Jossakin vaiheessa kevättä 2009 ilmestyi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja "Loppukiri. Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä" (WSOY). En ole lukenut kirjaa kokonaan, mutta selannut sitä toki useaan otteeseen - jo pelkästään bloginikin tähden. Myös monet ystäväni ja tuttavani, jotka ovat kirjan joko minulta tai kirjastosta lainanneet, ovat minun laillani tyytyneet vain selaamaan sitä. Kirjasta puuttuu jännite.
Käsikirjoitus olisi ollut viisasta luetuttaa ennen julkaisemista jollakin todella asiaa tuntevalla ihmisellä. Ei tekijöiden ystävillä tai pelkästään sellaisilla Loppukirin nykyisillä asukeilla, jotka ovat kuulleet Arabianrannan yhteisöllisesta senioritalosta paljon myöhemmin, kun sen syntysanat ensimmäisen kerran lausuttiin. Hyvä käsikirjoituksen lukija ei mielistele. Hän tohtii huomauttaa, jos kymmenen rivin kappaleeseen on osunut kahdeksan kertaa sama sana. Loppukiri-kirjaa ei paranna se, että siinä on liian paljon kuivaa asiaa, teksti hyppelehtii ja on sekava. Toisaalta paljon mielenkiintoista hankkeeseen liittyvää on jätetty kertomatta. Kirjan nimikin on harhaanjohtava: eihän kirja kerro juuri lainkaan vaihtoehtoisesta asumista, vaan siitä kuinka tuohon vaihtoehtoiseen asumiseen päästiin suunnittelemalla ja rakennuttamalla yksi talo. Kirja ei myöskään kerro aikaisemmista yhteisöllisistä talohankkeista Suomessa. Se olisi varmaan vaatinut liikaa Dahlströmiltä ja Minkkiseltä.
Minä ryhdyin kirjoittamaan blogiani "Vanhan naisen kompurointia - tai sitten ei" löydettyäni kirjasta lukuisia asiavirheitä kuten olen blogini alussa kirjoittanut. Olen myös todennut, että Marja Dahlströmin osuus kirjasta etenee ihan kuin väärää raidetta. "Juna" ei kuitenkin siirry oikealle raiteelleen ulkopuolisen tekemillä yksittäisillä korjauksilla. Yhtenä syynä on varmasti se, että Marja Dahlström ei loppujen lopuksi ollut koskaan täysin hankkeessa mukana. Tärkeämpää kuin prosessi hänelle oli se, että hän pääsi taloon asumaan. Mitään yhteiskunnallista näkökulmaa hänellä ei yhteisölliseen senioritaloon ollut. Häneltä jäi siis matkan varrella paljon näkemättä, kuulematta ja kokematta.
Sirkka Minkkisen osuus kirjasta on hyvin hänen itsensä näköistä. Hänen mahdollisia virheitään en välitä edes ruveta etsimään, koska hän käsittelee osuudessaan pääsääntöisesti sitä aikaa, jolloin minä en ollut enää hankkeessa edes fyysisesti mukana. Viikkoja ennen eroani olin taas jo niin pahasti loppuun palanut, etten ollut enää oma itseni. Pelkkä kuori kai vain. Sirkka on tunnollisesti käynyt läpi ne pöytäkirjat ja muistiot,jotka Aktiivisislla Senioreilla on hallussaan ja joista Sirkka itse on kirjoittanut suuren osan. Uskon Sirkka Minkkisen tehneen vähemmän virheitä kuin Marja.
Nyt joulun alla kuulin, että Dahlströmin ja Minkkisen kirjan myyntiluvut eivät ole vastanneet kustantajan odotuksia. Eikä tietysti kirjoittajienkaan. "Loppukiristä" otettiin liki 2000 kappaleen painos, mikä tuntuu varovaiselta määrältä varsinkin kun kirjoittajat uskoivat sen kuluvan myös opiskelijoiden käsissä (Loppukiri s. 19). Nyt joulun alla, kun ilmestymisestä oli runsas puoli toista vuotta aikaa, varastossa oli yhä myymättä noin 600 kirjaa. Arvostelu- ym. vapaakappaleina kirjaa oli jaettu yli 600.
Myynnin vauhdittamiseksi kustantaja järjesti 2009 myös tiedotustilaisuuden, johon tekijät saivat tehdä kutsuvieraslistan. Minun panokseni Loppukirin käynnistämisessä ei ilmeisesti ollut Marjan ja Sirkan mielestä merkittävä, koska en saanut tilaisuuteen kutsua.
Kirjan huono menestys tuntuu todella ihmeelliseltä, olihan mediakin alun alkaen todella kiinnostunut talosta.
tiistai 28. joulukuuta 2010
lauantai 18. joulukuuta 2010
Rakennuspalikoita keräämässä
Kun rupesin hankkeemme alkuaikoina järjestämään tapaamisia asiantuntijoiden kanssa, kysyin ensin Marja Dahlströmiltä ja sitten Terttu Putilalta ja/tai Anita Wetterstrandilta, sopiko ajankohta. Neljää ihmistä enemmän meitä ei ennen yhdistyksen perustamista Helsingin seudulla ollutkaan. Joukon pienuus aiheutti ymmärrettävästi ongelmia. Yhdistyksen perustamispäivänä joukkoomme liittyivät sitten espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, jotka samalla joutuivat kylmiltään Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen hallitukseen (blogini 28.3.2010). Kuinkahan tavallista sellainen on?
Jo keväällä 2000 yhteisöllisestä senioritalohankkeesta kiinnostunut ja Aktiiviisiin Senioreihin seuraavana syksynä liittynyt Maija Viherä oli liian kiireinen yhdistyksessä toimiakseen (blogini 28.3.2010). Käsitin myös pian, ettei hän vuosiin jäisi "eläkkeelle", vaikka eläkeiässä jo olikin. Syksyllä 1999 Maija oli kuitenkin ollut sisarensa Mirja Mäkisen kanssa luonani keskustelemassa senioritalosuunnitelmasta, muut paikalla olijat olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärveltä (blogini 21.2.2010). Sisareni ei ollut tulossa Loppukiriin asumaan, vaan hän haaveili vuokraperiaatteella toimivan yhteisöllisen senioritalon saamisesta kotikulmilleen. Myös nuorempi sisareni Kaisu Mikkelä Kiikasta liittyi yhdistykseen ensimmäisen vuoden aikana. Lisäksi sain muutamia kollegoitani mukaan sillä periaatteella, että he maksoivat jäsenmaksun, mutta eivät lupautuneet muuhun.
