Kuten blogissani (20.1.2012) kerroin, minut valittiin vuoden 2001 asuntovaikuttajaksi. Yhdistys sai sen ansiosta mediajulkisuutta, mihin olin tähdännytkin. Samoihin aikoihin sijoituin toisessakin kilpailussa palkinnoille ja sain uurastamisestani 2000 markkaa. Tässäkin kilpailussa kollegallani Eija Pulkkisella oli sormensa pelissä.
Olin edellisenä kesänä Eijan kanssa Kunnallisalan kehittämissäätiössä tapaamassa asiamies Lasse Ristikalliota. Hän kehoitti meitä senioreita osallistumaan ideakilpailuun, joka järjestettiin joka kolmas vuosi. Käydessämme Ristikallion luona avustusten hakuuaika oli menossa juuri umpeen. Toimitin kaavakkeet Marja Dahlströmille, puheenjohtajallemme, ja Sirkka Minkkiselle, sihteerillemme, täytettäviksi. Koska ideakilpailussa oli yhteisöjen lisäksi sarja myös yksityishenkilöille, kerroin uskovani enemmän omiin mahdollisuuksiini kuin yhdistyksen mahdollisuuksiin saada palkinto. Loppukiri, yhteisöllinen senioritalohan oli vasta idea-astella, idea paperilla, mutta minä olin tuonut sen idean Suomeen ja hanke oli kovaa vauhtia toteutumassa: olimme saaneet tontin, yhdistys oli perustettu, jäseniä suorastaan tulvi yhdistykseen, arkkitehtikin oli jo valittu. Lisäksi media oli tehnyt asiaamme kiitettävällä tavalla tunnetuksi. Myös muutamilla muilla paikkakunnilla Helsingin ulkopuolella hanke oli herättänyt kiinnostusta. Kesän ja syksyn aikana 2001 kuulin useammalta taholta, että hankkeemme edistyi loistavasti.
Odotin lähes hakemuksen sisäänjättöaikaan asti, että Marja ja Sirkka ottaisivat minuun yhteyttä ja ehdottaisivat palkinnon hakemista minulle. Olisi tuntunut kivalta! Sirkka oli ollut yhdistyksen jäsen vasta muutaman kuukauden, Marjalla oli pitempi historia Aktiivisissa Senioreissa ja hän oli meidän ensimmäinen puheenjohtaja, mutta hän oli ollut hankkeemme käynnistämisessä huomattavasti minua passiivisempi. Minun juostessa lobbaamassa eri tahoja - mm. Kunnallisalan kehittämissäätiötä - milloin kenekin kanssa, Marja kirjoitteli steinerpedagogisia kirjasia ja jatkoi vuosikymmeniä aikaisemmin aloittamiaan taidehistorian opintojaan yliopistossa. Totta totisesti työt eivät jakautuneet tasan.
Kun hakemuksen sisäänjättöaika oli umpeutumassa, eikä naisista kuulunut mitään, menin heidän luokseen - muistaakseni Marja Dahlströmin kotiin - hakemaan allekirjoitusta täyttämääni kaavakkeeseen. Sainkin sen, mutta samalla kuulin, että Marja ja Sirkka olivat postittaneet jo oman hakemuksensa. Sain kuitenkin Marjan allekirjoituksen.
Ideapalkinnoista kilpaili 540 osallistujaa eri puolilta Suomea, palkittuja oli nelisenkymmentä, joukossa minä. Palkintojen jakotilaisuudessa itse Pentti Arajärvi ojensi minulle todistuksen uudenlaisen senioritalomallin tuomisesta Suomeen. Sillä rintamalla siis ainakin uskottiin Loppukiri-ideaan.
maanantai 13. helmikuuta 2012
torstai 2. helmikuuta 2012
Miten tieto kansalaisten ideoista leviää?
Lobatessamme virkamiehiä, poliitikkoja ym. emme tietystikään aina voineet etukäteen aavistaa, mitä helsinkiläiset päättäjät Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä tiesivät - vai tiesivätkö mitään. Minä olin alkuaikoina aktiivisista senioreista se, joka pääsääntöisesti otin näihin ihmisiin ensin yhteyttä. Säästin siten omaa aikaani. Toisen asialle paneminen olisi vaatinut oman taustatyönsä. Minulla oli myös kokemusta siitä, etteivät kaikki olleet niin oma-aloitteisia ja aktiivisia kuin tällaisessa hankkeessa piti olla. Keväällä 2000 Marja Dahlström sai tehtäväkseen laatia perustettavana olevalle yhdistyksellemme säännöt. Koskaan hän ei niitä tehnyt, vaan työ jäi minulle. Vuosi myöhemmin meille oli useampi ihminen vihjaissut Eija Lehmusoksasta, rakennusalan konsultista, joka oli kuulemme hyvä. Kehoitin silloista rakennustyöryhmän vetäjää Eila Raikaslehtoa etsimään naisen käsiinsä, koska minä en yksinkertaisesti ehtinyt. Eila, vaikka ei enää ollut työelämässä mukana kuten minä, ei kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Muutamien viikkojen - vaiko kukausien - jälkeen törmäsin kuitenkin Eijaan sattumalta seminaarissa, jossa olin puhumassa Loppukiristä. Eijasta tulikin sitten Aktiivisten Senioreiden konsultti loppuvuodesta 2001.
Pienemmätkään senioreille esittämäni avunpyynnöt eivät aina menneet perille. Muistiinpanojeni mukaan niinkin aikaisin kuin kevättalvella 2000 pohdiskelin jo, motivoituisivatko hankkeeseen mukaan tulleet minun laillani raavaaseen työhön. Olivatko he valmiita esimerkiksi ottamaan selvää vanhusten asumisesta ja siihen liittyvistä uusista innovaatioista? Monille mökkeily ja ulkomaanmatkat merkitsivät paljon. Jäisinkö yksin?
Ehkä tällaisten ongelmien syynä oli yksinkertaisesti se, että minulla ei ollut joukoissani riittävästi arvovaltaa. En ole johtajatyyppiä. Joskus toivoin, että olisin ollut mies. Ystävälleni totesin kerran, että ulkoiset vallanmerkit voisivat helpottaa päämäärään pääsemisessä. Toki minulla oli avuja, jotka monelta puuttuvat, mutta ne eivät riittäneet kantamaan niin tuulisella paikalla missä noina vuosina seisoin.
Kun pyrimme jonkun poliitikon, virkamiehen tai tutkijan puheille, kerroin tietysti puhelimessa alustavasti senioritalohankkeestamme. Vähemmän oli sellaisia ihmisiä, joita lähestyin kirjeitse. Kaikki ne, joihin otin kontaktia, eivät kuitenkaan vaivautuneet vastaamaan, eivät edes ne, joilla oli sihteeri oikeana kätenään. Selvimmin on mieleeni näistä jäänyt Pekka Sauri, vihreä poliitikko, joka asusti jo silloin vallan kammareissa, mutta otti iltaisin vastaan mielenterveysongelmaisten soittoja Yleisradion yöohjelmassa.
Hänen vaikenemisensä kummastutti minua, koska hänen täytyi kirjeeni saatuaan tietää taustani. Olimme tavallaan kollegoita. Silloin tällöin noinakin aikoina ohitimme joskus toisemme Yleisradion käytävillä.
Olisin kuvitellut, että sellaisessa asemassa oleva vihreä kuin Pekka Sauri oli - ja on - olisi myös ollut kiinostunut Loppukirin luonteesta, esimerkiksi talon tarjoamista mahdollisuuksista säästää kaupungin menoissa. Kävin syyskuussa 2001 sosiaalivirastossa tapaamassa Kristiina Takalaa ja Pirjo Tolkkia, jotka pyynnöstäni olivat laskenneet, kuinka paljon Loppukirin yhteisruokailu säästäisi kaupungin menoja, jos ei tarvitsisi turvautua elämän loppusuoralla kaupungin järjestämään ruokahuoltoon. Kaupunkihan subventoi vanhusten ateriapalvelua (15 mk/ateria). Naiset laskivat, että jos talossa asuisi 25 yli 75 vuotiasta, jotka yhteisön ansiosta selviäisivät ilman kotiavustajaa ja ateriapalvelua, säästö olisi vuodessa 300.000 markkaa. Se että summa ei ollut pieni, ei ollut minulle yllätys. Loppukirin kaltaisessa talossa asuminenhan pitkittää laitokseen/sairaalaan joutumista. Myös aktivoiva elämäntyyli mahdollistaa joskus sen, että ihminen kuolee ns. saappaat jalassa eikä siten elämänsä loppusuoralla tarvitse ollenkaan kallista laitoshoitoa.
Ihmisvirta kulki ohitseni
Kuten olen sanonut tapasin alun kolmattasataa senioriasumisesta kiinnostunutta suomalaista vuosina 2000-2002. Ihmisvirta ei ollut pieni. Sain kritiikkiä näistä tapaamisista. Arvostelun sanoiksi pukenut Pirkko Tarvainen (blogini 10.1.2012) ei itse ollut monessa tapaamisessa mukana, eivätkä olleet monet muutkaan. Valitettavasti ihmiset osallistuivat hyvin eri tavalla niihin talkoisiin, joiden tarkoituksena oli kuitenkin synnyttää merkittävä senioritalopilotti Suomeen.
Edellisessä blogissani kerroin elokuussa 2001 tapahtuneesta Helsingin kaupungin kehittämisyksikön johtajan Jussi Kauton luona käynnistäni. Yllättäen hän näytti minulle paperia, jonka kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti toimittanut Raha-automaattiyhdistykselle. Tarkoitus oli, että saisimme yhteisöllisen senioritalon yhteistiloihin avustusta. Noita yhteistiloja oli tarkoitus rakentaa noin 10 % koko talon neliömäärästä. Suosituskirjeen oli kirjoittanut Kristiina Takala, toinen niistä naisista, jotka tapasin kuukausi myöhemmin syyskuun puolessa välissä 2001 halutessani säästölaskelmia.
Tukea emme RAY:lta koskaan saaneet, mutta tuon suosituksen olemassaolo panee minut nyt miettimään, miten tieto yleensä suunnittelemastamme senioritalohankkeesta kulki ihmiseltä toiselle. Ketkä lobbaamamme henkilöt olivat aktiivisimpia kertomaan meistä muillekin? Kuka kertoi kenellekin? Kun pohdiskelen asiaa vielä pitemmälle, kysyn kuinka monta ihmistä aktiivisten senioreiden piti tavata, että yksi ns. oma-aloitteinen suositus syntyi.
Muistan jo kesältä 2000 tavanneeni ihmisiä, jotka sanoivat kuulleensa hankkeestamme. Ensimmäinen lehti ja ensimmäinen radiokanava kertoivat kuitenkin Aktiivisista Senioreista vasta tammikuussa 2001, kun olimme jo saaneet lupauksen Arabianrannan hitas-tontista (blogini xxxx). Mistä he siis kuulivat asiasta? Kuka kertoi?
Kerroin edellisellä kerralla asuntovaikuttajaksi valinnastani alkuvuodesta 2002. Sain virallista tunnustusta ja kiitosta samoihin aikoihin toiseltakin taholta.
Kesäkuun lopussa 2001 lähdin Eija Pulkkisen kanssa tapaamaan Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamiestä Lasse Ristikalliota. Saimme pöydän ääressä istuessamme muutamia vinkkejä, joiden anti oli pieni. Ristikallio pahoitteli sitä: "En minä nyt mitenkään pysty teitä auttamaan." Hän tarkoitti sitä, ettei heillä ollut millään momentilla rahaa, jota olisivat voineet meille antaa. Ennen huoneesta poistumistamme hän kuitenkin yhtäkkiä piristyi ja totesi: "Mutta onhan meillä muutaman vuoden välein ideakilpailu suomalaisille. Hakeminen on nyt ajankohtaista. Katsokaapa näitä papereita." Hyllystä löytyivät hakemuspaperit, joita ulos päästyämme aloimme Eijan kanssa tutkia.
