Arja Jääskeläinen oli epäilemättä hämmentävä, harvinaislaatuinen persoona. Unohtumaton.
En muista näinkö Arjaa ensimmäistä tapaamistamme seuraavina kuukausina lainkaan. Ennen syksyllä 2001 pidettävää vuosikokousta hän joka tapauksessa soitti. Mitä Aktiivisissa Senioreissa oli viime kuukausina tapahtunut ja mitä tapahtui? Kokeneena järjestöihmisenä hän tiedusteli suoraan, tarvitaanko vuosikokouksen lähestyessä junttausta, taustapeliä. Hämmennyin. Menin hiljaiseksi. Minulla ei ollut kokemusta junttauksesta eikä tainnut olla taustapelistäkään. Hetken mietittyäni arvelin Arjan kuitenkin olevan oikeassa. Ehkä jotain pitäisi tehdä.
En kuitenkaan muista, että minä olisin tehnyt mitään. Menin puhtain, reiluin kortein vuosikokoukseen.
Enemmän kuin tuosta junttausehdotuksesta, hämmästyin kuitenkin Arjan kokemuksista rakennustyöryhmän kanssa, ryhmän jota Eila Raikaslehto ryhtyi keväällä 2001 vetämään. Arja ei ollut ilmoittautumisestaan huolimatta päässyt ryhmään. Syyksi Eila oli ilmoittanut sen, että se oli jo täysi. Sanoin Arjalle suoraan, ettei se voinut olla totta. Mikään työryhmä ei voinut olla heti alkuunsa täysi, ja Arja oli puhunut ryhmään haluamisestaan jo ensitapaamisellamme.
Kevään ja kesän 2001 aikana työryhmät käynnistyivät hyvin hitaasti, osa ei ollenkaan, eikä mikään ryhmä todellakaan tullut niin sanotusti täyteen. Yhdistykseen oli kevään aikana tulvahtanut suuri joukko uusia jäseniä, mutta heistä oli aika vaikea Eilan periaatteella muodostaa ryhmiä. Minun mielestäni kaikille halukkaille piti antaa mahdollisuus ja karsia ajan kanssa jyvät akanoista. Emmehän me voineet tietää tulokkaiden kykyjä ja kokemuksia, emme todellista halua toimia ja sitoutua. Siihen mennessä minulla oli jo kokemusta senioreista, jotka eivät tehneet muuta kuin maksoivat jäsenmaksunsa. Entä jos talo täyttyisi sellaisista? Minua pelotti.
Ilmeisesti Eila Raikaslehto koki Arja Jääskeläisen kilpailijakseen: tällä oli kadehdittavan paljon käytännön kokemusta, mutta koulutusta vain kauppateknikon verran, Eilalla taas oli keski-iässä suoritetut opinnot oikeustieteellisestä, mutta ei lainkaan kokemusta rakentamisesta, rakennuslautakunnasta, isännöinnistä. Eilan työhistoriassa oli rasitteena paitsi pitkä kotiäitiys, myös vuosien kokemus miehensä omaishoitajana ennen työttömäksi jäämistään. Arja Jääskeläinen hallitsi isännöitsijänä myös kirjanpidon. Siinä hän päihitti Terttu Putilankin, joka oli varhain eläkkeelle jäänyt entinen yrittäjä ja kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta valmistunut "ekonomi". Tärkeintä oli kuitenkin se, että Arjalla oli sosiaalista ajattelukykyä ja käytännön ideoita yhdistyksen toiminnan helpottamiseksi. Tuohon aikaan Aktiivisiin Senioreihin kuului paljon sellaisia jäseniä, joilla ei ollut yhtään ainoaa ideaa tai ehdotusta hankkeen eteenpäinviemiseksi.
Arja oli toisenlainen. Hän hankki Kalliosta Kaarlenkadulta suhteidensa avulla yhdistykselle pienen toimistotilan, missä hallitus sitten piti kokouksiaan. Kännykän hän sai puhuttua Pertti Arajärveltä, jonka - samoin kuin presidentinkin - hän tunsi henkilökohtaisesti. Arja kuului Kallion demareihin, joiden kokousten sovittaminen Aktiivisten Senioreiden hallituksen tapaamisten kanssa muodostui suuremmaksi kompastuskiveksi kuin mitä olisi tarvinnut. Arja koki pakostakin jäävänsä syrjään. Mielestäni syy ei aina ollut Arjan: muillakin hallituksen jäsenillä oli menoja, joista he eivät halunneet tippaakaan tinkiä. Pirkko Tarvaisella oli joogan vetämistä, Marja Dahlströmillä yliopistoluentoja ja lastenlasten hoitoa, Terttu Putilalla matkoja Lappiin ja Algarveen, missä molemmissa paikoissa hänellä oli lomapaikat jne.
Arja valittiin Aktiivisten Senioreiden hallitukseen syksyllä 2001, mutta hän jätti meidät jo maalikuussa 2002. Erokirjeessä hän paljastaa muutamien hallituksen jäsenten häikäilemättömän intrigoinnin noiden kuukausien aikana. Yksin Arjaa ei tuolloin oltu sysäämässä syrjään yhteisöstä, vaan myös minut. Minulla oli yksi ratkaiseva rasite: halusin Loppukirin neliöhinnan pysyvän kurissa. Arja tuki minua tässä tavoitteessa. Olen tähän asti pitänyt Arjan lähdön ratkaisevana käynnistäjänä Kaarina Hughesia, mutta viime yönä kun selasin ajan kanssa Aktiivisten Senioreiden papereita, mielipiteeni muuttui. Ehkä ratkaisevin hämmentäjä yhdistyksen hallituksessa olikin Terttu Putila. Hän on luokkatoverini, jonka olin tyhmyyttäni pari vuotta aikaisemmin pyytänyt mukaan senioritalohankkeeseen.
Minulle Arjan mukana olo oli tärkeää. Hän tuki minua todella merkittävällä ja mieleenpainuvalla tavalla.Arjan erottua ajattelin, että hänen lyhyellä piipahduksellaan yhdistyksessä oli minulle suuri mentaalinen merkitys. Oli kai tarkoitettu, että hän oli hetken aikaa vierelläni.
Ei junttaussuunnitelmaa
Emme tehneet Arjan kanssa minkäänlaista junttaussuunnitelmaa vuosikokousta varten. En tehnyt muidenkaan kanssa. Olisimmekohan sillä jotain voittaneet? Vuosikokouksessa Marja Dahlström joka tapauksessa väistyi toivomuksensa mukaisesti puheenjohtajan paikalta, tilalle tuli Kaarina Hughes, josta myöhemmin enemmän. Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen saivat pyytämänsä eron hallituksesta. Pian he lähtivät koko yhdistyksestä. Se tapahtui alkuvuodesta 2002. Jo aikaisemmin ennen heitä hallituksesta oli eronnut Anita Wetterstrand.
Eino Jantunen oli ainoa kaksilahkeinen, joka "pääsi" Aktiivisten Senioreiden hallitukseen yhdistyksen alkuaikoina. Lähtiessään hän kertoi eropäätöksen olevan Helin, ei hänen. Eino viihtyi hyvin joukossamme. Heli sen sijaan tuntui jo tässä vaiheessa aavistavan, että Loppukirin kustannusarvio karkaa käsistämme. Ihmeelliseltä tuntuu, että Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen ovat Loppukiri-kirjaa kirjoittaessaan tyystin unohtaneet mainita nämä kaksi hankkeen käynnistämisen kannalta tärkeää senioria.
Hallitukseen tulivat syksyllä 2001 uusina Kemirassa työuransa tehnyt Eila Puotila, joka käynnisti minun eroni yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002, sekä Sirkka Minkkinen ja Pirkko Tarvainen, joista kahdesta viimeksimainitusta olen kirjoittanut blogissani jo aikaisemminkin (9.9.2010). Sihteerin tehtävät olivat jo aikaisemmin siirtyneet Terttu Putilalta Sirkalle.
Marja Dahlström olisi epäilemättä halunnut kokonaan eroon hallituksesta, mutta minä en halunnut päästää häntä, vaikka hänen työpanoksensa puheenjohtajana oli jokseenkin mitätön. Tertun hallituksesta lähtöä sen sijaan toivoin, vaikka en tuohon aikaan aavistanutkaan hänen kaikkia konnankoukkujaan, osan ainoastaan.
Minun mielestäni alkuvuodesta 2001 Aktiivisiin Senioreihin liittyneillä ei ollut vielä riittävästi kokemusta hankkeestamme. He eivät olleet vielä ajaneet itseään kunnolla yhdistykseen sisään. Ajatus, että olisin ollut uudessa hallituksessa ainoa joka oli ollut perustamassa yhdistystä ja istunut sen jälkeen hallituksessa vuoden, tuntui kammottavalta. Minulla oli kädet täynnä työtä, tarvitsin rinnalleni ahkeria ja sitoutuvia ihmisiä.
Marja Dahlströmin, Terttu Putilan ja minun lisäkseni hallitukseen tulivat siis uusina jäseninä seuraavat viisi: Kaarina Hughes, Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen, Eila Puotila ja Arja Jääskeläinen. Kaikki muut paitsi Kaarina olivat vielä työelämässä mukana. Uusi puheenjohtajamme oli työtön. Kaikki olivat minua nuorempia. Minä en Arjaa uskaltanut ehdottaa, ehdotuksen teki uusi puheenjohtaja, mistä hänelle kaikki kunnioitus ja kiitos.
Arja Jääskeläisen ero maaliskuussa 2002 tuli luultavasti kaikille yllätyksena. Samoihin aikoihin yhdistyksestä lähtivät myös työryhmiin aktiivisesti hakeutuneet Heikki ja Anja Siren, jotka olivat todella senioritalohankkeestamme innostuneita ne muutamat kuukaudet, jotka mukana olivat. Heikin rasitteena oli kuitenkin se, että hän oli mies. Kuten olen aikaisemmin (12.9.2010) kirjoittanut Aktiivisten Senioreiden toinen hallitus oli todella miesvihamielinen.
