Kun Aktiiviset Seniorit elokuussa 2000 perustettiin, joukkoomme kuului ainoastaan vajaa kaksikymmentä jäsentä. Olimme väen vähyyden takia todella hätää kärsimässä. Verrattuna esimerkiksi vuosia myöhemmin perustetun "Koti kaupungissa" -yhdistyksen jäsenistöön (blogini 31.8.2011), me aktiiviset seniorit olimme yhdistyksen alkuaikoina rakentamisesta ja rakennuttamisesta mitään tietämättömiä harrastelijoita, jotka ikääntyivät kovaa vauhtia. Kuuden hengen hallituksestammekin kaksi oli jo yli seitsemänkymppisiä.
Kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, Loppukiri-hankkeen käynnistäminen olisi ollut paljon helpompaa, jos joukkoomme olisi eksynyt edes yksi arkkitehti, lakimies, insinööri, ekonomi tai järjestöelämässä kannuksensa hankkinut virkamies. Mutta ei eksynyt. Terttu Putila tosin käytti ekonomin titteliä, mutta oppinsa hän oli aikoinaan saanut Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta.
Lähes kaikki ne yksityiset ihmiset ja virkamiehet, jotka hankkeesta kiinnostuivat ottivat yhteyttä minuun eikä Marja Dahlströmiin, joka kuitenkin oli puheenjohtaja. Näin ollen Marja ei tiennyt monista tapahtumista ja asioista mitään. Vaikka tapahtumista ja ennen kaikkea ongelmista keskusteltiinkin, se ei tarkoittanut, että tieto olisi aina mennyt perille. Kuvaavaa on, että Marja kirjoitti "Loppukiri"-kirjassa Aktiivisten Senioreiden anoneen tonttia kaupungilta heti kun yhdistys oli perustettu (elokuussa 2000). Todellisuudessa tonttianomus lähti kaupungille jo kaksi kuukautta aikaisemmin eli juhannuksen alla (blogini 16.1.2010). En ymmärrä, miten Marja on voinut unohtaa yhdistyksen kannalta näin oleellisen tapahtuman. Viimeistään tammikuussa 2001 hän on yhdistyksen puheenjohtajana myös saanut eteensä kaupungilta tulleet tonttia koskevat viralliset asiakirjat. Ensimmäisen puheenjohtajamme väärin ajoittama kertomus paljastaa puheenjohtajamme olleen kaikkea muuta kuin tapahtumien tasalla.
Yhdistyksessä ei myöskään ollut puhelimessa kommunikoimisen kulttuuria. Koska kännykät eivät vielä silloin olleet niin tavallisia kuin nykyään, Dahlströmitkin vastasivat vuosina 1999-2001 lankapuhelimeen. Usein kun Marja ei ollut kotona, Harri Dahlström vastasi. Valitettavasti jouduin pian huomaamaan, että jättämäni viestit eivät aina kulkeutuneet Marjalle asti. Miksi hän niin usein jätti soittamatta minulle, vaikka jätin soittopyynnön? Joskus mietin halusiko puheenjohtajamme näin säästää puhelinkulujaan. Miksi ihmeessä minun piti huomattavasti useammin pyörittää Dahlströmien numero kuin Marjan minun numeroni?
Kun en saanut Marjaa kiinni ja ajatukseni askartelivat Saton kanssa käymissämme ikävissä junnaavissa neuvotteluissa, olisin välttämättä tarvinnut joskus kuulijan. Tai paremminkin keskustelukumppanin. Valittaessani Harrille sitä, että asiat ovat vaikeita enkä ymmärrä kaikkea, mies tokaisi: "Itsehän sinä siellä Satossa olit." Niinhän minä olin. Hän ei ollut. Hän ei tietääkseni lobannut yhtäkään ihmistä niinä vuosina kun minä lobbasin 200 tahoa.
Harrin passiivisuus ihmetytti yhtä sun toista senioria ja sain kuulla toistamiseen kysymyksen: "Mikä tämä mies on miehiään?" Se ainakin on varmaa, että ilman vaimoaan hän ei olisi päässyt Suomen ensimmäiseen yhteisölliseen senioritaloon asumaan. Mutta onko oikeudenmukaista, että kaksijäsenisestä perheestä vain toinen osallistuu talkoisiin ja toisen panos on minimaalinen?
Vaikka Marja ei sitoutunut hankkeeseen niin paljon kuin olin toivonut - ja Harri vielä vähemmän - en koskaan epäillyt, etteivätkö he vakavissaan halunneet asumaan Loppukiriin. Terttu Putilan yhdistykseen liittymisen vaikuttimista en sen sijaan ollut varma ja se mitä aavistelin, toteutuikin talon valmistuessa: Terttu ei halunnut yhteisöön vaan muutti Maunulasta Arabianrantaan ihan lähelle Loppukiriä.
Tapanani ei ole käydä Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin kotisivuilla. Kuulen kuitenkin pakostakin silloin tällöin uutisia talosta: Terttu ei hyödynnä Loppukirin ruokailua vaikka lähellä asuukin. Muitakin talon ulkopuolisia ihmisiä käy talossa vain harvoin syömässä jos ollenkaan. Siinä suhteessa Loppukiri ilmeisesti eroaa ratkaisevasti Tukholman Färdknäppenistä.
Uskon kuitenkin, että ne aktiiviset seniorit, jotka eivät ostaneet asuntoa Loppukiristä ja jotka nyt rakennuttavat toista samanlaista Kalasatamaan, pitävät tiivistä kontaktia talon asukkaisiin. Se on heidän etunsa mukaista.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
torstai 20. lokakuuta 2011
Ongelma: liika sitoutuminen
Vuosikokouksessa lokakuussa 2001 ehdotin siis Kaarina Hughesia Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajaksi. Muita halukkaita ei ollut. Kaarinaakin piti hiukan painostaa. Myöhemmin minua kritisoitiin siitä, että olin tehnyt ehdotuksen uudesta puheenjohtajasta. En tiedä, mikä oli saamani kritiikin pohjimmainen syy.
Kun Kaarina palasi tammikuussa 2002 pitkältä Skotlannin matkaltaan, hän tutustui yhdistykseen etupäässä kirjallisen aineiston avulla. En tiedä, miten ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström opasti seuraajaansa tehtävässä vai opastiko ollenkaan. Minulta, joka olin varapuheenjohtaja, uusi puheenjohtaja ei koskaan kysynyt mitään. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut hallussani mahdollisesti olevista papereista. Ehkä Kaarina luuli tässä vaiheessa minut sivuuttaessaan, että Marjan rooli ja merkitys yhdistyksessä oli suurempi kuin mitä se todellisuudessa oli. Päättikö Kaarina Hughes heti puheenjohtajaksi tultuaan siirtää kaiken päätäntävallan itselleen? Uskoiko hän selviävänsä kaikesta ilman perustajajäseniä? Vaiko peräti aivan yksin?
Yhdistyksen keskustelukulttuurissa oli paljon toivomisen varaa. Tosin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani silmäni osuvat kohtaan, missä projektipäällikkö Mikael Sundman antaa tunnustusta hankkeemme nopeasta etenemisestä ja samalla kiittää avoimuudestamme. Luultavasti hän tarkoitti ensi sijassa minua, sillä muu hallitus ei ollut häntä siihen mennessä juuri tavannut. Minä puhuin Sundmanin kanssa alusta lähtien asioista niiden oikeilla nimillä. Pohjalaisena minulla ei myöskään ole tapana puhua edessä yhtä ja takana toista. Uskon Sundmanin huomanneen sen heti ensimmäisellä tapaamisellamme (blogini 24.2.2010). Suorapuheisuuteni vaikutti ilmeisesti myös siihen, että täysin tuntematon yhdistys Aktiiviset Seniorit sai "lupauksen" Arabianrannan tontista heti ensimmäisellä käynnillään kiinteistövirastossa, melko pian heti yhdistyksen perustamisen jälkeen. Monien mielestä Sundmanin käyttäytyminen oli ihmeellistä.
Niin hullulta kuin tämä tuntuukin, Aktiivisissa Senioreissa ongelmakseni muodostui kokonaisvaltainen sitoutumiseni hankkeeseen. Keskeisestä roolistani niin Loppukiri-hankkeen ideoijana ja käynnistäjänä, yhdistyksen perustajana, tiedottajana, jäsenten hankkijana, yhteistyötahojen etsijänä kuin lobbarinakin tuli liian suuri ja näkyvä. Se aiheutti burn outini. Se synnytti myös kateutta.
Yhdistystä ei olisi elokuussa 2000 saatu perustettua jos kaksi tuntemaani espoolaista - Heli Jäderholm ja Eino Jantunen - eivät olisi uskaltautuneet hallitukseen tuntematta joukostamme ketään muuta kuin minut. Kutsuessani heidät perustavaan kokoukseen kerroin heille heidän ratkaisevasta roolistaan: hallitukseen piti saada vähintään kuusi jäsentä, muutoin hanke ei etenisi. Ilman heidän mukaan tuloaan meiltä puuttui tosellakin kaksi ehdokasta. Helistä tuli sitten viides ja Einosta kuudes jäsen hallitukseen.
Muistan pöydän ympärillä istuessamme pohtineeni Harri Dahlströmin joukosta puuttumista. Ilmeisesti Marja Dahlström ei ollut saanut miestään liikkeelle? Vai eikö hän ollut ottanut lainkaan kotonaan puheeksi sitä, että yhdistys jäisi perustamatta, mikäli hallitukseen tulijoita ei olisi riittävästi?
Kahdenkymmenen ensimmäisen jäsenmaksun maksaneen seniorin joukossa oli useampia sellaisia ystäviäni, jotka eivät koskaan aikoneet taloon asumaan. He halusivat kuitenkin tukea hanketta suorittamalla jäsenmaksun. Minua ihmetytti alkuaikoina se, että Marja ja Harri Dahlström eivät kyenneet houkuttelemaan yhdistykseen tuttaviaan ja ystäviään. Poikkeuksen muodosti jossakin vaiheessa ainoastaan perhe Falck, joka viipyi joukoissamme vajaan vuoden (blogini 28.3.2010).
Koska en saanut hallitukselta kaipaamaani apua ja tukea, tukeuduin muutamiin yhdistyksen rivijäseniin. Heitä olivat mm. perhetyöntekijä Aili Savolainen, toimittaja Eija Pulkkinen sekä Eila Raikaslehto, joka oli keski-iässä opiskellut lakia yliopistossa ja suorittanut myös tutkinnon. Keväällä 2001 yhdistykseen liittynneista osoitti poikkeuksellista oma-aloitteisuutta yleläinen Sirkka Minkkinen, joka sitten lokakuussa 2001 valittiin hallitukseen. Kun erosin yhdistyksestä, Sirkasta tuli melko pian Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtaja. Tämän nimikkeen alla minä olin hoitanut moninaiset tehtäväni yhdistyksessä oloaikanani. Sirkka Minkkinen siis astui saappaisiini ja siinä tehtävässä hän on luultavasti ollut viimeiset yhdeksän vuotta.
Pidin jonkinlaista tukkimiehen kirjanpitoa yhdistyksen jäsenten osallistumisesta kokouksiin ja lobbauksiin ainakin joulukuuhun 2001 asti. Jotenkin ihmisten aktiivisuutta piti mielestäni pisteyttää. En voinut tietää kuinka kovaa taistoa Loppukirin ylimpien kerrosten huoneistoista tultaisiin talon valmistuttua käymään. Kuten arkkitehti Kirsti Sivén Loppukiri-kirjassakin kertoo, Aktiivisiin Senioreihin kuului monta voimakastahtoista naista. Yllättävän monet tuntuivat uneksivan merinäköalasta. Vuoden 2001 tukkimiehen kirjanpitoni paljasti pian, että Eila Raikaslehto, joka siis oli poikkeuksellisen sitoutunut jäsen, ajoi aktiivisuudessaan ensimmäisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ohi, joka oli sentään alusta lähtien kuulunut yhdistykseen.
