Varainhankintaa

Lobbasimme syksyllä 2001 Raha-automaattiyhdistys mielessämme suuren joukon suomalaisia poliitikkoja ja muita vaikuttajia. Vain harva näytti valoa, vaikka hanke kiinnostikin. Mitä pitemmälle syksy kului, sitä synkemmältä tilanne näytti. Loppukirin yhteistilojen toteutuminen kellui epävarmuuden laineilla.

Minut oli loppukeväästä 2001 nimetty varainhankintatyöryhmään, mutta mitään ryhmää ei muodostunut. Olin kuitenkin saanut sisareltani Kaisu Mikkelältä toukokuussa kallisarvoisen vinkin: Sosiaali- ja terveysministeriön alainen Terveyden Edistämiskeskus oli julistanut haettavaksi apurahoja, jotka ehkä sopisivat meidänkin yhdistyksellemme. Olin hankkinut kaavakkeet ja ryhtynyt töihin. En ole koskaan elämässäni - en ennen sitä enkä sen jälkeen - saanut täytettäväkseni niin vaikeaa kaavaketta. Jouduin soittamaan lukuisia puhelinsoittoja selvittääkseni itsellenikin, mistä hakemuksessa oikein oli kysymys.

Palaan Terveyden Edistämiskeskuksen apurahaan myöhemmin, mutta sen kuitenkin kerron jo tässä, että vuoden vaihteessa 2001-2002 saimme kuin saimmekin myönteisen vastauksen hakemukseemme. Aktiiviset Seniorit saivat toimintansa tukemiseen vuosille 2002-2004 yhteensä 51.000 euroa. Summa ei ihan pieneltä tuntunutkaan yhdistykselle, joka oli siihen mennessä saanut tukea ainoastaan Helsingin kaupungin sosiaalivirastolta (12.000 markkaa). Avustusta oli edeltänyt käyntini Marja Dahlströmin, prof. Sirkka-Liisa Kivelän sekä sosiaalineuvos Mauri Akkasen kanssa Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen luona kertomassa hankkeestamme (blogini 22.4.2010).

Vuoden vaihteessa 2001-2002 Kaarina Hughesin johtama hallitus nimesi Marja Dahlströmin, Terttu Putilan ja minut myös uuteen varainhankintatyöryhmään. En ollut loppuun asti siinä kokouksessa, missä minut valjastettiin tämän vaativan työryhmän vetäjäksi enkä ilahtunut ryhmän kokonpanosta. Tiesin, että yhteistyössä Tertun ja Marjan kanssa varojen hankinta jäisi pääsääntöisesti minun vastuulleni.

Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat?
Vaikka päätin olla ottamatta paineita työryhmästä, ehdotin kuitenkin tammikuussa varainhankintaseminaaria. En muista, että Marjalla ja Tertulla olisi ollut jotain sanottavaa asiasta, ei siis ideoitakaan. Pirkko Tarvainen kysyi seminaaristani kuultuaan: "Kuinka me uskallamme?" Sanoin, ettemme tipahtaisi kuin luudan päältä lattialle, jos emme investoisi hankkeeseen muuta kuin työpanoksemme. Näin toimien emme epäonnistuessammekaan menettäisi muuta kuin vaivannäkömme. Sen sijaan hyvässä lykyssä kartuttaisimme toistaiseksi tyhjää kassaamme.

Tein paljon työtä puuhatessani seminaaria, jonka nimeksi tuli "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat". Hankin tilaisuuteen kaikki kahdeksan ilmaista puhujaa, mm. VTT:n erityistutkijan Mervi Lehdon, Stakesin kehittämispäällikön Päivi Voutilaisen, sisustusarkkitehti Maj Wetterstrandin Tukholman Färdknäppenistä sekä Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden. Marja Dahlströmin piti pyytää Pirkkoa puhujaksi. Hän ei kuitenkaan tavoittanut pitkään aikaan tätä puhelimitse, koska ei osannut jättää - kuten myöhemmin kuulin - oikeanlaisia viestejä keskukseen ja sihteerille. Minä jouduin siis puhumaan seminaarista myös Pirkon kanssa. Suurimpia ihmettelyn aiheitani Loppukirissä toimiessani oli ihmisten, myös korkeasti koulutettujen avuttomuus ja kyvyttömyys tarttua asioihin.