Pian tapaamisemme jälkeen Mirja Mäkinen ilmoitti pitävänsä itseään liian nuorena senioritaloon eikä hän niin ollen koskaan liittynyt yhdistykseen. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Sisarensa Maija Viherä taas erosi Aktiivisista Senioreista pian minun lähtöni jälkeen. Nyt kun ajattelen tapahtumia tarkemmin, taisin käynnistää erollani aika monen seniorin lähdön yhdistyksestä. Kuten olen kirjoittanut jäsenten vaihtuvuus on ollut suurta ennen talon valmistumista (blogini 31.5.2010).
Terttu Putila oli tuonut ystävänsä Pirjo Pentin maaliskuiseen (2000) tapaamiseemme, joka pidettiin Anita Wetterstrandin kotona Kalliossa (bloginixxx). Hän oli myös entinen haastateltavani vuosien takaa. Pirjosta ei kuitenkaan kuulunut kokouksen jälkeen puoleen vuoteen mitään. Yritin soittaa hänelle lukuisia kertoja, mutta turhaan. Oli aivan kuin maa olisi naisen niellyt. Marraskuussa (2000) yhdistyksen käytyä ensimmäisen kerran Tukholman Färdknäppenissä Terttu kuitenkin kertoi, että Pirjo olisi mielellään lähtenyt tutustumaan paikkaan, jos vain olisi tiennyt etukäteen matkastamme.
Mutta eihän Aktiiviset Seniorit mikään matkatoimisto ollut, vaikka tuolle ensimmäiselle Ruotsin matkalle lähti useita yhdistyksen ulkopuolisia henkilöitä. Mukaan olisi saattanut tulla enemmänkin meistä kiinnostuneita, jos olisin jaksanut pitää mielessäni kaikki ohimennen esitetyt toivomukset.
Pirjon kohdalla mietin sitä, olisiko minun pitänyt vetää perässäni ihmisiä, jotka eivät olleet valmiita sitoutumaan edes sen vertaa, että olisivat ymmärtäneet ajatella hankkeemme suuruutta ja vaativuutta? Minä kaipasin riveihimme yhteistyökumppaneita, jotka olisivat helpottaneet hallituksessa istuvien työtaakkaa. Hanke edellytti niin paljon yhteydenottoja, kirjeiden ja hakemusten kirjoittamista, puhelinsoittoja, vaikeaselkoisten papereiden lukemista. Kaipasin todella yhteistyökumppaneita, jotka olisivat antaneet luovuutensa yhdistyksen käyttöön. Uskoivatko ihmiset tosissaan, että talo Arabianrantaan nousisi suuremmitta ponnistuksitta? Siis siitä vain - simsalabim? Uskoivatko he tosissaan, että kaksi kertaa vuodessa tapaamiseen ilmestyminen riittäisi pääsylipuksi yhteisölliseen senioritaloon? Olen monta kertaa tässä yhteydessä ajatellut, että suomalainen hyvinvointivaltio on tehnyt monesta kansalaisesta toimintakyvyttömän. Aika yleisesti ajatellaan, että kaiken pitäisi tulla ilmaiseksi - kuin tarjottimella.
Suomen Mielenterveysseuran puheenjohtaja Pirkko Lahti liittyi myös yhdistykseemme kesällä 2000, mutta en koskaan ajatellut hänellä riittävän aikaa varsinaiseen toimintaan (blogini 22.4.2010).
Kuten olen muistaakseni aikaisemminkin kirjoittanut, Harri Dahlström oli pettymys koko mies. Hän oli ensimmäisiä joukkoomme liittyneitä, mutta vain paperilla. Hän pääsi kyllä pienillä ponnistuksilla Loppukiriin keväällä 2006 asumaan. Vai kartuttiko hän pistesaldoaan aktivoitumalla ratkaisevasti loppuaikoina, jolloin minä en ollut enää yhdistyksessä mukana.
En ymmärtänyt Harrin kohdalla myöskään Marja Dahlströmin ajatuksen juoksua. Riittikö hänenkin mielestään se, että vaikka perheestä oli Loppukiriin tulossa kaksi ihmistä, yhden jäsenen toimiminen yhdistyksessä riittäisi? Sehän on epäoikeudenmukaista yksinäisiä kohtaan!
Tutustumassa Alppilan yhteisöön
Keväällä 2000 järjestin tapaamisen ns. Alppilan yhteisöön, joka sijaitsee Helsingin Alppilassa. Kuvittelin, että talo kiinnostaisi kaikkia meidän hankkeestamme kiinnostuneita. Koska oli perjantai, meille oli luvattu jopa saunailtakin, josta kuitenkin kieltäydyimme. Sain mukaani ainoastaan espoolaiset Heli Jäderholmin ja Eino Jantusen sekä Anita Wetterstrandin. Olin aikaisemmin haastatellut radio-ohjelmaani varten pitkään yhteisössä asunutta kaupunginosa-arkkitehtia Hilkka Kuusista ja Helsingin kaupungin yhteisöasujien Päivi Anuntia. Ohjelmani aiheena oli ollut nimenomaan suomalainen yhteisöasuminen, josta kovin monilla suomalaisilla ei siihen aikaan ollut kokemusta, nyt jo vähän useammalla.
Kovin viehtyneitä emme Alppilan yhteisöön olleet. Talo tuntui ahtaalta ja vanhanaikaiselta, tavaraa oli kaikki paikat täynnä. Mutta sitähän ei oltu rakennettukaan yhteisöä varten, vaan tavallisia perheitä varten. Ymmärsimme oitis, että sellainen yhteisö karsisi jo kättelyssä monia nykyajan mukavuuksiin tottuneita. Menimme tutustumiskäynnille nyyttikestiperiaatteella ja vietimme talossa rattoisan rupatteluhetken muutamia asukkaita seuranamme. Tällä käynnillä totesin jälleen kerran, että espoolainen Heli Jäderholm oli oikea helmi yhteisöä ajatellen. Häneltä onnistui ongelmitta pöydän kattaminen vieraassakin paikassa.