Pienemmätkään senioreille esittämäni avunpyynnöt eivät aina menneet perille. Muistiinpanojeni mukaan niinkin aikaisin kuin kevättalvella 2000 pohdiskelin jo, motivoituisivatko hankkeeseen mukaan tulleet minun laillani raavaaseen työhön. Olivatko he valmiita esimerkiksi ottamaan selvää vanhusten asumisesta ja siihen liittyvistä uusista innovaatioista? Monille mökkeily ja ulkomaanmatkat merkitsivät paljon. Jäisinkö yksin?
Ehkä tällaisten ongelmien syynä oli yksinkertaisesti se, että minulla ei ollut joukoissani riittävästi arvovaltaa. En ole johtajatyyppiä. Joskus toivoin, että olisin ollut mies. Ystävälleni totesin kerran, että ulkoiset vallanmerkit voisivat helpottaa päämäärään pääsemisessä. Toki minulla oli avuja, jotka monelta puuttuvat, mutta ne eivät riittäneet kantamaan niin tuulisella paikalla missä noina vuosina seisoin.
Kun pyrimme jonkun poliitikon, virkamiehen tai tutkijan puheille, kerroin tietysti puhelimessa alustavasti senioritalohankkeestamme. Vähemmän oli sellaisia ihmisiä, joita lähestyin kirjeitse. Kaikki ne, joihin otin kontaktia, eivät kuitenkaan vaivautuneet vastaamaan, eivät edes ne, joilla oli sihteeri oikeana kätenään. Selvimmin on mieleeni näistä jäänyt Pekka Sauri, vihreä poliitikko, joka asusti jo silloin vallan kammareissa, mutta otti iltaisin vastaan mielenterveysongelmaisten soittoja Yleisradion yöohjelmassa.
Hänen vaikenemisensä kummastutti minua, koska hänen täytyi kirjeeni saatuaan tietää taustani. Olimme tavallaan kollegoita. Silloin tällöin noinakin aikoina ohitimme joskus toisemme Yleisradion käytävillä.
Olisin kuvitellut, että sellaisessa asemassa oleva vihreä kuin Pekka Sauri oli - ja on - olisi myös ollut kiinostunut Loppukirin luonteesta, esimerkiksi talon tarjoamista mahdollisuuksista säästää kaupungin menoissa. Kävin syyskuussa 2001 sosiaalivirastossa tapaamassa Kristiina Takalaa ja Pirjo Tolkkia, jotka pyynnöstäni olivat laskenneet, kuinka paljon Loppukirin yhteisruokailu säästäisi kaupungin menoja, jos ei tarvitsisi turvautua elämän loppusuoralla kaupungin järjestämään ruokahuoltoon. Kaupunkihan subventoi vanhusten ateriapalvelua (15 mk/ateria). Naiset laskivat, että jos talossa asuisi 25 yli 75 vuotiasta, jotka yhteisön ansiosta selviäisivät ilman kotiavustajaa ja ateriapalvelua, säästö olisi vuodessa 300.000 markkaa. Se että summa ei ollut pieni, ei ollut minulle yllätys. Loppukirin kaltaisessa talossa asuminenhan pitkittää laitokseen/sairaalaan joutumista. Myös aktivoiva elämäntyyli mahdollistaa joskus sen, että ihminen kuolee ns. saappaat jalassa eikä siten elämänsä loppusuoralla tarvitse ollenkaan kallista laitoshoitoa.
Ihmisvirta kulki ohitseni
Kuten olen sanonut tapasin alun kolmattasataa senioriasumisesta kiinnostunutta suomalaista vuosina 2000-2002. Ihmisvirta ei ollut pieni. Sain kritiikkiä näistä tapaamisista. Arvostelun sanoiksi pukenut Pirkko Tarvainen (blogini 10.1.2012) ei itse ollut monessa tapaamisessa mukana, eivätkä olleet monet muutkaan. Valitettavasti ihmiset osallistuivat hyvin eri tavalla niihin talkoisiin, joiden tarkoituksena oli kuitenkin synnyttää merkittävä senioritalopilotti Suomeen.
Edellisessä blogissani kerroin elokuussa 2001 tapahtuneesta Helsingin kaupungin kehittämisyksikön johtajan Jussi Kauton luona käynnistäni. Yllättäen hän näytti minulle paperia, jonka kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti toimittanut Raha-automaattiyhdistykselle. Tarkoitus oli, että saisimme yhteisöllisen senioritalon yhteistiloihin avustusta. Noita yhteistiloja oli tarkoitus rakentaa noin 10 % koko talon neliömäärästä. Suosituskirjeen oli kirjoittanut Kristiina Takala, toinen niistä naisista, jotka tapasin kuukausi myöhemmin syyskuun puolessa välissä 2001 halutessani säästölaskelmia.
Tukea emme RAY:lta koskaan saaneet, mutta tuon suosituksen olemassaolo panee minut nyt miettimään, miten tieto yleensä suunnittelemastamme senioritalohankkeesta kulki ihmiseltä toiselle. Ketkä lobbaamamme henkilöt olivat aktiivisimpia kertomaan meistä muillekin? Kuka kertoi kenellekin? Kun pohdiskelen asiaa vielä pitemmälle, kysyn kuinka monta ihmistä aktiivisten senioreiden piti tavata, että yksi ns. oma-aloitteinen suositus syntyi.
Muistan jo kesältä 2000 tavanneeni ihmisiä, jotka sanoivat kuulleensa hankkeestamme. Ensimmäinen lehti ja ensimmäinen radiokanava kertoivat kuitenkin Aktiivisista Senioreista vasta tammikuussa 2001, kun olimme jo saaneet lupauksen Arabianrannan hitas-tontista (blogini xxxx). Mistä he siis kuulivat asiasta? Kuka kertoi?
Kerroin edellisellä kerralla asuntovaikuttajaksi valinnastani alkuvuodesta 2002. Sain virallista tunnustusta ja kiitosta samoihin aikoihin toiseltakin taholta.
Kesäkuun lopussa 2001 lähdin Eija Pulkkisen kanssa tapaamaan Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamiestä Lasse Ristikalliota. Saimme pöydän ääressä istuessamme muutamia vinkkejä, joiden anti oli pieni. Ristikallio pahoitteli sitä: "En minä nyt mitenkään pysty teitä auttamaan." Hän tarkoitti sitä, ettei heillä ollut millään momentilla rahaa, jota olisivat voineet meille antaa. Ennen huoneesta poistumistamme hän kuitenkin yhtäkkiä piristyi ja totesi: "Mutta onhan meillä muutaman vuoden välein ideakilpailu suomalaisille. Hakeminen on nyt ajankohtaista. Katsokaapa näitä papereita." Hyllystä löytyivät hakemuspaperit, joita ulos päästyämme aloimme Eijan kanssa tutkia.
perjantai 20. tammikuuta 2012
Minusta tuli asuntovaikuttaja
Vuoden vaihteessa 2001-2002 minulla oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla: mistä saada avustusta Loppukirin yhteistiloihin? Loppukiri oli kuitenkin uudenlainen hanke. Siksi ei yhdenkään säätiön tai muun rahaa jakavan laitoksen säännöt mahdollistaneet meille minkäänlaisen tuen antamista. Niin Raha-automaattiyhdistyksessä kuin Asuntorahastossa erilaisista säätiöistä puhumattakaan meille oli tarjottu ainoastaan lämmintä kättä.
Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, vuodenvaihteen lähestyessä minua alkoi huolettaa sekin, että niin monet lehdet ja televisio- ja radiokanavat olivat jo kertoneet meistä. Toimittajana tiesin, että julkisuus pitäisi vastedes jollain lailla ansaita.
Apu tuli yllättävältä taholta: vuodesta 2000 lähtien Asukastieto, Nordea sekä Rakennuslehti olivat järjestäneet äänestyskilpailun vuoden asuntovaikuttajasta. En muista mistä kilpailusta kuulin, mutta pian minulla välähti. Ollessani loppiaisena 2002 käymässä kollegani Eija Pulkkisen luona, mainitsin hänelle tästä kilpailusta. Nopealiikkeisenä Eija hyppäsi välittömästi tietokoneen ääreen ja alkoi suoltaa tekstiä Rakennuslehden kilpailusta tuttava- ja ystäväpiirillemme. "Äänestäkää Anna-Liisa Mikkelästä asuntovaikuttaja!"
Eijan lähettämien lukuisien sähköpostiviestien ansiosta minut valittiin kuin valittiinkin tammikuun 2002 lopussa vuoden 2001 asuntovaikuttajaksi. Se oli yllätys monelle, sillä siihen asti kaikki tuon tunnustuksen saaneet olivat tehneet päivätyönsä asumisen ja/tai rakentamisen alalla. Minä olin aivan erilainen asuntovaikuttaja kuin muut. Edelliset olivat VVO:n konsernijohtaja Ben Grass ja asuntoministeri Pirjo Rusanen (1999) sekä Valtion Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs ja Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja Erkki Kuoppamäki (2000). Kanssani yhtä aikaa palkittiin Saton toimitusjohtaja Matti Sarmela. Seuraavana vuonna (2002) tunnustuksen sai Juoksuhaudantien kirjoittanut Kari Hotakainen, siis kirjailija. Me Hotakaisen kanssa olemmekin sitten olleet tässä joukossa ainoat asumisen ja rakentamisen ei-ammattilaiset. Asuntoministereitä on palkittu myöhemminkin (Jan Vapaavuori 2007), toistamiseen on palkittu myös Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja (Pasi Heiskanen 2009). Kaikki muut ovat rakennusfirmojen johtajia. Ei tarvitse olla järin suuret aivot tajutakseen, että se piiri, joka tätä palkittujen joukkoa pyörittää, on perin pieni. Kaikki tuntevat toisensa ja miehet palkitsevat kavereitaan. Ainoastaan Pirjo Rusanen ja minä edustimme naissukupuolta, ainoastaan Kari Hotakainen ja minä edustimme muuta kuin varsinaista rakennusalaa.
Pistäydyin myöhemmin Asukastiedon työtiloihin. Koska olin kuullut, että minut oli äänestetty asuntovaikuttajaksi poikkeuksellisen suurella äänimäärällä, halusin tietysti tietää mistä äänet tulivat. Oli todella mielenkiintoista lukea sähköposteja ja kirjeitä, jotka tulivat ympäri Suomea. Paljon ääniä sain työtovereiltani Yleisradiosta. Kaikista suurimman yllätyksen tuotti kuitenkin se, että Aktiivisten Senioreiden hallituksesta vain osa vaivautui osallistumaan tähän leikkiin.Marja Dahlström ei äänestänyt minua, eivät liioin Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen ja Terttu Putila. Ei liioin Marjan mies Harri Dahlström.En kysynyt, mistä passiivisuus johtui. Toisaalta oli toki sellaisiakin senioreita, jotka eivät kuuluneet hallitukseen, mutta olivat kuitenkin pistäneet koko lähipiirinsä kirjoittamaan kehuvia sähköpostiviestejä palkintolautakunnalle (mm. Eija Pulkkinen ja Maija-Riitta Hakala). Ihan hävetti se kehumisen määrä! Jälkeenpäin mietin, olisiko ollut parempi, että en olisi pyytänyt äänestyskirjeitä nähtäväkseni ja omakseni. Ilman niitä olisin ollut siinä harhaluulossa, että hallituksesta kaikki olisivat äänestäneet minua ja antaneet minulle tukensa.
Mietin jälkeenpäin miksi esimerkiksi puheenjohtajamme Marja Dahlström ei äänestänyt minua. Oliko hän kateellinen? Vai eikö hän ymmärtänyt, mitä yhdistys tästä nimityksestäni hyötyisi. Julkisuus oli kuitenkin tarpeellista.
Asuntovaikuttajaksi valinnastani seurasikin se mitä olin tavoitellut: kolme sanomalehteä - Savon Sanomat, Kaleva ja Aamulehti - kirjoittivat yhdistyksestämme ja suunnitelmastamme rakennuttaa Loppukiri Helsingin Arabianrantaan. Myös MTV:n ruudussa piipahdin sanomassa muutaman sanan. Aamulehden haastatteluun sain puhuttua mukaani myös Marja Dahlströmin ja Kaarina Hughesin, vaikka toimittajat yleensä halusivat minut yksin haastateltavakseen. Miksihän? Luultavasti he ajattelivat pääsevänsä siten vähemmällä vaivalla: kirjoittivat juttunsa lähes suoraan kirjoittamani ideologiapaperista.