Kun Kaarina palasi tammikuussa 2002 pitkältä Skotlannin matkaltaan, hän tutustui yhdistykseen etupäässä kirjallisen aineiston avulla. En tiedä, miten ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström opasti seuraajaansa tehtävässä vai opastiko ollenkaan. Minulta, joka olin varapuheenjohtaja, uusi puheenjohtaja ei koskaan kysynyt mitään. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut hallussani mahdollisesti olevista papereista. Ehkä Kaarina luuli tässä vaiheessa minut sivuuttaessaan, että Marjan rooli ja merkitys yhdistyksessä oli suurempi kuin mitä se todellisuudessa oli. Päättikö Kaarina Hughes heti puheenjohtajaksi tultuaan siirtää kaiken päätäntävallan itselleen? Uskoiko hän selviävänsä kaikesta ilman perustajajäseniä? Vaiko peräti aivan yksin?
Yhdistyksen keskustelukulttuurissa oli paljon toivomisen varaa. Tosin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani silmäni osuvat kohtaan, missä projektipäällikkö Mikael Sundman antaa tunnustusta hankkeemme nopeasta etenemisestä ja samalla kiittää avoimuudestamme. Luultavasti hän tarkoitti ensi sijassa minua, sillä muu hallitus ei ollut häntä siihen mennessä juuri tavannut. Minä puhuin Sundmanin kanssa alusta lähtien asioista niiden oikeilla nimillä. Pohjalaisena minulla ei myöskään ole tapana puhua edessä yhtä ja takana toista. Uskon Sundmanin huomanneen sen heti ensimmäisellä tapaamisellamme (blogini 24.2.2010). Suorapuheisuuteni vaikutti ilmeisesti myös siihen, että täysin tuntematon yhdistys Aktiiviset Seniorit sai "lupauksen" Arabianrannan tontista heti ensimmäisellä käynnillään kiinteistövirastossa, melko pian heti yhdistyksen perustamisen jälkeen. Monien mielestä Sundmanin käyttäytyminen oli ihmeellistä.
Niin hullulta kuin tämä tuntuukin, Aktiivisissa Senioreissa ongelmakseni muodostui kokonaisvaltainen sitoutumiseni hankkeeseen. Keskeisestä roolistani niin Loppukiri-hankkeen ideoijana ja käynnistäjänä, yhdistyksen perustajana, tiedottajana, jäsenten hankkijana, yhteistyötahojen etsijänä kuin lobbarinakin tuli liian suuri ja näkyvä. Se aiheutti burn outini. Se synnytti myös kateutta.
Yhdistystä ei olisi elokuussa 2000 saatu perustettua jos kaksi tuntemaani espoolaista - Heli Jäderholm ja Eino Jantunen - eivät olisi uskaltautuneet hallitukseen tuntematta joukostamme ketään muuta kuin minut. Kutsuessani heidät perustavaan kokoukseen kerroin heille heidän ratkaisevasta roolistaan: hallitukseen piti saada vähintään kuusi jäsentä, muutoin hanke ei etenisi. Ilman heidän mukaan tuloaan meiltä puuttui tosellakin kaksi ehdokasta. Helistä tuli sitten viides ja Einosta kuudes jäsen hallitukseen.
Muistan pöydän ympärillä istuessamme pohtineeni Harri Dahlströmin joukosta puuttumista. Ilmeisesti Marja Dahlström ei ollut saanut miestään liikkeelle? Vai eikö hän ollut ottanut lainkaan kotonaan puheeksi sitä, että yhdistys jäisi perustamatta, mikäli hallitukseen tulijoita ei olisi riittävästi?
Kahdenkymmenen ensimmäisen jäsenmaksun maksaneen seniorin joukossa oli useampia sellaisia ystäviäni, jotka eivät koskaan aikoneet taloon asumaan. He halusivat kuitenkin tukea hanketta suorittamalla jäsenmaksun. Minua ihmetytti alkuaikoina se, että Marja ja Harri Dahlström eivät kyenneet houkuttelemaan yhdistykseen tuttaviaan ja ystäviään. Poikkeuksen muodosti jossakin vaiheessa ainoastaan perhe Falck, joka viipyi joukoissamme vajaan vuoden (blogini 28.3.2010).
Koska en saanut hallitukselta kaipaamaani apua ja tukea, tukeuduin muutamiin yhdistyksen rivijäseniin. Heitä olivat mm. perhetyöntekijä Aili Savolainen, toimittaja Eija Pulkkinen sekä Eila Raikaslehto, joka oli keski-iässä opiskellut lakia yliopistossa ja suorittanut myös tutkinnon. Keväällä 2001 yhdistykseen liittynneista osoitti poikkeuksellista oma-aloitteisuutta yleläinen Sirkka Minkkinen, joka sitten lokakuussa 2001 valittiin hallitukseen. Kun erosin yhdistyksestä, Sirkasta tuli melko pian Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtaja. Tämän nimikkeen alla minä olin hoitanut moninaiset tehtäväni yhdistyksessä oloaikanani. Sirkka Minkkinen siis astui saappaisiini ja siinä tehtävässä hän on luultavasti ollut viimeiset yhdeksän vuotta.
Pidin jonkinlaista tukkimiehen kirjanpitoa yhdistyksen jäsenten osallistumisesta kokouksiin ja lobbauksiin ainakin joulukuuhun 2001 asti. Jotenkin ihmisten aktiivisuutta piti mielestäni pisteyttää. En voinut tietää kuinka kovaa taistoa Loppukirin ylimpien kerrosten huoneistoista tultaisiin talon valmistuttua käymään. Kuten arkkitehti Kirsti Sivén Loppukiri-kirjassakin kertoo, Aktiivisiin Senioreihin kuului monta voimakastahtoista naista. Yllättävän monet tuntuivat uneksivan merinäköalasta. Vuoden 2001 tukkimiehen kirjanpitoni paljasti pian, että Eila Raikaslehto, joka siis oli poikkeuksellisen sitoutunut jäsen, ajoi aktiivisuudessaan ensimmäisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ohi, joka oli sentään alusta lähtien kuulunut yhdistykseen.
torstai 6. lokakuuta 2011
Matkoja ja mökillä oloa
Kaarina Hughes ei ollut syksyllä 2001 yhdistyksessä ainoa, joka karisutti jaloistaan Helsingin pölyt. Vasta nyt kymmenen vuotta myöhemmin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani tajuan, kuinka paljon me tuona vuonna matkustelimme. Se näkyi kyllä toiminnassa. Esimerkiksi yhdistyksen sihteeri hiihteli viikkotolkulla niin keväällä, syksyllä kuin joulunakin Lapissa, missä hänellä oli mökki. Hän ei aina muistanut ilmoittaa yhdistykseen milloin lähti ja milloin palaisi. Myös Eila Raikaslehto teki viikkoja kestäviä ulkomaanmatkoja. Sirkka Minkkinen matkusti syksyllä työmatkoille Yhdysvaltoihin. Minä kävin maaliskuussa nukkumassa Madeiralla kaksi viikkoa ja kesällä piipahdin Berliinissä. Siellä sikäläinen vihreä poliitikko esitteli minulle senioritaloyhteisön. Ne, joilla oli kesämökit, katosivat kaupunkiin jäävien näköpiiristä kuukausiksi. Tapaamisten järjestelemisessä oli siis vaikeuksia.
Eila Raikaslehto, joka liittyi yhdistykseen syksyllä 2000, oli muita yhdistykseen liittyneita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli jäänyt varhain eläkkeelle ja sen jälkeen kun hänen omaishoitoa tarvinnut miehensä oli kuollut, hän kaipasi elämäänsä muutakin sisältöä kuin aikuiset poikansa. Loppukirin kaltainen projekti jos mikä antoi sisältöä, jos vain halusi olla toiminnassa kokonaisvaltaisesti mukana.
Eila Raikaslehto oli kiinnostunut puheenjohtajuudesta ja toi sen myös esille aika pian yhdistykseen liityttyään. Ensimmäisen kerran me kaksi tapasimme Ruotsin matkalla marraskuussa 2000 ja toisella tapaamiskerralla neljä viikkoa myöhemmin olimmekin jo esittelemässä yhdistystä projektipäällikkö Mikael Sundmanille: halusimme tontin - Arabianrannasta. Vaikka en tuntenut Eilaa ollenkaan, olin pakotettu ottamaan juuri hänet mukaani Sundmanin luo siitä yksinkertaisesta syystä, että en onnistunut puhelimitse tavoittamaan hallituksen jäseniä (blogini 16.11.2010). Sundman taas halusi tavata meidät muutaman tunnin varoitusajalla.
Pystystä alkanut yhteistyö Eilan kanssa oli loistavaa - aluksi. Sekä Marja Dahlström että minä näimmekin hänet pian yhdistyksen seuraavana puheenjohtajana. Marja oli melkein heti puheenjohtajaksi tultuaan alkanut puhua halustaan erota tehtävästä. Se oli ymmärrettävää, sillä hänellä oli monia kiinnostuksen kohteita talohankkeen lisäksi: eläkeiässä aloitetut taidehistorian opinnot yliopistossa sekä steinerpedagogisen kirjasen "Ajatuksia pienten lasten vanhemmille steinerpedagogiikan näkökulmasta" kirjoittaminen ja ruotsiksi käännättäminen. Olin niiden harvojen ihmisten joukossa, jotka olivat sitten Steinerkoululla kirjasen julkistamistilaisuudessa. Katsoin velvollisuudekseni mennä sinne. Kauniissa salissa katselin ympärilleni ja ihmettelin, miksei Marja ollut koskaan tarjonnut meille ilmaisia kokoustiloja koululta, jossa oli sentään opettanut vuosikymmeniä.
Yhdessä mielessä Marja oli kuitenkin muita alkuaikojen senioreita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli lopulta ainoa vuonna 2000 yhdistykseen liittyneista, joka muutti Arabianrannan Loppukiriin keväällä 2006. Aviomies seurasi mukana.
Marja ei ole taistelija. Hän oli minun kokemukseni mukaan ainoa jäsen Aktiivisten Senioreiden hallituksessa, joka ääneen tunnusti, ettei tiennyt jostain eteemme tulleesta ongelmasta mitään, mutta ei liioin aikonut ruveta ottamaan siitä selvää. Anteeksi, nyt taisin muistaa väärin. Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli syksyyn 2001 asti myös Anita Wetterstrand, joka aikoinaan johdatti minut ohjelmantekoon Färdknäppeniin (blogini 16.1.202010 ja 25.1.2010). Jossakin vaiheessa hänen omatuntonsa ilmeisesti alkoi kolkutella vähästä panoksestaan yhdistyksessä, joten hän lupasi kääriä hihansa (huom! ilmaisu on minun) Loppukirin valmistuttua: hän uskoi kykenevänsä sisustamaan Loppukirin jahka se valmistuisi.
Luottamus rikkoutuu
Sain usein paikkailla Marjan kesken jääneitä tekemisiä. Toivomamme työväenopiston kurssit eivät käynnistyneet, joten jouduin soittamaan sinne useamman kerran. Yksi kuvaavimmista tapauksista oli Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen tapaaminen. Marja ilmoitti minulle, ettei mies ota meitä vastaan. En nyt muista, oliko Marja puhunut edes puhelimessa Henri Honkasen kanssa. Ehkä hän puhui ainoastaan miehen sihteerin tai vain keskuksen kanssa. Minulle Marja joka tapauksessa toi viestin, ettemme pääse neuvottelemaan Raha-automaattiyhdistykseen. Marjan luovutettua minä sovin audienssista, eikä siinä ollut mitään ongelmia. Tapaaminen järjestyi parin minuutin puhelinsoitolla.