Marja Dahlström yritti myös saada meille ilmaisen kokoontumistilan, mutta vaikka hän soitti useampaankin paikkaan, tilaa ei saatu. Kaikki ne olisivat maksaneet 760 euroa tai enemmän. Marjan yritettyä aikansa seminaaritilaa, minä soitin LEL:n (Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki)viestintäjohtaja Riitta Heinoselle, jota en entuudestaan tuntenut. Hän innostui heti asiastamme eli yhteisöllisestä senioritalo -ideastamme. Hän lupasi siltä istumalta paitsi auditorion myös kokoustekniikkaa hallitsevan miehen koko päiväksi käyttöömme. Pari-kolme yhdistyksen jäsentä, joukossa ainakin Sirpa Ripatti, selvitti ja suunnitteli päivän ruokailun henkilöstöranintola Amican kanssa ja hoiti tarjoilupuolen kiitettävästi alusta loppuun saakka.

Kaarina Hughes ja Marja Dahlström väläyttivät lehti-ilmoituksen mahdollisuutta. Otin selvää ilmoitusten hinnoista ja sain tietää, että 15 cm:n ilmoitus kahdella palstalla olisi maksanut 1344 euroa ja Kuntalehdessäkin liki 1000 euroa. Ratkaisin ongelman kirjoittamalla tiedotteiden lisäksi kolme lehtijuttua yhdistyksestämme ja seminaaristamme. Syksyllä 2001 Aktiivisiin Senioreihin liittynyt yhteisöajattelun hyvin tiedostava Salme Rautio toimi yhdyshenkilönä Vanhakaupunki-Toukola -lehteen. Hän tuli luokseni, kertoi kontaktistaan ja tarjosi apuaan. Sellaista oma-aloitteisuutta ei senioreiden joukossa juuri esiintynyt. Kahteen muuhun lehteen minä otin yhteyttä. Joskus olen hakenut senioreiden passiivisuuteen syytä itsestäni. Söikö aktiivisuuteni muiden oma-aloitteisuuden? Toisaalta tiedän, että jos en olisi tarttunut nopeasti asioihin, mikään ei olisi edennyt sillä nopeudella kuin alkuaikoina tapahtui. Ehkä koko Loppukiri-hanke olisi lopahtanut. Hyvä esimerkki vitkuttelusta oli ensimmäisen Färdknäppenin matkamme siirtyminen kuukaudella (blogi xxx).

Yritin myös saada maaliskuussa Helsingin Sanomiin jutun puheenjohtajastamme Kaarina Hughesista, mutta se ei onnistunut. Luultavasti viidestä puhelinsoitostani HS:iin (henkilöasiainosaston esimiehelle) sekä taustamateriaalin lähettämisestä oli kuitenkin seurausta se, että lehti teki Kaarinasta näyttävän jutun yhdistyksen saatua seuraavana kesänä Casa Humana -palkinnon Asuntomessurahastolta (blogini xxxxx).

Otin yhteyttä myös Kuntaliittoon ja tiedustelin yhteistyömahdollisuutta seminaarin markkinoinnissa. Kuntaliitto levittikin pyynnöstäni seminaaritiedotetta Kuntatalossa Suomen Vanhusneuvostojen seminaarin yhteydessä ja lahjoitti lisäksi yhdistykselle 400 kunnanjohtajien ja sosiaalijohtajien osoitetarraa.
Kunnanjohtajien ja sosiaalijohtajien sähköpostiosoitteiden kerääminen Kunnalliskalenterista vei tuhottomasti aikaa ja muutamat seniorit äityivät sitä arvostelemaan. Marja Dahlströmin mielestä olisimme voineet ostaa osoitteet. Koska seminaarin osanottajamäärästä ei ollut tietoa, minä pidin sitä liian suurena riskinä. Minä näin myös asian niin, että kun keräisimme osoitteet kerran, voisimme sitten hyödyntää niitä jatkossakin seuraavia seminaareja järjestäessämme.

