Puheenjohtajan vaihdos on riski

Alkuvuosi 2002 oli Aktiivisissa Senioreissa ahdistavaa aikaa. Aioin ensin kirjoittaa tuohon lauseeseen laatusanaksi masentavan, mutta se on aivan liian lievä ilmaus kuvaamaan tuota ajanjaksoa elämässäni. Ahdistavaa se oli!

En tiedä, kuinka suuri merkitys tunneilmastolle oli puheenjohtajan vaihdoksella. Kaarina Hughes oli valittu tehtävään jo syksyllä 2001, mutta kuukausien ulkomaanmatkan takia hän astui remmiin vasta tammikuun puolessa välissä. Monia tapaamisia ja tehtäviä oli siirretty häntä odotellessa ja nyt ne ryöpsähtivät päälle kuin yliajava juna.

Olin itse ehdottanut puheenjohtajaksi Kaarinaa - monien jäsenten ehdottaessa muutamia muita. Turhaan. Tunkua puheenjohtajaksi ei ollut. Minunkaan ehdokaslistalla Kaarina ei ollut ensimmäisenä. Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki kieltäytyneet olivat viisaita. Tehtävä, hyvin hoidettuna, ei ollut helppo. Se olisi vaatinut paitsi kokemusta, myös sosiaalista lahjakkuutta. Eikä karismakaan olisi tehnyt pahaa.

Ilmeistä on, että pienellä joukolla perustetussa, mutta nopeasti kasvavassa yhdistyksessä puheenjohtajan vaihdos on aina riski. Valtaosa Aktiivisten Senioreiden jäsenistöstä oli Marja Dahlströmille ja minullekin vielä syksyllä 2001 täysin tuntematon. Kuukausikokoukset eivät olleet lähentäneet jäseniä toivotulla tavalla. Lähtiessäni keväällä 2001 ulkomaille nukkumaan väsymystäni pyysin Terttu Putilaa, silloista sihteeriämme, kutsumaan koolle pienen porukan sellaisia jäseniä, joilla oli internetyhteys. Hän unohti kuitenkin lähettää kutsut. Koska kesä oli kynnyksellä, tutustumisyritykset siirtyivät loppukesään ja syksyyn. LOkakuuhun mennessä olin tutustunut todella harvaan yhdistyksen uuteen jäseneen. Kun vuosikokous tuli ja yhdistykselle olisi pitänyt valita uusi puheenjohtaja ja uusi edellistä toimivampi hallitus, seinä tuntui olevan vastassa.

Väitän, etteivät toiseenkaan hallitukseen valitut ehtineet tutustua toisiinsa kunnolla sinä aikana, kun minä olin vielä yhdistyksessä mukana.

Kaarina Hughesin toiminta puheenjohtajana ei ollut ongelmatonta. Jos minulla olisi ollut syksyllä 2001 kaukoputki, jolla nähdä tulevaisuuteen, en kuuna kullan valkeana olisi uskaltanut ehdottaa Kaarinaa puheenjohtajaksi. En voinut kuvitella, että uusi puheenjohtaja aloittaa tehtävässä tutustumatta perusteellisesti yhdistyksen historiaan ja hallituksen jäseniin. Kaarinan ollessa vielä Brittein saarilla pidin itsestään selvänä, että hän tarvitsee puheenjohtajana kunnon sisäänajon. Hänethän valittiin tehtävään hallituksen ulkopuolelta. Ajattelin, että hän istuu muutaman tunnin edellisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ja minun seurassani ja kartoitamme tilannetta. Käymme silloin yksityiskohtaisesti läpi historiamme, josta saatoimme jo silloin sanoa, että se oli jonkinlainen menestystarina. Yhdistyksen toiminnan solmukohdat olisi ollut syytä käydä läpi, aukaista mikä oli aukaistavissa, samoin priorisoida monet tehtävät.

