Ylivoimainen ongelmavyyhti työpöydällämme

Päiviö ja Hertta Salo liittyivät Altiivisiin Senioreihin vuoden vaihteessa 2001-2002. Jäsenmaksunsa he maksoivat maaliskuussa. Muistan, miten heidän yhdistykseen tulonsa tapahtui: toivotin heidät tervetulleiksi joukkoihimme kirjeellä, jossa oli informaatiota Loppukiri-hankkeesta ja jonka annoin Marja Dahlströmille pudotettavaksi Salojen postiluukusta. Ensimmäisessä puhelinkeskustelussa Päiviön kanssa kävi nimittäin ilmi, että Salot asuivat Dahlströmien lailla Huopalahdessa, käsittääkseni liki naapureina vaikka eivät toisaan tunteneetkaan.

Päiviön, Finnairin entisen projektipäällikön, ei tarvinnut kauan katsella toimintaamme, kun hän jo oivalsi ongelmamme: emme osanneet pilkkoa suurta hankettamme pienemmiksi palasiksi, joiden työstäminen - ja loppuun saattaminen - olisi helpompaa kuin koko ongelmavyyhden pyörittäminen päivittäisellä työpöydällämme. Loistava huomio! Usein ulkopuolinen tai asiaa sivullisena tarkkaileva näkee asiat selvemmin kuin ne, jotka ovat uurastaneet hankkeessa vuosikausia. Minun päätäni yhteisöllinen senioritalo oli tuolloin rassanut jo yli kolme vuotta, muiden aivoja toki lyhyemmän aikaa ja vähemmän. Päiviön kaltaisia asioita kokonaisvaltaisesti hahmottavia, uutteria ja rohkeita ihmisiä sellaiset AS:n kaltaiset yhdistykset, joilla on kunnianhimoisia tavoitteita mutta asiantuntemusta vähän, tarvitsisivat kipeästi. Päiviöt ovat kuitenkin harvassa.

Liikaa kokoontumisia
Aktiivisilla Senioreilla oli paljon kokoontumisia maaliskuussa - liian paljon, ajattelen nyt lukiessani muistiinpanojani ja kokouspapereitamme. Meneillään oli todellinen kaaos! Tällä kertaa keskityn Kirkkonummen Siikarannassa pidettyyn 2-päiväiseen yhteisöllisyysseminaariin, jonka järjestelyistä vastasi suurimmalta osin Eila Puotila.

Ohjaajaksi olimme valinneet Ryhmätyö ry:n kouluttajan Ritva Rahkon. Olimme varautuneet 25 osanottajaan, mutta paikalle tuli ainoastaan 16 ja heistäkin yksi, hallitukseen kuuluva Pirkko Tarvainen, poistui paikalta jo ensimmäisen päivän iltana. Hän ilmoitti tarvitsevansa vapaapäivän. Lepopäivän! Hallituksen jäsenistä loisti poissaolollaan myös ensimmäinen puheenjohtajamme Marja Dahlström, joka vain pari kuukautta aikaisemmin oli luovuttanut tehtävänsä Kaarina Hughesille. Marja ei varmaan ymmärtänyt, kuinka tärkeää hänen läsnäolonsa Siikarannassa olisi ollut. Kysymyksessä oli AS:n ensimmäinen 2-päiväinen seminaari, ja yhdessäolon tarkoituksena oli tutustua toisiimme ja ajaa sisään vasta aloittanut toinen puheenjohtajamme. Marjalla entisenä puheenjohtajana olisi ollut tässä tehtävässä merkittävä rooli mutta hän ei sitä ymmärtänyt vaan jäi seninaarista pois.kuin muilla.

Ensimmäiseen hallitukseen niin ikään kuuluneet Eino Jantunen ja Heli Jäderholm (blogini "Valovoimainen Heli Jäderholm on poissa" 23.11.2011) eivät niin ikään osallistuneet Siikarannan seminaariin. Heidän poissaolonsa syy selittyi muutama päivä myöhemmin: he olivat eroamassa yhdistyksestä. Myös Heikki Sirén vaimoineen erosi maaliskuun puolessa välissä. Hänen erokirjeensä oli lyhyt ja selkeä: "Olen joutunut toteamaan etten nauti hallituksen luottamusta, joten katson että AKTIIVISET SENIORIT ry ei tarvitse enää palveluksiani. Hyvää ja antoisaa kevättä toivottaa Heikki Sirén." Kuten olen kirjoittanut, minun luottamustani hän kyllä nautti, mutta ei Kaarina Hughesin - eikä ehkä muidenkaan hallituksen jäsenten.

Entä Arja Jääskeläinen? Oliko Arja Siikarantaan kokoontuessamme jo eronnut joukoistamme vai oliko juuri tuolloin kirjoittamassa kiukkuista eroanomustaan AS:n hallitukselle?

Kaikki maaliskuussa (2002) eronneet jäsenet olivat jäseniä parhaasta päästä. Kaikkiin heihin olin yhteydessä heidän yhdistyksestä erottuaankin, kuten myös oman kesän kynnyksellä tapahtuneen lähtöni jälkeen. Eila Puotila yritti kuitenkin syyllistää minua näiden ihmisten eroamisista, mutta syyttä suotta hän sitä teki. Kukaan hallituksesta ei kuitenkaan noussut puolustamaan minua Eilan syytösten johdosta. Hänen hyökkäävä käytöksensä minua kohtaan palveli selvästi useamman hallituksessa istuvan jäsenen intressejä. Samanlainen minua puolustamaton asenne ja Eila Puotilan puolelle asettuminen toistui vajaata kahta kuukautta myöhemminkin, jolloin laskeuduin Kaarlenkadun toimiston ovesta ulos viimeisen kerran, Eila Puotilan seuratessa perääntymistäni sylky kasvoilleni roistuen. Siitä kokouksesta tarkemmin lopetellessani blogiani muutaman viikon kuluttua.

Kaksi raporttia Siikarannan viikonlopusta
Minä kyllä ihmettelin useampaankin otteeseen, miksi Siikarannan seminaariin tuli niin vähän ihmisiä. Rajoittikohan osallistumismaksu tulijoita? Miten Eila oli tilaisuutta markkinoinut? Oliko ollut liian valikoiva mukaan tulevien suhteen?

Olimme pyytäneet etukäteen Marja-Riitta Hakalaa kirjoittamaan viikonlopusta raportin, joka on päivätty 18.3.2012. Ennen kuin Marja-Riitta sai sen kirjoitettua, aina niin aktiivinen Eila oli istuutunut koneensa ääreen heti seminaarin jälkeisenä maanantaina (4.3.2002) ja kirjannut tyytymättömyytensä hallituksen (kaikkien mukanaolleiden?) luettavaksi. Näiden kahden naisen raportit seminaarista olivat aivan vastakkaiset - kuin yö ja päivä. En muista keskusteltiinko raporteista hallituksessa. Sadat asiat valuivat niukkasanaisesti AS:n raportteihin ja pöytäkirjoihin, mutta keskustelua niistä ei juuri syntynyt. Minä en ainakaan ollut paikalla kun puhuttiin. Keskustelua käytiin todennäköisesti jälkikäteen pienemmissä piireissä, jotka olivat "suljettuja". Mielenkiintoinen lause Marja-Riitan liki kolmen arkin raportista pistääkin nyt kymmenen vuoden jälkeen silmääni. Näin hän näki ja koki Siikarannan seminaarin: "Puhuttiin ja puhuttiin kaksi päivää ja eräät pitkälle yöhönkin. Muutamaa jo alkoi pelottaa jälkeenpäin hiipivä ´morkkis´ moisesta puhetulvasta." Minä en muista mokomaa puhetulvaa, sillä menin ajoissa nukkumaan. Olin todella väsynyt. Kuoleman väsynyt! Voin kuitenkin aavistaa, mitä aamutunneilla puhuttiin: sellaista, mistä niille jotka eivät olleet tottuneet intrigoimaan selän takana ja joilla vielä oli omatunto, saattoi tulla henkinen kankkunen.