Varsinainen palkinto tittelistä oli kahdessa päivässä kuihtuva kukkakimppu ja suomalaista rakentamista käsittelevä kirja sekä tietysti kunniakirja. Kun kerroin niistä seuraavassa kokouksessa halitukselle, näin heidän ilmeistään että he olivat ajatelleet minun hyötyvän valinnastani enemmänkin. Näin, että he eivät olisi suoneet minulle esimerkiksi rahapalkintoa. Niin paljon kuin olin tehynyt hankkeen eteen työtä ja uhrannut vapaa-aikaani!
Tilaisuudessa, jossa asuntovaikuttajat julkistettiin, olin jo täysin loppuun palanut. Se oli ainoa asia minkä tuosta tilaisuudesta muistan. Päiväkirjaani en ole tilaisuudesta paljon kirjoittanut.
Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, vuodenvaihteen lähestyessä minua alkoi huolettaa sekin, että niin monet lehdet ja televisio- ja radiokanavat olivat jo kertoneet meistä. Toimittajana tiesin, että julkisuus pitäisi vastedes jollain lailla ansaita.
Apu tuli yllättävältä taholta: vuodesta 2000 lähtien Asukastieto, Nordea sekä Rakennuslehti olivat järjestäneet äänestyskilpailun vuoden asuntovaikuttajasta. En muista mistä kilpailusta kuulin, mutta pian minulla välähti. Ollessani loppiaisena 2002 käymässä kollegani Eija Pulkkisen luona, mainitsin hänelle tästä kilpailusta. Nopealiikkeisenä Eija hyppäsi välittömästi tietokoneen ääreen ja alkoi suoltaa tekstiä Rakennuslehden kilpailusta tuttava- ja ystäväpiirillemme. "Äänestäkää Anna-Liisa Mikkelästä asuntovaikuttaja!"
Eijan lähettämien lukuisien sähköpostiviestien ansiosta minut valittiin kuin valittiinkin tammikuun 2002 lopussa vuoden 2001 asuntovaikuttajaksi. Se oli yllätys monelle, sillä siihen asti kaikki tuon tunnustuksen saaneet olivat tehneet päivätyönsä asumisen ja/tai rakentamisen alalla. Minä olin aivan erilainen asuntovaikuttaja kuin muut. Edelliset olivat VVO:n konsernijohtaja Ben Grass ja asuntoministeri Pirjo Rusanen (1999) sekä Valtion Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs ja Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja Erkki Kuoppamäki (2000). Kanssani yhtä aikaa palkittiin Saton toimitusjohtaja Matti Sarmela. Seuraavana vuonna (2002) tunnustuksen sai Juoksuhaudantien kirjoittanut Kari Hotakainen, siis kirjailija. Me Hotakaisen kanssa olemmekin sitten olleet tässä joukossa ainoat asumisen ja rakentamisen ei-ammattilaiset. Asuntoministereitä on palkittu myöhemminkin (Jan Vapaavuori 2007), toistamiseen on palkittu myös Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja (Pasi Heiskanen 2009). Kaikki muut ovat rakennusfirmojen johtajia. Ei tarvitse olla järin suuret aivot tajutakseen, että se piiri, joka tätä palkittujen joukkoa pyörittää, on perin pieni. Kaikki tuntevat toisensa ja miehet palkitsevat kavereitaan. Ainoastaan Pirjo Rusanen ja minä edustimme naissukupuolta, ainoastaan Kari Hotakainen ja minä edustimme muuta kuin varsinaista rakennusalaa.
Pistäydyin myöhemmin Asukastiedon työtiloihin. Koska olin kuullut, että minut oli äänestetty asuntovaikuttajaksi poikkeuksellisen suurella äänimäärällä, halusin tietysti tietää mistä äänet tulivat. Oli todella mielenkiintoista lukea sähköposteja ja kirjeitä, jotka tulivat ympäri Suomea. Paljon ääniä sain työtovereiltani Yleisradiosta. Kaikista suurimman yllätyksen tuotti kuitenkin se, että Aktiivisten Senioreiden hallituksesta vain osa vaivautui osallistumaan tähän leikkiin.Marja Dahlström ei äänestänyt minua, eivät liioin Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen ja Terttu Putila. Ei liioin Marjan mies Harri Dahlström.En kysynyt, mistä passiivisuus johtui. Toisaalta oli toki sellaisiakin senioreita, jotka eivät kuuluneet hallitukseen, mutta olivat kuitenkin pistäneet koko lähipiirinsä kirjoittamaan kehuvia sähköpostiviestejä palkintolautakunnalle (mm. Eija Pulkkinen ja Maija-Riitta Hakala). Ihan hävetti se kehumisen määrä! Jälkeenpäin mietin, olisiko ollut parempi, että en olisi pyytänyt äänestyskirjeitä nähtäväkseni ja omakseni. Ilman niitä olisin ollut siinä harhaluulossa, että hallituksesta kaikki olisivat äänestäneet minua ja antaneet minulle tukensa.
Mietin jälkeenpäin miksi esimerkiksi puheenjohtajamme Marja Dahlström ei äänestänyt minua. Oliko hän kateellinen? Vai eikö hän ymmärtänyt, mitä yhdistys tästä nimityksestäni hyötyisi. Julkisuus oli kuitenkin tarpeellista.
Asuntovaikuttajaksi valinnastani seurasikin se mitä olin tavoitellut: kolme sanomalehteä - Savon Sanomat, Kaleva ja Aamulehti - kirjoittivat yhdistyksestämme ja suunnitelmastamme rakennuttaa Loppukiri Helsingin Arabianrantaan. Myös MTV:n ruudussa piipahdin sanomassa muutaman sanan. Aamulehden haastatteluun sain puhuttua mukaani myös Marja Dahlströmin ja Kaarina Hughesin, vaikka toimittajat yleensä halusivat minut yksin haastateltavakseen. Miksihän? Luultavasti he ajattelivat pääsevänsä siten vähemmällä vaivalla: kirjoittivat juttunsa lähes suoraan kirjoittamani ideologiapaperista.
Varsinainen palkinto tittelistä oli kahdessa päivässä kuihtuva kukkakimppu ja suomalaista rakentamista käsittelevä kirja sekä tietysti kunniakirja. Kun kerroin niistä seuraavassa kokouksessa halitukselle, näin heidän ilmeistään että he olivat ajatelleet minun hyötyvän valinnastani enemmänkin. Näin, että he eivät olisi suoneet minulle esimerkiksi rahapalkintoa. Niin paljon kuin olin tehynyt hankkeen eteen työtä ja uhrannut vapaa-aikaani!
Tilaisuudessa, jossa asuntovaikuttajat julkistettiin, olin jo täysin loppuun palanut. Se oli ainoa asia minkä tuosta tilaisuudesta muistan. Päiväkirjaani en ole tilaisuudesta paljon kirjoittanut.
tiistai 10. tammikuuta 2012
Lumipalloefekti oli tappaa minut
Kun käynnistin Loppukiri-hanketta ja toimin Aktiivisissa Senioreissa vuosina 1999-2002, kävin aika tiivistä kirjeenvaihtoa sisareni Marja-Leena Salkolan kanssa. Nyt kun olen kirjoittanut tätä blogiani, en ole käynyt tuota kirjeenvaihtoamme läpi. Voisin käydä. Voisin kirjeistä poimia vauhdikasta valmista tekstiä blogiini, koska kirjeitä kirjoittaessani en koskaan ajatellut julkaisevani niitä. Varsin vähän olen myös selannut Aktiivisten Senioreiden virallisia papereita, koska ne ahdistavat minua. Niitä lukiessani tunnen suurta riittämättömyyttä. Muitakin negatiivisia tunteita ne nostavat pintaan. Yksi itsesyytöksen aihe on jatkuvasti se, että en ehtinyt tuolloisen suunnattoman työtaakkani alla lukemaan kaikkia eteeni ilmestyviä papereita riittävän hyvin. Kannan siis huonoa omaatuntoa siitä, että työni laatu ei ollut mielestäni parasta mahdollista. Mutta pitääkö minun kantaa huonoa omaatuntoa? Enkö tehnyt Loppukiri-hankkeessa niin paljon kuin yhdeltä ihmiseltä voidaan vaatia?
Muistan kuinka uuttera ja tunnollinen Pirkko Tarvainen totesi alkuvuodesta 2001, että hänen mielestään olemme jo lobanneet riittävästi. Niin varmasti olimmekin. Pirkko kysyi enkö voisi priorisoida lobattaviamme. Itse hän ei kuitenkaan osannut sanoa, kenet olisi pitänyt jättää tapaamatta, ketä ei. Minua loukkasi suuresti Pirkon arvostelu. Jos teet paljon työtä, löytyy epäilemättä paljon arvosteltavaa. Jos et tee mitään, et tee virheitäkään. Omasta mielestäni suurin osa niistä ihmisistä, joita Loppukirin takia tapasimme, oli omalla tavallaan hankkeelle tärkeitä. Enkä minä itse asiassa ollut keksinyt yhtään lobattavaa omasta päästäni. Kaikkia tapaamisia olivat muut ehdottaneet - varmaan aivan hyvässä tarkoituksessa.
Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, että kysymys oli lumipalloefektistä. Pallo kasvoi päivä päivältä. Hanke ei pysynyt hallinnassani, ei minun eikä muidenkaan. Jokainen tapaaminen merkitsi aina lisää nimiä lobattavien listaan. Syksystä 2001 lähtien toivoin palavasti, että jossakin suuressa jäsenkokouksessa takarivistä ilmestyisi ihminen, johon voisin luottaa ja joka ottaisi taakan nimeltä Loppukiri harteiltani. Ei ilmestynyt. Tai olihan Päiviö Salo, josta olen jo kirjoittanut. Mutta hän oli mies ja kaksilahkeisia aktiiviset seniorit eivät halunneet hallitukseen (blogini 22.6.2010; 26.6.2010; 9.9.2010; 12.9.2010;18.2.2011).
Summa summarum: kuten olen tainnut jo kirjoittaa, yhdistyksestä erotessani jätin Sirkka Minkkiselle ja kumppaneille koko joukon alustamiani kontakteja, jotka toivon mukaan lähtöni jälkeen versoivat jotain hyödyllistä aktiivisten senioreiden hyväksi.
Olen monta kertaa miettinyt, olisinko ryhtynyt lainkaan perustamaan Aktiivisia Senioreita, jos olisin siirtänyt Loppukiri-hanketta parilla vuodella. Olisin silloin ollut jo eläkkeellä ja kynnettävänäni olisi ollut vain tämä yksi sarka: yhteisöllinen senioritalo, tärkeä pilotti vanhenevien suomalaisten asumista ajatellen. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että idean toteuttamisen siirtäminen olisi merkinnyt Loppukiri-ajatuksesta kokonaan luopumista. Mikäli niin olisi tapahtunut, Suomessa ei tällä hetkellä olisi yhtään yhteisöllistä senioritaloa, ei Loppukiriä eikä useampaa rakenteilla olevaakaan. Se intensiteetti, millä hanketta käynnistin ja vedin, oli mahdollista ainoastaan sillä hetkellä ja niissä olosuhteissa, jotka minulla silloin oli. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palaa loppuun.
