Valovoimainen Heli Jäderholm on poissa

Tapasin Heli Jäderholmin ensimmäisen kerran 1970-luvun alussa. Verkkokalvolleni on piirtynyt kuva eksoottisen tummasta naisesta maalaamassa pulpettia Kruunuhaan valmistavassa koulussa. Kunnostimme luokkahuonetta talkoilla. Helin hiuksissa ja vaatteissa oli maalia. Meidän molempen esikoiset - Helin poika Harri ja minun tyttäreni - olivat aloittaneet edellisenä syksynä opiskelun tässä yksityiskoulussa, jonka Arvo Ylpön sisar oli aikoinaan perustanut. Harri tuli kouluun Mankkaalta varmistaakseen seuraavana keväänä oppikouluun pääsyn. Minä olin työntänyt tyttäreni yksityiskouluun, koska pidin koulun aloittamista kuusivuotiaana parempana ratkaisuna kuin kadulla maleksimista. Yksinhuoltajana pidin nimittäin pienempänä pahana myöhemmin mahdollisesti tapahtuvaa luokallejäämistä kuin talomme nurkilla pyörivää nuorisojengiä.

En muista tapasimmeko Kruunuhaan valmistavassa koulussa myöhemmin. Pari vuotta myöhemmin tapasimme joka tapauksessa Mannerheimintiellä. Olin poikkeuksellisesti lähtenyt ruokatunnilla työpaikaltani - ja yhtäkkiä Heli seisoi edessäni. Kaipa me menimme kahville - ja siitä se alkoi: elämän mittainen ystävyys. Varmaan Heli oli minua aktiivisempi: hän oli mestari solmimaan ystävyyssuhteita ja hän todella teki paljon näiden suhteiden eteen ja ystäviensä puolesta. Kukaan muu ei ole tutustuttanut minua niin moneen ihmiseen kuin hän. Useista Helin tutuista tuli nimittäin minunkin tuttavia, ystävistä ystäviä. Kun oli kyse ystävistä, Heli oli todella antelias: hän jakoi nekin minun - kuten monien muidenkin - kanssa.

Aloitettuani Yleisradiossa 1977 haastattelin Heliä useampaan radio-ohjelmaani. Monesta hänen luonaan tapaamastani naisesta sain myös jutunjuurta ohjelmiini. Vastaavasti minä ohjasin ystäviäni ja työtovereitani Helin kauppaan Tapiolaan.

Suonissa virtasi liikenaisen veri
Ihmisiä on kahdenlaisia: kun heität ilmaan idean, toiset tarttuvat siihen oitis ja jatkavat idean kehittelyä, toiset taas alkavat ampua ideaa alas. Heli oli luonteeltaan valoisa ja hän tarttui haasteisiin, vaikeisiinkin. Hän oli myös liikkeissään nopea. Seurasin läheltä hänen siirtymistään kotiäidista työelämään, lopulta yrittäjäksi. Alun alkaen Heli ilmoitti minulle haaveilevansa kioskin pitämisestä. Hän sanoi voivansa myydä mitä vain, kunhan löytäisi kioskin. Hän halusi yrittäjäksi, suonissa virtasi liikenaisen veri.

Tähyillessään sopivaa kioskia, kohtalo puuttui peliin: Mankkaalla asuva Heli kuuli Tapiolassa myynnissä olevasta lanka- tai tekstiilikaupasta. Kauan ei Helin nokka tohissut, kun hän jo myi menestyksellä naisten vaatteita ja asusteita Louhen Asusteessaan Louhentorilla. Liike oli paljon isompi kuin yksikään kioski olisi ollut ja Helin myymät tuotteet hyvällä maulla valittuja. Kaupasta muodostui tärkeä paikka Helin ystäville. Naiselle, jolta kaikki tapahtui nopeasti, kaupassa pidetyistä pikkujouluistakin tuli onnistuneita markkinointitapahtumia.

Heli oli käytännön ihminen, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Koulutus ei ollut pilannut tätä luonnonlahjakkuutta. Monen ikäpolveensa kuuluvan tavoin Heli ei ollut saanut lapsena ja nuorena mitään ilmaiseksi, joten hänen oli rakennettava itse oma elämänsä. Koska hän ei pelännyt suuriakaan haasteita, hänen elämästään muodostui vaiherikas ja antoisa. Siitä riitti väriä muidenkin elämään, myös minun.