Tässä on pakko kysyä, ovatko ihmiset yleensäkin sellaisia kuin yhteistyökumppanini Aktiivisissa Senioreissa. Aloitekyvyttömiä ja epäluotettavia, joiden jälkiä toisten täytyy koko ajan paikkailla. Ensimmäisenä syksynä 2000 Anita Wetterstrand järisytti luottamustani niin, että en siitä sitten koskaan toipunut. Olimme lähdössä tutustumaan Färdknäppeniin ja Anita oli saanut tehtäväkseen tiedustella laivalippuja ja organisoida matkaa. Hän tuli hallituksen kokoukseen vähän ennen suunniteltua lähtöä ilman että oli pannut yhtäkään tikkua ristiin asian hyväksi. Matka siirtyi muistaakseni kuukaudella, ja kaikkien matkalle lähtevien aikataulut menivät uusiksi samoin kuin ruotsalaisten emäntiemmekin.
Kaarina Hughes järjesteli heti puheenjohtajana aloitettuaan työryhmät uudestaan. En ollut paikalla, kun minut valittiin/nimettiin yhdessä Marja Dahlströmin ja Terttu Putilan kanssa varojenkeruuryhmään. Mielipidettäni ei kysytty ja olin kauhuissani. Jos minulta olisi kysytty, olisin ehdottanut yhteistyökumppaneikseni aivan muita kuin Marjan ja Tertun. Heiltä en ollut kuullut kuukausíen kuluessa yhtään ainoaa rakentavaa ideaa talon aikaansaamiseksi. Kummallakaan ei ollut sellaista puhtia, jota menestyksekäs varojen keruu edellytti. Tiesin heti, että kaikki se raavas työ, mitä rahan keruu vaati, lankeaisi minun tehtäväkseni.
Loppukiri on yhteisöllinen senioritalo ja sellaisena siihen piti rakentaa suurehkot yhteistilat, muuten koko idea olisi romahtanut. Olin kirjoittanut vuoden 2001 aikana useampia raha-anomuksia eri säätiöille, joku muukin oli kirjoittanut yhden tai kaksi, mutta tuloksetta. Ehdotin alkuvuodesta 2002 varojenkeruuseminaaria, joka pidettiinkin huhtikuussa. Puhujat sain ilmaiseksi. Kehoitin Marjaa hyvissä ajoin ottamaan selvää edullisista - tai peräti ilmaisista - kokoontumispaikoista.
Tarjoukset, jotka Marja puhelinsoittokierroksellaan sai, olivat sitä hintaluokkaa, että melkein koko seminaarin tuotto olisi mennyt vuokraan. Kaivoin puhelinkatalogista LEL:n viestintäjohtajan Riitta Heinosen puhelinnumeron ja soitin hänelle. Kerroin muutamalla sanalla paitsi seminaaristamme myös itsestäni ja yhdistyksestämme. Heinonen innostui valtavasti hankkeesta, ja niin saimme seminaaritilan Länsi-Pasilasta ilmaiseksi ja kaiken lisäksi vielä yhden tekniikkaa hallitsevan miehen kokonaiseksi päiväksi käyttöömme. LEL tulee sanoista Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki.
Keväällä 2001 Eila Raikaslehto menetti sekä Marjan että minun luottamuksen. Muistan kuinka Marja totesi maaliskuussa, ettei "Eila syleilisi puheenjohtajana koko jäsenistöämme." Mutta ei "laajan syleilyn puute" ollut varsinainen syy suurimpiin pettymisiimme.
Ensimmäinen suuri kolaus oli se, kun Eila antoi tiedotustilaisuudessamme Helsingin Sanomien toimittajalle yhteystietonsa ja otti sen jälkeen vastaan suuren määrän tiedusteluja. Eihän siinä mitään tuomittavaa ollut, että hän näin teki, mutta se oli anteeksiantamatonta, että hän ryhtyi panttaamaan ihmisten nimiä ja puhelinnumeroita itsellään. Hän - varsin lyhyen ajan yhdistyksessä ollut rivijäsen - piti siis pimennossa useita kuukausia yhteystietoja, emmekä me - Marja ja minä - saaneet käsitystä siitä kuinka paljon ja millaisia ihmisiä oli tullut tai tulossa joukkoomme. Eilan syytä oli, että uusien jäsenten vetäminen yhdistyksen toimintaan käynnistyi hitaasti - jos käynnistyi lainkaan. Palaan tähän ongelmaan myöhemmin.
Kuulimme monta tarinaa yhdistykseen ilmoittautuneista ihmisistä. Joukon ammattijakaumasta olisi ollut paljon hyötyä. Suuri osa ilmoittautuneista - rakennusmestari, insinööri, miespuolinen kokki jne - ei koskaan maksanut jäsenmaksuaan. Olisi ollut kiva tietää syy kiinnostuksen lopahtamiseen.
Käsittämätöntä syrjintää
Eila Raikaslehto kohteli torjuvasti joitakin yhdistykseen liittyneitä tai haluavia ihmisiä. Ennen lokakuista vuosikokousta minulle soitti Kalliosta isännöitsijä Arja Jääskeläinen, joka oli jo ensi tapaamisessamme ilmoittanut haluavansa rakennustyöryhmään. Koska hän oli istunut vuosia Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa (blogini 4.7.2010, 16.11.2010, 16.1.2011 ja 25.1.2011), pidin häntä varteenotettavana meidänkin rakennustyöryhmään. Puhelinkeskustelussa Arja paljasti Eilan torjuneen hänet keväällä sanomalla, että rakennustyöryhmä oli jo täysi. Sitähän se ei missään tapauksessa voinut olla.
Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, törmäsin Naistoimittajien matkalla Kuopiossa kolleegaani, jota en ennestään tuntenut. Hän kertoi soittaneensa Eila Raikaslehdolle saadakseen tiedotusmateriaalia yhdistyksestä. Eila oli ilmoittanut, että ensin pitää maksaa jäsenmaksu ja vasta sitten voi saada tietoa yhdistyksestä. Nainen ei halunnut ostaa sikaa säkissä, joten hän ei koskaan liittynyt yhdistykseen. Paljonkohan ilmoittautuneita kaiken kaikkiaan karsiutui Eilan toimesta? Onni onnettomuudessa oli se, että jäseniä tuli kuitenkin koko ajan lisää.
Eila Raikaslehto, joka liittyi yhdistykseen syksyllä 2000, oli muita yhdistykseen liittyneita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli jäänyt varhain eläkkeelle ja sen jälkeen kun hänen omaishoitoa tarvinnut miehensä oli kuollut, hän kaipasi elämäänsä muutakin sisältöä kuin aikuiset poikansa. Loppukirin kaltainen projekti jos mikä antoi sisältöä, jos vain halusi olla toiminnassa kokonaisvaltaisesti mukana.
Eila Raikaslehto oli kiinnostunut puheenjohtajuudesta ja toi sen myös esille aika pian yhdistykseen liityttyään. Ensimmäisen kerran me kaksi tapasimme Ruotsin matkalla marraskuussa 2000 ja toisella tapaamiskerralla neljä viikkoa myöhemmin olimmekin jo esittelemässä yhdistystä projektipäällikkö Mikael Sundmanille: halusimme tontin - Arabianrannasta. Vaikka en tuntenut Eilaa ollenkaan, olin pakotettu ottamaan juuri hänet mukaani Sundmanin luo siitä yksinkertaisesta syystä, että en onnistunut puhelimitse tavoittamaan hallituksen jäseniä (blogini 16.11.2010). Sundman taas halusi tavata meidät muutaman tunnin varoitusajalla.
Pystystä alkanut yhteistyö Eilan kanssa oli loistavaa - aluksi. Sekä Marja Dahlström että minä näimmekin hänet pian yhdistyksen seuraavana puheenjohtajana. Marja oli melkein heti puheenjohtajaksi tultuaan alkanut puhua halustaan erota tehtävästä. Se oli ymmärrettävää, sillä hänellä oli monia kiinnostuksen kohteita talohankkeen lisäksi: eläkeiässä aloitetut taidehistorian opinnot yliopistossa sekä steinerpedagogisen kirjasen "Ajatuksia pienten lasten vanhemmille steinerpedagogiikan näkökulmasta" kirjoittaminen ja ruotsiksi käännättäminen. Olin niiden harvojen ihmisten joukossa, jotka olivat sitten Steinerkoululla kirjasen julkistamistilaisuudessa. Katsoin velvollisuudekseni mennä sinne. Kauniissa salissa katselin ympärilleni ja ihmettelin, miksei Marja ollut koskaan tarjonnut meille ilmaisia kokoustiloja koululta, jossa oli sentään opettanut vuosikymmeniä.
Yhdessä mielessä Marja oli kuitenkin muita alkuaikojen senioreita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli lopulta ainoa vuonna 2000 yhdistykseen liittyneista, joka muutti Arabianrannan Loppukiriin keväällä 2006. Aviomies seurasi mukana.
Marja ei ole taistelija. Hän oli minun kokemukseni mukaan ainoa jäsen Aktiivisten Senioreiden hallituksessa, joka ääneen tunnusti, ettei tiennyt jostain eteemme tulleesta ongelmasta mitään, mutta ei liioin aikonut ruveta ottamaan siitä selvää. Anteeksi, nyt taisin muistaa väärin. Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli syksyyn 2001 asti myös Anita Wetterstrand, joka aikoinaan johdatti minut ohjelmantekoon Färdknäppeniin (blogini 16.1.202010 ja 25.1.2010). Jossakin vaiheessa hänen omatuntonsa ilmeisesti alkoi kolkutella vähästä panoksestaan yhdistyksessä, joten hän lupasi kääriä hihansa (huom! ilmaisu on minun) Loppukirin valmistuttua: hän uskoi kykenevänsä sisustamaan Loppukirin jahka se valmistuisi.
Luottamus rikkoutuu
Sain usein paikkailla Marjan kesken jääneitä tekemisiä. Toivomamme työväenopiston kurssit eivät käynnistyneet, joten jouduin soittamaan sinne useamman kerran. Yksi kuvaavimmista tapauksista oli Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen tapaaminen. Marja ilmoitti minulle, ettei mies ota meitä vastaan. En nyt muista, oliko Marja puhunut edes puhelimessa Henri Honkasen kanssa. Ehkä hän puhui ainoastaan miehen sihteerin tai vain keskuksen kanssa. Minulle Marja joka tapauksessa toi viestin, ettemme pääse neuvottelemaan Raha-automaattiyhdistykseen. Marjan luovutettua minä sovin audienssista, eikä siinä ollut mitään ongelmia. Tapaaminen järjestyi parin minuutin puhelinsoitolla.
Tässä on pakko kysyä, ovatko ihmiset yleensäkin sellaisia kuin yhteistyökumppanini Aktiivisissa Senioreissa. Aloitekyvyttömiä ja epäluotettavia, joiden jälkiä toisten täytyy koko ajan paikkailla. Ensimmäisenä syksynä 2000 Anita Wetterstrand järisytti luottamustani niin, että en siitä sitten koskaan toipunut. Olimme lähdössä tutustumaan Färdknäppeniin ja Anita oli saanut tehtäväkseen tiedustella laivalippuja ja organisoida matkaa. Hän tuli hallituksen kokoukseen vähän ennen suunniteltua lähtöä ilman että oli pannut yhtäkään tikkua ristiin asian hyväksi. Matka siirtyi muistaakseni kuukaudella, ja kaikkien matkalle lähtevien aikataulut menivät uusiksi samoin kuin ruotsalaisten emäntiemmekin.
Kaarina Hughes järjesteli heti puheenjohtajana aloitettuaan työryhmät uudestaan. En ollut paikalla, kun minut valittiin/nimettiin yhdessä Marja Dahlströmin ja Terttu Putilan kanssa varojenkeruuryhmään. Mielipidettäni ei kysytty ja olin kauhuissani. Jos minulta olisi kysytty, olisin ehdottanut yhteistyökumppaneikseni aivan muita kuin Marjan ja Tertun. Heiltä en ollut kuullut kuukausíen kuluessa yhtään ainoaa rakentavaa ideaa talon aikaansaamiseksi. Kummallakaan ei ollut sellaista puhtia, jota menestyksekäs varojen keruu edellytti. Tiesin heti, että kaikki se raavas työ, mitä rahan keruu vaati, lankeaisi minun tehtäväkseni.
