Epätarkkuuksia ja suoranaisia virheitä

Jatkan edellisellä kerralla aloittamaani Loppukirin kotisivujen epätarkuuksien ja suoranaisten virheiden korjaamista. Samalla en voi olla ihmettelemättä, miksi ryhtyä kertomaan talon historiasta, jos ei halua - tai osaa - pysyä totuudessa.

Näin Loppukirin kotisivut:
Monet keittiökeskustelut tuottavat hyviä ideoita, mutta poikkeuksellista on, että haavetta aletaan toteuttaa myös käytännössä. Nämä naiset, Anna-Liisa Mikkelä, Marja Dahlström, Terttu Putila ja Anita Wetterstrand perustivat Aktiiviset Seniorit yhdistyksen (15.8.2000) ja ryhtyivät etsimään hankkeelle kiintopistettä, tonttia, jolle yhteisöllinen talo rakennettaisiin.

Vain muutama päivä ennen yhdistyksemme perustamista soitin espoolaiselle ystävälleni Heli Jäderholmille. Hän tiesi jotain senioritalohankkeestamme. Tunsin hänet yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja tiesin rohkeaksi ja ennakkoluulottomaksi naiseksi. Heli oli mielestäni poikkeuksellisen yhteisöllinen ihminen suomalaiseksi, mutta hänen ulkonäöstäään saattoi kuka tahansa päätellä, että hänen suonissaan virtasikin enemmän kuin yksi pisara vierasta verta. Se saattaa selittää hänen luonteestaan monta hyvää ja harvinaista piirrettä. Helin avomiestä Eino Jantusta en tuossa vaiheessa tuntenut hyvin. Pyysin kuitenkin heitä yhdessä tulemaan yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Kysyin myös lupaa ehdottaa heitä hallitukseen, mikäli paikalle ei tulisi riittävästi ihmisiä. Kuten olen aikaisemmin kertonut (blogini xxx) espoolaiset joutuivat hallitukseen kylmiltään.

Terttu Putilalle olin puhunut kokouksen ajankohdasta hyvissä ajoin, mutta vähän ennen tilaisuutta hän yllätyksekseni ilmoitti lähtevänsä Tallinnaan. Hän suostui kuitenkin siihen, että hänet valittaisiin poissaolevana yhdistyksen sihteeriksi. Olin tietysti pettynyt Tertun Tallinnan matkaan. Hankkettamme ajatellen perustavan kokouksen vaihtuminen Viron matkaksi ei luvannut hyvää. Sitoutumista ei viljalti ollut.

Myöskään Loppukiri-kirjassa ei perustajajäsenistä puhuttaessa mainita Heliä ja Einoa. Kaiken lisäksi Loppukiri-kirjassa Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen mainitsevat hankkeen alkuajoilta nimeltä paljon turhempiakin ihmisiä kuin nämä kaksi. Se että Heli ja Eino tulivat kylmiltään yhdistyksen hallitukseen ei eronnut merkittävästi Tertun aktiivisuudesta. Tämä oli ollut toiminnassa mukana siihen asti ainoastaan kahdessa tapaamisessa. Itse asiassa Anita Wetterstrand oli kaikista yhteistyökumppaneistani kaikista virein eli 13 osallistumista kokouksiin ja lobbaamisiin elokuun puoliväliin mennessä. Vastaava luku oli Marja Dahlströmilläkin ainoastaan yhdeksän, minulla 26. Anita lähti innostuneesti tapaamaan virkamiehiä aina kun ehti, mutta mitään taustatyötä hän ei joko halunnut tai osannut tehdä. Hän ei kuitenkaan epäillyt lähteä sellaisiinkaan tapaamisiin, jotka menivät yli tietämyksemme ja myös yli ymmärryksemme.

Säännöt eivät syntyneet
Yksi asia muistuu perustavasta kokouksesta: viisi kuukautta ennen yhdistyksen perustamista eli maaliskuussa 2000 pyysin Marjaa kirjoittamaan säännöt yhdistykselle. Hän ei kuitenkaan koskaan pannut tikkua ristiin asian eteen, ei liioin selittänyt syytä, miksi sääntöluonnosta ei ilmestynyt minun tai muiden nähtäväksi. Muuan päivä ennen perustavaa kokousta minä lopulta muotoilin ne, apunani Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen sääntöluonnos. Niillä pärjäsimme kevääseen 2002 saakka eli liki kaksi vuotta. Silloin sääntöjä ruvettiin jostain syystä hallituksessa ruotimaan ja korjailemaan. Tekevälle sattuu, ajattelin itsekseni. Jos ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Minä nyt olin siihen mennessä tehnyt todella paljon, joukossa virheitäkin.

Neljä naista perusti siis kotisivujen mukaan Aktiiviset Seniorit ja ryhtyi sitten myös etsimään tonttia talolle. Yhdistyksen perustamiseen mennessä olin jo käynyt lukuisten ihmisten luona puhumassa hankkeestamme ja tarpeestamme saada tontti. Yhdistykseemme liityttyään espoolaiset Heli ja Eino olivat monessa mukana, usein myös sellaisissa tilaisuuksiin, joihin Marja Dahlström ei jaksanut/viitsinyt/uskaltanut lähteä. Kirjasin tuon uskaltanut sanankin tuohon siksi, että olen nyt jälkikäteen vakuuttunut, että Marja jättäytyi pois esimerkiksi rakennuttajan kanssa neuvotteluista sen takia, että ei tiennyt asiasta riittävästi. Ei silti, en minäkään tiennyt, mutta halusin osoittaa hankkeeseen sitoutumiseni aktiivisuudellani.