Palaan Siikarantaan ja raportteihin seuraavalla kerralla. Ehkä jo päivän parin päästä. Teksti on jo kirjoitettuna, mutta joudun tarkistamaan blogiani varten päivämääriä ja selaamaan lähdeaineistoani tavallista tarkemmin.

Blogini lukemisen helpottamiseksi kerron tässä, että olen kirjoittanut Arja Jääskeläisestä ainakin 4.7.2010; 16.11.2010; 16.1.2011; 25.1.2011, 11.2.2011 ja 18.2.201, Päiviö Salosta 26.6.2010; 9.9.2010; 12.9.2010 ja 18.2.2011 ja Heikki Sirénistä 25.1.2011 ja 11.1.2011.

Miksi Kreikassa heitellään polttopulloja?

Kirjoitin alla olevan tekstin viime keväänä (2012) kipuillessani Radio Puheen uuden ohjelmakaavion vuoksi. Pistänpä sen nyt blogiini, koska se on kahdella tapaa jopa ajankohtainenkin. Huomenna ovat Kreikassa parlamenttivaalit. Maassa, missä liki 40 vuotta ovat olleet vallassa joko sosialistinen PASOK tai konservatiivinen Uusi demokratia, odotetaan nyt protestivaaleja. Suomessa taas on viime päivät keskusteltu perussuomalaisen Jussi Halla-ahon aiheuttamista ongelmista. Mies on joutunut luopumaan hallintovaliokunnan puheenjohtajan paikasta törkyisen blogikirjoituksensa takia. Seuraajaa ei vielä tiedetä. Perussuomalaiset ovat jytkyn saatuaan hankaloittaneet monella tapaa eduskunnan työtä viikosta toiseen. Ymmärsivätköhän perussuomalaisia äänestäneet suomalaiset protestointinsa seuraukset? Mikähän on tilanne vuoden päästä? Entä miten Kreikka selviää mahdollisesta jytkystään?

Miksi kreikkalaiset marssivat kaduilla ja heittelevät polttopulloja?
Syksyisellä Kreikan matkallani halusin katsoa televisiosta uutisia ja ajankohtaisohjelmia - edes pelkkinä uutiskuvina, kreikkaa kun en osaa. Olisin toivonut Jyrki Kataisen, Jutta Urpilaisen ja Olli Rehnin edes vilahtavan kuvaruudussa. Kuusivuotias matkaseuralaisenikin toivoi. Ruutu täyttyi kuitenkin ilta illan jälkeen viihteestä ja hassutteluohjelmista. Huomasin pohtivani: tässäkö syy Kreikan talousahdinkoon. Aloin ymmärtää miksi ateenalaisten ainoa tapa reagoida taloudelliseen kriisiinsä on kadulla marssiminen, lakkoilu ja polttopullot. Heillä yksinkertaisesti ei ole välineitä selvitä kriisistään. Kansalta puuttuu tietoa, koska tiedon jakaminen ei ole maantapa.

Yle Puheen tultua vuoden vaihteessa rajusti raiskatuksi Kreikan televisio-ohjelmat palasivat toistamiseen mieleeni. Olen samalla ajatellut isääni, joka syntyi yli sata vuotta sitten kansanliikkeiden ja edistyksellisten hankkeiden ollessa maallemme merkityksellisiä. Isäni lapsuudessa ja nuoruudessa moni sellainen hanke, jota nyt pidämme itsestään selvänä, sai alkunsa: yleinen oppivelvollisuus, kirjastolaitos, kansalais- ja työväenopistot, nuorisoseuraliike, maamiesseurat, syvien rivien poliittinen aktivoituminen - ja tietysti Yleisradio, jonka senkin tehtäväksi määriteltiin kansan sivistäminen.

Isäni kävi neljä vuotta kansakoulua ja perusti 15-vuotiaana kaupan. Koko elämänsä hän oli mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa: perustamassa paikallislehteä, potkimassa alkuun oppikoulua, perunatehdasta, sairaalaa, kotiseutuyhdistystä ja -museota jne. Siinä kun monelle nykyajan suomalaiselle riittää ilmaislehti, isäni seurasi 5-6 sanomalehteä.

Monilla Kreikan matkoillani olen huomannut, että sikäläiset miehet istuvat päivät pääskytysten katukahviloissa ouzoa naukkaillen. En ole koskaan nähnyt näiden miesten käsissä lehteä tai kirjaa. Kreikka oli kuitenkin joskus kulttuurin kehto, meitä muita edellä. Milloin kreikkalaiset tipahtivat kehityksen kelkasta?

Kun muuan vuosi sitten löysin Ylen Puheen, aloin kuunnella kanavaa aktiivisesti. Usein tuntui kuin olisin ollut historian tai yhteiskuntaopin tunnilla. Vielä viime vuoden lopussa Yleisradio pystyikin koukuttamaan minut kuten monet muutkin asia- ja ajankohtaisohjelmillaan. Enää ei koukuta. Olen totaalisesti pettynyt vuoden vaihteen kanavauudistukseen. Tai pettymys on liian lievä sana, sillä ensin järkytyin ja sitten ahdistuin. Sellaista soppaa mitä Yleisradio nyt tarjoaa, en uskonut mahdolliseksi. Ohjelmakaaviot ovat niin hämmennettyjä, ettei kuuntelija koskaan etukäteen voi tietää, mille taajuudelle radio pitäisi asettaa kuullakseen juuri sitä mitä vuoden vaihteeseen asti on tyytyväisenä kuunnellut. Kun nykyisin yritän loikkia kanavalta toiselle, olen aina sekä kanavan että ajan suhteen väärässä. Voin pahoin, enkä ole ainoa.

Yleisradion arkisto pursuaa toinen toistaan parempia ohjelmia. Yleisradiota johtavat voisivat hyvin työllistää pari yhteiskunnallisesti valveutunutta työntekijää tonkimaan päätoimisesti arkistoa. Uusinnat eivät ole kuuntelijoiden kannalta Yleisradion ongelma sillä kertaus jos mikä on näiden huolella tehtyjen ohjelmien kohdalla opintojen äiti. Yleisradion johtoportaan kannattaisi myöntää virheensä ja romuttaa tämä viimeinen kanavauudistus. Kannattaisi tarjota bhyvin taustoitettuja ohjelmia, jotka jakavat tietoa ajankohtaisista asioista ja maamme lähihistoriasta ja menneisyydestä. Kevyt joutava lätina kuuluu kaupallisille kanaville. Yleisradion pitäisikin nyt saada myös nuoret seuraamaan asiaohjelmia tipauttamatta kuitenkaan entisiä kuuntelijoita kanavilta. Puoli vuotta sitten uskoin välttyväni radion ansiosta dementialta, ainakin siirtäväni tuota yleistyvää sairautta. Olen varma, että entisen Radio Puheen takaisin saaminen olisi merkittävä palvelus myös yhteiskunnalle: aikaansa seuraavat ihmiset kun eivät ensimmäisinä tarvitse laitoshoitoa.

Kerran tunsin kreikkalaismiehen, joka muutaman vuoden Suomessa työskenneltyään ja pari kertaa terveyskeskuksessa käytyään loihe lausumaan: "Vasta Suomessa olen ymmärtänyt, miksi veroja maksetaan." Suurin osa Suomen kansasta tiennee, ettei harmaan talouden kanssa pitkälle pötkitä. Harvempi tajunnee, että viime vaalien jytky perustui tietämättömyyteen. Ei jytky pelasta Kreikkaakaan.







