Mistähän virheet tulevat historiikkeihin?

Tässä tulee nyt korjauksineen se virheitä vilisevä teksti Pertti Mustosen kirjasta "Kaupungin sielua etsimässä", josta viimeksi kerroin. Kirjoitan teksissä olevat väärät tiedot astetta paksummalla ja oikaisen ne sen jälkeen. Erotan suoran lainauksen kirjasta alussa ja lopussa olevalla viivalla.
------------------------------------------
Loppukiri Arabianrannassa
Asunto-osakeyhtiö Loppukirin eläkeläistalo tuo mieleen sadan vuoden takaisen rakentamisen, jolloin innokkaat yksityiset löivät voimansa yhteen, rakennuttivat talon ja elivät siinä onnellisesti elämänsä loppuun saakka.

Loppukiri-tapauksessa aktiiviset seniorit, lähinnä muutama innokas naishenkilö, kokosivat yhteen samanhenkistä joukkoa ja päättivät rakennuttaa itselleen palvelutalon, siis talon, jossa voivat itse asua ja palvella toisiaan. He lähtivät amatööreinä liikkeelle, ottivat selvää, missä Helsingissä olisi sopivia tontteja. Arabianranta oli tuolloin suunnitteilla ja seniorit tulivat kysymään Pakkalalta ja Sundmanilta.

"Meidän mielestämme ajatus oli hieno. Osoitimme heidät kiinteistövirastoon ja ilmoitimme siellä oleville, että tällaisia henkilöitä oli tulossa hyvän idean kanssa, joten alkakaapa miettiä, olisiko jotain mahdollisuuksia. Yleensähän rakennusliikkeet ja rakennuttajat pyytävät tontteja, ja kiinteistölautakunta poliittisten konstellaatioiden suhteessa jakaa niitä. Normaalitilanteessa tällainen porukka ei ehkä tulisi kyseeseenkään. Eivätkä he tietenkään itse saaneet tonttia. Heidät saatettiin ammattitaitoisen rakennuttajan syliin, tässä tapauksessa Saton.

He hankkivat puuttuvat asukkaat, ja nyt he asuvat siellä hemmetin tyytyväisinä kuin omassa talossaan tilavissa asunnoissa, pariskunnankin vetävissä. Asuntojen lisäksi heillä on valtava ruokasali ja keittiö. Heillä on kerran kuussa lankeavat keittiövuorot, jolloin he joutuvat tekemään koko porukalle ruokaa. Lisäksi on kirjasto ja yläkerrassa valtavan hieno saunaosasto, pieni kuntohuone ja vieläpä, ideana upea, vierasasunto, johon voidaan majoittaa mahdollisia vieraita", Pakkala kertoo. (Pertti Mustonen: Kaupungin sielua etsimässä, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, Tammerprint 2010).
----------------------------
Virheiden oikaisut
Loppukiri ei ole eläkeläistalo. Kun ensimmäisiä kertoja vaihdoin mielipiteitä haaveilemastani yhteisöllisestä senioritalosta, virkamiehet ja muut asiaan vihkiytyneet ilmoittivat taloon pääsyn ala-ikärajaksi 58 vuotta. Kysymys oli suomalaisista lakipykälistä. Tukholman Färdknäppenissä ikä oli alhaisempi. Muutamaa vuotta alhaisemmaksi mekin saimme sen sitten kovalla puhumisella, joten eläkeläistalo on todellakin väärä ilmaus. Talossa asuu vanhoja ihmisiä, mutta myös työelämässä vielä mukana olevia.

Aktiiviset Seniorit on naisvaltainen yhdistys, mutta kyllä sen ensimmäiseen hallitukseen valittiin elokuussa 2000 mies, myöhemmin oli muitakin. Ilmaisu "lähinnä muutama innokas naishenkilö" on tavallaan totta, mutta ei koko totuus. Kun menin itsenäisyyspäivän alla 2000 ensimmäisen kerran tapaamaan projektipäällikkö Mikael Sundmania Kansakoulukadulle, sain seurakseni vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Eila Raikaslehdon. Hän oli yhdistyksemme rivijäsen. Innostuneita me kaksi epäilemättä olimme, mutta meitä oli siis ainoastaan kaksi.

Neljännessä kappaleessa on pari pientä virhettä. Pertti Mustonen kirjoittaa aktiivisten senioreiden asuvan Loppukirissä "hemmetin tyytyväisinä kuin omassa talossaan". Kyllä seniorit asuvat omistusasunnoissaan. Keittiövuorotkaan eivät taida langeta asukkaille kerran kuussa vaan vähän harvemmin. Talossahan asuu sentään noin 70 ihmistä. Loppukiriin rakennettu vierashuone - vaiko kaksi? - tuotti senioreille suunnitteluvaiheessa päänvaivaa. Useampi virkamies ilmoitti, etteivät lakipykälät mahdollista sellaisen/sellaisten rakentamista. Puhumisella ja taivuttelulla päästiin kuitenkin sovintoon.

