Kun tammikuussa 2010 rupesin pitkään mietittyäni kirjoittamaan tätä blogiani, en ollut varma mihin se johtaisi. Auttaako ihmistä se, että vaikeista asioista ja ikävistä kokemuksista syntyy kertomus? Toimisiko kirjoittaminen juuri minun tapauksessani terapiana? Aika pian sain huomata, että kirjoittaminen todellakin voi olla terapiaa.
Ihailemani Siri Hustvedt totesi taannoin tv-ohjelmassa, ettei kirjoittaminen aina toimi terapiana. Kirjoittaminen voi kuitenkin olla monella tapaa älyllistä harjoitusta. Kirjoittaessaan ihminen todennäköisesti pyrkii hallitsemaan jotain. Lauseita muodostamalla sirpaleista voi syntyä tyydyttävä kokonaisuus.
Hustvedt on kuitenkin työskennellyt mielenterveysongelmaisten parissa ja huomannut, että kaikki ihmiset eivät välttämättä parane tarinansa kertomisella.
"Yletön avoimuus ei aina ole parasta, mitä kulttuurissamme on tapahtunut", hän sanoo. Ihmisellä voi kuitenkin olla mielensä sopukoissa salaisuuksia, sellaisia persoonallisuuden puolia, joita hän tietoisesti salaa, jopa siinä määrin, että se vahingoittaa paitsi heitä itseään myös muita. Niissä tapauksissa tarinan kertominen voi auttaa - vaikka se joskus tuskallista onkin.
Suosittelen kirjoittamista!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kirjoittaminen voi varmasti olla terapeuttista tai sitten ei. Mutta yhtä oleellista on huomata, että vasta kirjoittamalla oivaltaa, mitä mieltä asioista on - siis mitä ajattelee oikeastaan. Ex-kulttuuriministeri Andersson ainakin on sitä mieltä. Itse olen havainnut myös jotakin vastaavaa. Kirjoittamalla joutuu analysoimaan ja perustelemaan asioita itselleen.
VastaaPoistaEivätkö jo oivallukset sinällään ole terapeuttisia? Jos ajattelu on takkuista eikä johda mihinkään, seurauksena voi olla vain masennus. Ostin muuten Roihuvuoren kyläjuhlien kirppurorimyyjältä Claes Anderssonin "Kaksitoista vuotta poliitikassa" (2000). Ei ollut kallis kirja, vain 50 senttiä. On minulla hyllyssäni mieheltä muitakin kirjoja.
VastaaPoista