--------------------------------------------------------------------------------






--------------------------------------------------------------------------------



No virus found in this incoming message.
Checked by AVG - www.avg.com
Version: 9.0.930 / Virus Database: 2410.1.1/5012 - Release Date: 05/20/12 21:34:00

Eristäminen on kiusaamista

Aktiivisiin Senioreihin liittyi lopulta monta Sirkka Minkkisen ystävää ja työkaveria Yleisradiosta. Eihän siinä mitään pahaa, saihan sinne kuka tahansa tulla mutta se tapa miten he sinne ilmestyivät ja täydensivät joukkojamme, oli minun kannaltani katsottuna erikoinen. Minähän tunsin ainakin kaksi heistä. Nyt kun nämä naiset liittyivät Aktiivisiin Senioreihin, Sirkka ei etukäteen kertonut minulle halaistua sanaa heidän Loppukiri-kiinnostuksestaan ja tulostaan, vaikka se olisi mielestäni ollut hyvin luonnollista ja hyvien tapojen mukaista. Taisin vain joku päivä nähdä heidän nimensä jäsenluettelossamme ja saatoin itsekseni todeta täydennystä riveissämme tapahtuneen.

Minä en ollut näille naisille täysin tuntematon - yhtä lukuunottamatta. Olin saanut jopa Sirkka Närhisen syntymäpäiville kutsun työelämässä vielä mukana ollessani. Olin saanut kutsun muutama vuosi aikaisemmin, osallistunut yhteislahjaan ja mennyt jopa juhliin - muistaakseni Käpylän työväenyhdistyksen talolle. Sirkka N. toimitti Yleisradiossa henkilökuntalehteä ja hän oli lähtöisin Oulusta, joten olimme kumpikin pohjalaisia. Saattoi olla, että olimme ensimmäisen kerran tavanneet nimenomaan Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa. Nyt Sirkka N. toi Aktiivisiin Senioreihin mukanaan myös pahaa parkinsonia sairastavan pankinjohtajamiehensä, joka hädin tuskin ehti Loppukiriin muuttaa kun jo kuoli.

Toinen Sirkka Minkkisen yhdistykseen houkuttelema toimittaja oli Ritva Reinbolt, johon olin tutustunut Naistoimittajissa, mutta jota en koskaan tavannut Yleisradiossa, missä hän myös oli ehtinyt joko määräaikaisena tai free lancerina olla. Hän oli toimittanut samaa henkilökuntalehteä, jota Sirkka N:kin. Jo aikaisemmin, vuonna 20o1, jäsenluetteloomme oli ilmestynyt myös Eila Werningin nimi. Hän oli television puolelta eikä edes hänen nimensä ollut minulle entuudestaan tuttu.

Jos joku minun työtoverini olisi perustanut Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen ja tehnyt sen mitä minä yhteisöllisen senioritalon eteen vuosina 1999-2002 tein, olisin toki taloon halutessani ottanut yhteyttä häneen ja kertonut suoraan tälle keskeiselle henkilölle kiinnostuksestani. Jos siis kysymys olisi ollut kollegasta. Yksikään näistä Sirkka Minkkisen hengenheimolaisista ei tällaista informaatiota antanut.

Miksi ei antanut? Olen tehnyt sen johtopäätöksen, että Sirkka Minkkinen suoritti jonkinlaista myyräntyötään suhteessa yhdistyksen hallitukseen. Epäilemättä olin kevään 2002 aikana jo loppuunpalanut, mutta en niin pahasti, ettenkö olisi asioita ymmärtänyt. Todennäköisesti minusta - tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni - kerrottiin selkäni takana nyt yhtä sun toista todella ronskilla kädellä. Minua oltiin syrjäyttämässä Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtajan paikalta. Minä olin toki muutenkin ajautunut siihen mennessä paitsioon, mutta uusien tulokkaiden kasvaessa tällä lailla ikään kuin keittiön kautta, hiljaisuudenmuuri minun ja muiden välillä kasvoi entisestään.

Kuvaamani menettely on kovemman luokan kiusaamista, mutta en minä sitä silloin vuosia sitten ymmärtänyt. Pohjimmiltaan tällaisessa käyttäytymisessä on kysymys eristämisestä. Sitä esiintyi muitakin kuin minua kohtaan ja muiden kaltoin kohtelusta osasin olla surullinen. Ensimmäisinä eristetyistä tulevat mieleeni Arja Jääskeläinen ja Heikki Sirén. Varsinainen riitely oli sen sijaan Aktiivisissa Senioreissa minimaalista.

Loppukiriin muutti voimakastahtoisia naisia

Monet asiat Aktiivisten Senioreiden jäsenissä ihmetyttivät minua. Esimerkiksi keväällä 2001 yhdistykseen liittyneen yleläisen Sirkka Minkkisen käyttäytymisessä oli paljon sellaista mitä en käsittänyt alkuunkaan. Niistä enemmän seuraavissa kirjoituksissani. Tietysti ymmärtämättömyyteni häntä kohtaan liittyi erilaiseen historiaamme. Näin sitä varovasti selittelin itselleni 2002. Nyt en enää selittele varovasti. Monta solmua on auennut. Sirkka on nuoruudestaan lähtien ollut aktiivisesti politiikassa mukana. Hänet kutsuttiin aikoinaan jopa Urho Kekkosen "lastenkutsuille". Kun luin Hannu Mäkelän kuvausta taistolaisten toiminnasta 1970-luvulla (Isä, Otava 2004; s.168-175) aktiivisten vasemmistolaisten nuorten kuva kirkastui entisestään. Sieltähän se häikäilemätön omien etujen ja etujoukkojen asioiden ajaminen tulee. En olisi voinut toimia nuoruudessani - enkä liioin nytkään - sellaisessa porukassa, jossa kyynärpäiden käyttö on enemmän sääntö kuin poikkeus.

"Alkukristillisyys ja alkukommunismi ovat aina olleet samaa aatetta ja kummankin perustusta ovat liikkeeseen joutuneet ihmiset itse jo alkuunsa nakertaneet, heti kun ovat päässeet valtaan. Ja vallan saatuaan he ovat alkaneet käyttäytyä kuin kiinalaisen kirjallisuuden esittelemät kaikkein suurimmat varkaat.He vievät saavutetun yhteisyyden ja aatteen vähitellen joka tavalla käytännön elämästä pois; piiloon doktriinien taa. Ja siksi, etteivät he tyydy vähään, heitä ei mikään laki enää voi teoistaan tuomita. Suurimmat varkaat kun varastavat valtakuntia."

Minä en ole ollut koskaan poliittisesti sitoutunut, äänestäjänä olen ollut liikkuva. Vasta Riitta Tarkkolan Radiopersoona-ohjelmassa viime keväänä Hannu Taanila aukoi minulle niitä solmuja, joihin törmäsin Yleisradioon mennessäni syksyllä 1977. Jonkinlainen porvarillinen mandaatti kai oli kysymyksessä, kun Yleisradioon ylipäätään pääsin. Porvariksi minut yleensä miellettiin, paitsi että kerran muistan istuneeni Alueradion Olli Saaren ja Pentti Paavilaisen kanssa samassa pöydässä Elitessä miesten väittäessä kivenkovaa, että olen demari ja päässyt sen takia Yleisradioon. Demareita taisi noihin aikoihin tunkea taloon ovista ja ikkunoista. Yleensä minua syytettiin kepulaiseksi, mutta kumpaakaan en siis ollut. En ole koskaan sympatiseerannut demareita lukuunottamatta Lauri Ihalaista ja paria muuta nimeltä mainitsematonta henkilöä, mutta maalaistaustani takia olen tuntenut nuoruudestani lähtien alkiolaisuuden ja vähempiosaisten olojen parantamisen ja auttamisen läheiseksi. Siis juttuvalinnoissani. Mutta graduni Helsingin yliopistossa tein sosiaalidemokraatista, agitaattori Eetu Salinista.