Loppukiri on yhteisöllinen senioritalo ja sellaisena siihen piti rakentaa suurehkot yhteistilat, muuten koko idea olisi romahtanut. Olin kirjoittanut vuoden 2001 aikana useampia raha-anomuksia eri säätiöille, joku muukin oli kirjoittanut yhden tai kaksi, mutta tuloksetta. Ehdotin alkuvuodesta 2002 varojenkeruuseminaaria, joka pidettiinkin huhtikuussa. Puhujat sain ilmaiseksi. Kehoitin Marjaa hyvissä ajoin ottamaan selvää edullisista - tai peräti ilmaisista - kokoontumispaikoista.
Tarjoukset, jotka Marja puhelinsoittokierroksellaan sai, olivat sitä hintaluokkaa, että melkein koko seminaarin tuotto olisi mennyt vuokraan. Kaivoin puhelinkatalogista LEL:n viestintäjohtajan Riitta Heinosen puhelinnumeron ja soitin hänelle. Kerroin muutamalla sanalla paitsi seminaaristamme myös itsestäni ja yhdistyksestämme. Heinonen innostui valtavasti hankkeesta, ja niin saimme seminaaritilan Länsi-Pasilasta ilmaiseksi ja kaiken lisäksi vielä yhden tekniikkaa hallitsevan miehen kokonaiseksi päiväksi käyttöömme. LEL tulee sanoista Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki.
Keväällä 2001 Eila Raikaslehto menetti sekä Marjan että minun luottamuksen. Muistan kuinka Marja totesi maaliskuussa, ettei "Eila syleilisi puheenjohtajana koko jäsenistöämme." Mutta ei "laajan syleilyn puute" ollut varsinainen syy suurimpiin pettymisiimme.
Ensimmäinen suuri kolaus oli se, kun Eila antoi tiedotustilaisuudessamme Helsingin Sanomien toimittajalle yhteystietonsa ja otti sen jälkeen vastaan suuren määrän tiedusteluja. Eihän siinä mitään tuomittavaa ollut, että hän näin teki, mutta se oli anteeksiantamatonta, että hän ryhtyi panttaamaan ihmisten nimiä ja puhelinnumeroita itsellään. Hän - varsin lyhyen ajan yhdistyksessä ollut rivijäsen - piti siis pimennossa useita kuukausia yhteystietoja, emmekä me - Marja ja minä - saaneet käsitystä siitä kuinka paljon ja millaisia ihmisiä oli tullut tai tulossa joukkoomme. Eilan syytä oli, että uusien jäsenten vetäminen yhdistyksen toimintaan käynnistyi hitaasti - jos käynnistyi lainkaan. Palaan tähän ongelmaan myöhemmin.
Kuulimme monta tarinaa yhdistykseen ilmoittautuneista ihmisistä. Joukon ammattijakaumasta olisi ollut paljon hyötyä. Suuri osa ilmoittautuneista - rakennusmestari, insinööri, miespuolinen kokki jne - ei koskaan maksanut jäsenmaksuaan. Olisi ollut kiva tietää syy kiinnostuksen lopahtamiseen.
Käsittämätöntä syrjintää
Eila Raikaslehto kohteli torjuvasti joitakin yhdistykseen liittyneitä tai haluavia ihmisiä. Ennen lokakuista vuosikokousta minulle soitti Kalliosta isännöitsijä Arja Jääskeläinen, joka oli jo ensi tapaamisessamme ilmoittanut haluavansa rakennustyöryhmään. Koska hän oli istunut vuosia Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa (blogini 4.7.2010, 16.11.2010, 16.1.2011 ja 25.1.2011), pidin häntä varteenotettavana meidänkin rakennustyöryhmään. Puhelinkeskustelussa Arja paljasti Eilan torjuneen hänet keväällä sanomalla, että rakennustyöryhmä oli jo täysi. Sitähän se ei missään tapauksessa voinut olla.
Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, törmäsin Naistoimittajien matkalla Kuopiossa kolleegaani, jota en ennestään tuntenut. Hän kertoi soittaneensa Eila Raikaslehdolle saadakseen tiedotusmateriaalia yhdistyksestä. Eila oli ilmoittanut, että ensin pitää maksaa jäsenmaksu ja vasta sitten voi saada tietoa yhdistyksestä. Nainen ei halunnut ostaa sikaa säkissä, joten hän ei koskaan liittynyt yhdistykseen. Paljonkohan ilmoittautuneita kaiken kaikkiaan karsiutui Eilan toimesta? Onni onnettomuudessa oli se, että jäseniä tuli kuitenkin koko ajan lisää.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Hapuilimme sokkona eteenpäin
Olen lukenut päiväkirjamerkintöjäni vuodelta 2001 ja keväältä 2002 ja ihmettelen, miten ylipäätään selvisin hengissä tuosta ajanjaksosta elämässäni. Viimeiset puoli vuotta Aktiivisissa Senioreissa olinkin jo niin pahassa burn outissa, että tuntemattomatkin sen huomasivat. Työelämässä olin marraskuun alkuun 2001, jolloin jätin taakseni yli 40 vuotta kestäneen toimittajan urani. Aktiivisista Senioreista erosin kesän kynnyksellä 2002.
Vuosikokouksessa 16.10.2001 Kaarina Hughes valittiin ehdotuksestani puheenjohtajaksi. Hän aloitti tehtävässään kuitenkin vasta tammikuun puolessa välissä, koska vietti vuoden vaihteessa liki kolme kuukautta Skotlannissa (blogini xxx).
Olin toivorikas Kaarina Hughesin puheenjohtajuuden suhteen. Pidin itsestään selvänä, että kun hän astuu remmiin, pidämme palaverin: siirrän hallussani olevia yhdistyksen papereita hänelle, mm. yhdistyksen alkuaikojen kirjeenvaihtoa. Ennen kaikkea halusin käydä hänen kanssaan läpi muistiinpanoni syksystä 1999 lähtien. Pidin itsestään selvänä, että Kaarina olisi ollut kiinnostunut tekemään jonkun kysymyksen koskien tehtävää, jota oli ottamassa vastaan.
Kaarina, vaikka oli tuleva puheenjohtaja, ei siis ehdottanut minulle tällaista tapaamista. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ihmettelen sitä vielä enemmän kuin tuolloin. Liioin hän ei reagoinut millään lailla minun ehdotukseeni palaverista. Niinpä me kaksi emme koskaan istuneet nokitusten käymässä läpi yhdistyksen historiaa, en liioin siirtänyt hänelle suullisesti sitä suurta määrää tietoa, mitä yksin minulla oli Loppukirista. Olinhan käynnistänyt hankkeen ja lobannut yhdistyksen puolesta enemän kuin yksikään toinen.
Korviini oli jo pitkään tullut ulkopuolisten ihmettelyä: miksi minä niin usein edustin lobbaamiemme ihmisten tapaamisissa jatkuvuutta. Miksi tulin aina eri ihmisten kanssa tapaamisiin, mutta seuralaiseni sen sijaan vaihtuivat usein? Erotessani Aktiivisista Senioreista lobbaamiseni jäi siinä mielessä keskeneräiseksi, että useampi virkamies ja poliitikko oli tavatessamme antanut ymmärtää, että kannattaisi ottaa heihin vielä toistamiseenkin yhteyttä. Ajanpuutteen takia uudet tapaamiset kuitenkin jäivät minulta, muutama kontakti myös yksinkertaisesti unohtui.
Epäilemättä me tapasimme sellaisiakin ihmisiä, joista ei ollut hyötyä hankkeelle. Mutta miten olisimme voineet sillä kokemuksella, joka meillä oli, tietää kuka oli kultamuna, kuka tuhkamuna. Hapuilimme sokkona eteenpäin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, joten ei tästä nyt tällä kertaa enempää.
Olen kuitenkin käsittänyt, että Aktiiviset Seniorit pystyi minun erottuani hyödyntämään monia solmimiani kontakteja - etten sanoisi viritelmiäni. Heitä oli mm. sosiaalipolitiikan professori Antti Karisto, Taideteollisen Korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio, tv-tuottaja, konsultti Eero Ahonala ja VTT:n erikoistutkijan Mervi Himanen, tapaamishetkellä Lehto, vain muutaman mainitakseni. Kariston luo sosiaalipolitiikan laitokselle menin kesällä 2001, Huovion, Ahonalan ja Himasen tapasin syksyllä 2001.
Vuosikokouksessa 16.10.2001 Kaarina Hughes valittiin ehdotuksestani puheenjohtajaksi. Hän aloitti tehtävässään kuitenkin vasta tammikuun puolessa välissä, koska vietti vuoden vaihteessa liki kolme kuukautta Skotlannissa (blogini xxx).
Olin toivorikas Kaarina Hughesin puheenjohtajuuden suhteen. Pidin itsestään selvänä, että kun hän astuu remmiin, pidämme palaverin: siirrän hallussani olevia yhdistyksen papereita hänelle, mm. yhdistyksen alkuaikojen kirjeenvaihtoa. Ennen kaikkea halusin käydä hänen kanssaan läpi muistiinpanoni syksystä 1999 lähtien. Pidin itsestään selvänä, että Kaarina olisi ollut kiinnostunut tekemään jonkun kysymyksen koskien tehtävää, jota oli ottamassa vastaan.
Kaarina, vaikka oli tuleva puheenjohtaja, ei siis ehdottanut minulle tällaista tapaamista. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ihmettelen sitä vielä enemmän kuin tuolloin. Liioin hän ei reagoinut millään lailla minun ehdotukseeni palaverista. Niinpä me kaksi emme koskaan istuneet nokitusten käymässä läpi yhdistyksen historiaa, en liioin siirtänyt hänelle suullisesti sitä suurta määrää tietoa, mitä yksin minulla oli Loppukirista. Olinhan käynnistänyt hankkeen ja lobannut yhdistyksen puolesta enemän kuin yksikään toinen.
Korviini oli jo pitkään tullut ulkopuolisten ihmettelyä: miksi minä niin usein edustin lobbaamiemme ihmisten tapaamisissa jatkuvuutta. Miksi tulin aina eri ihmisten kanssa tapaamisiin, mutta seuralaiseni sen sijaan vaihtuivat usein? Erotessani Aktiivisista Senioreista lobbaamiseni jäi siinä mielessä keskeneräiseksi, että useampi virkamies ja poliitikko oli tavatessamme antanut ymmärtää, että kannattaisi ottaa heihin vielä toistamiseenkin yhteyttä. Ajanpuutteen takia uudet tapaamiset kuitenkin jäivät minulta, muutama kontakti myös yksinkertaisesti unohtui.
Epäilemättä me tapasimme sellaisiakin ihmisiä, joista ei ollut hyötyä hankkeelle. Mutta miten olisimme voineet sillä kokemuksella, joka meillä oli, tietää kuka oli kultamuna, kuka tuhkamuna. Hapuilimme sokkona eteenpäin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, joten ei tästä nyt tällä kertaa enempää.
Olen kuitenkin käsittänyt, että Aktiiviset Seniorit pystyi minun erottuani hyödyntämään monia solmimiani kontakteja - etten sanoisi viritelmiäni. Heitä oli mm. sosiaalipolitiikan professori Antti Karisto, Taideteollisen Korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio, tv-tuottaja, konsultti Eero Ahonala ja VTT:n erikoistutkijan Mervi Himanen, tapaamishetkellä Lehto, vain muutaman mainitakseni. Kariston luo sosiaalipolitiikan laitokselle menin kesällä 2001, Huovion, Ahonalan ja Himasen tapasin syksyllä 2001.
torstai 22. syyskuuta 2011
Ryhmärakentaminen yleistyy
Jätkäsaaren Malta-talon autopaikoista, joista edellisellä kerralla kirjoitin, tuli sitten myönteinen päätös ("Jätkäsaaren autopaikkakiista ratkesi", HS 21.9.2011). Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä päätyi muuan päivä sitten ehdottamaan poikkeuslupaa siksi, että talossa on paljon yhteistiloja, joita ei ole tarkoitettu kenenkään asumista tai liikekäyttöä varten.