Sekä Arjan että Heikin ero oli suuri menetys yhdistyksellemme. Kysyin itseltäni, miksi juuri ne joilla oli eniten kokemusta rakentamiseen liittyvistä asioista,lähtivät pois. Heikki Siren oli entinen yrittäjä, jolla olisi ollut Loppukiri-hankkeessa kovasti tuota kaivattua alan asiantuntemusta ja kokemusta.
maanantai 24. tammikuuta 2011
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Muistista ja muistamattomuudesta
Olen käynyt läpi Aktiivisten Senioreiden aikaisia papereitani ja törmännyt moneen jo unohtuneeseen tapahtumaan ja asiaan. Suoraan sanoen: en pystyisi kirjoittamaan tätä blogiani ilman Suomen Mielenterveysseuran silloisen toiminnanjohtajan Pirkko Lahden kehoitusta kirjata (kesällä 2002)ylös kaikki kokemukseni Aktiivisista Senioreista. Kykenin vielä silloin kirjoittaessani kuromaan aika monia asioita ja tapahtumia yhteen, mikä ei enää ilman muistiinpanoja onnistuisi. Irralliset tapahtumat ilman syy- ja seuraussuhteita eivät liioin kantaisi tekstiksi, jollaista haluan kirjoittaa.
Tämän päivän HS:ssa oli pieni uutinen presidentti Ronald Reaganista, joka vuonna 2004 kuoli 93-vuotiaana. Reaganin poika Ron pohtii uudessa kirjassaan ensimmäisiä merkkejä isänsä Alzheimerin taudista. Pojan mielestä sairaus antoi ensimmäisen signaalinsa jo 1984 presidentinvaaliväittelyssä. Aina sanavalmis Reagan jäi yhtäkkiä sanattomaksi ja näytti neuvottomalta ja hämmentyneeltä. Pari vuotta myöhemmin presidentti itse huolestui, kun ei muistanut tuttujen kanjonien nimiä lentäessään niiden yli. Kanjoneista lukiessani ajattelin, että kerrankos sellaiset unohtuvat. On tärkeämpääkin muistettavaa, varsinkin presidentillä joka ratkaisevasti vaikutti Kylmän sodan loppumiseen. Ronald Reaganin Alzheimerin tauti diagnosoitiin vasta kymmenen vuotta ennen kuolemaa eli 1994. Presidentin tehtävät mies oli jättänyt viisi vuotta aikaisemmin.
Kerron tuosta uutisesta siksi, että minäkin olen iässä, jolloin aika moni vastaan tuleva ikätoverini "sairastaa" jo tietämättään alzheimeria. Useimmilla tämä tauti etenee hitaasti. Minulla itselläni ei kuitenkaan ole toistaiseksi mitään muistisairautta. Sain terveen paperit HUS:sta viime keväänä. Olin edellisenä syksynä ruvennut heräilemään aamuyöstä. Syynkin tajusin aika pian: Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittama Loppukiri-kirja oli nostattanut alitajunnastani sellaisen määrän ikäviä muistoja, että ne tunkivat yöuniinikin. Kaiken lisäksi Marjan lukuisat virheet ja epätarkkuudet eivät olleet mikään pieni juttu. Minusta oli käsittämätöntä, että opettajan koulutuksen saanut ihminen ei ole ollut sen tarkempi muisteluissaan. Kärsittyäni muutaman viikon huonosta unesta kävelin vuosi sitten terveyskeskukseen puhumaan omalääkärilleni kymmenen vuoden takaisesta työstämättömästä traumastani: Loppukiristä. Pääsin vain lyhyen tovin jonotettuani HUS:aan tutkimuksiin. Tulokset olivat loistavat.
Siinä vaiheessa kun tutkimustulokset tulivat, tiesin jo itsekin olevani suhteellisen terve. Avaamani blogi oli alkanut vaikuttaa ja traumastani johtuvat ongelmat pienentyä.
Muistista ja muistamattomuudesta kuitenkin sen verran, että olin Loppukiri-hankkeen takia vuosina 2000-2002 niin lujilla, että en enää loppuaikoina tiennyt missä mennään. Ihmisiä tunki yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi, ja monet dokumentit ja paperit olisivat vaatineet paljon paneutumista. Siihen minulla ei ollut aina aikaa. Lisäksi lobbasin eri senioreiden kanssa noina vuosina liki 200 vaikuttajaa saadakseni Loppukirin alulle. Minähän olin hanketta aloitellessani vielä työelämässäkin mukana - päinvastoin kuin muut ensimmäisen hallituksen jäsenet. Omasta mielestäni olisin tarvinnut ympärilläni pyöriviltä ymmärrystä ja tukea - jouduinhan hankkeen käynnistäjänä tekemään tuntuvasti enemmän töitä kuin muut. Lisäksi kysymys oli suurelta osin aivan oudoista ja tuntemattomista asioista, joihin nyt törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni.
Toki minulla oli tukijoitakin, samoinajattelijoita. Oli pyyteettömiä uurastajia, joilla ei ollut ketun häntää koskaan kainalossa. Mainitsin Arja Jääskeläisen jo kahdessa aikaisemmassa blogissani (16.11.2010 ja 18.12. 2010). Hän oli mielenkiintoinen tapaus: Kalliosta kotoisin oleva isännöitsijä, kauppateknikko, joka oli siihen mennessä toiminut demarien edustajana Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa kymmenisen vuotta. Suhtautuminen Arjaan oli yhdistyksessä kaksijakoista - kuten oli minuunkin. Esimerkiksi muutama viikko ennen Arjaa yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto vähätteli alusta lähtien Arjan kykyjä ja kokemusta. En ymmärtänyt syytä. Eila jopa arveli ääneen Arjan päässeen kaupungin rakennuslautakuntaan pelkän jäsenkirjansa ansiosta. Minusta se tuntui täysin käsittämättömältä. Törkeämpiäkin huomautuksia Arjan poliittinen ura sai aikaan.
Arjalla oli suhde Aktiivisiin Senioreihin alusta lähtien selvä: hän ei halunnut asumaan Loppukiriin, mutta oli kiinnostunut hankkeesta prosessina. Jo Alppilan koululla (8.3.2001) hän ilmoitti haluavansa rakennustyöryhmään, josta työryhmästä minä en ollut henkilökohtaisesti kiinnostunut. Minulla ei kerta kaikkiaan ollut edellytyksiä - ei kykyä eikä kokemusta - toimia siinä. Sitä muutamat jäsenet ihmettelivät. Minä puolestani ihmettelin niin monien ihmisten ylenpalttista kiinnostusta tätä Loppukirin kannalta tärkeintä työryhmää kohtaan.
Tämän päivän HS:ssa oli pieni uutinen presidentti Ronald Reaganista, joka vuonna 2004 kuoli 93-vuotiaana. Reaganin poika Ron pohtii uudessa kirjassaan ensimmäisiä merkkejä isänsä Alzheimerin taudista. Pojan mielestä sairaus antoi ensimmäisen signaalinsa jo 1984 presidentinvaaliväittelyssä. Aina sanavalmis Reagan jäi yhtäkkiä sanattomaksi ja näytti neuvottomalta ja hämmentyneeltä. Pari vuotta myöhemmin presidentti itse huolestui, kun ei muistanut tuttujen kanjonien nimiä lentäessään niiden yli. Kanjoneista lukiessani ajattelin, että kerrankos sellaiset unohtuvat. On tärkeämpääkin muistettavaa, varsinkin presidentillä joka ratkaisevasti vaikutti Kylmän sodan loppumiseen. Ronald Reaganin Alzheimerin tauti diagnosoitiin vasta kymmenen vuotta ennen kuolemaa eli 1994. Presidentin tehtävät mies oli jättänyt viisi vuotta aikaisemmin.
Kerron tuosta uutisesta siksi, että minäkin olen iässä, jolloin aika moni vastaan tuleva ikätoverini "sairastaa" jo tietämättään alzheimeria. Useimmilla tämä tauti etenee hitaasti. Minulla itselläni ei kuitenkaan ole toistaiseksi mitään muistisairautta. Sain terveen paperit HUS:sta viime keväänä. Olin edellisenä syksynä ruvennut heräilemään aamuyöstä. Syynkin tajusin aika pian: Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittama Loppukiri-kirja oli nostattanut alitajunnastani sellaisen määrän ikäviä muistoja, että ne tunkivat yöuniinikin. Kaiken lisäksi Marjan lukuisat virheet ja epätarkkuudet eivät olleet mikään pieni juttu. Minusta oli käsittämätöntä, että opettajan koulutuksen saanut ihminen ei ole ollut sen tarkempi muisteluissaan. Kärsittyäni muutaman viikon huonosta unesta kävelin vuosi sitten terveyskeskukseen puhumaan omalääkärilleni kymmenen vuoden takaisesta työstämättömästä traumastani: Loppukiristä. Pääsin vain lyhyen tovin jonotettuani HUS:aan tutkimuksiin. Tulokset olivat loistavat.
Siinä vaiheessa kun tutkimustulokset tulivat, tiesin jo itsekin olevani suhteellisen terve. Avaamani blogi oli alkanut vaikuttaa ja traumastani johtuvat ongelmat pienentyä.
Muistista ja muistamattomuudesta kuitenkin sen verran, että olin Loppukiri-hankkeen takia vuosina 2000-2002 niin lujilla, että en enää loppuaikoina tiennyt missä mennään. Ihmisiä tunki yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi, ja monet dokumentit ja paperit olisivat vaatineet paljon paneutumista. Siihen minulla ei ollut aina aikaa. Lisäksi lobbasin eri senioreiden kanssa noina vuosina liki 200 vaikuttajaa saadakseni Loppukirin alulle. Minähän olin hanketta aloitellessani vielä työelämässäkin mukana - päinvastoin kuin muut ensimmäisen hallituksen jäsenet. Omasta mielestäni olisin tarvinnut ympärilläni pyöriviltä ymmärrystä ja tukea - jouduinhan hankkeen käynnistäjänä tekemään tuntuvasti enemmän töitä kuin muut. Lisäksi kysymys oli suurelta osin aivan oudoista ja tuntemattomista asioista, joihin nyt törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni.