Kuten sanottu haastattelin Heliä useampaan radio-ohjelmaan. Moni-osaisessa ohjelmasarjassani "Kun minä kotoani läksin" Heli palasi muistoissaan lapsuutensa maalaismaisemaan. Hän totesi kulkeneensa pitkän matkan karjalohjalaisen kartanon pikkupiiasta Louhen Asusteen yrittäjäksi. Helin asiakkaiksi hakeutuivat myös monet kuuluisuudet, joista osa tuli kaukaakin. Kirjailija Helvi Hämäläinen tuli kuitenkin läheltä. Hän piipahti usein Helin kauppaan - vain piristyäkseen. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ihmiset jakautuvat siinäkin suhteessa kahteen kastiin, että toisilta saat voimaa ja energiaa, toiset riistävät sitä sinulta. Heli nimenomaan voimaannutti ystäviään (blogini 2.4.2010).

Radio-ohjelmassani "Kun minä kotoani läksin" Heli tarkasteli elämäänsä mm. niiden sänkyjen kautta, joissa oli elämänsä varrella nukkunut: lapsena hän näki unia vaatimattomalla olkipatjalla, haastatteluhetkellä hän pohti, ostaako vesisängyn.

Toinen radio-ohjelmani, jonka onnistumiseen Heli merkittävästi vaikutti, kertoi muutoksesta. "Muutos" käsitteli yksilöiden elämässä tapahtuneita rohkeita valintoja - etten sanoisi hyppyjä tuntemattomaan. Heli muisteli aikaa, jolloin hän kypsässä keski-iässä hyppäsi vaativaan yrittäjän rooliinsa - ilman koulutusta ja ilman alan aikaisempaa kokemusta.

Kuten olen useamman kerran maininnut, Heli liittyi avopuolisonsa Eino Jantusen kanssa lähes kylmiltään Aktiivisiin Senioreihin (mm. blogini 28.3.2010). Pyysin heidät yhdistyksen perustavaan kokoukseen ja ensitöikseni kysyin, tulisivatko he hallitukseenkin - jos kaikki hankkeesta kiinnostuksensa ilmaisseet eivät ilmestyisi kokoukseen. Saattoi itseni kannalta olla tyhmää potkaista senioritalohanke niin nopeasti pystyyn, mutta toisaalta tiesin, että en jaksaisi kauan kiskoa ihmisiä perässäni ilman konkreettisia tuloksia. Yhdistys piti siis perustaa loppukesästä 2000, tonttia oli anottu - ts. minä olin anonut - jo kaksi kuukautta aikaisemmin (blogini 16.1.2010 ja 13.6.2010), hanketta piti lobata jatkuvasti... Syy lobbausrulettiin oli yksinkertaisesti siinä, että en voinut tietää, minkä oven takaa hankkeen vilpittömimmät tukijat ilmestyisivät. Meistä ja meidän ideoista ja ponnisteluista hyötyjiä kyllä riitti.

Heli oli loistava emäntä
Ilman Heliä ja Einoa yhdistystämme ei olisi voitu perustaa elokuussa 2000. Jos yhdistystä ei olisi perustettu silloin, olisiko perustettu lainkaan? Epäilen(blogini 28.3.2010). Aktiiviset Seniorit velvoitti - ainakin minua. Mitä pitemmälle syksy jatkui, sitä enemmän konkreettisia virstanpylväitä nuori yhdistyksemme ohitti. Useamman kerran Heli ja Eino jaksoivat lähteä paitsi lobbaamaan (mm. blogini 30.6.2010) myös tutustumaan Loppukirin kannalta tärkeisiin kohteisiin, silloinkin kun puheenjohtajalla Marja Dahlströmillä ei ollut aikaa eikä halua. Pari tapausta muistan selvästi.