Oli totta vie loukkaavaa kuulla alkuaikoinani Yleisradiossa kollegoiltani, että ainoa syy radiossa olooni oli jäsenkirjassa, ei toimittajankyvyissäni. Olin sentään ollut toimittajana 16 vuotta ennen Yleisradioon tuloani. Seppo Konttinen, jota voin kutsua yhdeksi harvoista Yleisradion aikaisista ystävävistäni, väitti aluksi, että olen talossa ainoastaan poliittisen jäsenkirjani takia - jota minulla ei siis ollut. Ensimmäisen kerran Seppo joutui tarkistamaan kantaansa toimittajankyvyistäni silloisen vaimonsa takia. Yhtenä päivänä hän tuli huoneeseeni ihmettelemään, miksi vaimo kuntelee ja kiittää minun juttujani - ja seuraa niitä ennen kaikkea säännöllisesti - mutta ei ole juurikaan kiinnostunut hänen jutuistaan. Myöhemmin Seppo tunnusti suoraan, että ansioni toimittajana juontavat kyllä ohjelmistani eikä mistään jäsenkirjasta. Se oli lohdullista kuulla. Vaikka sain kai minä keskimääräistä enemmän yleisöpalautettakin radiojutuistani. Kirjoittavaksi toimittajaksi olen kuitenkin itseni aina kokenut, vaikka olin Ylessä peräti 24 vuotta. Radio-ohjelmieni avulla tunsin kuitenkin parantavani enemmän maailmaa kuin lehtijuttujeni kautta. Siksi en Yleisradioon mentyäni koskaan edes harkinnut palaavani takaisin lehdistöön.

En ymmärtänyt kaikkia naisia
En siis ymmärtänyt läheisimpiä yhteistyökumppaneitani Aktiivisissa Senioreissa. Toki muutamat koin läheisiksi, mutta he jäivät kanssani vähemmistöön yrittäessämme pitää Loppukirin neliöhintaa inhimillisenä. Monet heistä erosivat Aktiivisista Senioreista talven 2001-2002 aikana, loput lähtivät minun jälkeen. Niinpä olen ainoastaan kerran käynyt pikaisesti tutustumassa Loppukiriin, jonne minut houkutteli kutsun saanut Pirkan entinen toimituspäällikkö Maija Kauppinen. Hän oli muutamia vuosia yhdistyksen jäsenkin, mutta ei koskaan aikonut yhteisölliseen seniuoritaloon asumaan. Minun erottuani yhdistyksestä Maijakin erkani siitä. Lehtijuttua, jota kaavailimme Pirkkaan Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä 2002, ei koskaan kirjoitettu. Suomen suurilevikkisimmällä lehdellä olisi kuitenkin ollut suuri markkina-arvo talolle.

Vuonna 2006 valmistuneessa Loppukirissä ei asu yhtään sellaista senioria, jota olisin halunnut näinä vuosina tavata. Sirkka Minkkinen - oletan että se on hän - lopetti lähettämästä minulle postia yhdistyksesta heti eroni jälkeen. Siitäkin huolimatta, että olin maksanut jäsenmaksuni vuoden 2002 loppuun asti. Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät liioin kutsuneet minua Loppukiri-kirjansa julkistamistilaisuuteen, mitä WSOY:lläkin ihmeteltiin. Vielä kauheampaa Marjan ja Sirkan käyttäytymisessä oli se, että he eivät vaivautuneet kirjaa kirjoittaessaan tarkistamaan Loppukirin alkuaikojen tapahtumia minulta, vaikka olin ainoa joka olin hankkeessa mukana ihan alusta - kesästä 1999 - lähtien. Marja tuli mukaan paljon myöhemmin, eikä hän ollut koskaan niin sitoutunut hankkeeseen kuin minä. Siksi Loppukiri-kirja vilisee virheitä, kuten olen kirjoittanut (mm. blogini 3.1.2010 ja 28.12.2010). Marjan panos tontin hankkimisessa oli minimaalinen, esimerkiksi Mirja Höysniemeä kuten ei monta muutakaan hankkeellemme tärkeää ihmistä hän ei koskaan vaivautunut edes tapaamaan.

En mennyt Loppukirin tupaantuliaisiin
Heli Stenvall, joka liittyi Aktiivisiin Senioreihin lähtöni jälkeen ja joka toimi jonkin aikaa yhdistyksen puheenjohtajana, oli se henkilö jonka kanssa olen ollut lähtöni jälkeen eniten tekemisissä. Kun talo valmistui, juuri Heli Stenvall kutsui minut avajaisiin, joihin en kuitenkaan mennyt. Helin lähettämä - ja ilmeisesti myös muotoilema - kutsu oli seuraavanlainen: "Hyvä Aktiiviset Seniorit ry:n perustajajäsen. Aina jollakin on ensimmäinen ajatus, ensimmäinen sana ja ensimmäinen päätös ryhtyä toimeen. Yhdistää voimat, perustaa yhdistys ja saada jotain suurta aikaan. Te perustajajäsenenä olette sanoneet sen ensimmäisen sanan, josta on syntynyt Loppukiri-talo. Tästä olemme Teille hyvin kiitollisia. Toivoisimme, että voisitte viettää iltaa yhdessä yhdistyksen nykyisen hallituksen jäsenten kanssa ruuan ja juoman saattelemina sekä samalla tutustua Loppukiri-taloon."

Tilaisuus oli 8.9.2006. Nyt en jaksa muistaa, olivatko Heli Jäderholm ja Eikka Jantunen tupaantulijaisissa. He olivat eronneet yhdistyksestä 2001 - muistaakseni. Anita Wetterstrand, jonka kanssa olin Färdknäppenissä loppaisena 2000 ja joka erosi aikaisemmin kuin Heli ja Eikka, oli varmasti paikalla. Todennäköisesti Terttu Putilakin oli. Hänkään ei kuitenkaan mennyt taloon asumaan, mutta saattaa olla että hän on edelleen yhdistyksen jäsen. Taloon muutti Loppukirin "rakentamisen" aloittaneista ainoastaan Marja Dahlström miehineen. Aika surkeaa!

Kirjassa Loppukiri Saton rakennuttaja-asiamies Riikka Vitakoski tunnustaa Aktiivisissa Senioreissa olleen monia voimakastahtoisia naisia (s.129). Myös arkkitehti Kirsti Sivénn sanoi samaa minulle. Ketähän he tarkoittivat? En muista koskaan tavanneeni Riikka Vitasaloa.
Ja vaikka olinkin pyytämässä Kirsti Sivéniä Loppukirin arkkitehdiksi, en ehtinyt juuri tehdä hänen kanssaan yhteistyötä.

VASTENMIELISIÄ PÖLKKYKIRJAIMIA

Pirkko Tarvaisen kirjeen innoittamana selasin enemmänkin papereitani alkuvuodelta 2002. Pirkon lyhyet viestit ja pitkät selonteot antavat kuvan asiallisesta ihmisestä, jonka ainoana päämääränä tekstiä kirjoittaessa on tiedon välittäminen ja hankkeen eteenpäin vieminen. Hänen kysymyksissään ei ole koiraa haudattuna eikä hän koskaan kirjoita ilkeän hyökkäävästi, kuten Eila Puotila. Nyt kymmenen vuotta viimeisestä keväästäni Aktiivisissa Senioreissa pohdiskelen, saivatko muutkin hallituksen jäsenet Eilalta ikäviä kirjeitä niin kuin minä. Vai olinko ainoastaan minä hänen hampaissaan? Sainko minä paljonkin sellaista ilkeää tekstiä, joka ei saanut päätyä muiden käsiin? (Eivät ne päätyneet, koska vasta nyt siteeraan niitä.) Entä tiesivätkö muut ylipäätään minun saamistani kirjeistä? Huomasivatko mitään? Tiesikö totuutta edes Sirkka Minkkinen, jonka suhde Eilaan oli paljon läheisempi kuin kahden aktiivisen seniorin suhde?