Elokuussa 2000 käytin Alppilan yhteisön sääntöjä hyväkseni kirjoittaessani Asunto-osakeyhtiö Loppukirin säännöt. Käynti ei siis ollut turha - siinäkään mielessä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että harvoin tapaamisiin mennessä tiesimme etukäteen, kuinka paljon hyötyä niistä käynneistä oli.
Kävin ensimmäisenä syksynä yhdistyksen perustamisen jälkeen Heli Jäderholmin, Eino Jantusen ja Terttu Putilan kanssa myös Tikkurilassa. Peter Fredrikson oli maininnut minulle kaupunginarkkitehti Matti Liukkosesta. Mies oli kehittelemässä jonkinlaista peliä, jonka avulla maallikonkin olisi helppo laskea suunniteltujen rakennusratkaisujen vaikutus neliöhintoihin. En tiedä, oliko Liukkosen kehittelemä peli vielä keskeneräinen, mutta sitä mitä ensi sijassa menimme Tikkurilasta hakemaan, emme saaneet. Joitain neuvoja toki saimme, mm. sen, että meidän pitäisi saada jonkinlainen asiantuntijatyöryhmä taaksemme. Tueksemme, rohkaisijaksi ohjaamaan oikealle tielle.
Siitä taustaryhmästä monet matkan varrella puhuivat, mutta toive ei koskaan konkretisoitunut. Virkamiehet tuntuivat toinen toisensa perään olevan kiireisiä. Luultavasti minä olin myös liian huono neuvottelija - eikä kukaan yhdistykseemme kuuluvista yhtään parempi. Meillä olisi varmaan pitänyt olla asiantuntijaryhmää varten takataskussa rahasummakin, jolla maksaa ulkopuolisten vaivannäkö. Loppukiri oli kuitenkin ensi sijassa yksityinen hanke, vaikka siitä kaupunki ja koko yhteiskuntakin toki hyötyivät.
Blogissani (16.11.2010) mainitsin Kalliossa asuvan isännöitsijän Arja Jääskeläisen. Hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin alkuvuodesta 2001. Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät kuitenkaan mainitse häntä kertaakaan kirjassaan "Loppukiri". Vai olenko väärässä? Minulle ja samalla yhdistykselle Arja merkitsi kuitenkin jotain erityistä. Kaiken lisäksi hän oli yksi peroonallisimmista ihmisistä, joihin noina vuosina törmäsin. Se miten häntä Aktiivissa Senioreissa kohdeltiin ei ole kovin mairittelevaa Loppukirin rakennuttajille.
Arjasta enemmän seuraavalla kerralla.
--------------------------------------------------------------------------------
Jo keväällä 2000 yhteisöllisestä senioritalohankkeesta kiinnostunut ja Aktiiviisiin Senioreihin seuraavana syksynä liittynyt Maija Viherä oli liian kiireinen yhdistyksessä toimiakseen (blogini 28.3.2010). Käsitin myös pian, ettei hän vuosiin jäisi "eläkkeelle", vaikka eläkeiässä jo olikin. Syksyllä 1999 Maija oli kuitenkin ollut sisarensa Mirja Mäkisen kanssa luonani keskustelemassa senioritalosuunnitelmasta, muut paikalla olijat olivat Anita Wetterstrand ja sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärveltä (blogini 21.2.2010). Sisareni ei ollut tulossa Loppukiriin asumaan, vaan hän haaveili vuokraperiaatteella toimivan yhteisöllisen senioritalon saamisesta kotikulmilleen. Myös nuorempi sisareni Kaisu Mikkelä Kiikasta liittyi yhdistykseen ensimmäisen vuoden aikana. Lisäksi sain muutamia kollegoitani mukaan sillä periaatteella, että he maksoivat jäsenmaksun, mutta eivät lupautuneet muuhun.
Pian tapaamisemme jälkeen Mirja Mäkinen ilmoitti pitävänsä itseään liian nuorena senioritaloon eikä hän niin ollen koskaan liittynyt yhdistykseen. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Sisarensa Maija Viherä taas erosi Aktiivisista Senioreista pian minun lähtöni jälkeen. Nyt kun ajattelen tapahtumia tarkemmin, taisin käynnistää erollani aika monen seniorin lähdön yhdistyksestä. Kuten olen kirjoittanut jäsenten vaihtuvuus on ollut suurta ennen talon valmistumista (blogini 31.5.2010).
Terttu Putila oli tuonut ystävänsä Pirjo Pentin maaliskuiseen (2000) tapaamiseemme, joka pidettiin Anita Wetterstrandin kotona Kalliossa (bloginixxx). Hän oli myös entinen haastateltavani vuosien takaa. Pirjosta ei kuitenkaan kuulunut kokouksen jälkeen puoleen vuoteen mitään. Yritin soittaa hänelle lukuisia kertoja, mutta turhaan. Oli aivan kuin maa olisi naisen niellyt. Marraskuussa (2000) yhdistyksen käytyä ensimmäisen kerran Tukholman Färdknäppenissä Terttu kuitenkin kertoi, että Pirjo olisi mielellään lähtenyt tutustumaan paikkaan, jos vain olisi tiennyt etukäteen matkastamme.
Mutta eihän Aktiiviset Seniorit mikään matkatoimisto ollut, vaikka tuolle ensimmäiselle Ruotsin matkalle lähti useita yhdistyksen ulkopuolisia henkilöitä. Mukaan olisi saattanut tulla enemmänkin meistä kiinnostuneita, jos olisin jaksanut pitää mielessäni kaikki ohimennen esitetyt toivomukset.
Pirjon kohdalla mietin sitä, olisiko minun pitänyt vetää perässäni ihmisiä, jotka eivät olleet valmiita sitoutumaan edes sen vertaa, että olisivat ymmärtäneet ajatella hankkeemme suuruutta ja vaativuutta? Minä kaipasin riveihimme yhteistyökumppaneita, jotka olisivat helpottaneet hallituksessa istuvien työtaakkaa. Hanke edellytti niin paljon yhteydenottoja, kirjeiden ja hakemusten kirjoittamista, puhelinsoittoja, vaikeaselkoisten papereiden lukemista. Kaipasin todella yhteistyökumppaneita, jotka olisivat antaneet luovuutensa yhdistyksen käyttöön. Uskoivatko ihmiset tosissaan, että talo Arabianrantaan nousisi suuremmitta ponnistuksitta? Siis siitä vain - simsalabim? Uskoivatko he tosissaan, että kaksi kertaa vuodessa tapaamiseen ilmestyminen riittäisi pääsylipuksi yhteisölliseen senioritaloon? Olen monta kertaa tässä yhteydessä ajatellut, että suomalainen hyvinvointivaltio on tehnyt monesta kansalaisesta toimintakyvyttömän. Aika yleisesti ajatellaan, että kaiken pitäisi tulla ilmaiseksi - kuin tarjottimella.
