Kun on kaksonen

Tein Aktiivisten Senioreiden aikana muistiinpanoja, siis jonkinlaista niukkasanaista päiväkirjaa pelkästään oman muistini tueksi. Loppukiri-hanke alkoi ajatuksissani hahmottua viimeistään keväällä 1999, mutta ensimmäiset tapaamiset ideointimielessä järjestin vasta kesällä ja syksyllä samana vuonna. Syksyllä aloitin päiväkirjan pidon. Vuosina 1999-2002 tapasin senioritalon merkeissä noin 200 virkamiestä ja poliitikkoa. Ohitseni kulki kiihtyvällä vauhdilla ihmisvirta, uusia tuttavuuksia uusine ajatuksineen. Jo pelkästään puhelinnumeroiden ja osoitteidenkin takia oli syytä kirjata tapaamiset ja tapahtumia muistiin. Pelkän numeron puhelinkansioon merkitseminen ei riittänyt.

Kevään 2002 aikana Eila Puotila rupesi himoitsemaan muistiinpanojani yhdistyksen käyttöön. Jossakin vaiheessa olin sivumennen maininnut niiden olemassaolosta, mutta pidin kuitenkin niitä sen verran yksityisluontoisina, että olisin joutunut tekemään aika paljon työtä ennen luovuttamista. Taideteollisen korkeakoulun Media Labista oli jossakin vaiheessa rullut yhteistyökumppanimme ja he olisivat voineet hyödyntää tekstejäni Loppukirin kotisivuja tehdessään. Keväällä 2002 aavistin eroni yhdistyksestä tulevan pian ajankohtaiseksi, joten silloin jo kysyin itseltäni kuinka suureksi seniorit halusivat työpanokseni kasvavan.

Tavallisesti menimme tapaamisiin joukolla, mutta usein olin myös pakotettu lähtemään niihin yksin. Minulla on noiden muistiinpanojeni lisäksi tuolta ajalta matkalaukullinen kopioita lähettämistäni ja saamistani sähköpostiviesteistä.

Olemme kaksoissisareni kanssa identtisiä. Ikäero kymmenen minuuttia. Meitä ovat aina kiinnostaneet samat asiat. Puhumme samoista asioista ystäväpiirillemme toistemme puheista tietämättä, kunnes sitten paljastuu, että olemme pohtineet samoja ongelmia ja kehitelleet samanlaisia ideoita samaan tahtiin - tajuamatta yhteyttä. Aina ei tule selväksi, mikä on idean muna ja mikä kana eli mistä ideoiden kehittely lähti alkuunsa. Eli olitko se sinä vai olinko se minä, joka silloin ja silloin otti puheeksi sen ja sen asian.

Poikkeuksellista telepatiaa
Kaksosten sidoksesta on hyvä esimerkki kouluvuosiltamme. Toinen meistä - en muista kumpi - matkusti Kuusamoon tervehtimään tätiämme. Toinen jäi kotiin Pohjanmaalle. Myöhemmin ilmeni, että olimme samana iltana suurinpiirtein samaan aikaan alkaneet lukea Yrjö Kokon kirjaa Laulujoutsen. Se meistä, joka oli Kuusamossa, löysi tämän kirjan tätimme kirjahyllystä, kotiin jäänyt käveli samana päivänä kirjastoon ja lainasi teoksen sieltä. Yhteensattuma selvisi myöhemmin.

Kaksosten välillä on siis poikkeuksellista telepatiaa. Myös senioritaloidean kehittelyssä se tuli esille. Sen kuitenkin muistan ilman muistiinpanojanikin, että sisareni joka oli Haapavedellä kansalaisopiston rehtorina vuoden loppuun 1998 asti, kertoi sen talven aikana keskustelleensa mm. serkkujemme kanssa vanhusten uudenlaisista asumismalleista. Tämä tapahtui siis kaksi vuotta aikaisemmin kun Marja Dahlström osallistui ensimmäisen kerran sellaiseen tapaamiseen, jonka tarkoituksena oli kehitellä yhteisöllistä senioritaloideaa. Marjan Loppukiri-kirjassa esittämä ajatus, että hän olisi ollut käynnistämässä hanketta, ei pidä paikkaansa.

Kaksosten telepatiakykyä lisää tietysti se, että heillä on yhteinen - etten sanoisi sama - menneisyys. Marja-Leenalla ja minulla oli kokemus äitimme omaishoitajuudesta (blogini 29.1.2010). Toki muillakin sisaruksillamme, jotka äidin hoitorinkiin kuuluivat, oli näkemyksensä ikääntyvien ongelmista, mutta heidän kanssaan vanhuudesta keskusteleminen oli harvinaisempaa. Yhtenä syynä oli tietysti sekin, että me kaksoset olimme sisarusparvemme vanhimmat. Muilla eläköityminen oli vasta vuosien päässä.

Ilman äitimme omaishoitajuutta en olisi koskaan ajautunut Loppukiri-hankkeen käynnistäjäksi. Tuskin olisin ilman tuota useamman vuoden kokemusta edes lähtenyt Tukholman Färdknäppeniin ohjelmantekomatkalle, jota Anita Wetterstrandkuukaudesta toiseen minulle suositti. Minulla ei nimittäin juuri koskaan ollut ohjelman aiheista pulaa.

Yhtä vähän kun olen koskaan halunnut lentoemännäksi, en ole koskaan halunnut kirjoittaa kaunokirjallista kirjaa - paitsi nyt. Blogini synnyttämisessä on omat raskaat rajoitteensa, joten ilmeisesti tiukka asiassa pitäytyminen on saanut minut nyt uneksimaan fiktion kirjoittamisesta.