Toki minulla oli tukijoitakin, samoinajattelijoita. Oli pyyteettömiä uurastajia, joilla ei ollut ketun häntää koskaan kainalossa. Mainitsin Arja Jääskeläisen jo kahdessa aikaisemmassa blogissani (16.11.2010 ja 18.12. 2010). Hän oli mielenkiintoinen tapaus: Kalliosta kotoisin oleva isännöitsijä, kauppateknikko, joka oli siihen mennessä toiminut demarien edustajana Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa kymmenisen vuotta. Suhtautuminen Arjaan oli yhdistyksessä kaksijakoista - kuten oli minuunkin. Esimerkiksi muutama viikko ennen Arjaa yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto vähätteli alusta lähtien Arjan kykyjä ja kokemusta. En ymmärtänyt syytä. Eila jopa arveli ääneen Arjan päässeen kaupungin rakennuslautakuntaan pelkän jäsenkirjansa ansiosta. Minusta se tuntui täysin käsittämättömältä. Törkeämpiäkin huomautuksia Arjan poliittinen ura sai aikaan.
Arjalla oli suhde Aktiivisiin Senioreihin alusta lähtien selvä: hän ei halunnut asumaan Loppukiriin, mutta oli kiinnostunut hankkeesta prosessina. Jo Alppilan koululla (8.3.2001) hän ilmoitti haluavansa rakennustyöryhmään, josta työryhmästä minä en ollut henkilökohtaisesti kiinnostunut. Minulla ei kerta kaikkiaan ollut edellytyksiä - ei kykyä eikä kokemusta - toimia siinä. Sitä muutamat jäsenet ihmettelivät. Minä puolestani ihmettelin niin monien ihmisten ylenpalttista kiinnostusta tätä Loppukirin kannalta tärkeintä työryhmää kohtaan.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Vuosi blogin aloittamisesta
Aloitin blogini kirjoittamisen 3.1.2010. Tähän mennessä kävijöitä on ollut runsaasti yli 4700, mikä tekee noin 400 lukijaa kuuta kohden. Koska kävijämäärä on tasaisesti ja varmasti kasvanut ilman mainostemppuja tai markkinointiakin, oletan blogistani jatkossa tulevan entistä suositumman. Joulukuun aikana laskin kävijöitä olleen jo 650.
Kirjoitin vuoden vaihteessa pitkän kirjeen, jonka lähetin liki 30 sellaiselle henkilölle, joiden tiedän lukeneen tai lukevan blogiani joko jatkuvasti tai satunnaisesti. Kerroin tässä pitkässä viestissäni tämän hetkisistä kuulumisistani. Niitä en halunnut kirjata blogiini. Jos nyt joku tätä tavaava ei ole saanut sähköpostiviestiäni, mutta haluaisi sen saada nähtäväkseen, kannattaa kirjoittaa minulle sähköpostiosoitteeseeni(anna-liisa.mikkela@elisanet.fi). Kuulisin tietysti mielelläni syyn kiinnostukseen.
Olen käynyt tänään läpi arkistojani ja verestänyt tapahtumia varsinkin tammikuulta 2002. Luultavasti en saa blogiani loppumaan ensi kesään mennessä, kuten joulun alla kuvittelin. Olen antanut itselleni tuntuvasti lisäaikaa. Lupaan kuitenkin, että jos "Vanhan naisen kompuroinnissa" on ollut tähän mennessä jännitettä, jatkossa sitä on vielä enemmän.
Kirjoitin vuoden vaihteessa pitkän kirjeen, jonka lähetin liki 30 sellaiselle henkilölle, joiden tiedän lukeneen tai lukevan blogiani joko jatkuvasti tai satunnaisesti. Kerroin tässä pitkässä viestissäni tämän hetkisistä kuulumisistani. Niitä en halunnut kirjata blogiini. Jos nyt joku tätä tavaava ei ole saanut sähköpostiviestiäni, mutta haluaisi sen saada nähtäväkseen, kannattaa kirjoittaa minulle sähköpostiosoitteeseeni(anna-liisa.mikkela@elisanet.fi). Kuulisin tietysti mielelläni syyn kiinnostukseen.
Olen käynyt tänään läpi arkistojani ja verestänyt tapahtumia varsinkin tammikuulta 2002. Luultavasti en saa blogiani loppumaan ensi kesään mennessä, kuten joulun alla kuvittelin. Olen antanut itselleni tuntuvasti lisäaikaa. Lupaan kuitenkin, että jos "Vanhan naisen kompuroinnissa" on ollut tähän mennessä jännitettä, jatkossa sitä on vielä enemmän.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Juonittelu vie mennessään
Joulun alla kirjojen kierrätystiskiltä tarttui käteeniTaisto Huuskosen kolmenkymmenen vuoden takainen "Laps Suomen"( WSOY 1979). Uusi vuosi vierähti sitä lukiessa. Menestyskirja ylti aikoinaan lukuisiin painoksiin, yhteensä sitä myytiin 100.000 kappaletta.
Nyt eduskuntavaalien kynnyksellä tämän Neuvostoliittoon vuonna 1949 loikanneen suomalaismiehen omaelämäkerrallinen tarina on yllättävän ajankohtainen. Se käy kouluesimerkistä niin propagandan kuin populisminkin kohtalokkuudesta. Mikä sokaisee ihmisen? Mikä saa meidät näkemään mörköjä sielläkin, missä niitä ei ole? Mikä taas saa ruohon viheriöimään aidan tuolla puolen? Mikä tekee meistä tahdottomia sätkynukkeja? Koulutuskaan ei näytä sitä aina estävän. Ei liioin äly silloin, kun viisaus puuttuu.
Kauna, kateus ja katkeruus tulevat näkökykynsä menettäneen ikuisiksi seuralaisiksi. Ne myrkyttävät helposti mielen, saastuttavat lähipiirin. Ymmärrettävää on, että jos kaikki ihmisen aika ja energia menevät intrigointiin ja juonitteluun, elämässä ei muulle jää tilaa. Juonittelu vie mennessään. Valehtelijan mantteli on aina raskas kantaa.
Taisto Huuskonen kuoli Suomessa 1990 keuhkosyöpään. Viinaa upposi mieheen paljon jo Neuvostoliitossa, Suomessa sama meno jatkui kuolemaan saakka. Huuskosen vuolaasti etenevää tekstiä lukiessani pohdin, paljonkohan entisissä taistolaisissa on alkoholin suurkuluttajia. Entisessä työpaikassani seinäni takana työskenteli yhdessä vaiheessa alkoholisoitunut taistolainen, joka lopulta sai potkut. Minä olin niin vähän hänen kanssaan tekemisissä, että en edes huomannut hänen myöhäisiä työpaikalle tulojaan ja aikaisia poistumisiaan. Sen kyllä huomasin, että häneltä jäivät päivälehdestä sivunkin kokoiset jutut huomaamatta. Potkut tulivat minulle siis täytenä yllätyksenä. Istuin harvoin kahvilassa, missä uutiset ja juorut kerrottiin.
Ehkä näkyvästi taistolaisten riveissä riehuneiden on ollut mahdotonta selvitä poliittisesta traumastaan ilman erilaisten turruttavien aineiden vaikutusta. Monille se on ollut keino jatkaa maallista vaellusta. Ehkä Taisto Huuskosenkin kohdalla oli niin.
Huuskonen ei muuten loikannut Neuvostoliittoon yksin, vaan morsiamensa kanssa. Pariskunta seisoi uskollisesti toistensa rinnalla kaikissa koettelemuksissaan niin Siperiassa kuin Karjalassakin, yhteensä 26 vuotta. Vapaassa demokratiassa liitto sen sijaan ei kestänyt. Enni löysi kotimaahan palattuaan toisen miehen, Taisto jäi yksin.
Nyt eduskuntavaalien kynnyksellä tämän Neuvostoliittoon vuonna 1949 loikanneen suomalaismiehen omaelämäkerrallinen tarina on yllättävän ajankohtainen. Se käy kouluesimerkistä niin propagandan kuin populisminkin kohtalokkuudesta. Mikä sokaisee ihmisen? Mikä saa meidät näkemään mörköjä sielläkin, missä niitä ei ole? Mikä taas saa ruohon viheriöimään aidan tuolla puolen? Mikä tekee meistä tahdottomia sätkynukkeja? Koulutuskaan ei näytä sitä aina estävän. Ei liioin äly silloin, kun viisaus puuttuu.
Kauna, kateus ja katkeruus tulevat näkökykynsä menettäneen ikuisiksi seuralaisiksi. Ne myrkyttävät helposti mielen, saastuttavat lähipiirin. Ymmärrettävää on, että jos kaikki ihmisen aika ja energia menevät intrigointiin ja juonitteluun, elämässä ei muulle jää tilaa. Juonittelu vie mennessään. Valehtelijan mantteli on aina raskas kantaa.
Taisto Huuskonen kuoli Suomessa 1990 keuhkosyöpään. Viinaa upposi mieheen paljon jo Neuvostoliitossa, Suomessa sama meno jatkui kuolemaan saakka. Huuskosen vuolaasti etenevää tekstiä lukiessani pohdin, paljonkohan entisissä taistolaisissa on alkoholin suurkuluttajia. Entisessä työpaikassani seinäni takana työskenteli yhdessä vaiheessa alkoholisoitunut taistolainen, joka lopulta sai potkut. Minä olin niin vähän hänen kanssaan tekemisissä, että en edes huomannut hänen myöhäisiä työpaikalle tulojaan ja aikaisia poistumisiaan. Sen kyllä huomasin, että häneltä jäivät päivälehdestä sivunkin kokoiset jutut huomaamatta. Potkut tulivat minulle siis täytenä yllätyksenä. Istuin harvoin kahvilassa, missä uutiset ja juorut kerrottiin.
Ehkä näkyvästi taistolaisten riveissä riehuneiden on ollut mahdotonta selvitä poliittisesta traumastaan ilman erilaisten turruttavien aineiden vaikutusta. Monille se on ollut keino jatkaa maallista vaellusta. Ehkä Taisto Huuskosenkin kohdalla oli niin.
Huuskonen ei muuten loikannut Neuvostoliittoon yksin, vaan morsiamensa kanssa. Pariskunta seisoi uskollisesti toistensa rinnalla kaikissa koettelemuksissaan niin Siperiassa kuin Karjalassakin, yhteensä 26 vuotta. Vapaassa demokratiassa liitto sen sijaan ei kestänyt. Enni löysi kotimaahan palattuaan toisen miehen, Taisto jäi yksin.
tiistai 28. joulukuuta 2010
Loppukiri-kirja ei ollut menestys
Jossakin vaiheessa kevättä 2009 ilmestyi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja "Loppukiri. Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä" (WSOY). En ole lukenut kirjaa kokonaan, mutta selannut sitä toki useaan otteeseen - jo pelkästään bloginikin tähden. Myös monet ystäväni ja tuttavani, jotka ovat kirjan joko minulta tai kirjastosta lainanneet, ovat minun laillani tyytyneet vain selaamaan sitä. Kirjasta puuttuu jännite.