Espoostakin kuuluu hyviä uutisia ("Espoo aikoo luovuttaa tontteja pientaloille",HS 18.9.2011). Jutussa kerrottiin lopuksi, että kaksi tonttia on varattu ryhmärakentamiselle. Kerron tämän tässä nyt siksi, että vuonna 2001 minä kävin Aktiivisten Senioreiden hallituksessa istuvan Heli Jäderholmin kanssa Espoossakin puhumassa Loppukirin rahoitusongelmista. Taloonhan oli tulossa asumaan ihmisiä myös Helsingin ulkopuolelta. Niin ikään espoolainen kansanedustaja otti meihin yhteyttä. Yli kymmenen vuoden takaisilla tapahtumilla on varmasti linkkinsa tämän päivän päätöksiin.
Kristiina Markkasen ansiokas juttu "Varsinainen kimppakämppä" Helsingin Sanomissa (11.9.2011) sisälsi paljon tietoa. Huolella tehdyssä jutussa kerrottiin, että ryhmärakentaminen tekee vauhdilla tuloaan Suomeenkin. Kerrostalo sinne, toinen tänne, ympäri Suomea, tulevat asukkaat aktiivisia ja aloitekykyisiä. Kaupunginvaltuusto on viime vuosina näyttänyt valoa ryhmärakentamiselle puhumattakaan siitä, että ilmiön edistäminen on kirjattu jo hallitusohjelmaankin.
Pankit, rakennusliikkeet ja tontinomistajat ovat tähän asti voineet päättää millä hinnalla ja mihin ihmisille on asuntoja rakennettu. Tulevilla asukkailla ei juuri ole ollut valtaa sanoa etukäteen, millaisen kodin haluavat. Kun kaupunki on nyt alkanut luovuttaa myös kerrostalotontteja omatoimisille ryhmille, pankit ja rakennusliikkeet ovat tutisemassa. Rahanmenoa tämä heille tietää. Kuka kertoisi, paljonko ryhmärakentaminen alentaa neliöhintoja? Markkasen mukaan omatoimirakentamisen yleistyessä rakennusliikkeiden voitot tulevat joka tapauksessa näkyviksi.
Tonttiasiamies Tuomas Kivelä, jonka panos Loppukirin aikaansaamisessakin oli merkittävä, mainitaan asiantuntijana Markkasen jutussa. Kivelän mielestä kaupungit voisivat tulla avuksi lainoittamaan ryhmärakennuskohteita, ovathan yksityishenkilöt saaneet tähänkin mennessä lainaa kaupungilta. Kivelän mielestä myös valtion asuntorahasto voisi ryhtyä rahoittajaksi tai lainojen takaajaksi. Siihen tarvitaan vain valtioneuvoston päätös.
Yhteiskunta muuttuu. Maailma ei ole enää sama mikä juhannuksen alla 2000 kun allekirjoitin "perustettavana olevan Aktiiviset Seniorit-nimisen yhdistyksen puolesta" tonttianomuksen Helsingin kaupungille. Jotenkin tuohon tyyliin asia oli muotoiltu paperilla. Yhdistys perustettiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin elokuussa 2000.
Seuraavalla kerralla - toivon mukaan pian - palaan jälleen vuoteen 2001.
Espoostakin kuuluu hyviä uutisia ("Espoo aikoo luovuttaa tontteja pientaloille",HS 18.9.2011). Jutussa kerrottiin lopuksi, että kaksi tonttia on varattu ryhmärakentamiselle. Kerron tämän tässä nyt siksi, että vuonna 2001 minä kävin Aktiivisten Senioreiden hallituksessa istuvan Heli Jäderholmin kanssa Espoossakin puhumassa Loppukirin rahoitusongelmista. Taloonhan oli tulossa asumaan ihmisiä myös Helsingin ulkopuolelta. Niin ikään espoolainen kansanedustaja otti meihin yhteyttä. Yli kymmenen vuoden takaisilla tapahtumilla on varmasti linkkinsa tämän päivän päätöksiin.
Kristiina Markkasen ansiokas juttu "Varsinainen kimppakämppä" Helsingin Sanomissa (11.9.2011) sisälsi paljon tietoa. Huolella tehdyssä jutussa kerrottiin, että ryhmärakentaminen tekee vauhdilla tuloaan Suomeenkin. Kerrostalo sinne, toinen tänne, ympäri Suomea, tulevat asukkaat aktiivisia ja aloitekykyisiä. Kaupunginvaltuusto on viime vuosina näyttänyt valoa ryhmärakentamiselle puhumattakaan siitä, että ilmiön edistäminen on kirjattu jo hallitusohjelmaankin.
Pankit, rakennusliikkeet ja tontinomistajat ovat tähän asti voineet päättää millä hinnalla ja mihin ihmisille on asuntoja rakennettu. Tulevilla asukkailla ei juuri ole ollut valtaa sanoa etukäteen, millaisen kodin haluavat. Kun kaupunki on nyt alkanut luovuttaa myös kerrostalotontteja omatoimisille ryhmille, pankit ja rakennusliikkeet ovat tutisemassa. Rahanmenoa tämä heille tietää. Kuka kertoisi, paljonko ryhmärakentaminen alentaa neliöhintoja? Markkasen mukaan omatoimirakentamisen yleistyessä rakennusliikkeiden voitot tulevat joka tapauksessa näkyviksi.
Tonttiasiamies Tuomas Kivelä, jonka panos Loppukirin aikaansaamisessakin oli merkittävä, mainitaan asiantuntijana Markkasen jutussa. Kivelän mielestä kaupungit voisivat tulla avuksi lainoittamaan ryhmärakennuskohteita, ovathan yksityishenkilöt saaneet tähänkin mennessä lainaa kaupungilta. Kivelän mielestä myös valtion asuntorahasto voisi ryhtyä rahoittajaksi tai lainojen takaajaksi. Siihen tarvitaan vain valtioneuvoston päätös.
Yhteiskunta muuttuu. Maailma ei ole enää sama mikä juhannuksen alla 2000 kun allekirjoitin "perustettavana olevan Aktiiviset Seniorit-nimisen yhdistyksen puolesta" tonttianomuksen Helsingin kaupungille. Jotenkin tuohon tyyliin asia oli muotoiltu paperilla. Yhdistys perustettiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin elokuussa 2000.
Seuraavalla kerralla - toivon mukaan pian - palaan jälleen vuoteen 2001.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Ovatko autottomat kaupunginosat utopiaa?
Kirjoittaessani Jätkäsaaren Malta-hankkeesta 31.8., en aavistanut että hanke joutuisi myrskyn silmään, myrskyn joka on iso tai pieni riippuen siitä, mistä sitä katselee. Kysymys on autopaikoista, joista Helsingin Sanomat otsikoi ensimmäisen kerran 3. syyskuuta 2011: "Ekoyhteisötalon autopaikoista nousi rahariita Helsingissä". Toimittaja Teppo Moision kolmen pastan jutusta paljastui, että talon autopaikkojen lukumäärää on käsitelty kaupunginhallituksessa. Nykyiset määräykset edellyttäisivät, että taloon rakennettaisiin 48 autopaikkaa (hinta 40.000-50.000 euroa/kpl), vaikka talon tuleville asukkaille riittää huomattavasti pienempi määrä. Taloon nimittäin muuttaa paljon autottomia ihmisiä.
HS:n uutisen aiheena oli, voiko yksittäinen talo - tässä tapauksessa Malta - saada poikkeusluvan, jolla rakennuskustannuksia säästyisi noin miljoona euroa.
Koska yhteisötaloa ovat rakennuttamassa asukkaat itse, säästyneet eurot näkyisivät neliöhinnoissa.
Hullun hommaa
Riita autopaikoista on hullujen hommaa, koska sekä virkamiehet että poliitikot ovat jo vuosikausia puhuneet yksityisautoilun vähentämisen puolesta. Kaiken lisäksi nimenomaan Jätkäsaaresta on puhuttu koko alueen suunnittelun ajan paikkana, missä yksityisautoa ei välttämättä tarvita. Politiikka onkin ilmeisesti se, mikä sokaisee päättäjien järjen. Tietysti voisi puhua myös silkasta kateudesta, sillä maltalaiset ovat keksineet ja ruvenneet toteuttamaan sellaista, mistä muut eivät ole edes unta nähneet.
Malta-hankkeen takana on useita vihreitä poliitikkoja, mm. Minerva ja Irina Krohn, Ville Ylikahri, Sirpa Hertell ja Tuula Paalimäki. Poikkeuslupaa sen sijaan vastustivat kovaäänisimmin kaupunginhallituksen kokouksessa kuun vaihteessa Risto Rautava kokoomuksesta ja Arto Bryggare sosiaalidemokraateista.
Kolme päivää myöhemmin toimittajat Jorma Palovaara ja Teppo Moisio jatkoivat autopaikoista kirjoittamista ("Päätös Jätkäsaaren autopaikoista siirtyy", HS 6.9.2011). Myös muutama yleisönosastokitjoittaja, joukossa Minerva Krohn, osallistui keskusteluun (10.9. ja 13.9.2011). Krohn oikaisi kirjoituksessaan Arto Bryggaren ja Risto Rautavan esittämät syytökset, joiden mukaan Malta-talo olisi saanut tukea kaupungilta. Teppo Moisio kirjoitti autopaikoista kolmannenkin kerran (10.9.2011) haastattelemalla Risto Rautavaa, joka on kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja Osmo Soininvaaraa, joka on paitsi kansanedustaja myös kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja. Molemmat asuvat Kruunuhaassa. Rautavalla on auto, Soininvaaralla vain pyörä.
On todella masentavaa, että Malta-hanketta rakentavien tervejärkinen suhtautuminen autopaikkoihin saa aikaan poliittisen kädenväännön. Onneksi kaupunkisuunnittelusta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä (sd) on kuitenkin puoltamassa poikkeuslupaa Maltalle. Hän on halunnut asian takaisin virkamieskäsittelyyn.
Nykyisessä taloudellisessa ahdingossa rypiessämme on syytä kysyä, kuinka tavallista tällainen riitely on suomalaisessa päätöksenteossa? Onko siihen varaa?
Autottomat maksavat parkkipaikkojen kustannuksia
Nykyiset säädökset takaavat sen, että autoilijat eivät joudu maksamaan täyttä hintaa parkkipaikoistaan, vaan kustannuksiin osallistuvat myös autottomat ihmiset, myös köyhät eläkeläismummot.Risto Rautava ei ei halua muutosta nykyiseen menettelyyn vaan kulut autopaikoista pitää hänen mielestään jatkossakin jakaa kaikkien asukkaiden kesken. "Autopaikan maksamiseen virkamies- tai opettajapariskunnalla ei ole varaa, mutta he saattavat silti tarvita autoa." Hänen mielestääm autopaikkoihin tulee varautua jo talon rakennusvaiheessa, koska jälkikäteen niiden rakentaminen tulee kalliiksi. Hän ei usko, että politiikalla voidaan ohjata ihmisiä käyttämään julkisia kulkuneuvoja. Eikö ole masentavaa?