Eila oli työelämässä ollessaan ehtinyt opiskella paljon enemmän tietotekniikkaa kuin moni meistä. Johtui kai työnkuvastakin. Se antoi hänelle aiheen olla ylimielinen. Ei ainoastaan minulle vaan kaikille tietotekniikan kanssa kompuroiville. Yleensä Eila kirjoitti viestinsä aamutuimaan, minä yömyöhään, mitä Eila jaksoi ihmetellä. Aamutuimaan kirjoittamisen selitti se, ettei hänellä ollut kotona internetyhteyttä, joten lähettäessään ja saadessaan viestejä hän istui aina työpaikallaan, ilmeisesti työajallaan. Sen takia hän yritti valjastaa minut korruption kelkkaan. Eila ja Sirkka tarvitsivat koneet eläkkeelle jäädessään ja Eilan mielestä Aktiiviset Seniorit olisivat voineet pyytää joltakin firmalta ne ja minä olisin sitten "maksanut" ne kirjoittamalla juttuja tai tekemällä radio-ohjelmia, joissa yritykset olisivat saaneet julkisuutta. Hyi olkoon, mutta tästä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin eikä siitä tällä kertaa tämän enempää (bloginixxxx).

Eilalla oli ikävä tapa pilkkoa kirjeitäni, niitä joita hän lähetti minulle takaisin omine kommentteineen. Pitkiä pätkiä hän kirjoitti pölkkykirjaimin, joiden yleisesti tulkitaan paperilla ja ruudussa merkitsevän huutamista tai ainakin äänen korottamista. Suurin kirjaimin Eila puuttui tekemisiini ja tekemättä jättämisiini, ajatuksiini, eri ilmiöiden tulkintoihini. Minulla oli usein tunne, että hän käveli kannoillani ainoana tarkoituksenaan arvostella minua. Räksyttävä rakki?

Kyllä niissä Eilan minulle hähettämissä kirjeissä näin jälkikäteen lukien oli kysymys silkasta kiusaamisesta. Sen hän itse asiassa tunnustaakin kerran viestissään kun kirjoittaa sen loppuun seuraavan lauseen: "Sinisen tekstin allekirjoitan, tietoisena mitä siitä seuraa." Ei kai siitä mitään seurannut, koska olin maaliskuussa 2002 jo niin lopussa, että pienikin tönäisy olisi voinut syöstä minut raiteilta. Raahauduin päivästä toiseen. Se kirjeeni, josta nyt puhun ja johon Eila vastasi pölkkykirjaimin, oli pilkottu 2-4 rivin pätkiin. Viittaus siniseen tekstiin tarkoitti ilmeisesti Eilan koneen värinauhaa, mutta minun koneelta luettuna koko kirje oli samanvärinen.

Kun muistutin kirjeessäni hallituksen jäsenille, siis kaikille jäsenille, että pidin tärkeänä Helsingin poliitikkojen lobbaamista ja että voisimme delegoida tapaamisia myös muille kuin kiireisille hallituksemme jäsenille, Eila vastasi kirjeessä, jonka lähetti vain minulle. Hän ei ilmeisesti pitänyt delegointiajatuksesta. Totuus kuitenkin oli, että minun aikani ei antanut enempään myöten kuin mitä jo senioreiden hyväksi tein. Kun ehdotukseni jälkeen kirjoitin, että jossakin tapaamisessa "tuli selväksi, että uudella teknologialla on sama ongelma kuin Aktiivisilla Senioreilla", Eila vastasi huutavin kirjaimin: MUISTUTAT JA EHDOTAT YHTENÄ SEKAMELSKANA ASIOITA TÄYSIN ASIATTOMAN TEKSTIN SEASSA. YHDISTYSMÄISTÄ TOIMINTAA ON, ETTÄ TEET ASIOISTA ASIALLISIA JA PERUSTELTUJA JA MUUHUN KOKONAISUUTEEN ISTUVIA ALOITTEITA. ASIA KERRALLAAN. Vielä nytkin kymmenen vuotta myöhemmin muistan, miksi kirjoitin kirjeessäni uudella teknologialla ja yhdistyksellämme olevaan saman ongelman. Noihin aikoihin oli jo selvinnyt, etteivät suomalaiset, vaikka tietotekniikkaa hallitsivatkin, osanneet istuttaa sitä käytäntöön. Ensimmäiset uutiset terveyskeskusten ongelmista oli julkistettu. Eilalta vain oli jäänyt lehti lukematta - tai ainakin ymmärtämättä - ja nyt minä sain vetta niskaani, kun en ehtinyt selittää viestissäni kaikkia asioita alusta alkaen niin että tietämättömimmätkin olisivat ymmärtäneet.

Hallituksen jäsenten panokset hankkeelle
Sen varmaan olen jo monta kertaa tehnyt selväksi, ettei kukaan Aktiivisissa Senioreissa hallituksessa tehnyt yhtä pitkää työpäivää hankkeen hyväksi kuin minä. Ilmeisesti naiset eivät edes pohtineet rakentavasti sitä mihin minun ajankäyttöni johtaisi (loppuun palamiseen). Tästä on todistuksena mm. Terveyden edistämisen keskukselle Kaarina Hughesin lähettämä kuvaus hankkeemme voimavaroista alkukeväällä 2002: "Yhdistys toimii toistaiseksi kokonaan vapaaehtoistyön varassa ja esimerkiksi johtokunta käyttää viikottain noin 10-20 työtuntia hankkeen eteenpäin viemiseksi." Koko sen ajan kun olin Aktiivisissa Senioreissa, viikottainen työaikani oli moninkertainen Kaarina Hughesin antamiin lukuihin verrattuna. Väitän, että yhteisöllinen senioritalo ei tällä hetkellä seisoisi Arabianrannassa, jos töitä olisi puskettu ainoastaan 10-20 tuntia viikossa per henki. Se ei olisi riittänyt alkuunkaan, hanke olisi jäänyt kesken. Mutta epäilemättä hallituksessa istui ihmisiä, jotka uhrasivat Loppukirille ainoastaan Kaarina Hughesin mainitseman 10-20 tuntia viikossa.

Takaisin Eilan ja minun kirjeenvaihtooni: Kun minä olen kirjoittanut hallituksen jäsenille, että käytin (jossakin) kokouksessa puheenvuoron, mutta hyvätkään hankkeet eivät edenneet koska nykyiset rakenteet eivät olleet ajan tasalla, Eila kirjoitti MIKSIKÖHÄN RAKENNEKESKUSTELULLE EI OLE OLLUT TILAA. Siis Aktiivisissa Senioreissa. Tajusin sen silloin heti ja huomaan nytkin, ettei Eila ymmärtänyt meidän puhuvan eri rakenteista. Minä tarkoitin yhteiskunnan rakenteita, pykäliä ja paragrafeja, joihin monta kertaa hankkeemme kanssa törmäsimme. Pykälistä ja niiden tulkinnioistahan silloinkin oli kysymys, kun meiltä evättiin RAY:n avustus vedoten siihen, että vääristimme kilpailua. Vielä nytkään en ymmärrä miten Loppukiri olisi vääristänyt kilpailua.