Suomen Mielenterveysseuran puheenjohtaja Pirkko Lahti liittyi myös yhdistykseemme kesällä 2000, mutta en koskaan ajatellut hänellä riittävän aikaa varsinaiseen toimintaan (blogini 22.4.2010).
Kuten olen muistaakseni aikaisemminkin kirjoittanut, Harri Dahlström oli pettymys koko mies. Hän oli ensimmäisiä joukkoomme liittyneitä, mutta vain paperilla. Hän pääsi kyllä pienillä ponnistuksilla Loppukiriin keväällä 2006 asumaan. Vai kartuttiko hän pistesaldoaan aktivoitumalla ratkaisevasti loppuaikoina, jolloin minä en ollut enää yhdistyksessä mukana.
En ymmärtänyt Harrin kohdalla myöskään Marja Dahlströmin ajatuksen juoksua. Riittikö hänenkin mielestään se, että vaikka perheestä oli Loppukiriin tulossa kaksi ihmistä, yhden jäsenen toimiminen yhdistyksessä riittäisi? Sehän on epäoikeudenmukaista yksinäisiä kohtaan!
Tutustumassa Alppilan yhteisöön
Keväällä 2000 järjestin tapaamisen ns. Alppilan yhteisöön, joka sijaitsee Helsingin Alppilassa. Kuvittelin, että talo kiinnostaisi kaikkia meidän hankkeestamme kiinnostuneita. Koska oli perjantai, meille oli luvattu jopa saunailtakin, josta kuitenkin kieltäydyimme. Sain mukaani ainoastaan espoolaiset Heli Jäderholmin ja Eino Jantusen sekä Anita Wetterstrandin. Olin aikaisemmin haastatellut radio-ohjelmaani varten pitkään yhteisössä asunutta kaupunginosa-arkkitehtia Hilkka Kuusista ja Helsingin kaupungin yhteisöasujien Päivi Anuntia. Ohjelmani aiheena oli ollut nimenomaan suomalainen yhteisöasuminen, josta kovin monilla suomalaisilla ei siihen aikaan ollut kokemusta, nyt jo vähän useammalla.
Kovin viehtyneitä emme Alppilan yhteisöön olleet. Talo tuntui ahtaalta ja vanhanaikaiselta, tavaraa oli kaikki paikat täynnä. Mutta sitähän ei oltu rakennettukaan yhteisöä varten, vaan tavallisia perheitä varten. Ymmärsimme oitis, että sellainen yhteisö karsisi jo kättelyssä monia nykyajan mukavuuksiin tottuneita. Menimme tutustumiskäynnille nyyttikestiperiaatteella ja vietimme talossa rattoisan rupatteluhetken muutamia asukkaita seuranamme. Tällä käynnillä totesin jälleen kerran, että espoolainen Heli Jäderholm oli oikea helmi yhteisöä ajatellen. Häneltä onnistui ongelmitta pöydän kattaminen vieraassakin paikassa.
Elokuussa 2000 käytin Alppilan yhteisön sääntöjä hyväkseni kirjoittaessani Asunto-osakeyhtiö Loppukirin säännöt. Käynti ei siis ollut turha - siinäkään mielessä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että harvoin tapaamisiin mennessä tiesimme etukäteen, kuinka paljon hyötyä niistä käynneistä oli.
Kävin ensimmäisenä syksynä yhdistyksen perustamisen jälkeen Heli Jäderholmin, Eino Jantusen ja Terttu Putilan kanssa myös Tikkurilassa. Peter Fredrikson oli maininnut minulle kaupunginarkkitehti Matti Liukkosesta. Mies oli kehittelemässä jonkinlaista peliä, jonka avulla maallikonkin olisi helppo laskea suunniteltujen rakennusratkaisujen vaikutus neliöhintoihin. En tiedä, oliko Liukkosen kehittelemä peli vielä keskeneräinen, mutta sitä mitä ensi sijassa menimme Tikkurilasta hakemaan, emme saaneet. Joitain neuvoja toki saimme, mm. sen, että meidän pitäisi saada jonkinlainen asiantuntijatyöryhmä taaksemme. Tueksemme, rohkaisijaksi ohjaamaan oikealle tielle.
Siitä taustaryhmästä monet matkan varrella puhuivat, mutta toive ei koskaan konkretisoitunut. Virkamiehet tuntuivat toinen toisensa perään olevan kiireisiä. Luultavasti minä olin myös liian huono neuvottelija - eikä kukaan yhdistykseemme kuuluvista yhtään parempi. Meillä olisi varmaan pitänyt olla asiantuntijaryhmää varten takataskussa rahasummakin, jolla maksaa ulkopuolisten vaivannäkö. Loppukiri oli kuitenkin ensi sijassa yksityinen hanke, vaikka siitä kaupunki ja koko yhteiskuntakin toki hyötyivät.
Blogissani (16.11.2010) mainitsin Kalliossa asuvan isännöitsijän Arja Jääskeläisen. Hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin alkuvuodesta 2001. Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen eivät kuitenkaan mainitse häntä kertaakaan kirjassaan "Loppukiri". Vai olenko väärässä? Minulle ja samalla yhdistykselle Arja merkitsi kuitenkin jotain erityistä. Kaiken lisäksi hän oli yksi peroonallisimmista ihmisistä, joihin noina vuosina törmäsin. Se miten häntä Aktiivissa Senioreissa kohdeltiin ei ole kovin mairittelevaa Loppukirin rakennuttajille.
Arjasta enemmän seuraavalla kerralla.
