Kaksi erilaista raporttia seminaarista

Siinä kun Marja-Riitta Hakala totesi heti Siikarannan raporttinsa alussa seminaaripaikan onnistuneeksi valinnaksi ja ohjaajan taitavaksi vetäjäksi, Eila Puotila aloitti jo ensi riveillä tavoilleen uskollisena seminaarin kärkkään ruotimisen. Marja-Riitan mielestä vetäjä myös pysytteli ulkopuolisena tarkkailijana antaen senioreille riittävästi tilaa. Samaa minä en voinut sanoa edellisessä kuussa järjestetystä vastaavanlaisesta tilaisuudesta, missä Terapiataitojen instituutin Raili Rinne meitä terapoi. Hä otti silloin kovasti kantaa asioihin, jotka eivät terapeutin tehtäviin ja toimenkuvaan kuulu. 


Eila leimasi nyt Siikarannan istunnot täysin ala-arvoisiksi ilmoittaen "keskustelun pyörineen voittopuolisesti rahassa;yhteisön syntymiseksi kaikkien pitäisi olla jollakin tavalla hankkimassa rahaa, hankkeen/yhdistyksen uskottavuus on kiinni sen kyvystä hankkia rahaa.---Näen asian hieman toisin. Mielestäni uskottavuutemme on riippuvainen viestistämme, kyvystämme hahmottaa ja jäsentää asiakokonaisuus ja siitä miten sen viestimme; kuinka ajattelemme, mitä sanomme, miltä näytämme ja kuulostamme. Olemmeko yhteisön alku vai joukko irrallisia omiaan puhuvia yksilöitä? Korostammeko yhteistyötä vai yksilösuosrituksia?" Näin siis Eila.

Hän ei osannut arvioida lukumäärää, mutta näki osan jäsenistä lähteneen hankkeeseen mukaan vain saadakseen edullisen asunnon ja mahdollisesti jotain huolenpitoa Loppukirissä. Mitähän Eila, joka itse on sinkku ja lapseton, tuli hakemaan Loppukiristä. Muistan seuranneeni Sirkka Minkkisen ja Eilan keskustelua siitä, kuinka muutaman vuoden päästä Loppukirissä asuessaan hoitavat toisiaan ja huolehtivat toisistaan.

Eilan mielestä jatkuvat voimakkaat huolestumisen ilmaisut jäsenistölle tai muille tahoille, eivät olleet paikallaan. Ne heikensivät uskottavuutta. Nyt piti Eilan mielestä "tarkastaa kartalta olinpaikka, selvittää tie- ja sääolosuhteet ja laatia kuten Kaarina olikin tekemässä, selvitykset ja vertailu vaihtoehtoisista reiteistä."

Liturgiaa, eikö totta? Todella vähän konkretiaa.

Eila kertioi tulostaneensa joukon sivuja RAY:n toimintaperiaatteista ja päätöksistä sekä imuroineensa omalle koneelleen valtavan tiedoston, jossa ovat kaikki avustuksia anoneet ja heihin liittyvät päätökset. Eila tahtoi tietää, tuoko koneensa (siis Kemiran koneen?) seuraavaan hallituksen kokoukseen vai näyttääkö jo nyt siltä, että aika ei riitä.

Hän antoi raportissaan myös tarkat ohjeet siitä, missä itse kukin seuraavassa hallituksen kokouksessa istuu ja miten kokous etenee. Aivan kuin uusi puheenjohtajamme ei olisi kyennyt kokousta johtamaan. Eila näytti täysin unohtaneen, että Kaarina Hughes oli toiminut monissa yhdistyksissä, mm. työttömien ja syrjäytyneiden yhdistyksissä ja että hänellä toisin kuin Eilalla oli maisterinkin paperit. Minun mielestäni Eila kiinnitti aivan liikaa huomiota muotoseikkoihin. Hänelle merkitsi   esim. kokoustekniikka paljon enemmän kuin hankkeen eteneminen ja tulosten saavuttaminen.

Vaikka hanke alkuvuodesta 2002 junnasi monessa asiassa paikallaan, hätä ei ollut sen näköinen kuin Eija maalasi. Olin kuullut sen useampaan otteeseen virkamiehiltä, mm. kaavoittaja Mikael Sundmanilta. Eila oli kuitenkin maaliskuuhun 2002 mennessä istunut yhdistyksen hallituksessa vain muutaman viikon ja ollut yhdistyksessäkin ainoastaan vuoden. Minun mielestäni hän ei koko jäsenyytensä aikana tuntunut kovin paljon arvostavan sitä, mitä me yhdistyksen alkuun potkaisseet olimme saaneet aikaseksi.