Lisää Raili Rinteen antamasta koulutuksesta
Jatkan viime kerralla kirjoittamastani koulutustilaisuudesta, jota Raili Rinne veti ja johon osallistui koko Aktiivisten Senioreiden hallitus. Kirjoitin tilaisuudesta tapahtuman jälkeen aika paljon tekstiä muistiinpanoihini. Siinä tilaisuudessa Eila Puotila ehdotti mm. nimien Loppukiri ja Aktiiviset Seniorit vaihtamista. Minusta se oli pöyristyttävän lyhytnäköistä. Myönnän, että nimet eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset eivätkä missään tapauksessa kaikkien mieleen, mutta yhdistys oli siihen mennessä toiminut liki 20 kuukautta ja saanut runsaan vuoden aikana todella paljon mediajulkisuutta. Yhdistys tunnettiin keväällä 2001 ympäri Suomea nimellä Aktiiviset Seniorit ja suunnittelemamme talo nimellä Loppukiri. Nyt Eila olisi heittänyt romukoppaan kaikki ne ponnistelut, joita minä ja muut olimme tehneet hankkeen tunnetuksi tekemiseksi. Hän ei tainnut lainkaan käsittää sitä, että lehdistön ja sähköisen median kiinnostus meitä kohtaan oli viime kuukausina lopahtanut. Olimme kulunut aihe. Aktiivisilla Senioreilla ei ollut enää uutuusarvoa.
Olin loukkaantunut Eilan vouhkaamisesta.
Raili Rinne asetti tilaisuudessa tikun nokkaan myös ns. ideologiapaperin. Olin kirjoittanut sen heti Färdknäppenistä tultuani (loppiaisen jlkeen 2000) ja ajankohtaistanut sitä usein kuukausien saatossa. Tilanteemme niin sanotusti eli. Railin mielestä paperi, kaksi liuskaa, oli liian pitkä ja kaiken lisäksi se oli huonosti kirjoitettukin. Se ei markkinoinut kuulemma hyvin.
En muista, kuinka paljon tilaisuudessa puhuin. Ylipäätään puhuin paljon ja liikaa. Loppuunpalamiseni ilmeni nimenomaan puheripulina ja uniongelmina. Tuskin kuitenkaan puolustelin kunnolla ideologiapaperiani. Olin liian loukkaantunut arvostelusta, koska minä olin sen alusta loppuun eri versioissaan kirjoittanut. Merkittävää nyt kuitenkin oli, ettei yksikään hallituksen jäsen noussut puolustamaan minua. Olin todella yksin. Ihmettelin itsekseni Railin vuodatusta. Ihmettelen nytkin. Mikä oli hänen todellinen vaikuttimensa? Ideologiapaperini oli uponnut kuin veitsi voihin ihmisiin - niin virkamiehiin, asiantuntijoihin kuin mediaankin -, joten kovin huono se ei voinut olla siihen tehtävään, mitä varten olin sen kirjoittanut. Olimme sentään sen avulla saaneet jäseniäkin yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi. Mieleeni tuli myös Helsingin kaupunginkanslian kehittämispäällikkö Jussi Kautto, jonka luona talous- ja suunnitteluosastolla olin edellisenä kesänä käynyt. Tapasin miehen yksin, koska kaikki muut seniorit viettivät kesälomaansa eivätkä halunneet tulla häirityiksi.
Jussi Kautolla oli työhuoneensa seinällä suhdannekäyrä. Hän oli optimistinen: "Hinnat ehtivät todennäköisesti laskea ennen kuin pääsette aloittamaan rakentamisen. Kerro nyt kuitenkin omat neliösi 11 000:lla ja yhteistilaneliöt 12.000:lla markalla. Sillä lailla saat asuntosi hinnan." Hän kaivoi myös pöydältääm kaupunginhallituksen lausunnon, jota näytti minulle ylpeänä kuin pikkupoika. Siitä ilmeni, että kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti antanut meistä hyvin myönteisen lausunnon RAY:lle. "Sinä et varmaan edes ymmärrä, kuinka merkittävä tämä lausunto teille on," mies sanoi lämpimästi. Hän korosti sitä, että sosiaalivirasto oli oma-aloitteisesti kirjoittanut paperin.
Minusta tuntui, että Jussi Kautto oli ainutkertainen ihminen siinä pitkässä virkamiesten virrassa, joka oli ohitseni hankkeen olemassaolon aikana kulkenut: hän näki lävitseni. Hän näki, etten minä mitään rakentamisesta tiennyt. Hän arvosti kuitenkin aikaansaannoksiani.
Voiko yksi valita puheenjohtajan?
Kun hallitus kevättalvella 2002 oli Raili Rinteen koulutettavana ja minä höykytettävänä, kouluttaja teki melkein heti tilaisuuden alussa minulle hämmästyttävän kysymyksen: "Sinäkö se valitsit Kaarina Hughesin puheenjohtajaksi?" Juuri tuo kysymys sai minut heti epäilemään, että pääni oli takahuoneessa asetettu jo etukäteen pölkylle. Joku/jotkut olivat etukäteen pedanneet tilaisuuden keskustelun aiheet. Lähtötilanne koulutukselle - tai terapialle, mitä se nyt olikaan - ei ollut reilu eikä oikeudenmukainen. Aavistin, mistä ympyröistä Eila tunsi Railin.
Pohdin itsekseni jälkeenpäin, voiko kukaan valita yksin puheenjohtajaa. Yksi voi toki ehdottaa, mutta demokratiassa valitsemiseen tarvitaan aina useampi ihminen. Totuus oli se, että olimme jo vuosikokouksen alla edellisenä syksynä ehdottaneet - siis muutkin kuin minä - yhtä sun toista ihmistä puheenjohtajaksi. Kaikki he kieltäytyivät - paitsi viimeksi ehdottamani Kaarina Hughes. Vuosikokouksen jälkeen olin vakuuttunut, että Kaarinaa parempaa ei olisi senioreiden joukosta löytynyt, vaikka olisimme nostaneet esille nimiä vielä enemmän kuin ne 5-7, joita kiitävän hetken harkitsimme/ehdottelimme. Muistan kysyneeni puheenjohtajaksi myös Eila Puotilaa, vaikka epäilinkin hänen taitojaan ja kykyjään. Myös Suoma Karjalaista kysyin. Hänellä oli - kuten olen aikaisemmin kirjoittanut - syynsä kieltäytyä. Ensin oli ansiotyö, sitten vanheneva äitinsä.
Kaarinan ansiona pidin valintahetkellä sitä, että hän oli ahkera ja tunnollinen. Hänestä saattoi käyttää myös adjektiivia sitoutunut, vaikka hän ei Loppukiriin sitten mennytkään asumaan. Taisin aavistaa senkin aika pian.
Kerroin Raili Rinteen koulutustilaisuudesta kollegalleni Eija Pulkkiselle heti kohta. Hänen mielestään Rinne toimi epäterapeuttimaisesti ehdottamalla, että unohtaisin yhdistyksen raha-asiat. Rahan puutehan oli fakta, eikä ongelmaa pitänyt laasta maton alle. Se oli ratkaistava. Yksin, kaksin tai joukolla. Jos rahaa ei saataisi yhteistilaneliöihin, saattaisi olla ettei mitään muutakaan tarvittaisi: koko yhteisöhanke kariutuisi.
Muistan kuinka uuttera ja tunnollinen Pirkko Tarvainen totesi alkuvuodesta 2001, että hänen mielestään olemme jo lobanneet riittävästi. Niin varmasti olimmekin. Pirkko kysyi enkö voisi priorisoida lobattaviamme. Itse hän ei kuitenkaan osannut sanoa, kenet olisi pitänyt jättää tapaamatta, ketä ei. Minua loukkasi suuresti Pirkon arvostelu. Jos teet paljon työtä, löytyy epäilemättä paljon arvosteltavaa. Jos et tee mitään, et tee virheitäkään. Omasta mielestäni suurin osa niistä ihmisistä, joita Loppukirin takia tapasimme, oli omalla tavallaan hankkeelle tärkeitä. Enkä minä itse asiassa ollut keksinyt yhtään lobattavaa omasta päästäni. Kaikkia tapaamisia olivat muut ehdottaneet - varmaan aivan hyvässä tarkoituksessa.
Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, että kysymys oli lumipalloefektistä. Pallo kasvoi päivä päivältä. Hanke ei pysynyt hallinnassani, ei minun eikä muidenkaan. Jokainen tapaaminen merkitsi aina lisää nimiä lobattavien listaan. Syksystä 2001 lähtien toivoin palavasti, että jossakin suuressa jäsenkokouksessa takarivistä ilmestyisi ihminen, johon voisin luottaa ja joka ottaisi taakan nimeltä Loppukiri harteiltani. Ei ilmestynyt. Tai olihan Päiviö Salo, josta olen jo kirjoittanut. Mutta hän oli mies ja kaksilahkeisia aktiiviset seniorit eivät halunneet hallitukseen (blogini 22.6.2010; 26.6.2010; 9.9.2010; 12.9.2010;18.2.2011).
Summa summarum: kuten olen tainnut jo kirjoittaa, yhdistyksestä erotessani jätin Sirkka Minkkiselle ja kumppaneille koko joukon alustamiani kontakteja, jotka toivon mukaan lähtöni jälkeen versoivat jotain hyödyllistä aktiivisten senioreiden hyväksi.
Olen monta kertaa miettinyt, olisinko ryhtynyt lainkaan perustamaan Aktiivisia Senioreita, jos olisin siirtänyt Loppukiri-hanketta parilla vuodella. Olisin silloin ollut jo eläkkeellä ja kynnettävänäni olisi ollut vain tämä yksi sarka: yhteisöllinen senioritalo, tärkeä pilotti vanhenevien suomalaisten asumista ajatellen. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että idean toteuttamisen siirtäminen olisi merkinnyt Loppukiri-ajatuksesta kokonaan luopumista. Mikäli niin olisi tapahtunut, Suomessa ei tällä hetkellä olisi yhtään yhteisöllistä senioritaloa, ei Loppukiriä eikä useampaa rakenteilla olevaakaan. Se intensiteetti, millä hanketta käynnistin ja vedin, oli mahdollista ainoastaan sillä hetkellä ja niissä olosuhteissa, jotka minulla silloin oli. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palaa loppuun.
Lisää Raili Rinteen antamasta koulutuksesta
Jatkan viime kerralla kirjoittamastani koulutustilaisuudesta, jota Raili Rinne veti ja johon osallistui koko Aktiivisten Senioreiden hallitus. Kirjoitin tilaisuudesta tapahtuman jälkeen aika paljon tekstiä muistiinpanoihini. Siinä tilaisuudessa Eila Puotila ehdotti mm. nimien Loppukiri ja Aktiiviset Seniorit vaihtamista. Minusta se oli pöyristyttävän lyhytnäköistä. Myönnän, että nimet eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset eivätkä missään tapauksessa kaikkien mieleen, mutta yhdistys oli siihen mennessä toiminut liki 20 kuukautta ja saanut runsaan vuoden aikana todella paljon mediajulkisuutta. Yhdistys tunnettiin keväällä 2001 ympäri Suomea nimellä Aktiiviset Seniorit ja suunnittelemamme talo nimellä Loppukiri. Nyt Eila olisi heittänyt romukoppaan kaikki ne ponnistelut, joita minä ja muut olimme tehneet hankkeen tunnetuksi tekemiseksi. Hän ei tainnut lainkaan käsittää sitä, että lehdistön ja sähköisen median kiinnostus meitä kohtaan oli viime kuukausina lopahtanut. Olimme kulunut aihe. Aktiivisilla Senioreilla ei ollut enää uutuusarvoa.
Olin loukkaantunut Eilan vouhkaamisesta.
Raili Rinne asetti tilaisuudessa tikun nokkaan myös ns. ideologiapaperin. Olin kirjoittanut sen heti Färdknäppenistä tultuani (loppiaisen jlkeen 2000) ja ajankohtaistanut sitä usein kuukausien saatossa. Tilanteemme niin sanotusti eli. Railin mielestä paperi, kaksi liuskaa, oli liian pitkä ja kaiken lisäksi se oli huonosti kirjoitettukin. Se ei markkinoinut kuulemma hyvin.