Käsikirjoitus olisi ollut viisasta luetuttaa ennen julkaisemista jollakin todella asiaa tuntevalla ihmisellä. Ei tekijöiden ystävillä tai pelkästään sellaisilla Loppukirin nykyisillä asukeilla, jotka ovat kuulleet Arabianrannan yhteisöllisesta senioritalosta paljon myöhemmin, kun sen syntysanat ensimmäisen kerran lausuttiin. Hyvä käsikirjoituksen lukija ei mielistele. Hän tohtii huomauttaa, jos kymmenen rivin kappaleeseen on osunut kahdeksan kertaa sama sana. Loppukiri-kirjaa ei paranna se, että siinä on liian paljon kuivaa asiaa, teksti hyppelehtii ja on sekava. Toisaalta paljon mielenkiintoista hankkeeseen liittyvää on jätetty kertomatta. Kirjan nimikin on harhaanjohtava: eihän kirja kerro juuri lainkaan vaihtoehtoisesta asumista, vaan siitä kuinka tuohon vaihtoehtoiseen asumiseen päästiin suunnittelemalla ja rakennuttamalla yksi talo. Kirja ei myöskään kerro aikaisemmista yhteisöllisistä talohankkeista Suomessa. Se olisi varmaan vaatinut liikaa Dahlströmiltä ja Minkkiseltä.
Minä ryhdyin kirjoittamaan blogiani "Vanhan naisen kompurointia - tai sitten ei" löydettyäni kirjasta lukuisia asiavirheitä kuten olen blogini alussa kirjoittanut. Olen myös todennut, että Marja Dahlströmin osuus kirjasta etenee ihan kuin väärää raidetta. "Juna" ei kuitenkin siirry oikealle raiteelleen ulkopuolisen tekemillä yksittäisillä korjauksilla. Yhtenä syynä on varmasti se, että Marja Dahlström ei loppujen lopuksi ollut koskaan täysin hankkeessa mukana. Tärkeämpää kuin prosessi hänelle oli se, että hän pääsi taloon asumaan. Mitään yhteiskunnallista näkökulmaa hänellä ei yhteisölliseen senioritaloon ollut. Häneltä jäi siis matkan varrella paljon näkemättä, kuulematta ja kokematta.
Sirkka Minkkisen osuus kirjasta on hyvin hänen itsensä näköistä. Hänen mahdollisia virheitään en välitä edes ruveta etsimään, koska hän käsittelee osuudessaan pääsääntöisesti sitä aikaa, jolloin minä en ollut enää hankkeessa edes fyysisesti mukana. Viikkoja ennen eroani olin taas jo niin pahasti loppuun palanut, etten ollut enää oma itseni. Pelkkä kuori kai vain. Sirkka on tunnollisesti käynyt läpi ne pöytäkirjat ja muistiot,jotka Aktiivisislla Senioreilla on hallussaan ja joista Sirkka itse on kirjoittanut suuren osan. Uskon Sirkka Minkkisen tehneen vähemmän virheitä kuin Marja.
Nyt joulun alla kuulin, että Dahlströmin ja Minkkisen kirjan myyntiluvut eivät ole vastanneet kustantajan odotuksia. Eikä tietysti kirjoittajienkaan. "Loppukiristä" otettiin liki 2000 kappaleen painos, mikä tuntuu varovaiselta määrältä varsinkin kun kirjoittajat uskoivat sen kuluvan myös opiskelijoiden käsissä (Loppukiri s. 19). Nyt joulun alla, kun ilmestymisestä oli runsas puoli toista vuotta aikaa, varastossa oli yhä myymättä noin 600 kirjaa. Arvostelu- ym. vapaakappaleina kirjaa oli jaettu yli 600.
Myynnin vauhdittamiseksi kustantaja järjesti 2009 myös tiedotustilaisuuden, johon tekijät saivat tehdä kutsuvieraslistan. Minun panokseni Loppukirin käynnistämisessä ei ilmeisesti ollut Marjan ja Sirkan mielestä merkittävä, koska en saanut tilaisuuteen kutsua.
Kirjan huono menestys tuntuu todella ihmeelliseltä, olihan mediakin alun alkaen todella kiinnostunut talosta.
Käsikirjoitus olisi ollut viisasta luetuttaa ennen julkaisemista jollakin todella asiaa tuntevalla ihmisellä. Ei tekijöiden ystävillä tai pelkästään sellaisilla Loppukirin nykyisillä asukeilla, jotka ovat kuulleet Arabianrannan yhteisöllisesta senioritalosta paljon myöhemmin, kun sen syntysanat ensimmäisen kerran lausuttiin. Hyvä käsikirjoituksen lukija ei mielistele. Hän tohtii huomauttaa, jos kymmenen rivin kappaleeseen on osunut kahdeksan kertaa sama sana. Loppukiri-kirjaa ei paranna se, että siinä on liian paljon kuivaa asiaa, teksti hyppelehtii ja on sekava. Toisaalta paljon mielenkiintoista hankkeeseen liittyvää on jätetty kertomatta. Kirjan nimikin on harhaanjohtava: eihän kirja kerro juuri lainkaan vaihtoehtoisesta asumista, vaan siitä kuinka tuohon vaihtoehtoiseen asumiseen päästiin suunnittelemalla ja rakennuttamalla yksi talo. Kirja ei myöskään kerro aikaisemmista yhteisöllisistä talohankkeista Suomessa. Se olisi varmaan vaatinut liikaa Dahlströmiltä ja Minkkiseltä.
Minä ryhdyin kirjoittamaan blogiani "Vanhan naisen kompurointia - tai sitten ei" löydettyäni kirjasta lukuisia asiavirheitä kuten olen blogini alussa kirjoittanut. Olen myös todennut, että Marja Dahlströmin osuus kirjasta etenee ihan kuin väärää raidetta. "Juna" ei kuitenkin siirry oikealle raiteelleen ulkopuolisen tekemillä yksittäisillä korjauksilla. Yhtenä syynä on varmasti se, että Marja Dahlström ei loppujen lopuksi ollut koskaan täysin hankkeessa mukana. Tärkeämpää kuin prosessi hänelle oli se, että hän pääsi taloon asumaan. Mitään yhteiskunnallista näkökulmaa hänellä ei yhteisölliseen senioritaloon ollut. Häneltä jäi siis matkan varrella paljon näkemättä, kuulematta ja kokematta.
Sirkka Minkkisen osuus kirjasta on hyvin hänen itsensä näköistä. Hänen mahdollisia virheitään en välitä edes ruveta etsimään, koska hän käsittelee osuudessaan pääsääntöisesti sitä aikaa, jolloin minä en ollut enää hankkeessa edes fyysisesti mukana. Viikkoja ennen eroani olin taas jo niin pahasti loppuun palanut, etten ollut enää oma itseni. Pelkkä kuori kai vain. Sirkka on tunnollisesti käynyt läpi ne pöytäkirjat ja muistiot,jotka Aktiivisislla Senioreilla on hallussaan ja joista Sirkka itse on kirjoittanut suuren osan. Uskon Sirkka Minkkisen tehneen vähemmän virheitä kuin Marja.
Nyt joulun alla kuulin, että Dahlströmin ja Minkkisen kirjan myyntiluvut eivät ole vastanneet kustantajan odotuksia. Eikä tietysti kirjoittajienkaan. "Loppukiristä" otettiin liki 2000 kappaleen painos, mikä tuntuu varovaiselta määrältä varsinkin kun kirjoittajat uskoivat sen kuluvan myös opiskelijoiden käsissä (Loppukiri s. 19). Nyt joulun alla, kun ilmestymisestä oli runsas puoli toista vuotta aikaa, varastossa oli yhä myymättä noin 600 kirjaa. Arvostelu- ym. vapaakappaleina kirjaa oli jaettu yli 600.
Myynnin vauhdittamiseksi kustantaja järjesti 2009 myös tiedotustilaisuuden, johon tekijät saivat tehdä kutsuvieraslistan. Minun panokseni Loppukirin käynnistämisessä ei ilmeisesti ollut Marjan ja Sirkan mielestä merkittävä, koska en saanut tilaisuuteen kutsua.
Kirjan huono menestys tuntuu todella ihmeelliseltä, olihan mediakin alun alkaen todella kiinnostunut talosta.
lauantai 18. joulukuuta 2010
Rakennuspalikoita keräämässä
Kun rupesin hankkeemme alkuaikoina järjestämään tapaamisia asiantuntijoiden kanssa, kysyin ensin Marja Dahlströmiltä ja sitten Terttu Putilalta ja/tai Anita Wetterstrandilta, sopiko ajankohta. Neljää ihmistä enemmän meitä ei ennen yhdistyksen perustamista Helsingin seudulla ollutkaan. Joukon pienuus aiheutti ymmärrettävästi ongelmia. Yhdistyksen perustamispäivänä joukkoomme liittyivät sitten espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, jotka samalla joutuivat kylmiltään Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen hallitukseen (blogini 28.3.2010). Kuinkahan tavallista sellainen on?
Jo keväällä 2000 yhteisöllisestä senioritalohankkeesta kiinnostunut ja Aktiiviisiin Senioreihin seuraavana syksynä liittynyt Maija Viherä oli liian kiireinen yhdistyksessä toimiakseen (blogini 28.3.2010). Käsitin myös pian, ettei hän vuosiin jäisi "eläkkeelle", vaikka eläkeiässä jo olikin. Syksyllä 1999 Maija oli kuitenkin ollut sisarensa Mirja Mäkisen kanssa luonani keskustelemassa senioritalosuunnitelmasta, muut paikalla olijat olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärveltä (blogini 21.2.2010). Sisareni ei ollut tulossa Loppukiriin asumaan, vaan hän haaveili vuokraperiaatteella toimivan yhteisöllisen senioritalon saamisesta kotikulmilleen. Myös nuorempi sisareni Kaisu Mikkelä Kiikasta liittyi yhdistykseen ensimmäisen vuoden aikana. Lisäksi sain muutamia kollegoitani mukaan sillä periaatteella, että he maksoivat jäsenmaksun, mutta eivät lupautuneet muuhun.