Kolmas kappale on sitten täyttä palturia. Kuten jo mainitsin Mikael Sundmanin tapaaminen ajoittui itsenäisyyspäivän alle (2000). Olin päivää tai kahta aikaisemmin puhunut puhelimessa myös arkkitehti Pekka Pakkalan kanssa, mutta koska huone, jossa parivaljakko Kansakoulukadulla työskenteli, oli isonpuoleinen, emme Eilan kanssa koskaan kätelleet Pekka Pakkalaa. Sundman ohjasi meidät suoraan ovelta pöydän ääreen. Tarjosi jopa kahvit. Huoneen perälle Pakkala ilmeisesti kuuli keskustelumme. Kerroimme senioritaloideastamme ja kuten olen aikaisemmin useampaankin otteeseen kirjoittanut, intensiivisen keskustelumme päätteeksi Sundman hyppäsi tuoliltaan, meni seinällä olevan kartan luo ja näytti sormellaan Loppukiri-talon nykyistä paikkaa Arabianrannassa ja sanoi: "Tässä on teille tontti." Hän puhui siis preesensissä. (Mm. blogini 24.2.2010 ja 31.5.2010)

Sundman ja Pakkala eivät lähettäneet meitä kiinteistövirastoon, kuten kirja "Kaupungin sielua etsimässä" väittää. Minä olin ensimmäisen kerran tavannut tonttiasiamies Tuomas Kivelän jo liki seitsemän kuukautta aikaisemmin eli maaliskuussa (2000) ja sen jälkeen tapaamisia oli ollut useampia. Lisäksi olin vaihtanut hänen kanssaan sähköpostiviestejä. Keskustelimme etenemisstrategiastamme, mm. meille mahdollisista tonteista eri puolilla Helsinkiä, joita useampaakin paikkaa kävimme vilkaisemassa (blogini 20.3.2010; 31.5.2010; 6.6.2010; 13.6.2010; 30.6.2010; 6.7.2010; 10.12.2010 ).

Sundman ei tavatessamme tiennyt Aktiivisista Senioreista sen enempää kuin mitä minä olin lyhyessä puhelinkeskustelussamme edellisenä päivänä kertonut. Muistaakseni hän aluksi uskoi jopa Eila Raikaslehdonkin olevan minun tavoin Yleisradion toimittaja, mutta kuten olen kertonut Eila oli tehnyt uransa pankissa (mm. blogini 24.2.2010; 13.6.2010 ja 22.6.2010).

Mihin Kivelä ja Höysniemi unohtuivat?
Siinä vaiheessa kun menin tapaamaan Mikael Sundmania, tonttiasiamies Tuomas Kivelä tiesi hankkeestamme jo paljon. Hän oli kärsivällisesti opastanut meitä monessa asiassa. Vielä enemmän kuin Kivelä, meitä oli kuitenkin potkinut eteenpäin suunnittelija Mirja Höysniemi, joka työskenteli Kallion virastotalossa Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksessa. Yhteistyötämme helpotti suuresti se, että nämä kaksi olivat kontaktissa hankkeemme tiimoilta ja pohjustivat usein seuraavaa tapaamistamme toisen kanssa.

Mirja oli kuitenkin se, jonka tapasin kaikista ensimmäiseksi heti Tukholman Färdknäppenistä tultuani. Koska liikuin Loppukirini kanssa vieraalla maaperällä, jouduin menemään hänen luokseen useamman kerran, milloin yksin, milloin jonkun kanssa. Myöhemminkin olemme tavanneet. Niin ikään Mirja kirjoitti tuttavuutemme alkumetreillä minulle ns. hankepaperinkin, koska en sitä itse osannut. Enhän koskaan aikaisemmin ollut rakennuttanut edes leikkimökkiä. Puheenjohtajamme Marja Dahlström ei kuitenkaan koskaan tavannut Mirjaa.

Ennen kuin saimme Loppukirille tontin, jouduimme vuoden vaihteessa 2000-2001 käymään vielä osastopäällikkö Matti Rytkölän luona (blogini 30.6.2010). Tuomas Kivelä petasi tämän käyntimme pitkälle: hän mm. kehoitti menemään miehen luo suurella joukolla, jotta olisimme uskottavia. Kuulin myöhemmin Mikael Sundmanilta, että Rytkölä oli ensimmäisen kerran Aktiivisista Senioreista kuullessaan tunnustanut, ettei koskaan ole kuullut yhdistyksestämme mitään eikä myöskään uskonut meidän saavan mitään aikaseksi. Ei kai se ollut ihme, yhdistyshän oli perustettu vajaa viisi kuukautta aikaisemmin ja jäseniäkin oli vain alun kolmattakymmentä, monet heistä aivan passiivisia.