En muista, kuinka paljon tilaisuudessa puhuin. Ylipäätään puhuin paljon ja liikaa. Loppuunpalamiseni ilmeni nimenomaan puheripulina ja uniongelmina. Tuskin kuitenkaan puolustelin kunnolla ideologiapaperiani. Olin liian loukkaantunut arvostelusta, koska minä olin sen alusta loppuun eri versioissaan kirjoittanut. Merkittävää nyt kuitenkin oli, ettei yksikään hallituksen jäsen noussut puolustamaan minua. Olin todella yksin. Ihmettelin itsekseni Railin vuodatusta. Ihmettelen nytkin. Mikä oli hänen todellinen vaikuttimensa? Ideologiapaperini oli uponnut kuin veitsi voihin ihmisiin - niin virkamiehiin, asiantuntijoihin kuin mediaankin -, joten kovin huono se ei voinut olla siihen tehtävään, mitä varten olin sen kirjoittanut. Olimme sentään sen avulla saaneet jäseniäkin yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi. Mieleeni tuli myös Helsingin kaupunginkanslian kehittämispäällikkö Jussi Kautto, jonka luona talous- ja suunnitteluosastolla olin edellisenä kesänä käynyt. Tapasin miehen yksin, koska kaikki muut seniorit viettivät kesälomaansa eivätkä halunneet tulla häirityiksi.
Jussi Kautolla oli työhuoneensa seinällä suhdannekäyrä. Hän oli optimistinen: "Hinnat ehtivät todennäköisesti laskea ennen kuin pääsette aloittamaan rakentamisen. Kerro nyt kuitenkin omat neliösi 11 000:lla ja yhteistilaneliöt 12.000:lla markalla. Sillä lailla saat asuntosi hinnan." Hän kaivoi myös pöydältääm kaupunginhallituksen lausunnon, jota näytti minulle ylpeänä kuin pikkupoika. Siitä ilmeni, että kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti antanut meistä hyvin myönteisen lausunnon RAY:lle. "Sinä et varmaan edes ymmärrä, kuinka merkittävä tämä lausunto teille on," mies sanoi lämpimästi. Hän korosti sitä, että sosiaalivirasto oli oma-aloitteisesti kirjoittanut paperin.
Minusta tuntui, että Jussi Kautto oli ainutkertainen ihminen siinä pitkässä virkamiesten virrassa, joka oli ohitseni hankkeen olemassaolon aikana kulkenut: hän näki lävitseni. Hän näki, etten minä mitään rakentamisesta tiennyt. Hän arvosti kuitenkin aikaansaannoksiani.
Voiko yksi valita puheenjohtajan?
Kun hallitus kevättalvella 2002 oli Raili Rinteen koulutettavana ja minä höykytettävänä, kouluttaja teki melkein heti tilaisuuden alussa minulle hämmästyttävän kysymyksen: "Sinäkö se valitsit Kaarina Hughesin puheenjohtajaksi?" Juuri tuo kysymys sai minut heti epäilemään, että pääni oli takahuoneessa asetettu jo etukäteen pölkylle. Joku/jotkut olivat etukäteen pedanneet tilaisuuden keskustelun aiheet. Lähtötilanne koulutukselle - tai terapialle, mitä se nyt olikaan - ei ollut reilu eikä oikeudenmukainen. Aavistin, mistä ympyröistä Eila tunsi Railin.
Pohdin itsekseni jälkeenpäin, voiko kukaan valita yksin puheenjohtajaa. Yksi voi toki ehdottaa, mutta demokratiassa valitsemiseen tarvitaan aina useampi ihminen. Totuus oli se, että olimme jo vuosikokouksen alla edellisenä syksynä ehdottaneet - siis muutkin kuin minä - yhtä sun toista ihmistä puheenjohtajaksi. Kaikki he kieltäytyivät - paitsi viimeksi ehdottamani Kaarina Hughes. Vuosikokouksen jälkeen olin vakuuttunut, että Kaarinaa parempaa ei olisi senioreiden joukosta löytynyt, vaikka olisimme nostaneet esille nimiä vielä enemmän kuin ne 5-7, joita kiitävän hetken harkitsimme/ehdottelimme. Muistan kysyneeni puheenjohtajaksi myös Eila Puotilaa, vaikka epäilinkin hänen taitojaan ja kykyjään. Myös Suoma Karjalaista kysyin. Hänellä oli - kuten olen aikaisemmin kirjoittanut - syynsä kieltäytyä. Ensin oli ansiotyö, sitten vanheneva äitinsä.
Kaarinan ansiona pidin valintahetkellä sitä, että hän oli ahkera ja tunnollinen. Hänestä saattoi käyttää myös adjektiivia sitoutunut, vaikka hän ei Loppukiriin sitten mennytkään asumaan. Taisin aavistaa senkin aika pian.
Kerroin Raili Rinteen koulutustilaisuudesta kollegalleni Eija Pulkkiselle heti kohta. Hänen mielestään Rinne toimi epäterapeuttimaisesti ehdottamalla, että unohtaisin yhdistyksen raha-asiat. Rahan puutehan oli fakta, eikä ongelmaa pitänyt laasta maton alle. Se oli ratkaistava. Yksin, kaksin tai joukolla. Jos rahaa ei saataisi yhteistilaneliöihin, saattaisi olla ettei mitään muutakaan tarvittaisi: koko yhteisöhanke kariutuisi.
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Toiminta-avustusta senioreille
Keväällä 2001 aktiiviset seniorit olivat Suomen Terapiataitojen instituutin
toiminnanjohtajan Raili Rinteen "koulutettavina". Tilaisuudessa minulle selvisi,
että Eila Puotilalla oli ilmeisen läheiset välit Railiin. Ainakin tämä tuntui olevan
hyvin informoitu yhdistyksemme asioista. Tunsin Railin vuosien takaa, sillä olin
tehnyt hänen kanssaan lukuisia radio-ohjelmia, mutta mieleeni ei olisi juolahtanut
kertoa hänelle ennen tapaamistamme yhdistyksen ongelmista. En tiedä kumpaa Raili
itse asiassa oli meille enemmän: terapeutti vai kouluttaja.
Tuossa Raili Rinteen vetämässä istunnossa minua höykytettiin rajummin kuin koskaan
elämäni aikana. Kaiken sen kritiikin lisäksi, mitä minun niskaani kaadettiin -
niistä enemmän myöhemmin - minua ihmetytti suuresti Railin viittaus Aktiivisten
Senioreiden varainhankintaan. Hänen mielestään raha oli saanut liian
keskeisen aseman toiminnassamme.
Eila oli ilmeisesti kertonut paljon yhdistyksen sisäisistä asioista, mutta samalla
unohtanut kertoa, että rakentamiseen tarvittavat varat olivat yksi
suurimmista uhkakuvista, joka synkisti taivaltamme. Lukuisista yrityksistämme
huolimatta emme olleet onnistuneet hankkimaan ulkopuolista avustusta. Itse olin
täyttänyt useita avustusanomuksia – turhaan. Lisäksi olimme maaliskuuhun 2002 mennessä käyneet monta kertaa laihoin tuloksin Raha-automaattiyhdistyksessä. Loppuvuodesta 2001 oli jo melko varmaa, että emme saisi sieltä senttiäkään yhteistilojemme rahoittamiseen. Jos rahaa ei heruisi muualtakaan, se näkyisi kohtalokkaasti neliöhinnoissa. Vain varakkaimmat jäsenet pääsisivät muuttamaan Loppukiriin.
Yksi rahaa jakava taho oli kuitenkin näyttänyt minulle valoa jo touko-kesäkuun
vaihteessa 2001. Tosin tämä taho ei voinut myöntää varoja yhteistilojen
rakentamiseen, vaan ainoastaan terveyttä edistävään toimintaamme.
Terveyden edistämisen keskus eli Tekry
Sisareni Kaisu Mikkelän vihjeestä olin soittanut Terveyden edistämisen keskuksen
(Tekryn) hallintopäällikölle Tarja Bergströmille toukokuun lopussa 2001. Järjestö
oli jakamassa toiminta-avustuksia vuosille 2002-2004. Runsaan viikon taistelin
hakemuksen kanssa - etupäässä yksin. Maaliin pääsin. Koskaan aikaisemmin en ollut
joutunut vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joihin nyt törmäsin. Suomen EU-kuvioista
johtuen jo pelkkä hakemuksen kielikin oli minulle hebreaa. Jonkin verran sain
apua sisareltani Kaisulta sekä Eila Raikaslehdolta.
Pyytäessäni Tarja Bergströmiltä hakemuskaavakkeita, sanoin lähettäväni hänelle
materiaalia yhdistyksestämme. Yhdistyshän oli vasta vajaan vuoden ikäinen ja harvat
siitä mitään tiesivät. Bergström ilmoitti kuitenkin napakasti, ettei hän halunnut
etukäteen (ennen virallista hakemusta) saada mitään lisätietoa. Olin sinnikäs.
Sanoin postittavani hänelle ihan tavallista informaatiota, lähinnä yhdistyksen
ideologiasta. Hallintopäällikön torjuvasta asenteesta tein sen johtopäätöksen, että
hakemuksia olisi määräaikaan mennessä tulossa Tekryyn satoja - ellei peräti tuhansia.
Vaikka Tarja Bergström olisi kieltäytynyt vielä pontevammin ottamasta vastaan
esittelymateriaalia yhdistyksestämme, olisin kuitenkin lähettänyt paperit hänelle.
Halusin niiden avulla helpottaa anomuksemme käsittelyä etukäteen. Hyvä niin! Kun
soitin hänelle toistamiseen ja kerroin vaikeuksistani täyttää kaavakkeita, hän oli
niin innostunut hankkeestamme, että halusi minun heti soittavan esimiehelleen
toiminnanjohtaja Harri Vertiolle ja sopivan yhteisestä tapaamisesta. Mielellään jo ennen juhannusta. Lisäksi hän sanoi haluavansa olla ehdottomasti neuvottelussa mukana.
Tekryn raha-anomuskaavakkeen kanssa minulla oli samanlainen ongelma kuin kuvittelen
gradun tekijöillä pahimmillaan joskus olevan. Vaikka kuinka pyöritin lauseita
paperilla, teksti ei lähtenyt kulkemaan oikeaa rataa. Se pyöri yhtä ja samaa kehää,
joka ei tuntunut johtavan mihinkään. Selkeää tekstiä en siis pystynyt kirjoittamaan.
Olinko väsynyt? Minulla oli ongelmana se, että en nyt ollut hakemassa avustusta
Loppukirin yhteistiloihin. Siihenhän Tekry ei voinut myöntää tukea. Sen sijaan
tarvitsin rahaa vuosina 2002-2004 tapahtuvaa Aktiivisten Senioreiden toimintaa
varten. Koska toimintamme oli ollut sellaista kuin oli ollut, hapuilevaa ja
vapaamuotoista, asioiden selkeä hahmottaminenkin oli vaikeaa myös minulle, joka
sentään olin ollut hankkeessa mukana kaikista pisimpään.
Lopetettuani toisen puhelun Tarja Bergströmille ihmettelin, miksi mikään sosiaalialan taho ei ollut kertonut meille Tekrystä. Olimme sentään olleet viimeisen vuoden aikana tekemisissä monen sosiaalialan järjestön ja yhdistyksen kanssa. Poliitikkoja ja virkamiehiäkin olimme tavanneet.
Oli todellakin vähästä kiinni, että sisareni sattui näkemään Tekryn ilmoituksen ja älysimme hakea raha-avustusta.
Anitan ainoa ansio
Anita Wetterstrand tipahti tiedon kelkasta aika aikaisessa vaiheessa. Minä en jaksanut kovin kauan soitella hänelle ja jakaa suullista informaatiota. Pitkin matkaa Anitan todellinen luonne oli paljastunut: hänestä ei ollut aktiiviseen toimintaan.Tehtävät jäivät suorittamatta. Haastattelemalla useita Anitan työtovereita minulle oli myös selvinnyt, ettei hän ollut vaikea ainoastaan Aktiivisissa Senioreissa, vaan myös työpaikallaan. Miespuolinen musiikkitoimittaja ihmettelikin Yleisradion
käytävällä, miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. Enkö
todellakaan tuntenut hänen työhistoriaansa? Ei, en tuntenut.