Ulkopuoliset, tuskin edes hallituksen jäsenet, eivät voineet tietää kuinka monta kertaa esimerkiksi minä olin tuohon mennessä käärinyt papiljottini päähäni lähteäkseni joko yksin tai jonkun/joidenkin kanssa tapaamaan virkamiehiä, poliitikkoja, tutkijoita, kolmannen sektorin vaikuttajia. Kurkkasin äsken noina vuosina pitämiini päiväkirjoihin ja näin sieltä, että maaliskuun loppuun (2002) mennessä olin ollut 220 kertaa tapaamisissa/tilaisuuksissa puhumassa ja keskustelemassa Loppukiri-ideasta ja puolustamassa hanketta. Yhdenkään toisen aktiivisen seniorin kirjanpito tuskin näyttää samanlaista saldoa. Loppukiri olikin minun erotessa yhdistyksestä suurelle osalle suomalaisista jo tuttu hanke, vaikka Eilan oli sitä ilmeisen vaikea myöntää..

Nyt kun luen tuota Eilan raporttia ihmettelen sitä mitä jo  silloinkin kun sen ensimmäisen kerran 2002 käteeni sain: miksi hän ei työpaikallaan istuessaan ja RAY:n sivuja imuroidessaan tehnyt jonkinlaista lyhyttä yhteenvetoa avustusta hakeneista ja saaneista. Ei kai meidän jokaisen hallituksen jäsenen tarvinnut noita RAY:n sietoja sellaisenaan lukea. Sehän olisi ollut ajan haaskausta. Eila olisi aivojaan vähän käyttämällä voinut tuntuvasti helpottaa muun hallituksen työskentelyä. Eila oli kuitenkin ehdottomasti omimmillaan kirjoittaessaan vihjailevia viestejä ja puuhastellessaan hengenheimolaistensa kanssa minun ja muutaman muunkin pään menoksi.

Jäsenet jyviin ja akanoihin?

Vielä tuosta Eilan raportista. Paheksun kyllä hänen puhettaan siitä, että jotkut aktiiviset seniorit olivat hänen mielestään liittyneet yhdistykseen vain saadakseen edullisen asunnon ja mahdollisesti jotain huolenpitoa. Näinhän hän tunnusti jo neljä vuotta ennen Loppukirin valmistumista jakaneen yhdistyksen jäsenet jyviin ja akanoihin. Minusta se oli anteeksi antamattomana. Yhtään rakentavaa ehdotusta en muista hänellä olleen rivijäsenten aktivoimiseksi, mistä seikasta minä kannoin keväästä 2001 lähtien suurta huolta mutta jota ongelmaa en pystynyt/ehtinyt/jaksanut suuren työtaakkani alla ratkaista. Useampi Eilan ideoima tapahtuma ja matka jäi torsoksi. Tampere? Tallinna? Hän ei kerta kaikkiaan saanut riittävästi ihmisiä mukaan.

Marja-Riitta kiinnitti omassa raportissaan huom,iota siihen, että seminaariin osallistujilla menivät sekaisin Loppukirin rakennusvaihe ja toisaalta varsinainen asumisvaihe. Ilmeisesti yhdistykseen liittyneillä oli niin suuri hinku päästä yhteisölliseen senioritaloon asumaan, että monet eivät uhranneet ajatustakaan sille, miten talo saataisiin rakennettua ja mistä saataisiin rahat yhteistiloihin.Ykskaks oltaisiin vain uudessa talossa Arabianrannassa asumassa! Oliko Eilakin tällainen uneksija, koska halusi kieltää muilta rahasta puhumisen?

Marja-Riitta arveli epävarmuuden jatkuvan jäsenistön keskuudessa niin kauan kunnes rakennusaikataulu ja asukkaaksi hyväksyminen selviäisivät. Minä en siis ollut ainoa, joka kannoin huolta asuntojen hintakehityksestä. Monen yhdistyksestä vuonna 2002  eronneen lähtöön olikin syynä juuri pelko rahojen riittämättömyydesta.

Marja-Riitan raportista käy ilmi myös se, että aktiiviset seniorit olivat huolestuneita Arabianrannan lyijyä sisältävästä savimaasta ja jätevesiputken suuaukon paikasta, pintamaan vaihdettavuudesta ja savipohjan paaluttamisesta. Marja-Riitan rauhoitteleva viesti johtui hänen ammatistaan. Hän oli koulutukseltaan kemisti. "Tontti on kaupungin ja valtakunnan tarkimman kontrollin alaisena", häön vakuutteli.

Marja-Riitan raportin mukaan seniorit olivat Siikarannassa huolissaan niin yhteisruokailusta, kotieläimistä, tupakoinnista, allergiaoireista kuin naapurin pianonsoitostakin. Puhuttiin siis elementtirakenteista, tärinävaimennuksesta jne.

Lukiessani nyt ajan kanssa Eila Puotilan ja Marja-Riitta Hakalan kymmenen vuoden takaisia raportteja samasta seminaarista, en voi muuta kuin ihmetellä miten ne voivat olla niin erilaisia. No, Marja-Riitta on yhteistyölkykyinen ja rakentava, Eilalla taas ei ole paperissaan yhtään mieltä kohottavaa, rakentavaa ajatusta. Pelkkää liturgiaa ja niiden ihmisten työn jäljen arvostelua, jotka paljon olivat tehneet ja jotakin myös saaneet jo  aikaseksikin.