäni joku vanhusten asumisen asiantuntija (Loppukiri s. 33), ei pidä paikkaansa. Olin asiaohjelmien toimittaja ja ohjelmieni aihekirjo oli laaja. Liian laaja. Vuosisadan vaihteessa vasta "löysin" tuon maailman.

Löysin työpaikkani loistavasta leikekokoelmasta aineksia paitsi projektiamme varten myös aiheita radio-ohjelmiini. Otin muutamia valokopioita lehtijutuista kuvitellen niiden kiinnostavan muitakin aktiivisia senioreita - nimen mukaisesti. Olimmehan me sentään suunnittelemassa sellaista yhteisöllistä senioritaloa, jollaista ei tiettävästi ollut vielä Suomessa. Kun kehoitin Terttu Putilaa ja Anita Wetterstrandia ottamaan selvää muutamasta vanhusten asumiseen liittyvästä sanomalehtiuutisesta, niiden todenperäisyydestä, hämmästykseni oli suuri, kun he eivät reagoineet asiaan millään lailla. Aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä tarkoitin. Eivät he ainakaan panneet tikkua ristiin asian eteen. Kun muutaman viikon päästä vaivihkaa tiedustelin lehtileikkeen kohtaloa, tajusin naisten hukanneen sen. Eri puolilla Suomea 1990-luvulla kehitellyt vanhusten asumista ja muutakin elämää helpottavat innovaatiot eivät siis heitä kiinnostaneet. Kohteet jäivät jäljittämättä.

Ehkä asennoitumiseni hankkeeseen johtui ammatistani. Steiner-pedagogin, musiikkitoimittajan sekä kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajatutkinnon suorittaneen tarkastelukulma on toinen kuin yleisradion asiaohjelmien toimittajan.

Aktiiviset Seniorit - pelottava kilpailijako?
Vapun aikoihin 2000 kävin yksin katsastamassa Ruissalo Säätiön omistaman Saga-Seniorikeskuksen Munkkiniemessä. Sitä oli esitelty päivälehdissä ja kuvittelin, että toimittajan ominaisuudessa saisin kolme vuotta aikaisemmin valmistuneesta talosta mielenkiintoista uutta tietoa. En kuitenkaan päässyt vastaanottotiskiä pitemmälle. Vastaanottoapulainen tosin ehti kertoa, että talossa asuvien keski-ikä oli tuolloin 81 vuotta, vanhin 97 vuotias, nuorin alle 60 ja jono taloon pitkä. Tullessaan Saga-Seniorikeskukseen ihmiset olivat kuulemma olleet hyväkuntoisia, mutta eivät enää, lipsahti vastaanottoapulaiselta. Talossa oli 136 asuntoa ja 150 asukasta, vuokra tuolloin neliöltä 80-100 mk, vesimaksu 95 mk/kk, viikkosiivous 36 neliön asunnosta 162 mk/kk, pyykki yhdeltä koneelliselta 50 mk. Jopa pyykinjälkikäsittelykin oli hinnoiteltu erikseen. Paketti, johon kuului yksi ateria päivässä, viikkosiivous ja kerran viikossa terveydenhoitajan tapaaminen maksoi 2000 mk. Kallein paketti kipusi 11.000 markkaan. Dementikkoja taloon ei haluttu. Pohdiskelin, minne dementiaan sairastuneet siirretään ja missä vaiheessa.

Tyhmyyttäni kerroin vastaanottoapulaiselle avomielisesti senioritalohankkeestamme ja näihin vahingossa lipsahtaneisiin tietoihin johtajan juttusille pääsy ilmeisesti tyssäsikin. Vuosien päässä oleva Loppukiri koettiin vaaralliseksi kilpailijaksi. Vai miksi en saanut tietää talosta, sen asukkaista ja käytännöistä enempää? Olinhan nähnyt päivälehdessä artikkeleita Saga-Seniorikeskuksesta. Hintatietoja niissä ei tainnut olla. Kun lähdin Saga-Seniorikeskuksesta, ihmettelin itsekseni sen sijaintia. Ei matka talosta bussipysäkille olisi ainakaan minua liikkeelle eli lenkille houkutellut.

Kurkkasin pari päivää sitten Saga-Senioritalon kotisivuilta asuntojen nykyisiä neliöhintoja. Tiedot ovat yli vuoden vanhoja eli vuodelta 2009. Pienimmän asunnon (43,5 m2) vuokra oli vuosi sitten 1653 euroa/kk ja suurimman (87 m2) 3306 euroa/kk.

Tämä Saga-Seniorikeskus taitaa muuten olla ensimmäinen ja viimeinen paikka, mihin en ole elämäni aikana päässyt lehdistökorttia vilauttamalla.

Vierailut panivat pohtimaan
Samana päivänä poikkesin myös Lauttasaaren sillan kupeessa olevaan Merikaareen. Sinnekin menin yksin. Käynti jäi pinnalliseksi, koska en ollut sopinut etukäteen kenenkään kanssa tapaamisesta. Myöhemmin samana vuonna, kun Aktiiviset Seniorit oli jo perustettu, Saton lakinainen Jaana Närö vei kuitenkin koko hallituksemme sinne.

Palvelukeskus Merikaaressa tajusin dementiayksikön merkityksen vieressä olevalle terveille vanhuksille tarkoitetulle palvelutalolle. Siellä oli vuorokauden ympäri päivystys(hoitopaikka 15.000 mk/kk), joten viereisissä 54 omistusasunnossa (32-98 neliötä, noin 11 000 mk/m2) oli myös öisin jonkinlaista päivystystä. Merikaaren omistavalla palvelutaloyhdistyksellä oli tuolloin palvelutalot myös Martinlaaksossa Vantaalla ja Herttoniemessä Itä-Helsingissä. Seuraava talo oli nousemassa Leppäsuolle.

Syötyämme Merikaaressa Saton laskuun pyysin Terttu Putilaa ajamaan minut Pohjois-Haagan aseman seudulle, mitä paikkaa tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli väläyttänyt mahdollisena Loppukirin sijoituspaikkana. Sirkka Minkkisen kanssa kirjoittamassa kirjassa Marja Dahlström toteaa harhaanjohtavasti, ettemme koskaan käyneet paikkaa katsomassa (Loppukiri s. 37). Puheenjohtaja itse ei koskaan tutustunut alueeseen, mutta minä Tertun kanssa kylläkin. Vaikka tiesin jo ennen Pohjois-Haagaan ajoamme, ettei alue ollut sellainen kuin Loppukirille halusimme, pidin kuitenkin tärkeänä käydä siellä. Olisimme pian menettäneet uskottavuutemme, jos emme olisi osoittaneet kiinnostusta kaupungin virkamiesten Loppukiriä koskeviin ehdotuksiin.

.


--------------------------------------------------------------------------------