Jotain positiivistakin
Positiiviseksi seikaksi seminaarin järjestämisessä koin sen, että tilaisuudesta tiedottamiseen osallistui ensimmäisen kerran suuri joukko senioreita, peräti toistakymmentä ihmistä. Sisareni Kaisu Mikkelä koordinoi sähköpostien lähettämisen Äetsästä käsin. Tarkoitus oli, että lähettäisimme kaksi sähköpostitiedotetta muutaman viikon välein mahdollisimman moneen Suomen kuntaan.

Kaiken kaikkiaan meillä oli suuri kassavaje täytettävänämme jos emme saisi rahaa RAY:lta. Minä olin potkaissut Loppukiri-hankkeen alkuun ajatellen, että sinne voisivat päästä asumaan sellaisetkin ihmiset, joilla ei ollut takataskussa varallisuutta. Varakkaillehan kyllä löytyisi aina katto pään päälle. Pienipalkkaisille sinkuille, joita työskentelee mm. kirjastoissa ja apteekeissa, piti myös antaa mahdollisuus.

Seminaarimme (19.4.2002) ei ollut katastrofi, mutta ei menestyskään. Tuotto ei muodostunut niin suureksi kuin olimme toivoneet. Eila Puotila sai siitä aiheen huomautella ikävällä tavalla ja hänen ansiokseen kai on luettava, ettei Aktiiviset Seniorit koskaan saanut aikaseksi toista varainkeruuseminaaria. Minä esitin sitä seuraavaksi syksyksi, mutta siitä enemmän myöhemmin. Minun laskelmani mukaan yhdistys pystyi tämän ensimmäisen seminaarin tuotolla maksamaan talon valmistuttua ainoastaan pari ensimmäistä yhteistilaneliötä Loppukiristä. Mutta parempi niin kuin ei mitään.

Yhtenä syynä huonoon menestykseemme oli ilmeisesti liian suuri osanottomaksu: peräti 350 euroa. Päädyimme summaan muutaman hankkeeseemme perin juurin ihastuneen ihmisen neuvosta. "Älkää myykö itseänne liian halvalla!" "Kyllä teillä on kanttia pyytää kunnon osanottomaksu." "Kuukausi sitten osallistuin seminaariin, joka maksoi 400 euroa." Yhteistyökumppanimme ja opiskelijat pääsivät seminaariin kahdella kympillä, omat jäsenemme kympillä.

Emme saaneet kunnanisiä liikkeelle. Toki jotkut kiinnostuivat. Miellyttävä yllätys seminaarissa oli Pukkilan kunnan edustusjoukkue: etupenkkiin ilmestyi neljä naista, jotka olivat todella kiinnostuneita päivän annista. Kynät lensivät heidän tehdessään muistiinpanoja. Pukkilalaisten osallistumisen suurella joukolla kalliiseen seminaariimme mahdollistivat Nokian osakkeet, jotka USA:ssa rikastunut mies oli testamentannut kunnalle. Varat oli lahjoitettu käytettäväksi nimenomaan vanhusten hyvinvointiin ja virkistykseen.

Toki seminaariin kutsuttiin muitakin kuin kuntien virkamiehiä: Aktiivisten Senioreiden yhteistyökumppaneita, liki kahden vuoden aikana lobbaamiamme henkilöitä, sosiaalialan tutkijoita, opiskelijoita ja ennen kaikkea yhdistyksemme omia jäseniä.
Valtaosa täyden osallistumismaksun maksaneista edusti rakennusfirmoja. He olivat miehiä, joihin olin törmännyt Loppukirin merkeissä. Laskin myöhemmin, että jos kaikki Aktiivisten Senioreiden hallituksen jäsenet olisivat kyenneet agiteeraamaan yhtä paljon seminaariin osanottajia kuin minä, seminaari olisi voitu luokitella onnistuneeksi.

Antoisin esitelmöitsijä seminaarissamme oli epäilemättä Maj Wetterstrand, jolla oli omia kokemuksia päivän aiheesta: miksi hän valitsi yhteisöllisen seniroritalon. Maj olisi ollut valmis maksamaan lentolippunsakin Tukholmasta Helsinkiin auttaakseen meitä, mutta saimme kuitenkin sen verran kaavittua rahaa, että maksoimme Majn lentoliput. Tietääkseni hän on ollut myöhemminkin puhumassa Aktiivisten Senioreiden tilaisuuksissa, mutta silloin yhdistys ei varmastikaan ole ollut enää niin varaton kuin keväällä 2002.