Viimeksi soitin Anitalle sairaana ollessani marras-joulukuussa 2000. Pyysin häntä
silloin palauttamaan minulle Färdknäppeniä koskevat paperini, jotka hän oli
lainannut ja unohtanut palauttaa. Olin saanut ne toimittajan ominaisuudessa hänen
sisareltaan Maj Wetterstrandilta ollessani loppiaisena 2000 tekemässä radio-ohjelmia ruotsalaisten senioritalojen yhteisöllisyydestä. Nyt olimme tontinhaun loppusuoralla ja tarvitsin papereita. Koska jalkani olivat leikkauksen jäljiltä paketissa, en päässyt noutamaan niitä henkilökohtaisesti. Pyytäessäni apua Anitalta sain niskaani sellaisen
huutoryöpyn, että päätin vastedes olla enää ottamatta häneen yhteyttä.
Miksi hän huusi? Ehkä hänellä oli huono omatunto. Hän ei ollut tehnyt yhdistyksessä
juuri mitään. Anitan nyt niskuroidessa ja ulvoessa puhelimeeni, pyysin Terttu Putilaa auton omistajana noutamaan tarvitsemani paperit Kalliosta ja toimittamaan minulle. Niin tapahtuikin.
Anitan ainoa ansio Loppukiriä "rakentaessamme" oli se, että hän johdatti minut
aikoinaan ohjelmantekomatkalle Färdknäppeniin. Kuukausia - ellei peräti vuosia - hän
jaksoi seistä työhuoneeni ovella ja muisuttaa lupaamastani Tukholman matkasta.
Färdknäppeniin lähtö kuitenkin siirtyi, koska tein noihin aikoihin kollegani, free
lancer -toimittaja Eija Pulkkisen kanssa suuren joukon radio-ohjelmia Meksikosta,Guatemalasta, Hondurasista ja Chilestä. Yhteistyömme sujui saumattomasti ja ohjelmasaalis matkoilta valtava. Yhteistyötämme helpotti se, että Meksikossa vuosia asuneella Eijalla oli täydellinen espanjan kielen taito ja hyviä kontakteja Latinalaisessa-Amerikassa. Minä taas keskityin kirjoittamaan apuraha-anomuksia, jotka sitten mahdollistivatkin matkamme toiselle puolelle maapalloa. Ruotsiin lähtöä siirsi myös useita viikkoja kestänyt lomani Perussa. Vietin siellä kaikki rästissä olevat lomani ja vapaapäiväni ennen osa-aikaeläkkeelle siirtymistäni jäämistäni.
Kinkkinen raha-anomus
Sain lopulta Tekryn hakemuspaperit siihen pisteeseen, että olisin voinut toimittaa
ne puheenjohtajamme Marja Dahlströmin allekirjoitettavaksi ja toimittaa sen jälkeen Karjalankadulle Vallilaan. Soitin Tarja Bergströmille kysyäkseni mitä hakemuksen jättöaika tarkoittaa: riittääkö kirjeeseen perjantaipäivän postileima vai lähdenkö juoksuttamaan paperit henkilökohtaisesti heille. Yllätykseni oli suuri, kun Bergström sanoi, ettei hätä ole tämän näköinen. Minä voisin aivan hyvin tuoda hakemuksen maanantaina tullessani tapaamaan häntä ja Harri Vertiota. Sen kuullessani tiesin, että täyttämäni raha-anomus - jota varten olin hankkinut myös vaikutusvaltaisia suosittelijoita - oli riittävän hyvä. Me saisimme rahaa. Loppukiri-hanke oli loistava muidenkin kuin aktiivisten senioreiden mielestä.
Tavatessani Tarja Bergströmin ja Harri Vertion pyytelin anteeksi toimintamme
harrastelijamaisuutta. Kerroin, ettemme olleet osanneet ensimmäisellä yrittämällä
edes yhdistystä perustaa. Kuin yhdestä suusta he vakuuttivat, että emme voineet olla
tumpeloita - käyttämäni sana - koska olimme lyhyessä ajassa saaneet todella paljon
aikaseksi. Ihailu ja kiinnostus olivat aitoa, se kuului ja näkyi.
Koko loppuvuoden jännitin hakemuksen läpimenoa. Anomamme summa oli 320 000 markkaa ja tarkoitettu käytettäväksi kolmen vuoden aikana. Ongelmana oli se, että asian
piti ratketa vasta joulun seudussa 2001, samaan aikaan kuin RAY:nkin raha-anomuksen.
Jotenkin nämä kaksi anomusta etenivät käsittelijöillä yhtä rintaa, toinen tuki
toista. Joku sanoi, että ilman RAY:n rahaa emme saisi Tekrynkään avustusta.
En löydä muistiinpanoistani merkintää siitä, milloin saimme tiedon Tekryn
avustuksesta. Saimme kuitenkin suurin piirtein sen summan mitä haimmekin: 320.000 markkaa. Koska markka oli kuitenkin välillä vaihtunut euroksi, Marja Dahlström koki
kirjeen avattuaan suuren pettymyksen, koska luuli anomamme summan pienentyneen
runsaaseen kuudesosaan anomastamme.
RAY:ltä Aktiiviset Seniorit eivät koskaan saaneet mitään, mutta Tekryn rahasumma
teki hyvää. Sitä mihin rahat käytettiin, en tiedä, koska erosin yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002.
Tätä taustaa vasten Raili Rinteen huomautus varain hankinnan liian suuresta merkityksestä yhdistykselle kertoi - ja kertoo edelleen - kouluttajan ammattitaidottomuudesta. Ilman rahaa on mahdoton saada mitään aikaan.
toiminnanjohtajan Raili Rinteen "koulutettavina". Tilaisuudessa minulle selvisi,
että Eila Puotilalla oli ilmeisen läheiset välit Railiin. Ainakin tämä tuntui olevan
hyvin informoitu yhdistyksemme asioista. Tunsin Railin vuosien takaa, sillä olin
tehnyt hänen kanssaan lukuisia radio-ohjelmia, mutta mieleeni ei olisi juolahtanut
kertoa hänelle ennen tapaamistamme yhdistyksen ongelmista. En tiedä kumpaa Raili
itse asiassa oli meille enemmän: terapeutti vai kouluttaja.
Tuossa Raili Rinteen vetämässä istunnossa minua höykytettiin rajummin kuin koskaan
elämäni aikana. Kaiken sen kritiikin lisäksi, mitä minun niskaani kaadettiin -
niistä enemmän myöhemmin - minua ihmetytti suuresti Railin viittaus Aktiivisten
Senioreiden varainhankintaan. Hänen mielestään raha oli saanut liian
keskeisen aseman toiminnassamme.
Eila oli ilmeisesti kertonut paljon yhdistyksen sisäisistä asioista, mutta samalla
unohtanut kertoa, että rakentamiseen tarvittavat varat olivat yksi
suurimmista uhkakuvista, joka synkisti taivaltamme. Lukuisista yrityksistämme
huolimatta emme olleet onnistuneet hankkimaan ulkopuolista avustusta. Itse olin
täyttänyt useita avustusanomuksia – turhaan. Lisäksi olimme maaliskuuhun 2002 mennessä käyneet monta kertaa laihoin tuloksin Raha-automaattiyhdistyksessä. Loppuvuodesta 2001 oli jo melko varmaa, että emme saisi sieltä senttiäkään yhteistilojemme rahoittamiseen. Jos rahaa ei heruisi muualtakaan, se näkyisi kohtalokkaasti neliöhinnoissa. Vain varakkaimmat jäsenet pääsisivät muuttamaan Loppukiriin.
Yksi rahaa jakava taho oli kuitenkin näyttänyt minulle valoa jo touko-kesäkuun
vaihteessa 2001. Tosin tämä taho ei voinut myöntää varoja yhteistilojen
rakentamiseen, vaan ainoastaan terveyttä edistävään toimintaamme.
Terveyden edistämisen keskus eli Tekry
Sisareni Kaisu Mikkelän vihjeestä olin soittanut Terveyden edistämisen keskuksen
(Tekryn) hallintopäällikölle Tarja Bergströmille toukokuun lopussa 2001. Järjestö
oli jakamassa toiminta-avustuksia vuosille 2002-2004. Runsaan viikon taistelin
hakemuksen kanssa - etupäässä yksin. Maaliin pääsin. Koskaan aikaisemmin en ollut
joutunut vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joihin nyt törmäsin. Suomen EU-kuvioista
johtuen jo pelkkä hakemuksen kielikin oli minulle hebreaa. Jonkin verran sain
apua sisareltani Kaisulta sekä Eila Raikaslehdolta.
Pyytäessäni Tarja Bergströmiltä hakemuskaavakkeita, sanoin lähettäväni hänelle
materiaalia yhdistyksestämme. Yhdistyshän oli vasta vajaan vuoden ikäinen ja harvat
siitä mitään tiesivät. Bergström ilmoitti kuitenkin napakasti, ettei hän halunnut
etukäteen (ennen virallista hakemusta) saada mitään lisätietoa. Olin sinnikäs.
Sanoin postittavani hänelle ihan tavallista informaatiota, lähinnä yhdistyksen
ideologiasta. Hallintopäällikön torjuvasta asenteesta tein sen johtopäätöksen, että
hakemuksia olisi määräaikaan mennessä tulossa Tekryyn satoja - ellei peräti tuhansia.
Vaikka Tarja Bergström olisi kieltäytynyt vielä pontevammin ottamasta vastaan
esittelymateriaalia yhdistyksestämme, olisin kuitenkin lähettänyt paperit hänelle.
Halusin niiden avulla helpottaa anomuksemme käsittelyä etukäteen. Hyvä niin! Kun
soitin hänelle toistamiseen ja kerroin vaikeuksistani täyttää kaavakkeita, hän oli
niin innostunut hankkeestamme, että halusi minun heti soittavan esimiehelleen
toiminnanjohtaja Harri Vertiolle ja sopivan yhteisestä tapaamisesta. Mielellään jo ennen juhannusta. Lisäksi hän sanoi haluavansa olla ehdottomasti neuvottelussa mukana.
Tekryn raha-anomuskaavakkeen kanssa minulla oli samanlainen ongelma kuin kuvittelen
gradun tekijöillä pahimmillaan joskus olevan. Vaikka kuinka pyöritin lauseita
paperilla, teksti ei lähtenyt kulkemaan oikeaa rataa. Se pyöri yhtä ja samaa kehää,
joka ei tuntunut johtavan mihinkään. Selkeää tekstiä en siis pystynyt kirjoittamaan.
Olinko väsynyt? Minulla oli ongelmana se, että en nyt ollut hakemassa avustusta
Loppukirin yhteistiloihin. Siihenhän Tekry ei voinut myöntää tukea. Sen sijaan
tarvitsin rahaa vuosina 2002-2004 tapahtuvaa Aktiivisten Senioreiden toimintaa
varten. Koska toimintamme oli ollut sellaista kuin oli ollut, hapuilevaa ja
vapaamuotoista, asioiden selkeä hahmottaminenkin oli vaikeaa myös minulle, joka
sentään olin ollut hankkeessa mukana kaikista pisimpään.
Lopetettuani toisen puhelun Tarja Bergströmille ihmettelin, miksi mikään sosiaalialan taho ei ollut kertonut meille Tekrystä. Olimme sentään olleet viimeisen vuoden aikana tekemisissä monen sosiaalialan järjestön ja yhdistyksen kanssa. Poliitikkoja ja virkamiehiäkin olimme tavanneet.
Oli todellakin vähästä kiinni, että sisareni sattui näkemään Tekryn ilmoituksen ja älysimme hakea raha-avustusta.
Anitan ainoa ansio
Anita Wetterstrand tipahti tiedon kelkasta aika aikaisessa vaiheessa. Minä en jaksanut kovin kauan soitella hänelle ja jakaa suullista informaatiota. Pitkin matkaa Anitan todellinen luonne oli paljastunut: hänestä ei ollut aktiiviseen toimintaan.Tehtävät jäivät suorittamatta. Haastattelemalla useita Anitan työtovereita minulle oli myös selvinnyt, ettei hän ollut vaikea ainoastaan Aktiivisissa Senioreissa, vaan myös työpaikallaan. Miespuolinen musiikkitoimittaja ihmettelikin Yleisradion
käytävällä, miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. Enkö
todellakaan tuntenut hänen työhistoriaansa? Ei, en tuntenut.