--------------------------------------------------------------------------------
perjantai 10. joulukuuta 2010
Loppukiri-hanke ohitti muun elämässäni
Käynnistäessäni Loppukiri-hanketta en siis osannut kuvitella, ettei jokainen mukaan tulija sitoutuisi Aktiivisiin Senioreihin samalla intensiteetillä kuin minä. Hulluhan minä olin! Minulle Aktiiviset Seniorit oli koko sen ajan kun mukana olin, tärkeysjärjestyksessä kiistaton ykkönen. Silloin kun hanketta aloittelin (1999-2001) olin osapäivätyössä. Viimeisen puoli vuotta eli vuoden vaihteesta 2001-2002 kesän kynnykselle olin totaalisesti loppuunpalanut. Siis valmis syrjäytettäväksi!
Minun on tunnustettava, että en ymmärtänyt kaikilta osin silloisten yhteistyökumppaneideni elämänasennetta. Olinko minä väärässä kun itsekseni ihmettelin esimerkiksi kesämökkiviehtymystä? Eikö mökille menoa ja siellä oloa olisi voinut siirtää muutamalla vuodella? Eihän kesäpaikka olisi mihinkään karannut. Itse en ole koskaan omistanut enkä edes harkinnut landepaikkaa - Alexander Stubbin sanontaa käyttäen (HS kuukausiliite 12/2010). Töölössä asuessani juuri kesät olivat siellä parasta, hiljentynyt kaupunki esimerkiksi juhannuksena aivan ihana paikka. Entä elokuiset illat sateiden jälkeen? Samaa ajattelen nyt Roihuvuoresta. Pitkiksi venyvät piknikit suvun ja ystävien kanssa vanhojen puiden katveessa, toukokuinen kirsikankukkienkatselujuhla, elokuiset kyläjuhlat... Ainoastaan lapsuuteni kesät muutamine irrallisine muistikuvineen ajavat Töölönlahden rannalla ja Roihuvuoressa vietettyjen ihamimpien aikojen ohi. Seitsemänkymppiselle lapsuuden kesiin Pohjanmaalla on kuitenkin jo sekoittunut aimo annos menneiden aikojen nostalgiaa.
Senioreiden kohdalla ihmettelin toistamiseen, miksi ryhtyä tuossa saumassa, vaativan talohankkeen ollessa synnytyspyörteissä, yhden kodin sijasta siivoamaan useampaa. Miksi ajaa autolla kilometrimääriä päästäkseen yhdestä paikasta toiseen? Miksi saastuttaa maailmaa edestakaiseen nelirattaisella porhaltamiseen? No - minä kun en ole mökkifani, en ymmärrä.
En myöskään ymmärtänyt yliopisto-opintojen aloittamista kuusikymppisenä, kun Loppukiri-hankkeemme otti vasta ensi askeliaan. Mielestäni toiminta Aktiivisissa Senioreissa saattoi parhaimmillaan aktivoida ikääntyvän aivoja monin verroin enemmän kuin kirkkotaiteen tai renessanssiajan - sinänsä ansiokkaiden - töiden analysointi. Eihän taidehistoria, joka harvoja työllistää, karkaa oppiaineena mihinkään. Jos oli siihen asti tullut ilman sitä toimeen, muutaman vuoden odotus olisi ollut järkevää. Minun mielestä haasteita hankkeemme tiimoilta löytyi niin rakentamisesta, rahoituksesta kuin laajuemminkin taloudesta. Jos siis halusi yliopisto-opinnoilla aktivoida ensi sijassa ikääntyviä aivojaan, valinta oli varmasti väärä. Neuvottelut rakennusfirmojen kanssa rassasivat kyllä enemmän aivonystyröitä ja siirsivät dementian alkua, jos siihen leikkiin heittäytyi.
Ripeä eteneminen - ainoa keino päästä päämäärään
Loppukiri-hankkeen käynnistäminen merkitsi minulle siis sitä, että lähes kaikki muut asiat elämässäni joutuivat taka-alalle. Ajattelin loppiaisen jälkeen 2000 Tukholmasta palattuani ja Stakesin keskukseen soittaessani, että hankkeemme nopea käynnistäminen ja ripeä eteneminen olivat ainoat keinot päästä päämäärään (blogini 16.1. ja 25.1. 2010). Aloituksen siirtäminen olisi ollut samaa kuin luopua koko haaveesta. Hitaasti eteneminen olisi helposti muuttunut tuloksettomuudeksi. Näkyviä aikaansaannoksia piti tulla, koska kaikkien yhteistyökumppaneidemme - virkamiesten, tutkijoiden, rakennusfirmojen, median jne - oli uskottava mahdollisuuksiimme onnistua talon rakennuttajina.
Se merkitsi mm. aktiivista asioista selvän ottamista. Se oli loputon tie ja johti helposti yksinäisen harhaan. Menin melko pian Färdknäppenistä tultuani Yleisradion kirjastoon, josta tuohon maailman aikaan sanottiin, että se oli ainoa osasto koko talossa, joka kunnolla toimi. Kahlasin läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät lehtileikkeet. Loppukiri-kirjan väite, että olisin ollut hanketta käynnistäessäni joku vanhusten asumisen asiantuntija (Loppukiri s. 33), ei pidä paikkaansa. Olin asiaohjelmien toimittaja ja ohjelmieni aihekirjo oli laaja. Liian laaja. Vuosisadan vaihteessa vasta "löysin" tuon maailman.
Löysin työpaikkani loistavasta leikekokoelmasta aineksia paitsi projektiamme varten myös aiheita radio-ohjelmiini. Otin muutamia valokopioita lehtijutuista kuvitellen niiden kiinnostavan muitakin aktiivisia senioreita - nimen mukaisesti. Olimmehan me sentään suunnittelemassa sellaista yhteisöllistä senioritaloa, jollaista ei tiettävästi ollut vielä Suomessa. Kun kehoitin Terttu Putilaa ja Anita Wetterstrandia ottamaan selvää muutamasta vanhusten asumiseen liittyvästä sanomalehtiuutisesta, niiden todenperäisyydestä, hämmästykseni oli suuri, kun he eivät reagoineet asiaan millään lailla. Aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä tarkoitin. Eivät he ainakaan panneet tikkua ristiin asian eteen. Kun muutaman viikon päästä vaivihkaa tiedustelin lehtileikkeen kohtaloa, tajusin naisten hukanneen sen. Eri puolilla Suomea 1990-luvulla kehitellyt vanhusten asumista ja muutakin elämää helpottavat innovaatiot eivät siis heitä kiinnostaneet. Kohteet jäivät jäljittämättä.