Kun minä siis puhuin yhteiskunnan rakenteista, Eila luuli minun puhuvan Aktiivisten Senioreiden rakenteista. Koko sen ajan kun Eila Puotilan tunsin, näimme asiat eri lailla. Tuntui kuin olisimme ollet itä ja länsi, jotka eivät koskaan kohtaa. Asioiden olisi voinut antaa olla niin. Olisimme olleet mahdollisimman vähän tekemisissä keskenämme. Ongelmana oli kuitenkin se, että Eila oli hyvin aktiivinen. Parhaiten häntä kuvaa juuri tuo sana aktiivinen. Sitä en tiedä, kuinka paljon hän loppujen lopuksi teki Aktiivisten Senioirien eteen, paljonko sai aikaseksi, mutta aktiivinen hän oli. Sen muistan, että useampi tapaaminen, joita hän järjesteli, eivät olleet mitään yleisömenestyksiä. Esimerkiksi keväällä 2002 hän yritti Marja Dahlströmin kanssa järjestää teatteri- ja ekskursiomatkaa Tampareelle. Tiesin, että Tampereella oli pari mielenkiintoista vanhusten palvelutalokokeilua. Pidin niitä teatteria tärkeämpänä. Useammalle seniorille olisi kuitenkin riittänyt pelkkä teatteri. Tietoisesti päätin, etten sekaannu matkajärjestelyihin tekivätpä naiset mitä tahansa. Matka kuivui kokoon osanottajajoukon kutistuessa sitä pienemmäksi, mitä lähemmäksi matkapäivä tuli.

Eila oli siinäkin mielessä aktiivinen, että hän ilmaisi halunsa lähteä tilaisuuksiin, joihin minä menin puhumaan tai vain tapaamaan ihmisiä. Kun lähdin esitelmöimään Aktiivisista Senioreista Kimmo Röngän järjestämään seminaariin, Eila istui yleisön joukossa. Olimme ainoat, jotka edustimme yhdistystämme. Minä olin puhujana, Eila ei sanonut halaistua sanaa koko aikana eli ei osallistunut yleisökeskusteluun. Kyllä minä olisin toivonut, että hän olisi lausunut jonkun rakentavan sanan seminaarin aiheista - pelkästä kiitollisuudesta seminaarin järjestäjääkin kohtaan. Kuulleessaan, että minut oli kutsuttu Ryhmätyö ry:n tilaisuuteen - muistaakseni pikkujouluun - Eila myös ilmoitti haluavansa mukaan. Torjuin ehdotuksen, koska minä en mennyt sinne Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtajan ominaisuudessa vaan toimittajan. En siis pitänyt korrektina ottaa kuokkavierasta mukaani. Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä.

Lopuksi vielä yksi lause Eilan kirjeestä, jota voitte itseksenne miettiä: MITÄ SANOISIT SUHTEESTASI MUIHIN IHMISIIN? Siis sitä Eila kysyi minulta.

Tämä on blogini lopun alkua. En voi enää hyssytellä ja vain todeta tulleeni kiusatuksi. Minulla pitää olla konkretiaa. Ja sitähän minulla on.

Mykkäkoulua

Aika lentää. Vai kuvaisiko sana "valua" - vai peräti sana "tuhraantua" - paremmin vanhan ihmisen kokemaa ajan kulumista? Kirjoitusteni välit ovat siitä syystä venyneet pitkiksi.

Joka tapauksessa elinpä vielä kymmenen tai kolmekymmentä vuotta, aika loppuu kesken. Tekemistä on paljon. Tai ainakin puuhastelua. Pari projektia on aina työn alla. Onneksi sentään pystyn - päinvastoin kuin monet ikätoverini - kävelemään ja pyöräilemään. Silloin suunnittelen tulevaa ja muistelen menneitä, silloin näen etäämmälle sekä taakse- että eteenpäin. Ja totuus on, että ainoastraan vanhalla ihmisellä on sitä varantoa ammennettavanaan, minkä kokemus, muisti ja muistot antavat.

Äsken edesmennyt ministeri Aatos Erkko oli valitsemassa minua 1960-luvun alussa ensimmäiseen työpaikkaani Helsingissä. Hän kysyi, miksi halusin siinä vaiheessa työpaikan. Opintoni yliopistossa olivat nimittäin kesken. Selitin pöydän takana istuville Aatos Erkolle ja päätoimittaja Mary A. Wuoriolle, ettei vanha hevonen opi hyppäämään. Siksi halusin toimittajan paikan. Hakijoita oli liki 80 ja minut valittiin.

Siis vaikka vanhalla ihmisellä on kokemusta, hän ei välttämättä opi uusia asioita - ei ainakaan motorista tai teknistä taitoa vaativia tehtäviä. Ystäväni, joka on viettänyt ikänsä Helsingissä, ei ole koskaan oppinut uimaan, eikä taida oppia nyt vanhanakaan. Täytyy siis tyytyä vähempään ja uskaltautua vesijumppaan.

ISTUESSANI PYÖRÄNSELÄSSÄ

huomasin muistelevani Aktiivisten Senioreiden toisessa hallituksessa istunutta Pirkko Tarvaista. En muista miten ja missä törmäsimme toisiimme, siis tutustuimme. Joka tapauksessa hän veti Yleisradiossa joogaryhmää, jossa minäkin muutaman kerran Pirkon kutsumana kävin. Se, että harrastukseni loppui lyhyeen, ei johtunut Pirkosta. Enemmänkin Sirkka Minkkisen tapaisista synkkäilmeisistä vieressäni makaajista (blogini 7.7.2010). Kuten olen kertonut Sirkka rupesi puhumaan minulle vasta kuultuaan Pirkko Tarvaiselta Loppukiri-hankkeestamme.

Pirkko Tarvainen oli - ja on varmaan vieläkin - asialleen vihkiytyvä joogan vetäjä. Minä valitettavasti en ole joogaihmisiä.

Joskus viimeisenä talvenani Aktiivisissa Senioreissa sain Pirkolta sähköpostia. Hän raportoi  käynnistään espoolaisen kokoomuspoliitikon luona eduskunnassa. Nainen oli monen muun suomalaisen tavoin ilahtunut Loppukiri-ideastamme ja halusi tietää yhdistyksestämme ja suunnitelmistamme enemmän. Ainoastaan minulle lähettämässään raportissa Pirkko totesi, ettei aktiivisilla senioreilla ollut opiksi otettavaa kirkkonummelaisilta, joita myös askarrutti ikääntyvien asuminen. Kirkkonummelaisia oli askarruttanut suuresti mitä RAY oli vastannut meille tehtyään hankettamme koskevan kielteisen päätöksensä. Kiihkeämmin he kuitenkin olivat halunneet tietää, "miten ihmeessä me saimme tontin Helsingistä." Siitä miten tontti saatiin, en rupea tässä enempää kirjoittamaan, mutta siitä muistutan, että Aktiivisista Senioreista ainoastaan kaksi ihmistä ehti tavata kaupunginarkkitehti Mikael Sundmanin ennen kuin tontti Loppukirille saatiin: vastikään yhdistykseen liittynyt Eila Raikaslehto oli toinen, minä toinen. Toki Aktiiviset Senuiorit kävi useassa eri kokoonpanossa monen päätöksessä sitten mukana olleen virkamiehen luona. Minä kuitenkin lobbasin YKSIN sekä kirjeitse että puhelimitse lähes kaikki kiinteistölautakunnan jäsenet joulun alla 2000. 

Kaarina Hughes, joka oli vasta aloittanut puheenjohtajanamme, oli Pirkon mukana eduskunnassa tapaamassa kirkkonummelaisia. En muista Kaarinan millään lailla kommentoineen minulle tapaamista, mikä kertoo uudessa hallituksessamme istuvien suhtautumisesta minuun: sopimus miten minua kohdella ja käsitellä oli varmaan sanaton, mutta ilmeinen - sen käsityksen saan nyt Pirkonkin kirjettä lukiessani. Pirkko kertoo nimittäin neuvottelussa mukana  olleen kirkkonummelaismiehen spontaanisti kysyneen kuultuaan Aktiivisten Senioreiden Saton kanssa käymistä neuvotteluista: "Miksi te otatte sellaisen välikäden, joka rahastaa? Tehkää suoraan sopimus urakoitsijafirman kanssa niin säästyy väliraha." Hän suositteli meille NCC -yhtiötä (ent. Puolimatka) ja kehoitti menemään Kivenlahteen Merikartano-nimiseen palvelutaloon tutustumaan.