Sen sijaan Osmo Soininvaaran mielestä jokaisen autoilijan pitäisi maksaa omat autopaikkakulunsa. Vastuu pysäköinnin järjestämisestä pitäisi siirtää yrityksille, jotka rakentaisivat haluamansa määrän parkkipaikkoja ja perisivät sitten niistä täyden markkinahinnan asiakkailta. Ne, jotka eivät haluaisi tai voisi maksaa todellista kulua parkkipaikasta, siirtyisivät julkisen liikenteen käyttäjiksi tai muuttaisivat asumaan kauemmaksi keskustasta. Soininvaara näkee autopaikkojen kustannusten jakamisen lisäävän keskustan autoistumista.
Se, että autopaikkoja nyt rakennetaan vain siksi, että niitä tarvitaan tulevaisuudessa, on Soininvaaran mielestä tyhmää. Pysäköintitaloja varten voitaisiin talon rakennusvaiheessa varata tontteja, jotka jätettäisiin tyhjilleen, kunnes pysäköintiyhtiö katsoisi lisäpaikkojen olevan alueella tarpeen.
Autopaikkakohu on tervetullut
Minä yritin Aktiivisissa Senioreissa herättää keskustelua autopaikoista jo 2001, mutta sitä ei syntynyt. Mielestäni yhdistyksessä oli liian paljon sellaisia jäseniä, joille oli tärkeää vain se, että he itse saisivat Loppukiristä turvallisen paikan vanheta. He eivät olleet valmiita - niin pilotti kuin Suomen ensimmäinen yhteisöllinen senioritalo on ollutkin - auraamaan määrätietoisesti tietä seuraaville - entistä paremmille ja tarkoituksenmukaisemmille - yhteisötaloille. Loppukirissä autopaikat eivät kuitenkaan nousseet keskustelun aiheiksi siitäkään syystä, että Arabianrannassa autopaikat ovat kadulla eikä niitä ole kovin paljon. Sen sijaan Jätkäsaaressa autopaikat ovat sisätiloissa ja se näkyy hinnoissa (40.000-50.000 euroa/kpl).
Loppukiriin muutti vuonna 2006 enemmän autonomistajia kuin mitä aluksi oletettiin. Talon valmistuessa 26 autopaikkaa tuntui olevan liian vähän noin 70 hengelle. Nyt senioreiden ollessa kuusi vuotta vanhempia ja muutaman ihmisen talossa jo kuoltuakin, tuo määrä riittää hyvin. Jatkossa paikkoja voi ehkä vuokrata ulkopuolisillekin. Tulevaisuudessahan ihmisten on pakko järkevöityä.
Olen iloinen Jätkäsaaren Malta-talon autopaikoista nousseesta kohusta. Se aukaissee monen silmät samalla lailla kuin Osmo Soininvaara aukaisi minun silmäni kirjoituksellan yli 20 vuotta sitten. Vai oliko se vain miehen tokaisu jossakin kokouksessa, jota media sitten referoi? Siitä lähtien olen ihmetellyt, miksi autottomien pitää subventoida autonomistajia, jotka ovat pääsääntöisesti parempituloisiakin kuin julkisia kuluneuvoja käyttävät. Miksi autottomat, myös ne joilla itsellä ei ole varaa omistaa autoa, joutuvat osallistumaan autopaikkojen aiheuttamiin kustannuksiin?
Ei ole mikään salaisuus, että autopaikat nostavat asuntojen hintoja, mikä taas tekee kantakaupungissa asumisen yhä vaikeammaksi pieni- ja keskituloisille. Kun autopaikkoja vielä rakennetaan enemmän kuin asukkaat haluavat ja tarvitsevat, osa kustannuksista lankeaa automaattisesti kaupungin ja autottomien asukkaiden maksettaviksi.
Autottomat osallistuvat monella tapaa autonomistajien kustannusten maksamiseen. Kerran totesin juuri auton ostaneelle nuorelle miehelle autoharrastuksen tulevan yhteiskunnalle kalliiksi. Otin esimerkiksi vakavat liikenneonnettomuudet, joiden seurauksena vuosittain vammautuu ja kuolee paljon ihmisiä. Mies totesi kalliiden vakuutusten korvaavan tapaturmien aiheuttamat kulut. Minä väitin vastaan, mutta en usko että asia meni perille: suomalainen hyvinvointivaltio eli veronmaksajat subventoivat mammuttisummilla vuodesta toiseen niitä autoilijoita, jotka kolaroinnin seurauksina viettävät loppuelämänsä raajarikkoina tai peräti porkkanoina sairaalasängyissään.
Olen viipynyt Malta-hankkeen autopaikkaongelmissa osittain siksi, että tangeeraan taloa muutenkin kuin mitä olen tähän mennessä kertonut. Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, tormäsin entiseen luokkatoveriini, joka on vihreä kunnallispoliitikko. Hän oli selvillä työpanoksestani Loppukiri-hankkeessa ja kysyi, enkö voisi ruveta puuhaamaan myös vihreille Loppukirin kaltaista yhteisöllistä taloa. Sanoin heti alkuunsa ajatukselle ei. Olin omasta mielestäni tehnyt moninkertaisesti sen, mitä yhdeltä ihmiseltä voidaan suomalaisen yhteisöllisyyden nimissä vaatia.
HS:n uutisen aiheena oli, voiko yksittäinen talo - tässä tapauksessa Malta - saada poikkeusluvan, jolla rakennuskustannuksia säästyisi noin miljoona euroa.
Koska yhteisötaloa ovat rakennuttamassa asukkaat itse, säästyneet eurot näkyisivät neliöhinnoissa.
Hullun hommaa
Riita autopaikoista on hullujen hommaa, koska sekä virkamiehet että poliitikot ovat jo vuosikausia puhuneet yksityisautoilun vähentämisen puolesta. Kaiken lisäksi nimenomaan Jätkäsaaresta on puhuttu koko alueen suunnittelun ajan paikkana, missä yksityisautoa ei välttämättä tarvita. Politiikka onkin ilmeisesti se, mikä sokaisee päättäjien järjen. Tietysti voisi puhua myös silkasta kateudesta, sillä maltalaiset ovat keksineet ja ruvenneet toteuttamaan sellaista, mistä muut eivät ole edes unta nähneet.
Malta-hankkeen takana on useita vihreitä poliitikkoja, mm. Minerva ja Irina Krohn, Ville Ylikahri, Sirpa Hertell ja Tuula Paalimäki. Poikkeuslupaa sen sijaan vastustivat kovaäänisimmin kaupunginhallituksen kokouksessa kuun vaihteessa Risto Rautava kokoomuksesta ja Arto Bryggare sosiaalidemokraateista.
Kolme päivää myöhemmin toimittajat Jorma Palovaara ja Teppo Moisio jatkoivat autopaikoista kirjoittamista ("Päätös Jätkäsaaren autopaikoista siirtyy", HS 6.9.2011). Myös muutama yleisönosastokitjoittaja, joukossa Minerva Krohn, osallistui keskusteluun (10.9. ja 13.9.2011). Krohn oikaisi kirjoituksessaan Arto Bryggaren ja Risto Rautavan esittämät syytökset, joiden mukaan Malta-talo olisi saanut tukea kaupungilta. Teppo Moisio kirjoitti autopaikoista kolmannenkin kerran (10.9.2011) haastattelemalla Risto Rautavaa, joka on kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja Osmo Soininvaaraa, joka on paitsi kansanedustaja myös kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja. Molemmat asuvat Kruunuhaassa. Rautavalla on auto, Soininvaaralla vain pyörä.
On todella masentavaa, että Malta-hanketta rakentavien tervejärkinen suhtautuminen autopaikkoihin saa aikaan poliittisen kädenväännön. Onneksi kaupunkisuunnittelusta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä (sd) on kuitenkin puoltamassa poikkeuslupaa Maltalle. Hän on halunnut asian takaisin virkamieskäsittelyyn.
Nykyisessä taloudellisessa ahdingossa rypiessämme on syytä kysyä, kuinka tavallista tällainen riitely on suomalaisessa päätöksenteossa? Onko siihen varaa?
Autottomat maksavat parkkipaikkojen kustannuksia
Nykyiset säädökset takaavat sen, että autoilijat eivät joudu maksamaan täyttä hintaa parkkipaikoistaan, vaan kustannuksiin osallistuvat myös autottomat ihmiset, myös köyhät eläkeläismummot.Risto Rautava ei ei halua muutosta nykyiseen menettelyyn vaan kulut autopaikoista pitää hänen mielestään jatkossakin jakaa kaikkien asukkaiden kesken. "Autopaikan maksamiseen virkamies- tai opettajapariskunnalla ei ole varaa, mutta he saattavat silti tarvita autoa." Hänen mielestääm autopaikkoihin tulee varautua jo talon rakennusvaiheessa, koska jälkikäteen niiden rakentaminen tulee kalliiksi. Hän ei usko, että politiikalla voidaan ohjata ihmisiä käyttämään julkisia kulkuneuvoja. Eikö ole masentavaa?
Sen sijaan Osmo Soininvaaran mielestä jokaisen autoilijan pitäisi maksaa omat autopaikkakulunsa. Vastuu pysäköinnin järjestämisestä pitäisi siirtää yrityksille, jotka rakentaisivat haluamansa määrän parkkipaikkoja ja perisivät sitten niistä täyden markkinahinnan asiakkailta. Ne, jotka eivät haluaisi tai voisi maksaa todellista kulua parkkipaikasta, siirtyisivät julkisen liikenteen käyttäjiksi tai muuttaisivat asumaan kauemmaksi keskustasta. Soininvaara näkee autopaikkojen kustannusten jakamisen lisäävän keskustan autoistumista.
Se, että autopaikkoja nyt rakennetaan vain siksi, että niitä tarvitaan tulevaisuudessa, on Soininvaaran mielestä tyhmää. Pysäköintitaloja varten voitaisiin talon rakennusvaiheessa varata tontteja, jotka jätettäisiin tyhjilleen, kunnes pysäköintiyhtiö katsoisi lisäpaikkojen olevan alueella tarpeen.
Autopaikkakohu on tervetullut
Minä yritin Aktiivisissa Senioreissa herättää keskustelua autopaikoista jo 2001, mutta sitä ei syntynyt. Mielestäni yhdistyksessä oli liian paljon sellaisia jäseniä, joille oli tärkeää vain se, että he itse saisivat Loppukiristä turvallisen paikan vanheta. He eivät olleet valmiita - niin pilotti kuin Suomen ensimmäinen yhteisöllinen senioritalo on ollutkin - auraamaan määrätietoisesti tietä seuraaville - entistä paremmille ja tarkoituksenmukaisemmille - yhteisötaloille. Loppukirissä autopaikat eivät kuitenkaan nousseet keskustelun aiheiksi siitäkään syystä, että Arabianrannassa autopaikat ovat kadulla eikä niitä ole kovin paljon. Sen sijaan Jätkäsaaressa autopaikat ovat sisätiloissa ja se näkyy hinnoissa (40.000-50.000 euroa/kpl).
Loppukiriin muutti vuonna 2006 enemmän autonomistajia kuin mitä aluksi oletettiin. Talon valmistuessa 26 autopaikkaa tuntui olevan liian vähän noin 70 hengelle. Nyt senioreiden ollessa kuusi vuotta vanhempia ja muutaman ihmisen talossa jo kuoltuakin, tuo määrä riittää hyvin. Jatkossa paikkoja voi ehkä vuokrata ulkopuolisillekin. Tulevaisuudessahan ihmisten on pakko järkevöityä.
Olen iloinen Jätkäsaaren Malta-talon autopaikoista nousseesta kohusta. Se aukaissee monen silmät samalla lailla kuin Osmo Soininvaara aukaisi minun silmäni kirjoituksellan yli 20 vuotta sitten. Vai oliko se vain miehen tokaisu jossakin kokouksessa, jota media sitten referoi? Siitä lähtien olen ihmetellyt, miksi autottomien pitää subventoida autonomistajia, jotka ovat pääsääntöisesti parempituloisiakin kuin julkisia kuluneuvoja käyttävät. Miksi autottomat, myös ne joilla itsellä ei ole varaa omistaa autoa, joutuvat osallistumaan autopaikkojen aiheuttamiin kustannuksiin?