Pian tapaamisemme jälkeen Mirja Mäkinen ilmoitti pitävänsä itseään liian nuorena senioritaloon eikä hän niin ollen koskaan liittynyt yhdistykseen. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Sisarensa Maija Viherä taas erosi Aktiivisista Senioreista pian minun lähtöni jälkeen. Nyt kun ajattelen tapahtumia tarkemmin, taisin käynnistää erollani aika monen seniorin lähdön yhdistyksestä. Kuten olen kirjoittanut jäsenten vaihtuvuus on ollut suurta ennen talon valmistumista (blogini 31.5.2010).
Terttu Putila oli tuonut ystävänsä Pirjo Pentin maaliskuiseen (2000) tapaamiseemme, joka pidettiin Anita Wetterstrandin kotona Kalliossa (bloginixxx). Hän oli myös entinen haastateltavani vuosien takaa. Pirjosta ei kuitenkaan kuulunut kokouksen jälkeen puoleen vuoteen mitään. Yritin soittaa hänelle lukuisia kertoja, mutta turhaan. Oli aivan kuin maa olisi naisen niellyt. Marraskuussa (2000) yhdistyksen käytyä ensimmäisen kerran Tukholman Färdknäppenissä Terttu kuitenkin kertoi, että Pirjo olisi mielellään lähtenyt tutustumaan paikkaan, jos vain olisi tiennyt etukäteen matkastamme.
Mutta eihän Aktiiviset Seniorit mikään matkatoimisto ollut, vaikka tuolle ensimmäiselle Ruotsin matkalle lähti useita yhdistyksen ulkopuolisia henkilöitä. Mukaan olisi saattanut tulla enemmänkin meistä kiinnostuneita, jos olisin jaksanut pitää mielessäni kaikki ohimennen esitetyt toivomukset.
Pirjon kohdalla mietin sitä, olisiko minun pitänyt vetää perässäni ihmisiä, jotka eivät olleet valmiita sitoutumaan edes sen vertaa, että olisivat ymmärtäneet ajatella hankkeemme suuruutta ja vaativuutta? Minä kaipasin riveihimme yhteistyökumppaneita, jotka olisivat helpottaneet hallituksessa istuvien työtaakkaa. Hanke edellytti niin paljon yhteydenottoja, kirjeiden ja hakemusten kirjoittamista, puhelinsoittoja, vaikeaselkoisten papereiden lukemista. Kaipasin todella yhteistyökumppaneita, jotka olisivat antaneet luovuutensa yhdistyksen käyttöön. Uskoivatko ihmiset tosissaan, että talo Arabianrantaan nousisi suuremmitta ponnistuksitta? Siis siitä vain - simsalabim? Uskoivatko he tosissaan, että kaksi kertaa vuodessa tapaamiseen ilmestyminen riittäisi pääsylipuksi yhteisölliseen senioritaloon? Olen monta kertaa tässä yhteydessä ajatellut, että suomalainen hyvinvointivaltio on tehnyt monesta kansalaisesta toimintakyvyttömän. Aika yleisesti ajatellaan, että kaiken pitäisi tulla ilmaiseksi - kuin tarjottimella.
Suomen Mielenterveysseuran puheenjohtaja Pirkko Lahti liittyi myös yhdistykseemme kesällä 2000, mutta en koskaan ajatellut hänellä riittävän aikaa varsinaiseen toimintaan (blogini 22.4.2010).
Kuten olen muistaakseni aikaisemminkin kirjoittanut, Harri Dahlström oli pettymys koko mies. Hän oli ensimmäisiä joukkoomme liittyneitä, mutta vain paperilla. Hän pääsi kyllä pienillä ponnistuksilla Loppukiriin keväällä 2006 asumaan. Vai kartuttiko hän pistesaldoaan aktivoitumalla ratkaisevasti loppuaikoina, jolloin minä en ollut enää yhdistyksessä mukana.
En ymmärtänyt Harrin kohdalla myöskään Marja Dahlströmin ajatuksen juoksua. Riittikö hänenkin mielestään se, että vaikka perheestä oli Loppukiriin tulossa kaksi ihmistä, yhden jäsenen toimiminen yhdistyksessä riittäisi? Sehän on epäoikeudenmukaista yksinäisiä kohtaan!
Tutustumassa Alppilan yhteisöön
Keväällä 2000 järjestin tapaamisen ns. Alppilan yhteisöön, joka sijaitsee Helsingin Alppilassa. Kuvittelin, että talo kiinnostaisi kaikkia meidän hankkeestamme kiinnostuneita. Koska oli perjantai, meille oli luvattu jopa saunailtakin, josta kuitenkin kieltäydyimme. Sain mukaani ainoastaan espoolaiset Heli Jäderholmin ja Eino Jantusen sekä Anita Wetterstrandin. Olin aikaisemmin haastatellut radio-ohjelmaani varten pitkään yhteisössä asunutta kaupunginosa-arkkitehtia Hilkka Kuusista ja Helsingin kaupungin yhteisöasujien Päivi Anuntia. Ohjelmani aiheena oli ollut nimenomaan suomalainen yhteisöasuminen, josta kovin monilla suomalaisilla ei siihen aikaan ollut kokemusta, nyt jo vähän useammalla.
Kovin viehtyneitä emme Alppilan yhteisöön olleet. Talo tuntui ahtaalta ja vanhanaikaiselta, tavaraa oli kaikki paikat täynnä. Mutta sitähän ei oltu rakennettukaan yhteisöä varten, vaan tavallisia perheitä varten. Ymmärsimme oitis, että sellainen yhteisö karsisi jo kättelyssä monia nykyajan mukavuuksiin tottuneita. Menimme tutustumiskäynnille nyyttikestiperiaatteella ja vietimme talossa rattoisan rupatteluhetken muutamia asukkaita seuranamme. Tällä käynnillä totesin jälleen kerran, että espoolainen Heli Jäderholm oli oikea helmi yhteisöä ajatellen. Häneltä onnistui ongelmitta pöydän kattaminen vieraassakin paikassa.
Elokuussa 2000 käytin Alppilan yhteisön sääntöjä hyväkseni kirjoittaessani Asunto-osakeyhtiö Loppukirin säännöt. Käynti ei siis ollut turha - siinäkään mielessä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että harvoin tapaamisiin mennessä tiesimme etukäteen, kuinka paljon hyötyä niistä käynneistä oli.
Kävin ensimmäisenä syksynä yhdistyksen perustamisen jälkeen Heli Jäderholmin, Eino Jantusen ja Terttu Putilan kanssa myös Tikkurilassa. Peter Fredrikson oli maininnut minulle kaupunginarkkitehti Matti Liukkosesta. Mies oli kehittelemässä jonkinlaista peliä, jonka avulla maallikonkin olisi helppo laskea suunniteltujen rakennusratkaisujen vaikutus neliöhintoihin. En tiedä, oliko Liukkosen kehittelemä peli vielä keskeneräinen, mutta sitä mitä ensi sijassa menimme Tikkurilasta hakemaan, emme saaneet. Joitain neuvoja toki saimme, mm. sen, että meidän pitäisi saada jonkinlainen asiantuntijatyöryhmä taaksemme. Tueksemme, rohkaisijaksi ohjaamaan oikealle tielle.
Siitä taustaryhmästä monet matkan varrella puhuivat, mutta toive ei koskaan konkretisoitunut. Virkamiehet tuntuivat toinen toisensa perään olevan kiireisiä. Luultavasti minä olin myös liian huono neuvottelija - eikä kukaan yhdistykseemme kuuluvista yhtään parempi. Meillä olisi varmaan pitänyt olla asiantuntijaryhmää varten takataskussa rahasummakin, jolla maksaa ulkopuolisten vaivannäkö. Loppukiri oli kuitenkin ensi sijassa yksityinen hanke, vaikka siitä kaupunki ja koko yhteiskuntakin toki hyötyivät.
Blogissani (16.11.2010) mainitsin Kalliossa asuvan isännöitsijän Arja Jääskeläisen. Hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin alkuvuodesta 2001. Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät kuitenkaan mainitse häntä kertaakaan kirjassaan "Loppukiri". Vai olenko väärässä? Minulle ja samalla yhdistykselle Arja merkitsi kuitenkin jotain erityistä. Kaiken lisäksi hän oli yksi peroonallisimmista ihmisistä, joihin noina vuosina törmäsin. Se miten häntä Aktiivissa Senioreissa kohdeltiin ei ole kovin mairittelevaa Loppukirin rakennuttajille.
Arjasta enemmän seuraavalla kerralla.
--------------------------------------------------------------------------------
Jo keväällä 2000 yhteisöllisestä senioritalohankkeesta kiinnostunut ja Aktiiviisiin Senioreihin seuraavana syksynä liittynyt Maija Viherä oli liian kiireinen yhdistyksessä toimiakseen (blogini 28.3.2010). Käsitin myös pian, ettei hän vuosiin jäisi "eläkkeelle", vaikka eläkeiässä jo olikin. Syksyllä 1999 Maija oli kuitenkin ollut sisarensa Mirja Mäkisen kanssa luonani keskustelemassa senioritalosuunnitelmasta, muut paikalla olijat olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärveltä (blogini 21.2.2010). Sisareni ei ollut tulossa Loppukiriin asumaan, vaan hän haaveili vuokraperiaatteella toimivan yhteisöllisen senioritalon saamisesta kotikulmilleen. Myös nuorempi sisareni Kaisu Mikkelä Kiikasta liittyi yhdistykseen ensimmäisen vuoden aikana. Lisäksi sain muutamia kollegoitani mukaan sillä periaatteella, että he maksoivat jäsenmaksun, mutta eivät lupautuneet muuhun.
Pian tapaamisemme jälkeen Mirja Mäkinen ilmoitti pitävänsä itseään liian nuorena senioritaloon eikä hän niin ollen koskaan liittynyt yhdistykseen. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Sisarensa Maija Viherä taas erosi Aktiivisista Senioreista pian minun lähtöni jälkeen. Nyt kun ajattelen tapahtumia tarkemmin, taisin käynnistää erollani aika monen seniorin lähdön yhdistyksestä. Kuten olen kirjoittanut jäsenten vaihtuvuus on ollut suurta ennen talon valmistumista (blogini 31.5.2010).