Viimeksi soitin Anitalle sairaana ollessani marras-joulukuussa 2000. Pyysin häntä
silloin palauttamaan minulle Färdknäppeniä koskevat paperini, jotka hän oli
lainannut ja unohtanut palauttaa. Olin saanut ne toimittajan ominaisuudessa hänen
sisareltaan Maj Wetterstrandilta ollessani loppiaisena 2000 tekemässä radio-ohjelmia ruotsalaisten senioritalojen yhteisöllisyydestä. Nyt olimme tontinhaun loppusuoralla ja tarvitsin papereita. Koska jalkani olivat leikkauksen jäljiltä paketissa, en päässyt noutamaan niitä henkilökohtaisesti. Pyytäessäni apua Anitalta sain niskaani sellaisen
huutoryöpyn, että päätin vastedes olla enää ottamatta häneen yhteyttä.
Miksi hän huusi? Ehkä hänellä oli huono omatunto. Hän ei ollut tehnyt yhdistyksessä
juuri mitään. Anitan nyt niskuroidessa ja ulvoessa puhelimeeni, pyysin Terttu Putilaa auton omistajana noutamaan tarvitsemani paperit Kalliosta ja toimittamaan minulle. Niin tapahtuikin.
Anitan ainoa ansio Loppukiriä "rakentaessamme" oli se, että hän johdatti minut
aikoinaan ohjelmantekomatkalle Färdknäppeniin. Kuukausia - ellei peräti vuosia - hän
jaksoi seistä työhuoneeni ovella ja muisuttaa lupaamastani Tukholman matkasta.
Färdknäppeniin lähtö kuitenkin siirtyi, koska tein noihin aikoihin kollegani, free
lancer -toimittaja Eija Pulkkisen kanssa suuren joukon radio-ohjelmia Meksikosta,Guatemalasta, Hondurasista ja Chilestä. Yhteistyömme sujui saumattomasti ja ohjelmasaalis matkoilta valtava. Yhteistyötämme helpotti se, että Meksikossa vuosia asuneella Eijalla oli täydellinen espanjan kielen taito ja hyviä kontakteja Latinalaisessa-Amerikassa. Minä taas keskityin kirjoittamaan apuraha-anomuksia, jotka sitten mahdollistivatkin matkamme toiselle puolelle maapalloa. Ruotsiin lähtöä siirsi myös useita viikkoja kestänyt lomani Perussa. Vietin siellä kaikki rästissä olevat lomani ja vapaapäiväni ennen osa-aikaeläkkeelle siirtymistäni jäämistäni.
Kinkkinen raha-anomus
Sain lopulta Tekryn hakemuspaperit siihen pisteeseen, että olisin voinut toimittaa
ne puheenjohtajamme Marja Dahlströmin allekirjoitettavaksi ja toimittaa sen jälkeen Karjalankadulle Vallilaan. Soitin Tarja Bergströmille kysyäkseni mitä hakemuksen jättöaika tarkoittaa: riittääkö kirjeeseen perjantaipäivän postileima vai lähdenkö juoksuttamaan paperit henkilökohtaisesti heille. Yllätykseni oli suuri, kun Bergström sanoi, ettei hätä ole tämän näköinen. Minä voisin aivan hyvin tuoda hakemuksen maanantaina tullessani tapaamaan häntä ja Harri Vertiota. Sen kuullessani tiesin, että täyttämäni raha-anomus - jota varten olin hankkinut myös vaikutusvaltaisia suosittelijoita - oli riittävän hyvä. Me saisimme rahaa. Loppukiri-hanke oli loistava muidenkin kuin aktiivisten senioreiden mielestä.
Tavatessani Tarja Bergströmin ja Harri Vertion pyytelin anteeksi toimintamme
harrastelijamaisuutta. Kerroin, ettemme olleet osanneet ensimmäisellä yrittämällä
edes yhdistystä perustaa. Kuin yhdestä suusta he vakuuttivat, että emme voineet olla
tumpeloita - käyttämäni sana - koska olimme lyhyessä ajassa saaneet todella paljon
aikaseksi. Ihailu ja kiinnostus olivat aitoa, se kuului ja näkyi.
Koko loppuvuoden jännitin hakemuksen läpimenoa. Anomamme summa oli 320 000 markkaa ja tarkoitettu käytettäväksi kolmen vuoden aikana. Ongelmana oli se, että asian
piti ratketa vasta joulun seudussa 2001, samaan aikaan kuin RAY:nkin raha-anomuksen.
Jotenkin nämä kaksi anomusta etenivät käsittelijöillä yhtä rintaa, toinen tuki
toista. Joku sanoi, että ilman RAY:n rahaa emme saisi Tekrynkään avustusta.
En löydä muistiinpanoistani merkintää siitä, milloin saimme tiedon Tekryn
avustuksesta. Saimme kuitenkin suurin piirtein sen summan mitä haimmekin: 320.000 markkaa. Koska markka oli kuitenkin välillä vaihtunut euroksi, Marja Dahlström koki
kirjeen avattuaan suuren pettymyksen, koska luuli anomamme summan pienentyneen
runsaaseen kuudesosaan anomastamme.
RAY:ltä Aktiiviset Seniorit eivät koskaan saaneet mitään, mutta Tekryn rahasumma
teki hyvää. Sitä mihin rahat käytettiin, en tiedä, koska erosin yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002.
Tätä taustaa vasten Raili Rinteen huomautus varain hankinnan liian suuresta merkityksestä yhdistykselle kertoi - ja kertoo edelleen - kouluttajan ammattitaidottomuudesta. Ilman rahaa on mahdoton saada mitään aikaan.
maanantai 26. joulukuuta 2011
Inventaario vuosilta 2000-2001
Pitkä vaikenemiseni blogin kirjoittamisessa vaikutti niin kuin arvasinkin: en nyt oikein tiedä mihin tarttua, mistä kirjoittaa, miten edetä. Yritellessäni paluuta vuosien 2001-2002 vaihteeseen osui käteeni seuraava inventaarioni marraskuulta 2001, jolloin olin juuri jäänyt Yleisradiosta eläkkeelle. Niille, jotka eivät säännöllisesti ole seuranneet blogiani, uskon tekstin selventävän ajanjaksoa niiltä kahdelta vuodelta, jotka seurasivat ensimmäistä Färdknäppenin matkaani (loppiaisena 2000).
AKTIIVISET SENIORIT ry on elokuussa 2000 perustettu yhdistys, jolle vuonna 2004 valmistuu Arabianrantaan yhteisöllinen senioritalo. LOPPUKIRI ei ole palvelutalo eikä hoitolaitos, vaan ikääntyvien yhteisö, jossa asukkaat voivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään omaan ja naapuriapuun turvautuen. Taloon tulee 50 asuntoa noin 60 ihmiselle. Senioritalon toiminnallinen malli on haettu Ruotsista: asukkaat valmistavat viitenä päivänä viikossa päivällisen ja siivoavat yhdessä yhteistilat. Yhteistilat ovat suomalaisittain poikkeuksellisen suuret, noin 10 %, ja niihin toivotaan RAY:n avustusta maksimimäärä eli 70 %.
Yhteisöllisestä senioritalosta koituu yhteiskunnalle suuret säästöt. Koska asunnot ovat omistusasuntoja, yhteiskunta säästyy heti 35 miljoonan markan investoinnilta. Aktiivisen, turvallisen ja mielekkään vanhuuden ansiosta laitoshoito siirtyy joidenkin asukkaiden kohdalla kuukausia, joidenkin vuosia. Missään tapauksessa kukaan ei sairauskohtauksen yllättäessä joudu päiviä makaamaan asuntonsa lattialla. Jos laitokseen lähtöä voidaan siirtää keskimäärin kolme vuotta, kuudenkymmenen vanhuksen kohdalla säästö on 30 vuoden aikana 25-30 milj. markkaa. Säästöä alkaa kertyä heti talon valmistuttua myös kotipalveluista: asukkaiden ikähaitari on talon valmistuessa (2004) 55-85 vuotta, mutta tässä yhteisössä kannetaan huolta naapurista niin kauan kuin ennen vanhaan suomalaisessa kyläyhteisössä: kunnallista ruokapalvelua ei tarvita, lääkäriin löytyy saattaja, apteekkiasiat hoituvat. Niin ikään löytyy seuraa teatterin ja elokuviin ja kynkittäjä lenkille. Turva- ja terveyspalveluissa auttaa myös uusi teknologia. Yhteisö on aktiivinen myös harrastuksissa. Omasta takaa on jumppa- ja joogaopettajat, luontoretkien, taide- ja kirjallisuuspiirien vetäjät. Ikääntyvien monipuolinen sosiaalinen pääoma näkyy myös yhteisruokailussa: joukosta löytyy mm. suurkeittiöemäntä.
AKTIIVISET SENIORIT ry luo uutta vanhuskulttuuria. Ikääntyvä ei LOPPUKIRISSÄ ole tahdoton objekti, jota kysymättä siirrellään paikasta toiseen. Hän on oman elämänsä toimija ja tuntee itsensä tärkeäksi paitsi yhteisössä, myös koko yhteiskunnassa. Hän saa elämälleen merkitystä antaessaan oman sosiaalisen pääomansa muiden käyttöön.
Yhdistyksessä on tällä hetkellä (marraskuussa 2001) noin 80 jäsentä. Yhdistykseen liittymisen alaikärajaa ei ole, mutta asukkaaksi pääsee 55-vuotta täytettyään (Hitas-ehto). Asukkaaksi valittavan on sitouduttava yhdistyksen sääntöihin (yhteisöllisyys), mutta omat asunnot takaavat myös yksityisyyden.
LOPPUKIRIN toiminnallisessa mallissa on aineksia vanhasta kyläyhteisöstä, ajalta ennen hyvinvointivaltiota: oma ja naapuriapu ovat kunniassa. Yhdistys on kuitenkin myös edistyksellinen. Millekään uudelle ei sanota suoralta kädeltä ei. Uudesta teknologiasta ja tietotekniikasta ei kuitenklaan saa tulla isäntää, vaan rengin palvelut riittävät. Uusille innovaatioille asetetaan kaksi vaatimusta: käyttäjäystävälisyys ja edullisuus.
AKTIIVISET SENIORIT ry tekee yhteistyötä monien muidenkin tahojen kuin Future Home instituutin kanssa:
- sosiaalipolitiikan prof. Briitta Koskiaho työryhmineen Tampereen yliopistosta
- sosiaalipolitiikan prof. Antti Karisto ja dos. Anni Vilkko Helsingin yliopistosta
- Taideteollisen Korkeakoulun Medialaboratorion Arki -projekti (mm. Iina Oilinki)
- SOTERAN tutkijat Pirjo Sipiläinen ja Satu Åkerlund
- SITRAn johtaja Antti Hautamäki
- Suomen Mielenterveysseura, toiminnanjohtaja Pirkko Lahti, Psykoterapiataitojen instituutin johtaja ja kouluttaja Raili Rinne sekä SOS-palvelun johtaja Anni Kauppinen
Näin siis kirjoitin marraskuussa 2001, jolloin Loppukirin oletettiin valmistuvan 2004 (valmistui 2006). Lista yhteistyökumppaneista on kuitenkin jäänyt pahasti kesken, sillä siitä puuttuu näin jälkikäteen ajatellen monia tahoja, mm. monet Helsingin kaupungin virkamiehet, lukuisat ministeriöiden virkamiehet, eduskunnan naisverkosto jne.