Menimme Rytkölän luo pienemmällä porukalla kuin mitä Tuomas Kivelä ja minä etukäteen ajattelimme. Puheenjohtajamme Marja Dahlström keskittyi tuohon aikaan taidehistorian tenttiinsä, miehensä Harri oli yhtä passiivinen kuin siihenkin asti, kiitettävästi loppuvuodesta lobbauksiin osallistunut Eila Raikaslehto oli Yhdysvalloissa ja niin edelleen ja niin edelleen. Rytkölän luo tulivat kanssani Heli Jäderholm ja Eino Jantunen Espoosta, sihteerimme Terttu Putila sekä palkaton konsulttimme Reijo Pesonen Saarijärveltä asti (blogini 30.6.2010).

"Kaupungin sielua etsimässä" -kirjan mukaan rakennusliikkeet ja rakennuttajat pyytävät tontteja ja kiinteistölautakunta jakaa niitä poliittisten konstellaatioiden suhteessa. Tontin saadaksemme minä lobbasin yksin kiinteistölautakunnan. En lähettänyt luottamushenkilöille ainoastaan aikaisemmin kirjoittamaani esittelylehtistä, ns. ideologiapaperia, Loppukiristä, vaan otin myös yhteyttä puhelimitse. Koska oli loppuvuosi, luottamusmiesten ja -naisten tavoittaminen puhelimitse oli työlästä. Lautakunta suhtautui kuitenkin ymmärryksellä hankkeeseemme.

Tontti annettiin Aktiivisille Senioreille
Päiväkirjamerkintöjeni mukaan Mikael Sundman korosti minulle, että saamamme tontti on annettu meille, siis Aktiivisille Senioreille, eikä yhdellekään rakennusliikkeelle tai rakennuttajalle. Siis päinvastoin kuin Pertti Mustonen väittää. Tilanteemme oli ilmeisesti aivan uutta Helsingin kaupungin historiassa. Sen kuitenkin ymmärsin vasta myöhemmin. Tuntematta rakennusalaa ja kiinteistöbisnestä minä en kymmenen vuotta sitten pystynyt ymmärtämään miten prosessi kaiken kaikkiaan eteni ja millaiset taustavoimat kentällä jylläsivät. Olin paljosta tietämätön. Nyt jäljestä päin olen kuitenkin tajunnut, että Loppukiri aukaisi monella tapaa uusia portteja ja väyliä helsinkiläiseen kerrostalorakentamiseen, koko rakennuskulttuuriin.

Höttöisessä maastossa ja pahansuovassa ilmapiirissä tarpominen oli minulle kuitenkin liian raskasta. Ei ihme, että kärsin lopulta pahasta uupumuksesta ja loppuunpalamisesta. Se näkyi selvästi, se ei voinut olla salaisuus. Kuitenkin vain yksi seniori, Anna Pirkola, josta jossakin vaiheessa tuli yhdistyksen puheenjohtajakin, otti sen puheeksi kahden kesken. Anna oli havainnon tehdessään pelkkä passivinen rivijäsen, mutta muutti käytöstään silmien auettua. Voimieni vähetessä minun kimppuuni käyminen oli viikko viikolta helpompaa. Useampi kuin yksi halusi saappaisiini, ainakin Sirkka Minkkinen, kollegani Yleisradiosta (blogini 7.7.2010). Uusien jäsenten mukana oli kuvioihin tullut vääränlaista vallanhimoa ja häikäilemättömyyttä. Kohtaloni oli sinetöity.

Lause, jonka mukaan Aktiiviset Seniorit olisi saatettu virkamiesten toimesta ammattitaitoisen rakennuttajan (Saton) syliin, ei ole totta. Jokainen, joka seurasi nimenomaan minun tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni tässä rakennushankkeessa vv.2000-2002 tietää, että vastustin loppuun asti Saton valintaa rakennuttajaksi. Minä en pitänyt siitä, että Sato tuli rakennuttajaksi ikään kuin keittiön kautta (blogini 6.6.2010) ja ilmaisin sen selvästi. Paitsi että näin yhtä sun toista omilla silmillänikin, monet virkamiehet ja poliitikot kehoittivat olemaan varovaisia rakennuttajaa valittaessa. Monet mainitsivat Saton nimen suoraankin. Siinä vaiheessa kun talo oli jo valmis Mikael Sundman tunnusti minulle olleensa huolissaan meistä (mm. blogini 14.3.2010). Hallituksen jäsenille en näitä varottavia viestejä kuitenkaan saanut menemään perille. Aktiivisissa Senioreissa muodostui ryhmä, joka halusi syrjäyttää minut. Se ei tapahtunut hienotunteisesti.