Ehkä asennoitumiseni hankkeeseen johtui ammatistani. Steiner-pedagogin, musiikkitoimittajan sekä kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajatutkinnon suorittaneen tarkastelukulma on toinen kuin yleisradion asiaohjelmien toimittajan.
Aktiiviset Seniorit - pelottava kilpailijako?
Vapun aikoihin 2000 kävin yksin katsastamassa Ruissalo Säätiön omistaman Saga-Seniorikeskuksen Munkkiniemessä. Sitä oli esitelty päivälehdissä ja kuvittelin, että toimittajan ominaisuudessa saisin kolme vuotta aikaisemmin valmistuneesta talosta mielenkiintoista uutta tietoa. En kuitenkaan päässyt vastaanottotiskiä pitemmälle. Vastaanottoapulainen tosin ehti kertoa, että talossa asuvien keski-ikä oli tuolloin 81 vuotta, vanhin 97 vuotias, nuorin alle 60 ja jono taloon pitkä. Tullessaan Saga-Seniorikeskukseen ihmiset olivat kuulemma olleet hyväkuntoisia, mutta eivät enää, lipsahti vastaanottoapulaiselta. Talossa oli 136 asuntoa ja 150 asukasta, vuokra tuolloin neliöltä 80-100 mk, vesimaksu 95 mk/kk, viikkosiivous 36 neliön asunnosta 162 mk/kk, pyykki yhdeltä koneelliselta 50 mk. Jopa pyykinjälkikäsittelykin oli hinnoiteltu erikseen. Paketti, johon kuului yksi ateria päivässä, viikkosiivous ja kerran viikossa terveydenhoitajan tapaaminen maksoi 2000 mk. Kallein paketti kipusi 11.000 markkaan. Dementikkoja taloon ei haluttu. Pohdiskelin, minne dementiaan sairastuneet siirretään ja missä vaiheessa.
Tyhmyyttäni kerroin vastaanottoapulaiselle avomielisesti senioritalohankkeestamme ja näihin vahingossa lipsahtaneisiin tietoihin johtajan juttusille pääsy ilmeisesti tyssäsikin. Vuosien päässä oleva Loppukiri koettiin vaaralliseksi kilpailijaksi. Vai miksi en saanut tietää talosta, sen asukkaista ja käytännöistä enempää? Olinhan nähnyt päivälehdessä artikkeleita Saga-Seniorikeskuksesta. Hintatietoja niissä ei tainnut olla. Kun lähdin Saga-Seniorikeskuksesta, ihmettelin itsekseni sen sijaintia. Ei matka talosta bussipysäkille olisi ainakaan minua liikkeelle eli lenkille houkutellut.
Kurkkasin pari päivää sitten Saga-Senioritalon kotisivuilta asuntojen nykyisiä neliöhintoja. Tiedot ovat yli vuoden vanhoja eli vuodelta 2009. Pienimmän asunnon (43,5 m2) vuokra oli vuosi sitten 1653 euroa/kk ja suurimman (87 m2) 3306 euroa/kk.
Tämä Saga-Seniorikeskus taitaa muuten olla ensimmäinen ja viimeinen paikka, mihin en ole elämäni aikana päässyt lehdistökorttia vilauttamalla.
Vierailut panivat pohtimaan
Samana päivänä poikkesin myös Lauttasaaren sillan kupeessa olevaan Merikaareen. Sinnekin menin yksin. Käynti jäi pinnalliseksi, koska en ollut sopinut etukäteen kenenkään kanssa tapaamisesta. Myöhemmin samana vuonna, kun Aktiiviset Seniorit oli jo perustettu, Saton lakinainen Jaana Närö vei kuitenkin koko hallituksemme sinne.
Palvelukeskus Merikaaressa tajusin dementiayksikön merkityksen vieressä olevalle terveille vanhuksille tarkoitetulle palvelutalolle. Siellä oli vuorokauden ympäri päivystys(hoitopaikka 15.000 mk/kk), joten viereisissä 54 omistusasunnossa (32-98 neliötä, noin 11 000 mk/m2) oli myös öisin jonkinlaista päivystystä. Merikaaren omistavalla palvelutaloyhdistyksellä oli tuolloin palvelutalot myös Martinlaaksossa Vantaalla ja Herttoniemessä Itä-Helsingissä. Seuraava talo oli nousemassa Leppäsuolle.
Syötyämme Merikaaressa Saton laskuun pyysin Terttu Putilaa ajamaan minut Pohjois-Haagan aseman seudulle, mitä paikkaa tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli väläyttänyt mahdollisena Loppukirin sijoituspaikkana. Sirkka Minkkisen kanssa kirjoittamassa kirjassa Marja Dahlström toteaa harhaanjohtavasti, ettemme koskaan käyneet paikkaa katsomassa (Loppukiri s. 37). Puheenjohtaja itse ei koskaan tutustunut alueeseen, mutta minä Tertun kanssa kylläkin. Vaikka tiesin jo ennen Pohjois-Haagaan ajoamme, ettei alue ollut sellainen kuin Loppukirille halusimme, pidin kuitenkin tärkeänä käydä siellä. Olisimme pian menettäneet uskottavuutemme, jos emme olisi osoittaneet kiinnostusta kaupungin virkamiesten Loppukiriä koskeviin ehdotuksiin.
.
--------------------------------------------------------------------------------
Minun on tunnustettava, että en ymmärtänyt kaikilta osin silloisten yhteistyökumppaneideni elämänasennetta. Olinko minä väärässä kun itsekseni ihmettelin esimerkiksi kesämökkiviehtymystä? Eikö mökille menoa ja siellä oloa olisi voinut siirtää muutamalla vuodella? Eihän kesäpaikka olisi mihinkään karannut. Itse en ole koskaan omistanut enkä edes harkinnut landepaikkaa - Alexander Stubbin sanontaa käyttäen (HS kuukausiliite 12/2010). Töölössä asuessani juuri kesät olivat siellä parasta, hiljentynyt kaupunki esimerkiksi juhannuksena aivan ihana paikka. Entä elokuiset illat sateiden jälkeen? Samaa ajattelen nyt Roihuvuoresta. Pitkiksi venyvät piknikit suvun ja ystävien kanssa vanhojen puiden katveessa, toukokuinen kirsikankukkienkatselujuhla, elokuiset kyläjuhlat... Ainoastaan lapsuuteni kesät muutamine irrallisine muistikuvineen ajavat Töölönlahden rannalla ja Roihuvuoressa vietettyjen ihamimpien aikojen ohi. Seitsemänkymppiselle lapsuuden kesiin Pohjanmaalla on kuitenkin jo sekoittunut aimo annos menneiden aikojen nostalgiaa.
