Sitoutumisen vaikeudesta - ja vähän muustakin

Niistä ongelmista, joihin Aktiivisissa Senioreissa törmäsin, en voi tietystikään syyttää pelkästään muita. Vikoja ja puutteita oli minussakin. Yhdeksi viakseni lasken muun muassa sen, että sinisilmäisesti uskoin kaikkien Loppukiri-hankkeeseen alkuaikoina mukaan tulleiden kykenevän samanlaiseen sitoutumiseen kuin mihin itse kykenin.

Perin sitoutumisen mallin isältäni, josta tuli 15-vuotiaana yrittäjä. Hänen aikaisin aamulla alkanut työpäivänsä loppui harvoin viideltä tai kuudelta, vaan jatkui kahdeksaan ja yhdeksään illalla. Viikonloput olivat nekin usein työlle pyhitettyjä. Isäni ei juuri viettänyt lomiakaan. Yhteiskunnallisesti hän teki merkittävän päivätyön, mutta en luokittele sitä aikaa, minkä hän uhrasi politiikalle, miksikään vapaa-ajaksi: se oli siihen maailman aikaan palkatonta talkootyötä, jonka tuloksena syntyivät mm. pitäjään perunatehdas, oppikoulu, naapuripitäjän sairaala... Isäni oli todella monessa mukana. Äitini oli maalaistalon tytär ja jo nuorena päättänyt, ettei emännäksi ryhdy. Hänen mielestään maanviljelijän elämä oli raskasta. Itse olen sen sijaan ajatellut aina, että isäni teki moninkertaisesti sen, mitä hänen maata viljelevat veljensä: aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikosta, niin kesät kuin talvetkin.

Kouluaikana olin laiska
Yhtenä syynä siihen, että opin sitoutumaan kulloinkin tekemääni työhön, on lukihäiriöni. Se ei ole vaikeusasteeltaan kaikista pahin, mutta vaikeutti selviytymistäni ensin koulussa, sitten yliopistossa ja lopulta myös työelämässä. Opin jo varhain, että jos haluan selvitä siitä, mistä muut, minun on venytettävä työpäivääni pitkästi yli virka-ajan.

Kouluaikana en motivoitunut opskeluun: kykyni tuntuivat riittämättömiltä, asettamani päämäärät saavuttamattomilta. Tyypillistä monille oppimisvaikeuksista kärsiville! Lukiossa sentään loksahti jotain paikoilleen. Luultavasti keksin silloin jonkin sortin opiskelustrategiankin, jollaisia kaikki lukihäiriöiset tarvitsevat. Aloin aavistaa, mitä on työstä ja sen tuloksista saatu tyydytys.

Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen lähdin opiskelemaan Sanomalehti Kalevan toimitusjohtajan Aaro Korkeakiven neuvosta. Opinnot edistyivät vain etanan vauhtia. Lainalla eläminen oli 1960-luvulla kuitenkin aikamoinen pilvi opiskelijan taivaalla. Jokin ratkaisu piti keksiä. Opiskellessani kolmatta vuottani yliopistossa hain toimittajan paikkaa Me naiset -lehdestä. Sinne etsittiin kahta toimittajaa: miespuolisen toimitussihteerin lisäksi sellaista, joka olisi kiinnostunut monista naisille tyypillisistä asioista. Minulla oli siihen mennessä liki kymmenen kuukauden kesätoimittajakokemus Kaleva-lehden toimitusharjoittelijana, ja yllätyksekseni pääsin liki sadan hakijan joukosta työpaikkahaastatteluun. Meitä hakijoita tenttasivat päätoimittaja Mary A. Wuorio ja toimitusjohtaja Aatos Erkko. Erkko kysyi minulta, miksi halusin kesken opiskelun töihin. Vastasin: "Vanha hevonen ei opi hyppäämään."

En ollut hakemassa sitä paikkaa, josta lehti-ilmoituksessa kerrottiin, vaan hain itse omassa päässäni kehittelemääni pestiä. Ilmoitin jo kirjallisessa hakemuksessani, että en halunnut kirjoittamaan aiheista, jotka tavallisesti naisia kiinnostavat: en kodinhoidosta. en käsitöistä, en kukkien- tai kokolattiamattojenhoidosta. Ilmeisesti minä viestitin haastattelijoilleni, että valitsisin itse ne aiheet, joihin tarttuisin. Joka tapauksessa kun paikan sain - en kumpaakaan niistä kahdesta, joita ilmoituksella etsiitiin vaan ylimääräisen ekstran paikan - pääsin aika pitkälle määrittelemään työni luonteesta. Myöhemminkin, koko pitkän toimittajan urani ajan, sainkin pääsääntöisesti kirjoittaa ja käsitellä aiheita, jotka itse koin tärkeiksi. En tiedä aavistivatko kaikki esimieheni sen, että ylhäältä annetut aiheet eivät kovin pitkälle minun tapauksessani kantaneet. Aina kun aiheeni esimiehelleni esitin, olin taustoittanut sen jo pitkälle.

Löin laimin lapsiani
Isäni esimerkkiä seuraten jatkoin tavallisesti työtäni viikonloppuisin siitä, mihin perjantai-iltana olin lopettanut. Kirjallisuus jota tarvitsin työssäni,liittyi aihepiiriltään tekemiini ohjelmiin. Kaunokirjallisuuteen en ehtinyt kovin hyvin perehtyä.

Lukeminen on merkinnyt minulle siis aina työtä, työlästä aikaa vievää hommaa. Koska luin hitaasti ja paljon, minulla ei ollut aikaa ns. harrastuksillekaan. Aktiivinen liikkuja minusta tuli vasta eläkkeelle jäätyäni. Vesijuoksen, sauvakävelen ja pyöräilen kuitenkin lähinnä pakon edessä. Kysymys on kunnon säilyttämisestä, joten harrastuksista en taida liikunnan kohdallakaan voida puhua.

Ollessani työelämässä minä en koskaan kilpaillut kollegoiden kanssa samoista jutun/ohjelmien aiheista. Koetin keksiä sellaisia haastateltavia, joihin muut eivät olleet vielä törmänneet, ja sellaisia aiheita, jotka eivät olleet sillä lailla ajankohtaisia, että kaikki kollegat olisivat yhtä aikaa niiden kimpussa. Kirjailija, kääntäjä, filosofi Torsti Lehtinen oli suurelle yleisölle tuiki tuntematon, kun minä hänet ohjelmaani keksin. Niin oli verotuksen ja tulonsiirtojen yhteensovittamista monelta taholta tarkasteleva yliopiston opettaja Pentti Rönkkökin Tampereelta. Sittemmin hän toimi nimekkäistä kansalaisista kootun nälkätyöryhmän asiantuntijajäsenenä. Ihmettelin silloin vuosia sitten - ja ihmettelen yhä - miksi etelän media ei koskaan keksinyt tätä miestä ja päästänyt ääneen.

Työhöni sitoutuneena yksinhuoltajana löin epäilemättä laimin lapsiani, mutta en niin paljon, että he olisivat joutuneet totaalisesti joron jäljille. Kyllä heistä kaikista on tullut veronsa maksavia kansalaisia ja ne jälkeläisistäni, joilla on lapsia, ovat mielestäni kunnostautuneet vanhempina paljon paremmin kuin minä.