Olisi kiva tietää, yrittikö Marja koskaan saada miestään noihin vaikeisiin neuvotteluihin, joissa jo pelkkä sukupuoli ja iso kokokin olisi ollut plussaa.

Valehtelematta voin sanoa, että minun työpanokseni tontin "etsimisessä" oli moninkertainen verrattuna yhdistyksen muiden jäsenten panokseen. Pohdiskelen nyt, onko noissa Aktiivisten Senioreiden kotisivujen lauseissa enemmän muistivirheitä kuin suoranaisia valheita. Siitä olen kuitenkin varma, että ilman minua hanke ei olisi käynnistynyt. Minun työpanokseni oli ensimmäisinä vuosina ratkaiseva, eikä minun panostani ollut alkumetreillä helppo korvata. Jos olisin silloin tehnyt hankkeen eteen ainoastaan sen mitä muut, mitään Loppukiriä ei olisi vuosikymmeniin syntynyt.

Kaksoissisareni Marja-Leena Salkola, jonka hänenkään nimeä ei Loppukiri-kirjassa mainita, keksi sekä yhdistyksen (AKTIIVISET SENIORIT) että senioritalon (LOPPUKIRI)nimet. Se tapahtui maaliskuussa 2000 Anita Wetterstrandin asunnolla Kalliossa.

Se, ettei Marja Dahlström osaa kertoa totuutta Loppukiri-hankkeen alkuvaiheista, paljastaa sen että hän on elänyt noinä viikkoina ja kuukausina aivan toisessa todellisuudessa kuin minä. Mutta taloideahan olikin ensi sijaisesti minun. Muistan kuinka Marja kerran sanoi minulle, ettei hän osaa olla sellainen terrieri kuin minä. Siihen minä: "Jos minä olen räksyttävä terrieri, sinä olet puudeli." Sanailumme ei ollut mitään riitelyä, kunhan irvailimme. Toivoin kuitenkin lauseidenvaihdon - tällaisenkin - avaavan silmiä eli vievän hankettamme eteenpäin.

En muista Marjan ja minun koskaan riidelleen. En muista liioin riidelleeni Tertunkaan kanssa. Enkä Sirkka Minkkisen kanssa. Kenen kanssa minulla siis oli yhteenottoja? Todella harvojen. Palaan niihin myöhemmin. Käsittääkseni pahinta olikin se, että me emme keskustelleet keskenämme. Yhteisöllisyysmääritelmissä mainitaan kuitenkin aina yhteisön tärkeimmiksi tekijöiksi avoimuus ja vuorovaikutus. Niistä meillä oli pulaa. Puhe oli niin asiapitoista ja pinnallista, että se sai minut keväästä 2001 lähtien vakavasti miettimään, halusinko todella viettää vanhuuteni näiden ihmisten kanssa. Halusinko istua heidän kanssaan saunan lauteilla väkinäisesti keskustellen? Lisäksi minulla oli tunne, että yhdellä jos toisellakin oli luurankoja kaapissa. Tai he itse olivat kaapissa, josta eivät uskaltaneet astua ulos.

Ihmettelin missä oli se Färdknäppenin ihmisten älyllinen kipina, johon olin ohjelmantekomatkallani loppiaisena 2000 törmännyt? Ne ihmiset, joiden kanssa minä vietin kymmenen vuotta sitten laatuaikaa, eivät aikoneet Loppukiriin asumaan. Muutama kyllä maksoi yhdistyksemme jäsenmaksua pelkästä ilosta kannattaa pilottihankettamme. Jotkut olivat suorasanaisesti ilmaisseet heti hankkeen alkumetreillä, etteivät usko suomalaisten kykyyn asua tiiviissä yhteisössä. Historia on myös osoittanut, että vaikka Suomessa on sekä osuustoimintaa että monenlaista yhdistystä, ihmiset eivät yleensä halua omistaa traktoria yhdessä naapureidensa kanssa. Jokainen tahtoo omistaa ikioman traktorin, jolla kyntää. Totta lienee sekin väite, että talkootyö ja yhteisöllisyys istuvat meille parhaiten kriisiaikoina ja pulakausina, siis sota-aikana ja sen jälkeisinä jälleenrakennusvuosina. Mahdollista on sekin, että pelko yksinäisestä vanhuudesta voi laukaista henkilökohtaisen kriisin normaalioloissakin. Se selittäisi yhteisöllisen senioritalon saaman suuren suosion. Ideahan meni kansaan - ja menee kai edelleenkin - kuin veitsi voihin. Rehellisyyden nimissä minun on kuitenkin kerrottava, että Loppukiristä ovat lähteneet ensimmäiset asukkaat muustakin syystä kuin kuoleman kautta.