Tarvaisen ja Hughesin tavatessa kirkkonummelaisia, nämä tekivät selväksi, että urakoitsijafirmalta saa täsmälleen samat palvelut kuin Satoltakin eikä riski ole yhtään sen suurempi. "Mielestäni tämä vaihtoehto täytyy selvittää ennen kuin jatketaan neuvotteluja Saton kanssa", Pirkko kirjoitti minulle.

Kirkkonummelaismies oli samoilla linjoilla kuin minä eikä Sato pitänyt meistä huolta niin kuin Terttu Putila jossakin vaiheessa luottavaisena totesi. 

Pirkko ei tainnut tietää, että Aktiiviset Seniorit olivat käyneet tutustumassa yhteen jos toiseenkin palvelutaloon ja lisäksi muuhunkin paikkaan. Lähes jokaisessa minä olin mukana, seuralaiseni vain vaihtuivat. Kokonaisnäkemystä palvelutaloista ei siis monelle päässyt muodostumaan, minä sen sijaan olin loputtomasta työmäärästä ja senioreiden suhmuroinneista loppuun palanut ja nurkkaan ajettu.

Sain mainitsemani kirjeen Pirkko Tarvaiselta tammikuun lopussa, jolloin olin jo täysin kykenemätön tekemään enää mitään. Minulle oli lyhyessä ajassa selvinnyt Kaarina Hughesin johtamistapa: hän ei halunnut käydä kanssani läpi yhdistyksen historiaa, mielipiteeni eivät olleet hänestä kuulemisen arvoisia. Hän ei siis halunnut jatkaa sitä työtä, mitä me ensimmäisessa hallituksessa istuneet olimme tehneet. Hän oli yksinäinen puurtaja ja minä näin siinä omat vaaransa. Koska Marja Dahlströmin merkitys Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajana oli lähinnä symbolinen, Kaarinaa ei voinut ajaa yhdistyksen puheenjohtajaksi kukaan muu kuin minä, joka olin varapuheenjohtaja ja joka olin ollut - ainoana - mukana hankkeessa alusta lähtien. Mutta Kaarina Hughes ei koskaan vastannut  tarjoukseeni istuutua saman pöydän ääreen: emme koskaan käyneet yhdessä läpi yhdistyksen historiaa - voittoja ja tappioita. Kaiken lisäksi Kaarina oli ennen puheenjohtajan tehtävien vastaanottamista ollut viikkotolkulla - ettei peräti kuukausitolkulla - ulkomailla. Hän ei tiennyt millaisessa kuhinassa yhdistys vuoden vaihteessa 2001-2002 oli. 

KORVATULPAT  KORVISSA  KOKOUKSEEN

Pirkko Tarvaisesta vielä seuraavaa: hän ei mennyt Loppukiriin asumaan, mutta jostakin kuulin hänen varanneen asunnon Aktiivisten Senioreiden seuraavasta talosta, joka nousee Kalasatamaan. Onkohan tiedossa perää? Kaikki nämä kymmenen vuotta, jotka olen ollut erossa senioreista, olen kuitenkin muistanut Pirkon huolellisena yhteistyökumppanina. Hänelle annoin tehtäväksi - pakotinko suorastaan? - kirjoittaa tilitykset (ja vuosittaiset uudet hakemukset) Terveyden edistämisenkeskukselle, jolta olin onnistunut kirjoittamallani hakemuksella saamaan kesäkuussa 2001 yhdistykselle 3x17.000 euroa (vuosiksi 2002-2004).

Se paperi on ollut elämäni työläin. Painin sen kanssa kokonaisen viikon jos en pitempäänkin. Sain luvan jättää hakemuksemme viikonlopun myöhästyneenä kun aioin vielä maanantaina mennä lobbaamaan hankettamme Terveyden edistämisenkeskukseen. Puheenjohtaja Marja Dahlströmin panos oli lähinnä siinä, että hän viimeisenä viikonloppuna ennen hakemuksen jättämistä tuli Yleisradioon, missä olin leikkaamassa radio-ohjelmaani. Hän luki läpi hakemuksen ja kirjoitti nimensa sen alle. Paperin vaikeaselkoisuutta lisäsi se, että Suomen EU-jäsenyys ja sen aiheuttama byrokratia näkyi turhana kankeutena silloisessa kaavakkeessa, enkä minä tiennyt mitään EU:n lainsäädännöstä enkä juuri mistään muustakaan.

Minulla on muistissani kokous alkuvuodesta 2002, jossa Pirkko Tarvainen ilmoitti haluavansa eroon hallituksesta, johon hänet oli valittu vain vähän aikaisemmin. Hän oli väsynyt. Ymmärsin syynkin: hän oli edelleen työelämässä ja joogatunnit veivät häneltä monta vapaailtaa viikossa. Minäkin olin työelämässä marraskuuhun 2001 asti, mutta minulla ei ollut harrastuksia. Muistan kuinka Pirkon uhkaus kouraisi vatsaani. Siinä vaiheessa ei ollut varaa Pirkon kaltaisen eroon. Olisin itsekin halunnut sanoa ne samat sanat mitkä Pirkko sanoi: "En jaksa. Haluan eroon tästä kaikesta", mutta enhän minä voinut. Enkä voinut päästää Pirkkoakaan lähtemään. Hallituksessa ei ollut monta ihmistä, jotka olisivat olleet kykeneviä tekemään sen minkä hän teki. Siispä ilmoitin pontevasti, että hänen oli jatkettava hallituksessa. "Pane korvatulpat korviisi, älä kuuntele mitä puhutaan, mutta paikalle tulet." 

Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli talvella 2001-2002 niin tulehtunut ilmapiiri, että sitä voi syystä verrata viimeaikaiseen Timo Rädyn ja Hilkka Ahteen mykkäkouluun Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitossa. Pitkin viime kevättä AKT:n tapahtumien uutisointi palautti mieleeni jatkuvasti omat kokemukseni työpaikkakiusaamisesta eli kokemukseni Aktiivisissa Senioreissa. Työelämässä minua ei nimittäin ole kiusattu. Ei liioin koulussa. Jos olisin kokenut toimittajana saman minkä Aktiivissa Senioreissa, olisin kiiruusti jättänyt toimituksen ja hakeutunut toiseen lehtitaloon. Minun on pakko tunnustaa, että en olisi kyennyt Hilkka Ahteen tavoin nostamaan haisevaa kissaa pöydälle. Onneksi kulttuuri on muuttumassa.  

Lehtijuttu helmikuulta 2002

Lehtijuttuni helmikuulta 2002

Julkaisen blogissani nyt vuosien takaisen lehtijuttuni. Alkuvuodesta 2002 kirjoitin useamman jutun Aktiivisista Senioreista. Ensi sijaisena ajatuksenani oli ohimennen kertoa huhtikuussa 2002 pidettävästä varainhankintaseminaarista. Idea seminaarista oli minun, eikä sen suosio yllättänyt. Tuotto jäi paljon pienemmäksi kuin olimme etukäteen kuvitelleet.Mutta parempi vähän kuin ei mitään.