Senioreiden kohdalla ihmettelin toistamiseen, miksi ryhtyä tuossa saumassa, vaativan talohankkeen ollessa synnytyspyörteissä, yhden kodin sijasta siivoamaan useampaa. Miksi ajaa autolla kilometrimääriä päästäkseen yhdestä paikasta toiseen? Miksi saastuttaa maailmaa edestakaiseen nelirattaisella porhaltamiseen? No - minä kun en ole mökkifani, en ymmärrä.
En myöskään ymmärtänyt yliopisto-opintojen aloittamista kuusikymppisenä, kun Loppukiri-hankkeemme otti vasta ensi askeliaan. Mielestäni toiminta Aktiivisissa Senioreissa saattoi parhaimmillaan aktivoida ikääntyvän aivoja monin verroin enemmän kuin kirkkotaiteen tai renessanssiajan - sinänsä ansiokkaiden - töiden analysointi. Eihän taidehistoria, joka harvoja työllistää, karkaa oppiaineena mihinkään. Jos oli siihen asti tullut ilman sitä toimeen, muutaman vuoden odotus olisi ollut järkevää. Minun mielestä haasteita hankkeemme tiimoilta löytyi niin rakentamisesta, rahoituksesta kuin laajuemminkin taloudesta. Jos siis halusi yliopisto-opinnoilla aktivoida ensi sijassa ikääntyviä aivojaan, valinta oli varmasti väärä. Neuvottelut rakennusfirmojen kanssa rassasivat kyllä enemmän aivonystyröitä ja siirsivät dementian alkua, jos siihen leikkiin heittäytyi.
Ripeä eteneminen - ainoa keino päästä päämäärään
Loppukiri-hankkeen käynnistäminen merkitsi minulle siis sitä, että lähes kaikki muut asiat elämässäni joutuivat taka-alalle. Ajattelin loppiaisen jälkeen 2000 Tukholmasta palattuani ja Stakesin keskukseen soittaessani, että hankkeemme nopea käynnistäminen ja ripeä eteneminen olivat ainoat keinot päästä päämäärään (blogini 16.1. ja 25.1. 2010). Aloituksen siirtäminen olisi ollut samaa kuin luopua koko haaveesta. Hitaasti eteneminen olisi helposti muuttunut tuloksettomuudeksi. Näkyviä aikaansaannoksia piti tulla, koska kaikkien yhteistyökumppaneidemme - virkamiesten, tutkijoiden, rakennusfirmojen, median jne - oli uskottava mahdollisuuksiimme onnistua talon rakennuttajina.
Se merkitsi mm. aktiivista asioista selvän ottamista. Se oli loputon tie ja johti helposti yksinäisen harhaan. Menin melko pian Färdknäppenistä tultuani Yleisradion kirjastoon, josta tuohon maailman aikaan sanottiin, että se oli ainoa osasto koko talossa, joka kunnolla toimi. Kahlasin läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät lehtileikkeet. Loppukiri-kirjan väite, että olisin ollut hanketta käynnistäessäni joku vanhusten asumisen asiantuntija (Loppukiri s. 33), ei pidä paikkaansa. Olin asiaohjelmien toimittaja ja ohjelmieni aihekirjo oli laaja. Liian laaja. Vuosisadan vaihteessa vasta "löysin" tuon maailman.
Löysin työpaikkani loistavasta leikekokoelmasta aineksia paitsi projektiamme varten myös aiheita radio-ohjelmiini. Otin muutamia valokopioita lehtijutuista kuvitellen niiden kiinnostavan muitakin aktiivisia senioreita - nimen mukaisesti. Olimmehan me sentään suunnittelemassa sellaista yhteisöllistä senioritaloa, jollaista ei tiettävästi ollut vielä Suomessa. Kun kehoitin Terttu Putilaa ja Anita Wetterstrandia ottamaan selvää muutamasta vanhusten asumiseen liittyvästä sanomalehtiuutisesta, niiden todenperäisyydestä, hämmästykseni oli suuri, kun he eivät reagoineet asiaan millään lailla. Aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä tarkoitin. Eivät he ainakaan panneet tikkua ristiin asian eteen. Kun muutaman viikon päästä vaivihkaa tiedustelin lehtileikkeen kohtaloa, tajusin naisten hukanneen sen. Eri puolilla Suomea 1990-luvulla kehitellyt vanhusten asumista ja muutakin elämää helpottavat innovaatiot eivät siis heitä kiinnostaneet. Kohteet jäivät jäljittämättä.
Ehkä asennoitumiseni hankkeeseen johtui ammatistani. Steiner-pedagogin, musiikkitoimittajan sekä kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajatutkinnon suorittaneen tarkastelukulma on toinen kuin yleisradion asiaohjelmien toimittajan.
Aktiiviset Seniorit - pelottava kilpailijako?
Vapun aikoihin 2000 kävin yksin katsastamassa Ruissalo Säätiön omistaman Saga-Seniorikeskuksen Munkkiniemessä. Sitä oli esitelty päivälehdissä ja kuvittelin, että toimittajan ominaisuudessa saisin kolme vuotta aikaisemmin valmistuneesta talosta mielenkiintoista uutta tietoa. En kuitenkaan päässyt vastaanottotiskiä pitemmälle. Vastaanottoapulainen tosin ehti kertoa, että talossa asuvien keski-ikä oli tuolloin 81 vuotta, vanhin 97 vuotias, nuorin alle 60 ja jono taloon pitkä. Tullessaan Saga-Seniorikeskukseen ihmiset olivat kuulemma olleet hyväkuntoisia, mutta eivät enää, lipsahti vastaanottoapulaiselta. Talossa oli 136 asuntoa ja 150 asukasta, vuokra tuolloin neliöltä 80-100 mk, vesimaksu 95 mk/kk, viikkosiivous 36 neliön asunnosta 162 mk/kk, pyykki yhdeltä koneelliselta 50 mk. Jopa pyykinjälkikäsittelykin oli hinnoiteltu erikseen. Paketti, johon kuului yksi ateria päivässä, viikkosiivous ja kerran viikossa terveydenhoitajan tapaaminen maksoi 2000 mk. Kallein paketti kipusi 11.000 markkaan. Dementikkoja taloon ei haluttu. Pohdiskelin, minne dementiaan sairastuneet siirretään ja missä vaiheessa.