Kaarinan, Marjan ja minun tapaamista ei kuitenkaan koskaan järjestetty. Kun ehdotin sitä Kaarinalle tammikuussa 2002 oli kuin olisin puhunut seinille. Oliko jonkinlainen varoittava signaali sekin, ettei Kaarina ollut kirjoittanut minulle yhtään kirjettä Skotlannista, vaikka Helsingissä häntä odotti todella vaativa työkenttä. Saiko kukaan muukaan hallituksen jäsen postia häneltä? Nyt vuosia myöhemmin kysyn, voiko sellainen puheenjohtaja olla sydämestään sitoutunut hankkeeseen, joka ei keskustele tulevasta tehtävästään ennen sen vastaanottamista. Uusi puheenjohtajamme ei siis halunnut itselleen minkäänlaista perehdyttämistä, jollainen on ainakin työelämässä nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Maailman helpoin tapa kiusata
Kaarina Hughesin aloitettua puheenjohtajana minulle selvisi muutamassa päivässä, että minut oltiin sivuuttamassa, siirtämässä syrjään. Marjan ollessa puheenjohtajana tein varapuheenjohtajana paljon sellaisia tehtäviä, jotka hänkin olisi voinut tehdä. Mutta hän ei halunnut. Tai ei osannut. Tai hän vain halusi päästä mahdollisimman vähällä. Varapuheenjohtajan nimikkeelläni ei ollut nyt mitään merkitystä jos asemani haluttiin torpedoida. Nyt vasta minulle selvisi kuinka helppoa on syrjäyttää toinen katkaisemalla tiedon/postin kulku, jättää kertomatta tapahtumista ja suunnitelmista. Tämä maailman helpoin tapa kiusata toista otettiin minunkin kohdallani käyttöön.

Minun asemani yhdistyksessä oli ollut alusta lähtien vankka siitä yksinkertaisesta syystä, että minä tein ylivoimaisesti eniten niitä tehtäviä, joiden ansiosta Aktiiviset Seniorit lähti alkuun ja käynnistyi projektiksi. Minun päässäni syntyi merkittävä osa niistä ideoista, jotka kannattelivat uutta hanketta. Minä hoidin ulkoisen tiedottamisen. Lähes kaikki, jotka halusivat ottaa yhteyttä yhdistykseen, ottivat yhteyttä minuun. Monille yhteyden ottaneille Loppukiri oli sama kuin minä. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisin tarvinnut rinnalleni jonkinlaisen assistentin siirtämään saamaani tietoa eteenpäin. Sitä vyöryi eteeni monelta kentältä lähes päivittäin. Itse en ehtinyt enkä jaksanut hoitaa sisäistä tiedotusta, joten ongelmat kietoutuivat rasittavaksi hallitsemattomaksi vyyhdeksi.

Kun Kaarina oli ollut muutaman viikon puheenjohtajana, hän kiirehti ilmoittamaan, ettei hoitaisi tehtävää syksyä pitemmälle. KAUHISTUS! Parin päivän varoitusajalla huhtikuussa hän myös ilmoitti jättävänsä pari raha-anomusta tekemättä. Hän oli kuulemma väsynyt. Tajusin syyn siihen. Hän ei osannut delegoida tehtäviä senkään vertaa kuin minä. Kaarina syyllistyi myös siihen, mihin monet esimiestehtävissä olevat (koulutetutkin) naiset: keskittyi metsästämään puuttuvia pilkkuja ja välilyöntejä papereista, järjesteli arkistoa. Muistan keskustelun, jonka kävimme Suomen Messurahaston hallitukselle jättämämme hakemuksen johdosta. Hän tivasi itsepäisesti tilinumerossa olevaa välilyöntiä. Jättääkö hakemuspaperiin välilyönti vai ei? Käskin käyttämään maalaisjärkeä. Minä olin oikeassa. Kesällä kun olin jo eronnut Aktiivisista Senioreista, sain tiedon Messurahaston myöntämästä avustuksesta, joten raha oli päätynyt tilillemme välilyönnistä huolimatta.

Miehille ei annettu mahdollisuutta
Mene tiedä, ehkä muutkin hallituksen jäsenet kokivat joutuneensa syrjään sysätyiksi. Minä olin kuitenkin yllättäen löytänyt purkautumistien ongelmilleni. Ehdin ennen yhdistyksestä eroamistani käydä muutaman viikon tiivistä kirjeenvaihtoa Finnairin entisen projektipäällikön Päiviö Salon kanssa. Miehestä tuli puheenjohtaja Kaarinan jälkeen syksyllä 2002. Hän omaksui asioita ihailtavan nopeasti, otti kantaa. Hän oli myös sosiaalisesti erittäin lahjakas. Ongelmana oli kuitenkin miehinen sukupuoli. Hallituksen jäsenistä etenkin Sirkka Minkkinen, Terttu Putila ja Eila Puotila torpedoivat kaikkien miesten, ei yksin Päiviön, yritykset päästä toimintaan mukaan Aktiivisissa Senioreissa. Miehille ei yksinkertaisesti annettu tilaa. Kun erosin kesän kynnyksellä yllättäen, naiset joutuivat pakon eteen. Heidän piti ottaa Päiviö tilalleni hallitukseen. Ketään muutakaan ei tehtävään löytynyt. Ei ainakaan yhtä hyvää. Ennen kuin erosin, onnistuin vakuuttamaan Kaarinan siitä, että juuri Päiviön pitää neuvotella Asuntorahaston kanssa korkotukilainasta ja saada Saton kanssa neuvottelut loppuun. Niin myös tapahtui. Joulun alla rakennuttajasopimus allekirjoitettiin.