Terttu Putila oli tuonut ystävänsä Pirjo Pentin maaliskuiseen (2000) tapaamiseemme, joka pidettiin Anita Wetterstrandin kotona Kalliossa (bloginixxx). Hän oli myös entinen haastateltavani vuosien takaa. Pirjosta ei kuitenkaan kuulunut kokouksen jälkeen puoleen vuoteen mitään. Yritin soittaa hänelle lukuisia kertoja, mutta turhaan. Oli aivan kuin maa olisi naisen niellyt. Marraskuussa (2000) yhdistyksen käytyä ensimmäisen kerran Tukholman Färdknäppenissä Terttu kuitenkin kertoi, että Pirjo olisi mielellään lähtenyt tutustumaan paikkaan, jos vain olisi tiennyt etukäteen matkastamme.
Mutta eihän Aktiiviset Seniorit mikään matkatoimisto ollut, vaikka tuolle ensimmäiselle Ruotsin matkalle lähti useita yhdistyksen ulkopuolisia henkilöitä. Mukaan olisi saattanut tulla enemmänkin meistä kiinnostuneita, jos olisin jaksanut pitää mielessäni kaikki ohimennen esitetyt toivomukset.
Pirjon kohdalla mietin sitä, olisiko minun pitänyt vetää perässäni ihmisiä, jotka eivät olleet valmiita sitoutumaan edes sen vertaa, että olisivat ymmärtäneet ajatella hankkeemme suuruutta ja vaativuutta? Minä kaipasin riveihimme yhteistyökumppaneita, jotka olisivat helpottaneet hallituksessa istuvien työtaakkaa. Hanke edellytti niin paljon yhteydenottoja, kirjeiden ja hakemusten kirjoittamista, puhelinsoittoja, vaikeaselkoisten papereiden lukemista. Kaipasin todella yhteistyökumppaneita, jotka olisivat antaneet luovuutensa yhdistyksen käyttöön. Uskoivatko ihmiset tosissaan, että talo Arabianrantaan nousisi suuremmitta ponnistuksitta? Siis siitä vain - simsalabim? Uskoivatko he tosissaan, että kaksi kertaa vuodessa tapaamiseen ilmestyminen riittäisi pääsylipuksi yhteisölliseen senioritaloon? Olen monta kertaa tässä yhteydessä ajatellut, että suomalainen hyvinvointivaltio on tehnyt monesta kansalaisesta toimintakyvyttömän. Aika yleisesti ajatellaan, että kaiken pitäisi tulla ilmaiseksi - kuin tarjottimella.
Suomen Mielenterveysseuran puheenjohtaja Pirkko Lahti liittyi myös yhdistykseemme kesällä 2000, mutta en koskaan ajatellut hänellä riittävän aikaa varsinaiseen toimintaan (blogini 22.4.2010).
Kuten olen muistaakseni aikaisemminkin kirjoittanut, Harri Dahlström oli pettymys koko mies. Hän oli ensimmäisiä joukkoomme liittyneitä, mutta vain paperilla. Hän pääsi kyllä pienillä ponnistuksilla Loppukiriin keväällä 2006 asumaan. Vai kartuttiko hän pistesaldoaan aktivoitumalla ratkaisevasti loppuaikoina, jolloin minä en ollut enää yhdistyksessä mukana.
En ymmärtänyt Harrin kohdalla myöskään Marja Dahlströmin ajatuksen juoksua. Riittikö hänenkin mielestään se, että vaikka perheestä oli Loppukiriin tulossa kaksi ihmistä, yhden jäsenen toimiminen yhdistyksessä riittäisi? Sehän on epäoikeudenmukaista yksinäisiä kohtaan!
Tutustumassa Alppilan yhteisöön
Keväällä 2000 järjestin tapaamisen ns. Alppilan yhteisöön, joka sijaitsee Helsingin Alppilassa. Kuvittelin, että talo kiinnostaisi kaikkia meidän hankkeestamme kiinnostuneita. Koska oli perjantai, meille oli luvattu jopa saunailtakin, josta kuitenkin kieltäydyimme. Sain mukaani ainoastaan espoolaiset Heli Jäderholmin ja Eino Jantusen sekä Anita Wetterstrandin. Olin aikaisemmin haastatellut radio-ohjelmaani varten pitkään yhteisössä asunutta kaupunginosa-arkkitehtia Hilkka Kuusista ja Helsingin kaupungin yhteisöasujien Päivi Anuntia. Ohjelmani aiheena oli ollut nimenomaan suomalainen yhteisöasuminen, josta kovin monilla suomalaisilla ei siihen aikaan ollut kokemusta, nyt jo vähän useammalla.
Kovin viehtyneitä emme Alppilan yhteisöön olleet. Talo tuntui ahtaalta ja vanhanaikaiselta, tavaraa oli kaikki paikat täynnä. Mutta sitähän ei oltu rakennettukaan yhteisöä varten, vaan tavallisia perheitä varten. Ymmärsimme oitis, että sellainen yhteisö karsisi jo kättelyssä monia nykyajan mukavuuksiin tottuneita. Menimme tutustumiskäynnille nyyttikestiperiaatteella ja vietimme talossa rattoisan rupatteluhetken muutamia asukkaita seuranamme. Tällä käynnillä totesin jälleen kerran, että espoolainen Heli Jäderholm oli oikea helmi yhteisöä ajatellen. Häneltä onnistui ongelmitta pöydän kattaminen vieraassakin paikassa.
Elokuussa 2000 käytin Alppilan yhteisön sääntöjä hyväkseni kirjoittaessani Asunto-osakeyhtiö Loppukirin säännöt. Käynti ei siis ollut turha - siinäkään mielessä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että harvoin tapaamisiin mennessä tiesimme etukäteen, kuinka paljon hyötyä niistä käynneistä oli.
Kävin ensimmäisenä syksynä yhdistyksen perustamisen jälkeen Heli Jäderholmin, Eino Jantusen ja Terttu Putilan kanssa myös Tikkurilassa. Peter Fredrikson oli maininnut minulle kaupunginarkkitehti Matti Liukkosesta. Mies oli kehittelemässä jonkinlaista peliä, jonka avulla maallikonkin olisi helppo laskea suunniteltujen rakennusratkaisujen vaikutus neliöhintoihin. En tiedä, oliko Liukkosen kehittelemä peli vielä keskeneräinen, mutta sitä mitä ensi sijassa menimme Tikkurilasta hakemaan, emme saaneet. Joitain neuvoja toki saimme, mm. sen, että meidän pitäisi saada jonkinlainen asiantuntijatyöryhmä taaksemme. Tueksemme, rohkaisijaksi ohjaamaan oikealle tielle.
Siitä taustaryhmästä monet matkan varrella puhuivat, mutta toive ei koskaan konkretisoitunut. Virkamiehet tuntuivat toinen toisensa perään olevan kiireisiä. Luultavasti minä olin myös liian huono neuvottelija - eikä kukaan yhdistykseemme kuuluvista yhtään parempi. Meillä olisi varmaan pitänyt olla asiantuntijaryhmää varten takataskussa rahasummakin, jolla maksaa ulkopuolisten vaivannäkö. Loppukiri oli kuitenkin ensi sijassa yksityinen hanke, vaikka siitä kaupunki ja koko yhteiskuntakin toki hyötyivät.
Blogissani (16.11.2010) mainitsin Kalliossa asuvan isännöitsijän Arja Jääskeläisen. Hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin alkuvuodesta 2001. Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät kuitenkaan mainitse häntä kertaakaan kirjassaan "Loppukiri". Vai olenko väärässä? Minulle ja samalla yhdistykselle Arja merkitsi kuitenkin jotain erityistä. Kaiken lisäksi hän oli yksi peroonallisimmista ihmisistä, joihin noina vuosina törmäsin. Se miten häntä Aktiivissa Senioreissa kohdeltiin ei ole kovin mairittelevaa Loppukirin rakennuttajille.
Arjasta enemmän seuraavalla kerralla.
--------------------------------------------------------------------------------
perjantai 10. joulukuuta 2010
Loppukiri-hanke ohitti muun elämässäni
Käynnistäessäni Loppukiri-hanketta en siis osannut kuvitella, ettei jokainen mukaan tulija sitoutuisi Aktiivisiin Senioreihin samalla intensiteetillä kuin minä. Hulluhan minä olin! Minulle Aktiiviset Seniorit oli koko sen ajan kun mukana olin, tärkeysjärjestyksessä kiistaton ykkönen. Silloin kun hanketta aloittelin (1999-2001) olin osapäivätyössä. Viimeisen puoli vuotta eli vuoden vaihteesta 2001-2002 kesän kynnykselle olin totaalisesti loppuunpalanut. Siis valmis syrjäytettäväksi!
Minun on tunnustettava, että en ymmärtänyt kaikilta osin silloisten yhteistyökumppaneideni elämänasennetta. Olinko minä väärässä kun itsekseni ihmettelin esimerkiksi kesämökkiviehtymystä? Eikö mökille menoa ja siellä oloa olisi voinut siirtää muutamalla vuodella? Eihän kesäpaikka olisi mihinkään karannut. Itse en ole koskaan omistanut enkä edes harkinnut landepaikkaa - Alexander Stubbin sanontaa käyttäen (HS kuukausiliite 12/2010). Töölössä asuessani juuri kesät olivat siellä parasta, hiljentynyt kaupunki esimerkiksi juhannuksena aivan ihana paikka. Entä elokuiset illat sateiden jälkeen? Samaa ajattelen nyt Roihuvuoresta. Pitkiksi venyvät piknikit suvun ja ystävien kanssa vanhojen puiden katveessa, toukokuinen kirsikankukkienkatselujuhla, elokuiset kyläjuhlat... Ainoastaan lapsuuteni kesät muutamine irrallisine muistikuvineen ajavat Töölönlahden rannalla ja Roihuvuoressa vietettyjen ihamimpien aikojen ohi. Seitsemänkymppiselle lapsuuden kesiin Pohjanmaalla on kuitenkin jo sekoittunut aimo annos menneiden aikojen nostalgiaa.