Pertti Mustosen tekstiä vasten kysynkin: mikä on totuus Loppukirin synnystä ja rakennuttamisesta, siis historiasta, totuus virkamiesten mahdollisesta poliittistesta pelistä, johon Mustonenkin - vaiko Pekka Pakkala? - viittaa.

En kadu
En asu Loppukirissä. En ole kuitenkaan hetkeäkään katunut sitä, että en asu Arabianrannassa vaan ihanassa Roihuvuoressa, joka on leimallisesti yhteisöllinen. Voin täällä paljon paremmin kuin kymmenen vuotta sitten Loppukiriä "rakentaessani". En ole katunut sitäkään, että tein tuhansia työtunteja yhteisöllisen senioritalon hyväksi juuri minkäänlaista korvausta saamatta. Poikani sai juuri demokratiapalkinnon neljä vuotta kestäneestä vapaaehtoistyöstä Roihuvuoren hyväksi (HS 23.11.2011; Ykkösen AamuTV 28.11.2011), aloitteentekijänä oli toimittaja Johanna Aydemir Roihuvuori-Seurasta. Minäkin olisin mielelläni ottanut palkinnon, jonka saamiseen nimenomaan yhteistyökumppanini - mm. Marja Dahlström, Sirkka Minkkinen, Terttu Putila, Kaarina Hughes jne - olisivat vaikuttaneet. Pari palkintoa tosin sain, mutta niitä eivät Aktiivisten Senioreiden hallituksessa istuneet hankkineet, päinvastoin yrittivät estää. Molempien palkintojen saamisessa oli keskeisenä henkilönä kollegani Eija Pulkkinen, joka edelleen jaksaa kertoa minulle Arabianrannan "saavutuksestani".

On ollut ilo seurata, miten poikani demokratiapalkinto on otettu täällä Roihuvuoressa vastaan, mm. näkyvästi sähköisessä mediassa kiitellen sekä - onnistuneesti juhlien. Muutaman päivän päästä valtiovalta presidentti Tarja Halosen johdolla juhlistaa viittä palkinnon saajaa. Voittajat valittiin liki 500 ehdokkaasta. Poikani on heistä ainoa helsinkiläinen. Minun palkinnoistani ei yhdistyksessä puhuttu - paitsi lehdistö Vuoden asuntovaikuttaja -tittelistäni. Siihen olin tähdännytkin: Aktiivisista Senioreista oli siihen mennessä kirjoitettu ja puhuttu mediassa niin paljon, että alkuvuodesta 2002 aihe ei enää kiinnostanut. Yhdistys tarvitsi kuitenkin edelleen julkisuutta. Aktiiviset seniorit piti saada taas keskiöön. Olihan Raha-automaattiyhdistyksenkin pää vielä kääntämättä. Rahaa olisi yhteistiloihin tarvittu, jotta muutkin kuin varakkain kärki jäsenistä olisi päässyt taloon.

Mutta onhan ollut kiva kuulla useilta tuntemattomilta vastaantulijoilta, että olen ollut Loppukiriä käynnistäessäni aikaani edellä ja että ilman minua nykyiset uudet tuulet Helsingin rakentamisessa eivät puhaltaisi nykyisellä tavalla. Maailma menee eteenpäin. Eniten suren sitä, että yhteistyökumppaneikseni Aktiivisiin Senioreihin hakeutui muutamia sellaisia yksinäisiä ihmisiä, jotka hinnalla millä hyvänsä runnoivat syrjään muita - ei yksin minua - saadakseen itselleen turvallisen vanhuuden yhteisöllisessä senioritalossa.

Arkkitehti Kirsti Sivénin piirtämä Loppukiri on varmasti ansiokasta arkkitehtuuria, mutta niin on minun nykyinen kotitalonikin Roihuvuoressa. Sen suunnitteli 1950-luvulla Hilding Ekelund, mies jonka ansiot suomalaisen arkiasumisen arkkitehtuurissa ovat suuremmat kuin yhdenkään toisen arkkitehdin. Kiertäessäni äsken Amos Anderssonin museossa tutustumassa Hilding ja Ragnar Ekelundin elämäntyöhön huomasin ajatelevani, että taisi Hildingiltäkin valua ansiot toisten laareihin. Tosiasia kuitenkin on, että hän on ollut Helsingin kaupunginarkkitehdeista ehdottomasti merkittävin.