Päiviön tehtävä hallituksessa ei kuitenkaan ollut helppo. Minulle on kerrottu, että alkuaikoina ennen puheenjohtajan vaihdosta Sirkka Minkkinen kampesi kaikki miehen tekemät ehdotukset hallituksessa. Ei ollut niin pientä ehdotusta, etteikö sitä olisi pitänyt torjua. Päiviö kuulemma myös vanheni tuona aikana ihan ilmissä.

Jostakin syystä näen riitaisat yhdistykset niin kuin työpaikatkin kaleidoskoopin vaihtuvana kuviona. En usko, että yksi ihminen synnyttää kaikkia riitoja ja ongelmia. Siihen tarvitaan koko yhteisö. Tulen voi sytyttää yksi, mutta siihen, mitä sen jälkeen tapahtuu tarvitaan koko yhteisö. Yksi ihminen voi sammuttaa palon - mutta ei ilman tukijoukkoa. Yksi tekee yhtä ja toinen toista. Yksi tukee yhtä ja jarruttaa toista. Syntyy klikkejä. Ihmisiä tulee ja menee. Puheenjohtajan tai esimiehen kokemus ja karisma painavat vaa´assa paljon.

Eila Puotila oli Sirkka Minkkisen vasalli, Sirkka manipuloi Eilaa, jossa näki sopivan maaperän intrigoimiselleen ja vallanhalulleen. Luultavasti Sirkka jopa käytti Eilan luonnetta hyväksi yhdistyksen järjestelyissä. Naiset olivat poikkeuksellisen läheisiä toisilleen ensi tapaamisestaan lähtien. Pitäisikö puhua rakkaudesta? Marja Dahlström oli helposti johdettavissa eli jokaisen vastaantulevan helposti ympäri puhuttavissa. Nopealiikkeinen Terttu Putila taas ei koskaan kunnolla sitoutunut Loppukiri-hankkeeseen. Hän osti sittemmin asunnon Loppukirin naapurista Arabianrannasta. Yhdistykseen liittyessään hän todennäköisesti kuvitteli pääsevänsä eroon yksinäisyydestään, mutta se oli harhaa. Loppukiri-yhteisö olisi voinut olla pelastusrengas, mutta hän ei uskaltanut tarttua siihen. Terttu vaati nopeita ratkaisuja vaikeisiin asioihin, esimerkiksi rakennuttajasopimuksen allekirjoittamista. Miksi? Sopimuksella ei ollut kiire, mutta allekirjoittamattomana se poltteli nopealiikkeisen Tertun kynsiä kuin kekäle.

Sirkan ja Eilan tavoin Terttukin oli koko elämänsä elänyt yksin eli he kuuluivat siihen jatkuvasti kasvavaan yksinäisten naisten joukkoon, joita elämän viimeiset vuodet Helsingissä pelottavat. Heidän kaltaisilleen Loppukiri on lottovoitto. Työorientoituneesta Sirkasta olen kuullut, että "hän hyppi seinille eläkkeelle jäämisensä aikoihin, kun ei tiennyt millä päivänsä täyttää." Loppukiri tuli hänelle todella tarpeeseen.

Huomasin tänään ajattelevani, että Aktiivisten Senioreiden ensimmäisestä hallituksesta päätyi ainoastaan yksi jäsen Loppukiriin asumaan: Marja Dahlström. Toisessa hallituksessa istuneista talossa asuu Marjan lisäksi ainoastaan Sirkka ja Eila. Olenko oikeassa? Miten siinä näin kävi? Miksi näin kävi?