Raha-automaattiyhdistykselle lähettämämme raha-anomus oli toistamiseen hylätty, ja tulevaisuuden näkymät olivat heikot. Tämä juttuni julkaistiin keväällä Vanhustyön keskusliiton jäsenlehdessä. Se kokoaa saman otsikon alle tähän mennessä blogissani kirjoittamaani sirpaleista tietoa ja tapahtumia sekä ajatuksia niistä. Tällainen oli siis tilanne alkuvuodesta 2002:

AKTIIVISET SENIORIT HALUAVAT MUUTTAA SUOMALAISTA VANHUSKUVAA

- Minun mielestäni tänä päivänä jos koskaan on paikallaan nostaa vanhenevan ihmisen profiilia ja myöntää, että myös heillä on oikeus määrittää omaa elämäänsä,sanoo Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja steinerpedagogi Marja Dahlström, joka juuri on jättänyt tehtävänsä ja siirtynyt hallitukseen rivijäseneksi.

Kun Aktiiviset Seniorit ry elokuussa 2000 perustettiin, yhdistyksessä oli jäseniä vajaa 20. Kaikki perustavaan kokoukseen osallistuvat "joutuivat" hallitukseen. Vaatimattomasta alusta huolimatta vauhti oli jo silloin kova. Tonttianomus oli allekirjoitettu kaksi kuukautta ennen yhdistyksen perustamista, ja viisi kuukautta perustamisen jälkeen yhdistys sai kaupungilta hitas-tontin arvostetulta alueelta Arabianrannasta.

- Loppukiri -hankkeessa minua viehättää yhteisöllisyys, perustelee uusi puheenjohtaja, valtiot. kand. Kaarina Hughes liittymistään Aktiivisiin Senioreihin. - Johonkin yhteiseen elämänkatsomukseen, ihmiskäsitykseen tai ympäristöfilosofiaan toimintansa perustavia yhteisöjä tunnen entuudestaan. Iän mukanaan tuomiin haasteisiin perustuva yhteisö sitä vastoin on uusi kokemus. Seniori-ikäisten yksilöhistorioista olisi nyt löydettävä tarpeeksi yhteistä, jonka varaan punoa uusi, yhteinen tarinamme. Aineksia tähän olemme jo etsimässä keskinäisissä tapaamisissamme ja yhteisöllisyyskoulutuksessa.

Saatuaan tontin tammikuussa 2001 Aktiiviset Seniorit -yhdistys järjesti toistaiseksi ainoan lehdistötilaisuutensa. Sen seurauksena liki 200 vanhusta ja senioria otti yhteyttä, kaukaisimmat soitot tulivat Hollannista, Saksasta ja Keski-Ruotsista.

- Järkyttävimmät soitot tulivat kuitenkin kotikaupungistamme Helsingistä, sanoo soittoja vastaanottanut seniori. - Itkeviä, heikkoja, yksin jääneitä tai jätettyjä vanhuksia, jotka koettivat viimeisillä voimillaan ratkaista suurta ongelmaansa: saada turvallisen kodin viimeisiksi elinvuosikseen. Mitä enemmän niitä soittajia kuunteli, sitä vakuuttuneemmaksi tulimme talomme tarpeellisuudesta.

Loppukirin toiminnallinen malli tulee Ruotsista: vaikka jokaisessa asunnossa on keittiö tai keittiökomero, talossa järjestetään viitenä päivänä viikosta yhteisruokailu, jonka valmistamiseen jokainen asukas osallistuu vuorollaan. Jotta yhteistoimintaa riittäisi, yhteistilat siivotaan yhdessä. Lisäksi asukkaita yhdistävät yhteiset harrastukset: lauluillat, luontoretket, jooga, taide- ja kirjallisuuspiiri, liikunta jne. Jo nyt tiedetään,että Loppukirissä tulee olemaan yllättäävän paljon sosiaalista pääomaa.

Aktiiviset seniorit ovat pyrkineet alusta lähtien verkostoitumaan. He vaihtavat mielellään ajatuksia kokemuksistaan. Arabianrannasta löytyi yhteistyökumppani jo alkuvaiheessa: Future home institute on Taideteollisen korkeakoulun alainen instituutti, joka toimii yhteistyössä yliopistojen ja tutkijoiden sekä yritysten kanssa. Future homen projektijohtajan Kimmo Röngän viime marraskuussa järjestämä

seminaari Loppukirin ympärille toi Aktiivisille Senioreille paitsi julkisuutta myös tutkijakontakteja.

Ensimmäinen tutkijakontakti tuli kuitenkin jo vuosi aikaisemmin, syksyllä 2000: sosiaalipolitiikan prof. Britta Koskiaho ilmoitti heti projektista kuultuaan olevansa kiinnostunut tekemään työryhmänsä kanssa evaluaatiotutkimusta Aktiiviset Seniorit -yhdistyksestä ja Loppukiri -hankkeesta.

Vuoden aikana Aktiiviset seniorit ovat saaneet poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Media on ollut heidän asiallaan 28 kertaa: sanoma- ja aikakauslehdet ovat kirjoittaneet heistä 18 kertaa, radio- ja televisiokanavat puhuneet kymmenen kertaa. Ruotsista tuotu malli yhteisöllisestä senioritalosta, jossa vanheta turvallisesti, kiinnostaa.

Aktiiviset Seniorit ry ei rakennuta siis ainoastaan taloa Arabianrantaan, vaan se puuhaa taloon senioriyhteisöä, jossa vanhasta suomalaisesta kyläyhteisöstä tuttu oma- ja naapuriapu ovat kunniassa. Asukas yrittää ensin selvitä omin päin ja sitten naapuriavun turvin ennen kuin pyytää yhteiskunnalta palveluja. Omatoimisuus pitkittää kotona oloa ja laitokseen lähtö siirtyy. Yhteiskunnalle tämä on edullinen ratkaisu. Aktiiviset seniorit ovat laskeneet, että Loppukiri säästää 60 ensimmäisen asukkaan kohdalla yhteiskunnan varoja noin 70 milj. markkaa: kaupunki säästää noin 35 miljoonaa investointikuluja, koska asunnot ovat omistusasuntoja. Jos asukkaat pystyvät yhteisönsä avulla siirtämään laitokseen menoa keskimäärin

kolme vuotta, säästöä tulee 25-30 milj. markkaa lisää. Lisäksi säästetään kotihoidossa ja -palveluissa.

Aktiiviset seniorit haluavat muuttaa myös suomalaista vanhuskuvaa. Tämän kevään aikana he levittävät sanomaansa mm. "Miten suuret ikäluokat huomenna asuvat" -seminaarissa, joka pidetään 19.4. Helsingin Länsi-Pasilassa LEL:n auditoriossa Palkkatilanportti 1:ssä.

------------------

Ryhtyessäni kirjoittamaan juttua pyysin Kaarina Hughesilta kolmannessa kappaleessa olevan mielipiteen valmiiksi kirjoitettuna. Marja Dahlströmin suuhun panemani lause on sen sijaan minun kirjoittamani, mutta Marjan hyväksymä. Huomaan nyt, että olen puhunut jutussani markoista eurojen sijaan. Minulla ei kuitenkaan ole juttua julkaistuna, joten en tiedä, korjasiko lehden toimitus eli Ansa Saloportti sen tuolta osin. Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen perustavasta kokouksesta kertoessani en paljasta koko totuutta. Hallitukseen "joutuneista" Heli Jäderholm ja Eino Jantunen Espoosta olivat ilmaisseet halunsa liittyä yhdistykseen vasta perustavassa kokouksessa. Aavistin, etteivät kaikki yhteisöllisestä senioritalosta

kiinnostuksensa ilmaisseet tulisi paikalle, joten soitin Helille ja Eikalle ja kerroin kinkkisen tilanteen. He olivatkin yhdistyksen alkumetreillä tuiki tarpeellisia, koska ilman heidän suostumustaan yhdistys olisi jäänyt perustamatta.