Olin keväällä 2000 tehnyt ohjelman yhteisöasumisesta ja törmännyt mm. Vallilassa asuvaan Helsingin kaupungin virkamieheen, joka oli yhteisöasuja. Hilkka Kuusinen kutsui meidät perjantai-iltana tutustumaan yhteisöönsä, tarjosi jopa saunomisen mahdollisuuttakin. Viimeksi mainitusta kieltäydyimme, mutta mukanamme viemiemme viinipullon, juuston ja parin keksipaketin avulla nimenomaan Heli loihti hetkessä lyhyet illanistujaiset paikalla olijoille. Kun me muut vielä mietimme, miten ilta järjestää, Heli oli täydessä touhussa pöytää kattamassa. Aktiivisista Senioreista meitä kuitenkin oli Vallilassa mukana Helin, Einon ja minun lisäksi vain Anita Wetterstrand. Heli ja Eino noutivat minut työpäivän päätteeksi Yleisradiosta. Se ei ollut ainoa kerta kun he tarjosivat autokyytiä. Dahlströmien autossa en sen sijaan istunut koskaan, Tertunkin vain pari kertaa.

Kun Heli toukokuussa 2001 täytti suuren ystäväjoukon ympäröimänä pyöreitä vuosia, Marja Dahlström ei tullut juhliin mukaan. Se olisi kuitenkin ollut kaunis ele ja lisännyt yhteishenkeä yhdistyksessä. Marja oli sentään puheenjohtajamme.

Mieleenpainuvaa mökkeilyä
Lukuisat olivat ne kesämökit, joille Helin vieraanvaraisuuden ja järjestelykyvyn ansiosta pääsin joukon jatkona mukaan. Yhdestä kesämökkiviikosta Karjalassa muistan naistentanssit läheisessä kaupungissa, paremmin kuitenkin rantasaunan ja Helin voitelemat suuret valkosipulileivät. Kuuluimme Valkosipuliseuraankin.

Pitihän minunkin tehdä vastaavia vetoja. En voinut aina mennä valmiille. Niinpä sitten ylili kolmekymmentä vuotta sitten aktivoiduinkin järjestämään akkaporukalle - johon Heli ja minä siis kuuluimme - Savonlinnan seudulla mökkilomia. Vuokrasin kaksi korkeatasoista - lähinnä saksalaisia turisteja ajatellen rakennettua - mökkiä ja varasin suuren määrän ooppera- ja konserttilippuja. Heli oli Savonlinnassa aina mukana, kuten oli karjalaissyntyinen äidinkielenopettaja Suoma Jantunenkin, jonka niin ikään sain mukaan Aktiivisiin Senioreihin (blogini mm. 28.3.2010).

Oli helppoa olla Helin ystävä. Häntä ei tarvinnut kiskoa perässään, päinvastoin hän pisti vauhtia muihinkin. Syksyllä 2000 Aktiiviset Seniorit teki ensimmäisen vierailunsa Tukholman Färdknäppeniin. Matkalle lähtö viivästyi, koska Anita Wetterstrand tunaroi matkalippujen varaamisessa. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Heli ikävän tosiasian selvittyä hallituksen kokouksessa pomppasi mitään sanomatta pöydän äärestä ja meni huoneen seinällä olevan lankapuhelimen luo ja selvitti vajaassa kymmenessä minuutissa laivalippusotkun. Matkaa jouduimme siirtämään noin kuukaudella (blogini 26.10.2010). Anitan rike rikkoi luottamukseni senioreihin: en koskaan enää täysin luottanut yhteistyökumppaneihini, joita en kunnolla tuntenut.

Kun täytin viisikymmentä, vähän päälle parikymppiset lapseni halusivat ilahduttaa minua kolmen viikon etelän lomalla. Pyysin Heliä seurakseni Kreikkaan. Hetkeäkään miettimättä Heli lupautui mukaan. Aikaisin lähtöaamuna Heli tuli poikansa Harrin kanssa noutamaan minua lentokentälle. Seikkailu saattoi alkaa. Ja se oli todellinen loma.

Nyt Heli on poissa. Tuntuu tyhjältä. Viimeiseen tervehdykseen kirjoitin ainoastaan yhden lauseen: "Pitkään/ valo viipyy/ muistojemme yllä."

Niin - se oli se Helissä oleva valo, jonka vain harvat saavat syntymälahjanaan. Valitettavasti liian harvat aktiiviset seniorit löysivät sen. August Strindbergin sanoin: on sääli ihmistä.