Ei ole mikään salaisuus, että autopaikat nostavat asuntojen hintoja, mikä taas tekee kantakaupungissa asumisen yhä vaikeammaksi pieni- ja keskituloisille. Kun autopaikkoja vielä rakennetaan enemmän kuin asukkaat haluavat ja tarvitsevat, osa kustannuksista lankeaa automaattisesti kaupungin ja autottomien asukkaiden maksettaviksi.
Autottomat osallistuvat monella tapaa autonomistajien kustannusten maksamiseen. Kerran totesin juuri auton ostaneelle nuorelle miehelle autoharrastuksen tulevan yhteiskunnalle kalliiksi. Otin esimerkiksi vakavat liikenneonnettomuudet, joiden seurauksena vuosittain vammautuu ja kuolee paljon ihmisiä. Mies totesi kalliiden vakuutusten korvaavan tapaturmien aiheuttamat kulut. Minä väitin vastaan, mutta en usko että asia meni perille: suomalainen hyvinvointivaltio eli veronmaksajat subventoivat mammuttisummilla vuodesta toiseen niitä autoilijoita, jotka kolaroinnin seurauksina viettävät loppuelämänsä raajarikkoina tai peräti porkkanoina sairaalasängyissään.
Olen viipynyt Malta-hankkeen autopaikkaongelmissa osittain siksi, että tangeeraan taloa muutenkin kuin mitä olen tähän mennessä kertonut. Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, tormäsin entiseen luokkatoveriini, joka on vihreä kunnallispoliitikko. Hän oli selvillä työpanoksestani Loppukiri-hankkeessa ja kysyi, enkö voisi ruveta puuhaamaan myös vihreille Loppukirin kaltaista yhteisöllistä taloa. Sanoin heti alkuunsa ajatukselle ei. Olin omasta mielestäni tehnyt moninkertaisesti sen, mitä yhdeltä ihmiseltä voidaan suomalaisen yhteisöllisyyden nimissä vaatia.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
Loppukiri - edelläkävijä
Ennen kuin muuta kirjoitan, haluan todeta että sitten edellisen kirjoitukseni blogini lukijamäärässä on ylitetty 10.000 raja. Onhan se saavutus, vaikka sen itse sanonkin.
En muista tarkalleen, milloin toimittaja Salla Korpela otti minuun yhteyttä ja pyysi haastattelua kirjoittaakseen jutun Loppukiri-hankkeesta. Minä olin tainnut tarjota aihetta Kirkko ja kaupunki -lehteen, ja lehden toimitussihteeri Marja Kuparinen oli arvatenkin sitten pyytänyt taitavaa free lance -toimittajaa kirjoittamaan jutun. Olimme kuitenkin molemmat kiireisiä, joten lähetin Sallalle kahden liuskan ideologiapaperimme, joka kertoi suunnitteilla olevasta talosta ja jonka olin kirjoittanut alkuvuodesta 2000 heti Tukholman Färdknäppenistä palattuani. Sen pohjalta teräväkynäinen toimittaja kirjoitti erinomaisen juttunsa.
Juttu täytti jos nyt ei ihan koko aukeamaa, niin ainakin melkein kokonaiset kaksi sivua. Kuvituksena oli seniorielämää hyvin havainnollistavia piirroksia. Vai oliko vain yksi hyvä piirros? Toinenkin toimittaja, nimittäin Savon Sanomien Pirjo Ronkainen oli tehnyt juttunsa samoin eväin: tekstin kirjoittamista edelsi vain puhelinkeskustelu ja ideologiapaperini lukeminen.
Ymmärrettävästi lukuisat Kirkko ja kaupunki -lehden lukijat kiinnostuivat Loppukiristä ja ottivat yhteyttä yhdistykseen. En muista lehden ilmestymisajankohtaa (enkä viitsi nyt ruveta kaivelemaan arkistojani), mutta vuotta 2001 me elimme. Puheenjohtajamme Marja Dahlströmin piti päivystää lehden ilmestymispäivänä kotonaan ja ottaa puhelut vastaan. Jostain syystä Marja ei ollut koko päivänä kotona, eikä miehensä Harri tajunnut, että olisi ollut yhdistyksen edun mukaista kirjoittaa soittajien yhteystiedot paperille myöhempää yhteydenottoa varten. Salla Korpelan ansiokas artikkeli meni siis suurelta osin harakoille.
Yhdistyksen ensimmäinen tiedotustilaisuus oli kuitenkin pidetty 23.1.2001 ja sen seurauksena muutamat tiedotusvälineet - etunenässä Helsingin Sanomat - olivat kertoneet edellisenä vuonna (elokuussa 2000) perustetusta uudesta yhdistyksestämme, joka oli puuhaamassa yhteisöllistä senioritaloa Arabianrantaan. Yhdistys sai HS:ssa ilmestyneen Marja Salmelan kirjoituksen johdosta liiankin kanssa uusia jäseniä. Mutta Aktiivisille Senioreille olisi epäilemättä ollut eduksi, että ihmiset olisivat liittyneet yhdistykseen tasaisena virtana eikä yhtenä hallitsemattomana ryppäänä. Uusiin jäseniin tutustuminen olisi siten ollut helpompaa. Nyt moni kiinnostunut jätti jäsenmaksun maksamatta, koska koki etteivät toiminnassa jo mukana olevat jäsenet olleet hänestä kiinnostuneita. Sihteereiksi meillä myös valikoitui introvertteja luonteita, joiden torjuva käytös herätti ihmisissä kummastusta. Aivan kuin sihteeri ei olisi halunneetkaan jäsenmäärän kasvua. Minä olin tietysti tyhmä, kun en kertonut kenellekään saamistani valitussoitoista, yritin vain puhelimessa puolustella naisten "myrttiä" käytöstä.
Emme siis Salla Korpelan kanssa tavanneet vuonna 2001 Kirkko ja Kaupunki -lehden merkeissä. Kuulin hänestä seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin taisin jo asua Roihuvuoressa: hän oli perustamassa Koti kaupungissa - Hem i stan -yhdistystä. Sain Sallalta kutsuja yhdistyksen tilaisuuksiin ja seurasin sitten hankkeen etenemistä Helsingin Jätkäsaaressa. Kasvotusten tapasimme kuitenkin vasta kesällä 2010 hänen tullessaan haastattelemaan Roihuvuori-Seuran aktiiveja. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa myönteisesti asuinalueestamme pariinkin lehteen. Kuten blogiani lukeneet muistavat, Suomen Kotiseutuliitto nimesi Roihuvuoren viime vuonna vuoden parhaaksi kaupunginosaksi.(Jos alue kiinnostaa, lue artikkelini "Roihuvuori on Itä-Helsingin helmi", http://hiidenkivi-lehti.fi)
Mediajulkisuutta
Jätkäsaaren Malta 62:ne huoneistoineen (Loppukirissä on 58) valmistuu vuonna 2013. Se saa ilmeisesti yhtä paljon mediajulkisuutta kuin Loppukiri alkuaikoina. Laskin Aktiivisista Senioreista erotessani(kesän kynnyksellä 2002), että lehdistö sekä radio- ja televisiokanavat olivat 13-14 kuukaudessa huomioineet Arabianrantaan nousevan yhteisöllisen senioritalomme nelisenkymmentä kertaa. Voisiko olla paremmin?
Äskettäin sekä Helsingin Energian Heli-lehti että Helsingin Uutiset kirjoittivat Jätkäsaaren yhteisötalosta, jonka nimi on siis Malta (www.maltamme.fi). Oletan, että Salla Korpelalla on ollut ratkaisevasti sormensa pelissä hanketta käynnistettäessä. Erityisen ilahtunut olen siitä, että Salla on saanut alusta lähtien yhteistyökumppaneikseen eri ammattialoja edustavia, hankkeeseen sitoutuneita ihmisiä. Taloon tulee kaikenlaista väkeä: nuoria ja vanhoja perheitä, sinkkuja, vanhuksia. Siinä suhteessa se eroaa Loppukiristä, joka on puhtaasti senioritalo. Jokaisessa huoneistossa on ainakin yhden asukkaan oltava joko 54 tai 55 vuotta. Anteeksi, kun en jaksa muistaa tarkasti. Kun kirjoitin ensimmäistä kertaa ideologiapaperiamme, Loppukirin ikähaarukan alaraja oli kuitenkin 58 vuotta, mutta saimme sen laskettua muutamalla vuodella alemmaksi.
Kun olen lukenut artikkeleita Maltasta, olen ajatellut, etteivät nämä kaksi helsinkiläistä yhteisötaloa kovin paljon eroakaan toisistaan. Suurin ero on siinä, että Loppukiriin pääsevät ainoastaan seniorit. Mutta Maltan puuhamiehet ja -naiset eivät taida tajutakaan, kuinka paljon Loppukiri on siloitellut heidän taivaltaan. Perässä on aina helpompi hiihtää kuin avata latua. Jätkäsaaren Maltaan kahden vuoden päästä vaimonsa kanssa muuttava Matti Sovijärvi kertoo Helsingin Uutisissa talon ylimmästä kerroksesta, joka on varattu talvipuutarhalle, kirjastolle, yhteissaunoille ja liikuntatilalle. Taloon tulee myös iso kattoparveke meren ja tähtien katselua varten. Kaikesta tuosta he ovat voineet päättää ilmeisen vaivattomasti, me aktiiviset seniorit sen sijaan jouduimme esittämään lukuisia tyhmiä ideoita ja ajatuksia kaupungin päättäjille, ennen kuin ne menivät läpi. Esimerkiksi suuret yhteistilat eivät todennäköisesti ole keskusteluttaneet maltalaisia samalla lailla kuin meitä. Omia saunoja emme mekään koskaan tahtoneet Loppukiriin, koska katsoimme ettei se olisi ollut ekologisesti viisasta.
Helsingin Uutisten juttu, jonka on kirjoittanut Kaisa Paastela, on otsikoitu "Yhteisötalossa voi syödäkin kimpassa" (HU 10.8.2011). Totta totisesti! Sehän oli koko yhteisöllisen senioritalon idea. Väitän, ettei yhteisruokailulla Maltassa tule olemaan niin suurta merkitystä kuin Loppukirissä. Siinä talossa piti kaikkien ratkaisujen tähdätä siihen, että kuusikymppisenä tai vielä vanhempana taloon muuttavat ihmiset eivät muutamassa vuodessa sohvaannu. Kerhotoiminta ja yhteistilojen siivoaminen olivat siksi yhteisruokailun ohella tärkeitä keinoja pitää ihmiset vireinä.
Rakennuttajaa Maltan yhteisö ei ole vielä valinnut, joten oletan heidän suhtautuvan Aktiivisia Senioreita kriittisemmin rakennusfirmoihin kuin Aktiiviset Seniorit aikoinaan. Meillä muutamat hätähousut olivat valmiita valitsemaan rakennuttajan jo keväällä 2002 eli 14-15 kuukautta tontin saamisen jälkeen. Silloin tontin saamisestaoli hädin tuskin kulunut vuosi aikaa. Maltassa "rakennuttajaa ei ole vielä valittu, mutta suunnitelmia on hiottu pitkään".
Helen-lehden jutun "Yksilöllisesti yhteisössä"(Helen 3/2011)on kirjoittanut Paula Ristimäki ja haastateltavana on Kaisa Nirkkonen. "Valmiita toimintamalleja tällaista projektia varten ei ole", ekonomin koulutuksen saanut Nirkkonen sanoo ja kertoo Helsingin kaupungin suhtautuneen myönteisesti projektiin. Maltalaiset ovat kuitenkin Loppukirin rakennuttaneita senioreita fiksumpia - tai varakkaampia: he ovat palkanneet projektijohtajan vetämään hanketta. Minä olin markkinoinut taloa jo useamman vuoden ennen kuin yhdistys palkkasi konsultin. Muutamille ensimmäisen hallituksen jäsenille ajatus palkatusta konsultista tuntui todella vieraalta. Kokemattomuuttahan se oli.