Senioreiden kohdalla ihmettelin toistamiseen, miksi ryhtyä tuossa saumassa, vaativan talohankkeen ollessa synnytyspyörteissä, yhden kodin sijasta siivoamaan useampaa. Miksi ajaa autolla kilometrimääriä päästäkseen yhdestä paikasta toiseen? Miksi saastuttaa maailmaa edestakaiseen nelirattaisella porhaltamiseen? No - minä kun en ole mökkifani, en ymmärrä.
En myöskään ymmärtänyt yliopisto-opintojen aloittamista kuusikymppisenä, kun Loppukiri-hankkeemme otti vasta ensi askeliaan. Mielestäni toiminta Aktiivisissa Senioreissa saattoi parhaimmillaan aktivoida ikääntyvän aivoja monin verroin enemmän kuin kirkkotaiteen tai renessanssiajan - sinänsä ansiokkaiden - töiden analysointi. Eihän taidehistoria, joka harvoja työllistää, karkaa oppiaineena mihinkään. Jos oli siihen asti tullut ilman sitä toimeen, muutaman vuoden odotus olisi ollut järkevää. Minun mielestä haasteita hankkeemme tiimoilta löytyi niin rakentamisesta, rahoituksesta kuin laajuemminkin taloudesta. Jos siis halusi yliopisto-opinnoilla aktivoida ensi sijassa ikääntyviä aivojaan, valinta oli varmasti väärä. Neuvottelut rakennusfirmojen kanssa rassasivat kyllä enemmän aivonystyröitä ja siirsivät dementian alkua, jos siihen leikkiin heittäytyi.
Ripeä eteneminen - ainoa keino päästä päämäärään
Loppukiri-hankkeen käynnistäminen merkitsi minulle siis sitä, että lähes kaikki muut asiat elämässäni joutuivat taka-alalle. Ajattelin loppiaisen jälkeen 2000 Tukholmasta palattuani ja Stakesin keskukseen soittaessani, että hankkeemme nopea käynnistäminen ja ripeä eteneminen olivat ainoat keinot päästä päämäärään (blogini 16.1. ja 25.1. 2010). Aloituksen siirtäminen olisi ollut samaa kuin luopua koko haaveesta. Hitaasti eteneminen olisi helposti muuttunut tuloksettomuudeksi. Näkyviä aikaansaannoksia piti tulla, koska kaikkien yhteistyökumppaneidemme - virkamiesten, tutkijoiden, rakennusfirmojen, median jne - oli uskottava mahdollisuuksiimme onnistua talon rakennuttajina.
Se merkitsi mm. aktiivista asioista selvän ottamista. Se oli loputon tie ja johti helposti yksinäisen harhaan. Menin melko pian Färdknäppenistä tultuani Yleisradion kirjastoon, josta tuohon maailman aikaan sanottiin, että se oli ainoa osasto koko talossa, joka kunnolla toimi. Kahlasin läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät lehtileikkeet. Loppukiri-kirjan väite, että olisin ollut hanketta käynnistäessäni joku vanhusten asumisen asiantuntija (Loppukiri s. 33), ei pidä paikkaansa. Olin asiaohjelmien toimittaja ja ohjelmieni aihekirjo oli laaja. Liian laaja. Vuosisadan vaihteessa vasta "löysin" tuon maailman.
Löysin työpaikkani loistavasta leikekokoelmasta aineksia paitsi projektiamme varten myös aiheita radio-ohjelmiini. Otin muutamia valokopioita lehtijutuista kuvitellen niiden kiinnostavan muitakin aktiivisia senioreita - nimen mukaisesti. Olimmehan me sentään suunnittelemassa sellaista yhteisöllistä senioritaloa, jollaista ei tiettävästi ollut vielä Suomessa. Kun kehoitin Terttu Putilaa ja Anita Wetterstrandia ottamaan selvää muutamasta vanhusten asumiseen liittyvästä sanomalehtiuutisesta, niiden todenperäisyydestä, hämmästykseni oli suuri, kun he eivät reagoineet asiaan millään lailla. Aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä tarkoitin. Eivät he ainakaan panneet tikkua ristiin asian eteen. Kun muutaman viikon päästä vaivihkaa tiedustelin lehtileikkeen kohtaloa, tajusin naisten hukanneen sen. Eri puolilla Suomea 1990-luvulla kehitellyt vanhusten asumista ja muutakin elämää helpottavat innovaatiot eivät siis heitä kiinnostaneet. Kohteet jäivät jäljittämättä.
Ehkä asennoitumiseni hankkeeseen johtui ammatistani. Steiner-pedagogin, musiikkitoimittajan sekä kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajatutkinnon suorittaneen tarkastelukulma on toinen kuin yleisradion asiaohjelmien toimittajan.
Aktiiviset Seniorit - pelottava kilpailijako?
Vapun aikoihin 2000 kävin yksin katsastamassa Ruissalo Säätiön omistaman Saga-Seniorikeskuksen Munkkiniemessä. Sitä oli esitelty päivälehdissä ja kuvittelin, että toimittajan ominaisuudessa saisin kolme vuotta aikaisemmin valmistuneesta talosta mielenkiintoista uutta tietoa. En kuitenkaan päässyt vastaanottotiskiä pitemmälle. Vastaanottoapulainen tosin ehti kertoa, että talossa asuvien keski-ikä oli tuolloin 81 vuotta, vanhin 97 vuotias, nuorin alle 60 ja jono taloon pitkä. Tullessaan Saga-Seniorikeskukseen ihmiset olivat kuulemma olleet hyväkuntoisia, mutta eivät enää, lipsahti vastaanottoapulaiselta. Talossa oli 136 asuntoa ja 150 asukasta, vuokra tuolloin neliöltä 80-100 mk, vesimaksu 95 mk/kk, viikkosiivous 36 neliön asunnosta 162 mk/kk, pyykki yhdeltä koneelliselta 50 mk. Jopa pyykinjälkikäsittelykin oli hinnoiteltu erikseen. Paketti, johon kuului yksi ateria päivässä, viikkosiivous ja kerran viikossa terveydenhoitajan tapaaminen maksoi 2000 mk. Kallein paketti kipusi 11.000 markkaan. Dementikkoja taloon ei haluttu. Pohdiskelin, minne dementiaan sairastuneet siirretään ja missä vaiheessa.
Tyhmyyttäni kerroin vastaanottoapulaiselle avomielisesti senioritalohankkeestamme ja näihin vahingossa lipsahtaneisiin tietoihin johtajan juttusille pääsy ilmeisesti tyssäsikin. Vuosien päässä oleva Loppukiri koettiin vaaralliseksi kilpailijaksi. Vai miksi en saanut tietää talosta, sen asukkaista ja käytännöistä enempää? Olinhan nähnyt päivälehdessä artikkeleita Saga-Seniorikeskuksesta. Hintatietoja niissä ei tainnut olla. Kun lähdin Saga-Seniorikeskuksesta, ihmettelin itsekseni sen sijaintia. Ei matka talosta bussipysäkille olisi ainakaan minua liikkeelle eli lenkille houkutellut.
Kurkkasin pari päivää sitten Saga-Senioritalon kotisivuilta asuntojen nykyisiä neliöhintoja. Tiedot ovat yli vuoden vanhoja eli vuodelta 2009. Pienimmän asunnon (43,5 m2) vuokra oli vuosi sitten 1653 euroa/kk ja suurimman (87 m2) 3306 euroa/kk.
Tämä Saga-Seniorikeskus taitaa muuten olla ensimmäinen ja viimeinen paikka, mihin en ole elämäni aikana päässyt lehdistökorttia vilauttamalla.
Vierailut panivat pohtimaan
Samana päivänä poikkesin myös Lauttasaaren sillan kupeessa olevaan Merikaareen. Sinnekin menin yksin. Käynti jäi pinnalliseksi, koska en ollut sopinut etukäteen kenenkään kanssa tapaamisesta. Myöhemmin samana vuonna, kun Aktiiviset Seniorit oli jo perustettu, Saton lakinainen Jaana Närö vei kuitenkin koko hallituksemme sinne.
Palvelukeskus Merikaaressa tajusin dementiayksikön merkityksen vieressä olevalle terveille vanhuksille tarkoitetulle palvelutalolle. Siellä oli vuorokauden ympäri päivystys(hoitopaikka 15.000 mk/kk), joten viereisissä 54 omistusasunnossa (32-98 neliötä, noin 11 000 mk/m2) oli myös öisin jonkinlaista päivystystä. Merikaaren omistavalla palvelutaloyhdistyksellä oli tuolloin palvelutalot myös Martinlaaksossa Vantaalla ja Herttoniemessä Itä-Helsingissä. Seuraava talo oli nousemassa Leppäsuolle.
Syötyämme Merikaaressa Saton laskuun pyysin Terttu Putilaa ajamaan minut Pohjois-Haagan aseman seudulle, mitä paikkaa tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli väläyttänyt mahdollisena Loppukirin sijoituspaikkana. Sirkka Minkkisen kanssa kirjoittamassa kirjassa Marja Dahlström toteaa harhaanjohtavasti, ettemme koskaan käyneet paikkaa katsomassa (Loppukiri s. 37). Puheenjohtaja itse ei koskaan tutustunut alueeseen, mutta minä Tertun kanssa kylläkin. Vaikka tiesin jo ennen Pohjois-Haagaan ajoamme, ettei alue ollut sellainen kuin Loppukirille halusimme, pidin kuitenkin tärkeänä käydä siellä. Olisimme pian menettäneet uskottavuutemme, jos emme olisi osoittaneet kiinnostusta kaupungin virkamiesten Loppukiriä koskeviin ehdotuksiin.
.
--------------------------------------------------------------------------------
Minun on tunnustettava, että en ymmärtänyt kaikilta osin silloisten yhteistyökumppaneideni elämänasennetta. Olinko minä väärässä kun itsekseni ihmettelin esimerkiksi kesämökkiviehtymystä? Eikö mökille menoa ja siellä oloa olisi voinut siirtää muutamalla vuodella? Eihän kesäpaikka olisi mihinkään karannut. Itse en ole koskaan omistanut enkä edes harkinnut landepaikkaa - Alexander Stubbin sanontaa käyttäen (HS kuukausiliite 12/2010). Töölössä asuessani juuri kesät olivat siellä parasta, hiljentynyt kaupunki esimerkiksi juhannuksena aivan ihana paikka. Entä elokuiset illat sateiden jälkeen? Samaa ajattelen nyt Roihuvuoresta. Pitkiksi venyvät piknikit suvun ja ystävien kanssa vanhojen puiden katveessa, toukokuinen kirsikankukkienkatselujuhla, elokuiset kyläjuhlat... Ainoastaan lapsuuteni kesät muutamine irrallisine muistikuvineen ajavat Töölönlahden rannalla ja Roihuvuoressa vietettyjen ihamimpien aikojen ohi. Seitsemänkymppiselle lapsuuden kesiin Pohjanmaalla on kuitenkin jo sekoittunut aimo annos menneiden aikojen nostalgiaa.