Yksi innostavimpia Aktiivisten Senioreiden yhteistyökumppaneita oli Taideteollisen Korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio, joka antoi ainakin minulle käsittämättömän paljon voimia niinä viimeisinä kuukausina kun Aktiivisissa Senioreissa vielä toimin. Ajauduin hänen luokseen sattumalta yrittäessäni jäljittää Eero Ahonalaa, jota koulutoverinsa Sitran Antti Hautamäki oli suositellut yhteistyökumppaniksemme. Tapasin Huovion ensin yksin. Heti alkuunsa hän lupasi käyttöömme kokoussalin Taideteolliselta korkeakoululta. Ensi tapaamisemme kesti tunteja. Miehellä oli ideoita vaikka millä mitalla. Tammikuussa 2002 Aktiiviset Seniorit meni sitten suurella joukolla tapaamaan miestä.
Lopuksi olen kirjannut inventaariopaperilleni tietoa median kiinnostuksesta:
AKTIIVISET SENIORIT ry - ja sen hanke LOPPUKIRI - on lyhyen toimintansa aikana saanut kosolti julkisuutta, mikä kertoo siitä, että tällaiselle hankkeelle on tällä hetkellä suurten ikäluokkien lähtiessä pian eläkkeelle suuri sosiaalinen tilaus. Seuraavat tiedotusvälineet, lehduistö, radio ja televisio, ovat antaneet yhteisölliselle senioritaloidealle aikaa ja palstatilaa: Uutislehti 100 (10.1.2001), Ylenaikaiset uutiset (23.1.2001), Helsingin Sanomat (24.1.2001), Uutislehti 100 (24.1.2001), Savon Sanomat (29.1.2001), Me naiset (2.2.2001), Ny tid (27.2.2001), Radio Suomen Naisten tunti (4.3.2001), YLE 1:n Uskallatko vanheta (15.3.2001), Neloskanavan Talousuutiset (6.4.2001) Helsingin Sanomat (9.4.2001), Kunta-lehti (12.4.2001), Dialogi (3/2001), Yle Teema (27.8.2001), TV 2:n Tutkittu juttu (4.9.2001), Kauppalehti (7.9.2001), TV 1:n Vierivät kivet (25.9.2001), Kirkko ja kaupunki (3.10.2001), Helsingin Sanomat (14.10.2001), Viertolan Sanomat (Keravalla) (3/2001), Vakuutussanomat (7/2001), Kotiliesi (22/2001), Radio Vega (13.11.2001), TV 5:n Obs (13.11.2001), Iltalehti (14.11.2001), Radio Aino (16.10.2001), Aamulehti (19.11.2001).
---------------------------------
Luettelo on vakuuttava, mutta tuskin se on täydellinen. Ainakin siitä puuttuu sisareni Marja-Leena Salkolan haastattelu Helsingin Sanomista tammikuussa 2001, jossa hän ensimmäisenä kertoi Helsinkiin suunnitteilla olevasta yhteisöllisestä senioritalosta. Lisäksi listasta puuttuvat ne kaksi pitkää radio-ohjelmaa, jotka tein ruotsalaisista senioritaloista heti ensimmäiseltä Färdknäppenin matkalta palattuani loppiaisen jälkeen 2000.
Media oli siis kiinnostunut meistä. Suuresta mielenkiinnosta huolimatta minä olin loppuvuodesta 2001 huolissani jatkosta. Siitä enemmän seuraavalla kerralla.
AKTIIVISET SENIORIT ry on elokuussa 2000 perustettu yhdistys, jolle vuonna 2004 valmistuu Arabianrantaan yhteisöllinen senioritalo. LOPPUKIRI ei ole palvelutalo eikä hoitolaitos, vaan ikääntyvien yhteisö, jossa asukkaat voivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään omaan ja naapuriapuun turvautuen. Taloon tulee 50 asuntoa noin 60 ihmiselle. Senioritalon toiminnallinen malli on haettu Ruotsista: asukkaat valmistavat viitenä päivänä viikossa päivällisen ja siivoavat yhdessä yhteistilat. Yhteistilat ovat suomalaisittain poikkeuksellisen suuret, noin 10 %, ja niihin toivotaan RAY:n avustusta maksimimäärä eli 70 %.
Yhteisöllisestä senioritalosta koituu yhteiskunnalle suuret säästöt. Koska asunnot ovat omistusasuntoja, yhteiskunta säästyy heti 35 miljoonan markan investoinnilta. Aktiivisen, turvallisen ja mielekkään vanhuuden ansiosta laitoshoito siirtyy joidenkin asukkaiden kohdalla kuukausia, joidenkin vuosia. Missään tapauksessa kukaan ei sairauskohtauksen yllättäessä joudu päiviä makaamaan asuntonsa lattialla. Jos laitokseen lähtöä voidaan siirtää keskimäärin kolme vuotta, kuudenkymmenen vanhuksen kohdalla säästö on 30 vuoden aikana 25-30 milj. markkaa. Säästöä alkaa kertyä heti talon valmistuttua myös kotipalveluista: asukkaiden ikähaitari on talon valmistuessa (2004) 55-85 vuotta, mutta tässä yhteisössä kannetaan huolta naapurista niin kauan kuin ennen vanhaan suomalaisessa kyläyhteisössä: kunnallista ruokapalvelua ei tarvita, lääkäriin löytyy saattaja, apteekkiasiat hoituvat. Niin ikään löytyy seuraa teatterin ja elokuviin ja kynkittäjä lenkille. Turva- ja terveyspalveluissa auttaa myös uusi teknologia. Yhteisö on aktiivinen myös harrastuksissa. Omasta takaa on jumppa- ja joogaopettajat, luontoretkien, taide- ja kirjallisuuspiirien vetäjät. Ikääntyvien monipuolinen sosiaalinen pääoma näkyy myös yhteisruokailussa: joukosta löytyy mm. suurkeittiöemäntä.
AKTIIVISET SENIORIT ry luo uutta vanhuskulttuuria. Ikääntyvä ei LOPPUKIRISSÄ ole tahdoton objekti, jota kysymättä siirrellään paikasta toiseen. Hän on oman elämänsä toimija ja tuntee itsensä tärkeäksi paitsi yhteisössä, myös koko yhteiskunnassa. Hän saa elämälleen merkitystä antaessaan oman sosiaalisen pääomansa muiden käyttöön.
Yhdistyksessä on tällä hetkellä (marraskuussa 2001) noin 80 jäsentä. Yhdistykseen liittymisen alaikärajaa ei ole, mutta asukkaaksi pääsee 55-vuotta täytettyään (Hitas-ehto). Asukkaaksi valittavan on sitouduttava yhdistyksen sääntöihin (yhteisöllisyys), mutta omat asunnot takaavat myös yksityisyyden.
LOPPUKIRIN toiminnallisessa mallissa on aineksia vanhasta kyläyhteisöstä, ajalta ennen hyvinvointivaltiota: oma ja naapuriapu ovat kunniassa. Yhdistys on kuitenkin myös edistyksellinen. Millekään uudelle ei sanota suoralta kädeltä ei. Uudesta teknologiasta ja tietotekniikasta ei kuitenklaan saa tulla isäntää, vaan rengin palvelut riittävät. Uusille innovaatioille asetetaan kaksi vaatimusta: käyttäjäystävälisyys ja edullisuus.
AKTIIVISET SENIORIT ry tekee yhteistyötä monien muidenkin tahojen kuin Future Home instituutin kanssa:
- sosiaalipolitiikan prof. Briitta Koskiaho työryhmineen Tampereen yliopistosta
- sosiaalipolitiikan prof. Antti Karisto ja dos. Anni Vilkko Helsingin yliopistosta
- Taideteollisen Korkeakoulun Medialaboratorion Arki -projekti (mm. Iina Oilinki)
- SOTERAN tutkijat Pirjo Sipiläinen ja Satu Åkerlund
- SITRAn johtaja Antti Hautamäki
- Suomen Mielenterveysseura, toiminnanjohtaja Pirkko Lahti, Psykoterapiataitojen instituutin johtaja ja kouluttaja Raili Rinne sekä SOS-palvelun johtaja Anni Kauppinen
Näin siis kirjoitin marraskuussa 2001, jolloin Loppukirin oletettiin valmistuvan 2004 (valmistui 2006). Lista yhteistyökumppaneista on kuitenkin jäänyt pahasti kesken, sillä siitä puuttuu näin jälkikäteen ajatellen monia tahoja, mm. monet Helsingin kaupungin virkamiehet, lukuisat ministeriöiden virkamiehet, eduskunnan naisverkosto jne.
Yksi innostavimpia Aktiivisten Senioreiden yhteistyökumppaneita oli Taideteollisen Korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio, joka antoi ainakin minulle käsittämättömän paljon voimia niinä viimeisinä kuukausina kun Aktiivisissa Senioreissa vielä toimin. Ajauduin hänen luokseen sattumalta yrittäessäni jäljittää Eero Ahonalaa, jota koulutoverinsa Sitran Antti Hautamäki oli suositellut yhteistyökumppaniksemme. Tapasin Huovion ensin yksin. Heti alkuunsa hän lupasi käyttöömme kokoussalin Taideteolliselta korkeakoululta. Ensi tapaamisemme kesti tunteja. Miehellä oli ideoita vaikka millä mitalla. Tammikuussa 2002 Aktiiviset Seniorit meni sitten suurella joukolla tapaamaan miestä.
Lopuksi olen kirjannut inventaariopaperilleni tietoa median kiinnostuksesta:
AKTIIVISET SENIORIT ry - ja sen hanke LOPPUKIRI - on lyhyen toimintansa aikana saanut kosolti julkisuutta, mikä kertoo siitä, että tällaiselle hankkeelle on tällä hetkellä suurten ikäluokkien lähtiessä pian eläkkeelle suuri sosiaalinen tilaus. Seuraavat tiedotusvälineet, lehduistö, radio ja televisio, ovat antaneet yhteisölliselle senioritaloidealle aikaa ja palstatilaa: Uutislehti 100 (10.1.2001), Ylenaikaiset uutiset (23.1.2001), Helsingin Sanomat (24.1.2001), Uutislehti 100 (24.1.2001), Savon Sanomat (29.1.2001), Me naiset (2.2.2001), Ny tid (27.2.2001), Radio Suomen Naisten tunti (4.3.2001), YLE 1:n Uskallatko vanheta (15.3.2001), Neloskanavan Talousuutiset (6.4.2001) Helsingin Sanomat (9.4.2001), Kunta-lehti (12.4.2001), Dialogi (3/2001), Yle Teema (27.8.2001), TV 2:n Tutkittu juttu (4.9.2001), Kauppalehti (7.9.2001), TV 1:n Vierivät kivet (25.9.2001), Kirkko ja kaupunki (3.10.2001), Helsingin Sanomat (14.10.2001), Viertolan Sanomat (Keravalla) (3/2001), Vakuutussanomat (7/2001), Kotiliesi (22/2001), Radio Vega (13.11.2001), TV 5:n Obs (13.11.2001), Iltalehti (14.11.2001), Radio Aino (16.10.2001), Aamulehti (19.11.2001).
---------------------------------
Luettelo on vakuuttava, mutta tuskin se on täydellinen. Ainakin siitä puuttuu sisareni Marja-Leena Salkolan haastattelu Helsingin Sanomista tammikuussa 2001, jossa hän ensimmäisenä kertoi Helsinkiin suunnitteilla olevasta yhteisöllisestä senioritalosta. Lisäksi listasta puuttuvat ne kaksi pitkää radio-ohjelmaa, jotka tein ruotsalaisista senioritaloista heti ensimmäiseltä Färdknäppenin matkalta palattuani loppiaisen jälkeen 2000.
Media oli siis kiinnostunut meistä. Suuresta mielenkiinnosta huolimatta minä olin loppuvuodesta 2001 huolissani jatkosta. Siitä enemmän seuraavalla kerralla.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Pahoitteluni
Esitän pahoitteluni pitkästä vaikenemisestani. Syy: olen sotkeutunut korviani myöten vaivalloiseen vapaaehtoistyöprojektiin, joka on vienyt kaiken vapaa-aikani nyt joulukuussa. Jatkan kirjoittamista heti kun aikani sallii. Toistaiseksi minua todellakin tarvitaan muualla.
Valoisaa joulun odotusta!
Valoisaa joulun odotusta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)