Konsultti, jolle maksettiin tehtyjen työtuntien mukaan, tuli kuvioihin vasta loppuvuodesta 2001. Vai tulikohan vielä silloinkaan? Ehtiköhän vuosi vielä vaihtua ennen kuin Eija Lehmusoksa tuli avuksemme. Sen muistan, että Eijan nimi vilahteli useammassakin palaverissa jo loppukeväästä 2001, mutta rakennustyöryhmämme vetäjä ei saanut otetuksi häneen yhteyttä. Onneksi minä törmäsin Eijaan sattumalta loppuvuodesta 2001 Folkahälsanin tiloissa pidetyssä rakennusalan ihmisten seminaarissa. Sinne minut oli yllätyksekseni kutsuttu puhumaan yhteisöllisestä senioritalohankkeestamme.
Muistan vieläkin muutaman kylmänkalsean insinöörin kuulijajoukosta. Loppukirin tapaisen talon mahdollisuuksiin ei uskottu.
En muista tarkalleen, milloin toimittaja Salla Korpela otti minuun yhteyttä ja pyysi haastattelua kirjoittaakseen jutun Loppukiri-hankkeesta. Minä olin tainnut tarjota aihetta Kirkko ja kaupunki -lehteen, ja lehden toimitussihteeri Marja Kuparinen oli arvatenkin sitten pyytänyt taitavaa free lance -toimittajaa kirjoittamaan jutun. Olimme kuitenkin molemmat kiireisiä, joten lähetin Sallalle kahden liuskan ideologiapaperimme, joka kertoi suunnitteilla olevasta talosta ja jonka olin kirjoittanut alkuvuodesta 2000 heti Tukholman Färdknäppenistä palattuani. Sen pohjalta teräväkynäinen toimittaja kirjoitti erinomaisen juttunsa.
Juttu täytti jos nyt ei ihan koko aukeamaa, niin ainakin melkein kokonaiset kaksi sivua. Kuvituksena oli seniorielämää hyvin havainnollistavia piirroksia. Vai oliko vain yksi hyvä piirros? Toinenkin toimittaja, nimittäin Savon Sanomien Pirjo Ronkainen oli tehnyt juttunsa samoin eväin: tekstin kirjoittamista edelsi vain puhelinkeskustelu ja ideologiapaperini lukeminen.
Ymmärrettävästi lukuisat Kirkko ja kaupunki -lehden lukijat kiinnostuivat Loppukiristä ja ottivat yhteyttä yhdistykseen. En muista lehden ilmestymisajankohtaa (enkä viitsi nyt ruveta kaivelemaan arkistojani), mutta vuotta 2001 me elimme. Puheenjohtajamme Marja Dahlströmin piti päivystää lehden ilmestymispäivänä kotonaan ja ottaa puhelut vastaan. Jostain syystä Marja ei ollut koko päivänä kotona, eikä miehensä Harri tajunnut, että olisi ollut yhdistyksen edun mukaista kirjoittaa soittajien yhteystiedot paperille myöhempää yhteydenottoa varten. Salla Korpelan ansiokas artikkeli meni siis suurelta osin harakoille.
Yhdistyksen ensimmäinen tiedotustilaisuus oli kuitenkin pidetty 23.1.2001 ja sen seurauksena muutamat tiedotusvälineet - etunenässä Helsingin Sanomat - olivat kertoneet edellisenä vuonna (elokuussa 2000) perustetusta uudesta yhdistyksestämme, joka oli puuhaamassa yhteisöllistä senioritaloa Arabianrantaan. Yhdistys sai HS:ssa ilmestyneen Marja Salmelan kirjoituksen johdosta liiankin kanssa uusia jäseniä. Mutta Aktiivisille Senioreille olisi epäilemättä ollut eduksi, että ihmiset olisivat liittyneet yhdistykseen tasaisena virtana eikä yhtenä hallitsemattomana ryppäänä. Uusiin jäseniin tutustuminen olisi siten ollut helpompaa. Nyt moni kiinnostunut jätti jäsenmaksun maksamatta, koska koki etteivät toiminnassa jo mukana olevat jäsenet olleet hänestä kiinnostuneita. Sihteereiksi meillä myös valikoitui introvertteja luonteita, joiden torjuva käytös herätti ihmisissä kummastusta. Aivan kuin sihteeri ei olisi halunneetkaan jäsenmäärän kasvua. Minä olin tietysti tyhmä, kun en kertonut kenellekään saamistani valitussoitoista, yritin vain puhelimessa puolustella naisten "myrttiä" käytöstä.
Emme siis Salla Korpelan kanssa tavanneet vuonna 2001 Kirkko ja Kaupunki -lehden merkeissä. Kuulin hänestä seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin taisin jo asua Roihuvuoressa: hän oli perustamassa Koti kaupungissa - Hem i stan -yhdistystä. Sain Sallalta kutsuja yhdistyksen tilaisuuksiin ja seurasin sitten hankkeen etenemistä Helsingin Jätkäsaaressa. Kasvotusten tapasimme kuitenkin vasta kesällä 2010 hänen tullessaan haastattelemaan Roihuvuori-Seuran aktiiveja. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa myönteisesti asuinalueestamme pariinkin lehteen. Kuten blogiani lukeneet muistavat, Suomen Kotiseutuliitto nimesi Roihuvuoren viime vuonna vuoden parhaaksi kaupunginosaksi.(Jos alue kiinnostaa, lue artikkelini "Roihuvuori on Itä-Helsingin helmi", http://hiidenkivi-lehti.fi)
Mediajulkisuutta
Jätkäsaaren Malta 62:ne huoneistoineen (Loppukirissä on 58) valmistuu vuonna 2013. Se saa ilmeisesti yhtä paljon mediajulkisuutta kuin Loppukiri alkuaikoina. Laskin Aktiivisista Senioreista erotessani(kesän kynnyksellä 2002), että lehdistö sekä radio- ja televisiokanavat olivat 13-14 kuukaudessa huomioineet Arabianrantaan nousevan yhteisöllisen senioritalomme nelisenkymmentä kertaa. Voisiko olla paremmin?
Äskettäin sekä Helsingin Energian Heli-lehti että Helsingin Uutiset kirjoittivat Jätkäsaaren yhteisötalosta, jonka nimi on siis Malta (www.maltamme.fi). Oletan, että Salla Korpelalla on ollut ratkaisevasti sormensa pelissä hanketta käynnistettäessä. Erityisen ilahtunut olen siitä, että Salla on saanut alusta lähtien yhteistyökumppaneikseen eri ammattialoja edustavia, hankkeeseen sitoutuneita ihmisiä. Taloon tulee kaikenlaista väkeä: nuoria ja vanhoja perheitä, sinkkuja, vanhuksia. Siinä suhteessa se eroaa Loppukiristä, joka on puhtaasti senioritalo. Jokaisessa huoneistossa on ainakin yhden asukkaan oltava joko 54 tai 55 vuotta. Anteeksi, kun en jaksa muistaa tarkasti. Kun kirjoitin ensimmäistä kertaa ideologiapaperiamme, Loppukirin ikähaarukan alaraja oli kuitenkin 58 vuotta, mutta saimme sen laskettua muutamalla vuodella alemmaksi.
Kun olen lukenut artikkeleita Maltasta, olen ajatellut, etteivät nämä kaksi helsinkiläistä yhteisötaloa kovin paljon eroakaan toisistaan. Suurin ero on siinä, että Loppukiriin pääsevät ainoastaan seniorit. Mutta Maltan puuhamiehet ja -naiset eivät taida tajutakaan, kuinka paljon Loppukiri on siloitellut heidän taivaltaan. Perässä on aina helpompi hiihtää kuin avata latua. Jätkäsaaren Maltaan kahden vuoden päästä vaimonsa kanssa muuttava Matti Sovijärvi kertoo Helsingin Uutisissa talon ylimmästä kerroksesta, joka on varattu talvipuutarhalle, kirjastolle, yhteissaunoille ja liikuntatilalle. Taloon tulee myös iso kattoparveke meren ja tähtien katselua varten. Kaikesta tuosta he ovat voineet päättää ilmeisen vaivattomasti, me aktiiviset seniorit sen sijaan jouduimme esittämään lukuisia tyhmiä ideoita ja ajatuksia kaupungin päättäjille, ennen kuin ne menivät läpi. Esimerkiksi suuret yhteistilat eivät todennäköisesti ole keskusteluttaneet maltalaisia samalla lailla kuin meitä. Omia saunoja emme mekään koskaan tahtoneet Loppukiriin, koska katsoimme ettei se olisi ollut ekologisesti viisasta.
Helsingin Uutisten juttu, jonka on kirjoittanut Kaisa Paastela, on otsikoitu "Yhteisötalossa voi syödäkin kimpassa" (HU 10.8.2011). Totta totisesti! Sehän oli koko yhteisöllisen senioritalon idea. Väitän, ettei yhteisruokailulla Maltassa tule olemaan niin suurta merkitystä kuin Loppukirissä. Siinä talossa piti kaikkien ratkaisujen tähdätä siihen, että kuusikymppisenä tai vielä vanhempana taloon muuttavat ihmiset eivät muutamassa vuodessa sohvaannu. Kerhotoiminta ja yhteistilojen siivoaminen olivat siksi yhteisruokailun ohella tärkeitä keinoja pitää ihmiset vireinä.
Rakennuttajaa Maltan yhteisö ei ole vielä valinnut, joten oletan heidän suhtautuvan Aktiivisia Senioreita kriittisemmin rakennusfirmoihin kuin Aktiiviset Seniorit aikoinaan. Meillä muutamat hätähousut olivat valmiita valitsemaan rakennuttajan jo keväällä 2002 eli 14-15 kuukautta tontin saamisen jälkeen. Silloin tontin saamisestaoli hädin tuskin kulunut vuosi aikaa. Maltassa "rakennuttajaa ei ole vielä valittu, mutta suunnitelmia on hiottu pitkään".
Helen-lehden jutun "Yksilöllisesti yhteisössä"(Helen 3/2011)on kirjoittanut Paula Ristimäki ja haastateltavana on Kaisa Nirkkonen. "Valmiita toimintamalleja tällaista projektia varten ei ole", ekonomin koulutuksen saanut Nirkkonen sanoo ja kertoo Helsingin kaupungin suhtautuneen myönteisesti projektiin. Maltalaiset ovat kuitenkin Loppukirin rakennuttaneita senioreita fiksumpia - tai varakkaampia: he ovat palkanneet projektijohtajan vetämään hanketta. Minä olin markkinoinut taloa jo useamman vuoden ennen kuin yhdistys palkkasi konsultin. Muutamille ensimmäisen hallituksen jäsenille ajatus palkatusta konsultista tuntui todella vieraalta. Kokemattomuuttahan se oli.
Konsultti, jolle maksettiin tehtyjen työtuntien mukaan, tuli kuvioihin vasta loppuvuodesta 2001. Vai tulikohan vielä silloinkaan? Ehtiköhän vuosi vielä vaihtua ennen kuin Eija Lehmusoksa tuli avuksemme. Sen muistan, että Eijan nimi vilahteli useammassakin palaverissa jo loppukeväästä 2001, mutta rakennustyöryhmämme vetäjä ei saanut otetuksi häneen yhteyttä. Onneksi minä törmäsin Eijaan sattumalta loppuvuodesta 2001 Folkahälsanin tiloissa pidetyssä rakennusalan ihmisten seminaarissa. Sinne minut oli yllätyksekseni kutsuttu puhumaan yhteisöllisestä senioritalohankkeestamme.
Muistan vieläkin muutaman kylmänkalsean insinöörin kuulijajoukosta. Loppukirin tapaisen talon mahdollisuuksiin ei uskottu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)