Senioreiden kohdalla ihmettelin toistamiseen, miksi ryhtyä tuossa saumassa, vaativan talohankkeen ollessa synnytyspyörteissä, yhden kodin sijasta siivoamaan useampaa. Miksi ajaa autolla kilometrimääriä päästäkseen yhdestä paikasta toiseen? Miksi saastuttaa maailmaa edestakaiseen nelirattaisella porhaltamiseen? No - minä kun en ole mökkifani, en ymmärrä.
En myöskään ymmärtänyt yliopisto-opintojen aloittamista kuusikymppisenä, kun Loppukiri-hankkeemme otti vasta ensi askeliaan. Mielestäni toiminta Aktiivisissa Senioreissa saattoi parhaimmillaan aktivoida ikääntyvän aivoja monin verroin enemmän kuin kirkkotaiteen tai renessanssiajan - sinänsä ansiokkaiden - töiden analysointi. Eihän taidehistoria, joka harvoja työllistää, karkaa oppiaineena mihinkään. Jos oli siihen asti tullut ilman sitä toimeen, muutaman vuoden odotus olisi ollut järkevää. Minun mielestä haasteita hankkeemme tiimoilta löytyi niin rakentamisesta, rahoituksesta kuin laajuemminkin taloudesta. Jos siis halusi yliopisto-opinnoilla aktivoida ensi sijassa ikääntyviä aivojaan, valinta oli varmasti väärä. Neuvottelut rakennusfirmojen kanssa rassasivat kyllä enemmän aivonystyröitä ja siirsivät dementian alkua, jos siihen leikkiin heittäytyi.
Ripeä eteneminen - ainoa keino päästä päämäärään
Loppukiri-hankkeen käynnistäminen merkitsi minulle siis sitä, että lähes kaikki muut asiat elämässäni joutuivat taka-alalle. Ajattelin loppiaisen jälkeen 2000 Tukholmasta palattuani ja Stakesin keskukseen soittaessani, että hankkeemme nopea käynnistäminen ja ripeä eteneminen olivat ainoat keinot päästä päämäärään (blogini 16.1. ja 25.1. 2010). Aloituksen siirtäminen olisi ollut samaa kuin luopua koko haaveesta. Hitaasti eteneminen olisi helposti muuttunut tuloksettomuudeksi. Näkyviä aikaansaannoksia piti tulla, koska kaikkien yhteistyökumppaneidemme - virkamiesten, tutkijoiden, rakennusfirmojen, median jne - oli uskottava mahdollisuuksiimme onnistua talon rakennuttajina.
Se merkitsi mm. aktiivista asioista selvän ottamista. Se oli loputon tie ja johti helposti yksinäisen harhaan. Menin melko pian Färdknäppenistä tultuani Yleisradion kirjastoon, josta tuohon maailman aikaan sanottiin, että se oli ainoa osasto koko talossa, joka kunnolla toimi. Kahlasin läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät lehtileikkeet. Loppukiri-kirjan väite, että olisin ollut hanketta käynnistäessäni joku vanhusten asumisen asiantuntija (Loppukiri s. 33), ei pidä paikkaansa. Olin asiaohjelmien toimittaja ja ohjelmieni aihekirjo oli laaja. Liian laaja. Vuosisadan vaihteessa vasta "löysin" tuon maailman.
Löysin työpaikkani loistavasta leikekokoelmasta aineksia paitsi projektiamme varten myös aiheita radio-ohjelmiini. Otin muutamia valokopioita lehtijutuista kuvitellen niiden kiinnostavan muitakin aktiivisia senioreita - nimen mukaisesti. Olimmehan me sentään suunnittelemassa sellaista yhteisöllistä senioritaloa, jollaista ei tiettävästi ollut vielä Suomessa. Kun kehoitin Terttu Putilaa ja Anita Wetterstrandia ottamaan selvää muutamasta vanhusten asumiseen liittyvästä sanomalehtiuutisesta, niiden todenperäisyydestä, hämmästykseni oli suuri, kun he eivät reagoineet asiaan millään lailla. Aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä tarkoitin. Eivät he ainakaan panneet tikkua ristiin asian eteen. Kun muutaman viikon päästä vaivihkaa tiedustelin lehtileikkeen kohtaloa, tajusin naisten hukanneen sen. Eri puolilla Suomea 1990-luvulla kehitellyt vanhusten asumista ja muutakin elämää helpottavat innovaatiot eivät siis heitä kiinnostaneet. Kohteet jäivät jäljittämättä.
Ehkä asennoitumiseni hankkeeseen johtui ammatistani. Steiner-pedagogin, musiikkitoimittajan sekä kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajatutkinnon suorittaneen tarkastelukulma on toinen kuin yleisradion asiaohjelmien toimittajan.
Aktiiviset Seniorit - pelottava kilpailijako?
Vapun aikoihin 2000 kävin yksin katsastamassa Ruissalo Säätiön omistaman Saga-Seniorikeskuksen Munkkiniemessä. Sitä oli esitelty päivälehdissä ja kuvittelin, että toimittajan ominaisuudessa saisin kolme vuotta aikaisemmin valmistuneesta talosta mielenkiintoista uutta tietoa. En kuitenkaan päässyt vastaanottotiskiä pitemmälle. Vastaanottoapulainen tosin ehti kertoa, että talossa asuvien keski-ikä oli tuolloin 81 vuotta, vanhin 97 vuotias, nuorin alle 60 ja jono taloon pitkä. Tullessaan Saga-Seniorikeskukseen ihmiset olivat kuulemma olleet hyväkuntoisia, mutta eivät enää, lipsahti vastaanottoapulaiselta. Talossa oli 136 asuntoa ja 150 asukasta, vuokra tuolloin neliöltä 80-100 mk, vesimaksu 95 mk/kk, viikkosiivous 36 neliön asunnosta 162 mk/kk, pyykki yhdeltä koneelliselta 50 mk. Jopa pyykinjälkikäsittelykin oli hinnoiteltu erikseen. Paketti, johon kuului yksi ateria päivässä, viikkosiivous ja kerran viikossa terveydenhoitajan tapaaminen maksoi 2000 mk. Kallein paketti kipusi 11.000 markkaan. Dementikkoja taloon ei haluttu. Pohdiskelin, minne dementiaan sairastuneet siirretään ja missä vaiheessa.
Tyhmyyttäni kerroin vastaanottoapulaiselle avomielisesti senioritalohankkeestamme ja näihin vahingossa lipsahtaneisiin tietoihin johtajan juttusille pääsy ilmeisesti tyssäsikin. Vuosien päässä oleva Loppukiri koettiin vaaralliseksi kilpailijaksi. Vai miksi en saanut tietää talosta, sen asukkaista ja käytännöistä enempää? Olinhan nähnyt päivälehdessä artikkeleita Saga-Seniorikeskuksesta. Hintatietoja niissä ei tainnut olla. Kun lähdin Saga-Seniorikeskuksesta, ihmettelin itsekseni sen sijaintia. Ei matka talosta bussipysäkille olisi ainakaan minua liikkeelle eli lenkille houkutellut.
Kurkkasin pari päivää sitten Saga-Senioritalon kotisivuilta asuntojen nykyisiä neliöhintoja. Tiedot ovat yli vuoden vanhoja eli vuodelta 2009. Pienimmän asunnon (43,5 m2) vuokra oli vuosi sitten 1653 euroa/kk ja suurimman (87 m2) 3306 euroa/kk.
Tämä Saga-Seniorikeskus taitaa muuten olla ensimmäinen ja viimeinen paikka, mihin en ole elämäni aikana päässyt lehdistökorttia vilauttamalla.
Vierailut panivat pohtimaan
Samana päivänä poikkesin myös Lauttasaaren sillan kupeessa olevaan Merikaareen. Sinnekin menin yksin. Käynti jäi pinnalliseksi, koska en ollut sopinut etukäteen kenenkään kanssa tapaamisesta. Myöhemmin samana vuonna, kun Aktiiviset Seniorit oli jo perustettu, Saton lakinainen Jaana Närö vei kuitenkin koko hallituksemme sinne.
Palvelukeskus Merikaaressa tajusin dementiayksikön merkityksen vieressä olevalle terveille vanhuksille tarkoitetulle palvelutalolle. Siellä oli vuorokauden ympäri päivystys(hoitopaikka 15.000 mk/kk), joten viereisissä 54 omistusasunnossa (32-98 neliötä, noin 11 000 mk/m2) oli myös öisin jonkinlaista päivystystä. Merikaaren omistavalla palvelutaloyhdistyksellä oli tuolloin palvelutalot myös Martinlaaksossa Vantaalla ja Herttoniemessä Itä-Helsingissä. Seuraava talo oli nousemassa Leppäsuolle.
Syötyämme Merikaaressa Saton laskuun pyysin Terttu Putilaa ajamaan minut Pohjois-Haagan aseman seudulle, mitä paikkaa tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli väläyttänyt mahdollisena Loppukirin sijoituspaikkana. Sirkka Minkkisen kanssa kirjoittamassa kirjassa Marja Dahlström toteaa harhaanjohtavasti, ettemme koskaan käyneet paikkaa katsomassa (Loppukiri s. 37). Puheenjohtaja itse ei koskaan tutustunut alueeseen, mutta minä Tertun kanssa kylläkin. Vaikka tiesin jo ennen Pohjois-Haagaan ajoamme, ettei alue ollut sellainen kuin Loppukirille halusimme, pidin kuitenkin tärkeänä käydä siellä. Olisimme pian menettäneet uskottavuutemme, jos emme olisi osoittaneet kiinnostusta kaupungin virkamiesten Loppukiriä koskeviin ehdotuksiin.
.
--------------------------------------------------------------------------------
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)