Miten tieto kansalaisten ideoista leviää?

Lobatessamme virkamiehiä, poliitikkoja ym. emme tietystikään aina voineet etukäteen aavistaa, mitä helsinkiläiset päättäjät Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä tiesivät - vai tiesivätkö mitään. Minä olin alkuaikoina aktiivisista senioreista se, joka pääsääntöisesti otin näihin ihmisiin ensin yhteyttä. Säästin siten omaa aikaani. Toisen asialle paneminen olisi vaatinut oman taustatyönsä. Minulla oli myös kokemusta siitä, etteivät kaikki olleet niin oma-aloitteisia ja aktiivisia kuin tällaisessa hankkeessa piti olla. Keväällä 2000 Marja Dahlström sai tehtäväkseen laatia perustettavana olevalle yhdistyksellemme säännöt. Koskaan hän ei niitä tehnyt, vaan työ jäi minulle. Vuosi myöhemmin meille oli useampi ihminen vihjaissut Eija Lehmusoksasta, rakennusalan konsultista, joka oli kuulemme hyvä. Kehoitin silloista rakennustyöryhmän vetäjää Eila Raikaslehtoa etsimään naisen käsiinsä, koska minä en yksinkertaisesti ehtinyt. Eila, vaikka ei enää ollut työelämässä mukana kuten minä, ei kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Muutamien viikkojen - vaiko kukausien - jälkeen törmäsin kuitenkin Eijaan sattumalta seminaarissa, jossa olin puhumassa Loppukiristä. Eijasta tulikin sitten Aktiivisten Senioreiden konsultti loppuvuodesta 2001.

Pienemmätkään senioreille esittämäni avunpyynnöt eivät aina menneet perille. Muistiinpanojeni mukaan niinkin aikaisin kuin kevättalvella 2000 pohdiskelin jo, motivoituisivatko hankkeeseen mukaan tulleet minun laillani raavaaseen työhön. Olivatko he valmiita esimerkiksi ottamaan selvää vanhusten asumisesta ja siihen liittyvistä uusista innovaatioista? Monille mökkeily ja ulkomaanmatkat merkitsivät paljon. Jäisinkö yksin?

Ehkä tällaisten ongelmien syynä oli yksinkertaisesti se, että minulla ei ollut joukoissani riittävästi arvovaltaa. En ole johtajatyyppiä. Joskus toivoin, että olisin ollut mies. Ystävälleni totesin kerran, että ulkoiset vallanmerkit voisivat helpottaa päämäärään pääsemisessä. Toki minulla oli avuja, jotka monelta puuttuvat, mutta ne eivät riittäneet kantamaan niin tuulisella paikalla missä noina vuosina seisoin.

Kun pyrimme jonkun poliitikon, virkamiehen tai tutkijan puheille, kerroin tietysti puhelimessa alustavasti senioritalohankkeestamme. Vähemmän oli sellaisia ihmisiä, joita lähestyin kirjeitse. Kaikki ne, joihin otin kontaktia, eivät kuitenkaan vaivautuneet vastaamaan, eivät edes ne, joilla oli sihteeri oikeana kätenään. Selvimmin on mieleeni näistä jäänyt Pekka Sauri, vihreä poliitikko, joka asusti jo silloin vallan kammareissa, mutta otti iltaisin vastaan mielenterveysongelmaisten soittoja Yleisradion yöohjelmassa.
Hänen vaikenemisensä kummastutti minua, koska hänen täytyi kirjeeni saatuaan tietää taustani. Olimme tavallaan kollegoita. Silloin tällöin noinakin aikoina ohitimme joskus toisemme Yleisradion käytävillä.

Olisin kuvitellut, että sellaisessa asemassa oleva vihreä kuin Pekka Sauri oli - ja on - olisi myös ollut kiinostunut Loppukirin luonteesta, esimerkiksi talon tarjoamista mahdollisuuksista säästää kaupungin menoissa. Kävin syyskuussa 2001 sosiaalivirastossa tapaamassa Kristiina Takalaa ja Pirjo Tolkkia, jotka pyynnöstäni olivat laskenneet, kuinka paljon Loppukirin yhteisruokailu säästäisi kaupungin menoja, jos ei tarvitsisi turvautua elämän loppusuoralla kaupungin järjestämään ruokahuoltoon. Kaupunkihan subventoi vanhusten ateriapalvelua (15 mk/ateria). Naiset laskivat, että jos talossa asuisi 25 yli 75 vuotiasta, jotka yhteisön ansiosta selviäisivät ilman kotiavustajaa ja ateriapalvelua, säästö olisi vuodessa 300.000 markkaa. Se että summa ei ollut pieni, ei ollut minulle yllätys. Loppukirin kaltaisessa talossa asuminenhan pitkittää laitokseen/sairaalaan joutumista. Myös aktivoiva elämäntyyli mahdollistaa joskus sen, että ihminen kuolee ns. saappaat jalassa eikä siten elämänsä loppusuoralla tarvitse ollenkaan kallista laitoshoitoa.

Ihmisvirta kulki ohitseni
Kuten olen sanonut tapasin alun kolmattasataa senioriasumisesta kiinnostunutta suomalaista vuosina 2000-2002. Ihmisvirta ei ollut pieni. Sain kritiikkiä näistä tapaamisista. Arvostelun sanoiksi pukenut Pirkko Tarvainen (blogini 10.1.2012) ei itse ollut monessa tapaamisessa mukana, eivätkä olleet monet muutkaan. Valitettavasti ihmiset osallistuivat hyvin eri tavalla niihin talkoisiin, joiden tarkoituksena oli kuitenkin synnyttää merkittävä senioritalopilotti Suomeen.

Edellisessä blogissani kerroin elokuussa 2001 tapahtuneesta Helsingin kaupungin kehittämisyksikön johtajan Jussi Kauton luona käynnistäni. Yllättäen hän näytti minulle paperia, jonka kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti toimittanut Raha-automaattiyhdistykselle. Tarkoitus oli, että saisimme yhteisöllisen senioritalon yhteistiloihin avustusta. Noita yhteistiloja oli tarkoitus rakentaa noin 10 % koko talon neliömäärästä. Suosituskirjeen oli kirjoittanut Kristiina Takala, toinen niistä naisista, jotka tapasin kuukausi myöhemmin syyskuun puolessa välissä 2001 halutessani säästölaskelmia.

Tukea emme RAY:lta koskaan saaneet, mutta tuon suosituksen olemassaolo panee minut nyt miettimään, miten tieto yleensä suunnittelemastamme senioritalohankkeesta kulki ihmiseltä toiselle. Ketkä lobbaamamme henkilöt olivat aktiivisimpia kertomaan meistä muillekin? Kuka kertoi kenellekin? Kun pohdiskelen asiaa vielä pitemmälle, kysyn kuinka monta ihmistä aktiivisten senioreiden piti tavata, että yksi ns. oma-aloitteinen suositus syntyi.

Muistan jo kesältä 2000 tavanneeni ihmisiä, jotka sanoivat kuulleensa hankkeestamme. Ensimmäinen lehti ja ensimmäinen radiokanava kertoivat kuitenkin Aktiivisista Senioreista vasta tammikuussa 2001, kun olimme jo saaneet lupauksen Arabianrannan hitas-tontista (blogini xxxx). Mistä he siis kuulivat asiasta? Kuka kertoi?

Kerroin edellisellä kerralla asuntovaikuttajaksi valinnastani alkuvuodesta 2002. Sain virallista tunnustusta ja kiitosta samoihin aikoihin toiseltakin taholta.

Kesäkuun lopussa 2001 lähdin Eija Pulkkisen kanssa tapaamaan Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamiestä Lasse Ristikalliota. Saimme pöydän ääressä istuessamme muutamia vinkkejä, joiden anti oli pieni. Ristikallio pahoitteli sitä: "En minä nyt mitenkään pysty teitä auttamaan." Hän tarkoitti sitä, ettei heillä ollut millään momentilla rahaa, jota olisivat voineet meille antaa. Ennen huoneesta poistumistamme hän kuitenkin yhtäkkiä piristyi ja totesi: "Mutta onhan meillä muutaman vuoden välein ideakilpailu suomalaisille. Hakeminen on nyt ajankohtaista. Katsokaapa näitä papereita." Hyllystä löytyivät hakemuspaperit, joita ulos päästyämme aloimme Eijan kanssa tutkia.