Tyhmyyttäni kerroin vastaanottoapulaiselle avomielisesti senioritalohankkeestamme ja näihin vahingossa lipsahtaneisiin tietoihin johtajan juttusille pääsy ilmeisesti tyssäsikin. Vuosien päässä oleva Loppukiri koettiin vaaralliseksi kilpailijaksi. Vai miksi en saanut tietää talosta, sen asukkaista ja käytännöistä enempää? Olinhan nähnyt päivälehdessä artikkeleita Saga-Seniorikeskuksesta. Hintatietoja niissä ei tainnut olla. Kun lähdin Saga-Seniorikeskuksesta, ihmettelin itsekseni sen sijaintia. Ei matka talosta bussipysäkille olisi ainakaan minua liikkeelle eli lenkille houkutellut.
Kurkkasin pari päivää sitten Saga-Senioritalon kotisivuilta asuntojen nykyisiä neliöhintoja. Tiedot ovat yli vuoden vanhoja eli vuodelta 2009. Pienimmän asunnon (43,5 m2) vuokra oli vuosi sitten 1653 euroa/kk ja suurimman (87 m2) 3306 euroa/kk.
Tämä Saga-Seniorikeskus taitaa muuten olla ensimmäinen ja viimeinen paikka, mihin en ole elämäni aikana päässyt lehdistökorttia vilauttamalla.
Vierailut panivat pohtimaan
Samana päivänä poikkesin myös Lauttasaaren sillan kupeessa olevaan Merikaareen. Sinnekin menin yksin. Käynti jäi pinnalliseksi, koska en ollut sopinut etukäteen kenenkään kanssa tapaamisesta. Myöhemmin samana vuonna, kun Aktiiviset Seniorit oli jo perustettu, Saton lakinainen Jaana Närö vei kuitenkin koko hallituksemme sinne.
Palvelukeskus Merikaaressa tajusin dementiayksikön merkityksen vieressä olevalle terveille vanhuksille tarkoitetulle palvelutalolle. Siellä oli vuorokauden ympäri päivystys(hoitopaikka 15.000 mk/kk), joten viereisissä 54 omistusasunnossa (32-98 neliötä, noin 11 000 mk/m2) oli myös öisin jonkinlaista päivystystä. Merikaaren omistavalla palvelutaloyhdistyksellä oli tuolloin palvelutalot myös Martinlaaksossa Vantaalla ja Herttoniemessä Itä-Helsingissä. Seuraava talo oli nousemassa Leppäsuolle.
Syötyämme Merikaaressa Saton laskuun pyysin Terttu Putilaa ajamaan minut Pohjois-Haagan aseman seudulle, mitä paikkaa tonttiasiamies Tuomas Kivelä oli väläyttänyt mahdollisena Loppukirin sijoituspaikkana. Sirkka Minkkisen kanssa kirjoittamassa kirjassa Marja Dahlström toteaa harhaanjohtavasti, ettemme koskaan käyneet paikkaa katsomassa (Loppukiri s. 37). Puheenjohtaja itse ei koskaan tutustunut alueeseen, mutta minä Tertun kanssa kylläkin. Vaikka tiesin jo ennen Pohjois-Haagaan ajoamme, ettei alue ollut sellainen kuin Loppukirille halusimme, pidin kuitenkin tärkeänä käydä siellä. Olisimme pian menettäneet uskottavuutemme, jos emme olisi osoittaneet kiinnostusta kaupungin virkamiesten Loppukiriä koskeviin ehdotuksiin.
.
--------------------------------------------------------------------------------
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Sitoutumisen vaikeudesta - ja vähän muustakin
Niistä ongelmista, joihin Aktiivisissa Senioreissa törmäsin, en voi tietystikään syyttää pelkästään muita. Vikoja ja puutteita oli minussakin. Yhdeksi viakseni lasken muun muassa sen, että sinisilmäisesti uskoin kaikkien Loppukiri-hankkeeseen alkuaikoina mukaan tulleiden kykenevän samanlaiseen sitoutumiseen kuin mihin itse kykenin.
Perin sitoutumisen mallin isältäni, josta tuli 15-vuotiaana yrittäjä. Hänen aikaisin aamulla alkanut työpäivänsä loppui harvoin viideltä tai kuudelta, vaan jatkui kahdeksaan ja yhdeksään illalla. Viikonloput olivat nekin usein työlle pyhitettyjä. Isäni ei juuri viettänyt lomiakaan. Yhteiskunnallisesti hän teki merkittävän päivätyön, mutta en luokittele sitä aikaa, minkä hän uhrasi politiikalle, miksikään vapaa-ajaksi: se oli siihen maailman aikaan palkatonta talkootyötä, jonka tuloksena syntyivät mm. pitäjään perunatehdas, oppikoulu, naapuripitäjän sairaala... Isäni oli todella monessa mukana. Äitini oli maalaistalon tytär ja jo nuorena päättänyt, ettei emännäksi ryhdy. Hänen mielestään maanviljelijän elämä oli raskasta. Itse olen sen sijaan ajatellut aina, että isäni teki moninkertaisesti sen, mitä hänen maata viljelevat veljensä: aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikosta, niin kesät kuin talvetkin.
Kouluaikana olin laiska
Yhtenä syynä siihen, että opin sitoutumaan kulloinkin tekemääni työhön, on lukihäiriöni. Se ei ole vaikeusasteeltaan kaikista pahin, mutta vaikeutti selviytymistäni ensin koulussa, sitten yliopistossa ja lopulta myös työelämässä. Opin jo varhain, että jos haluan selvitä siitä, mistä muut, minun on venytettävä työpäivääni pitkästi yli virka-ajan.
Kouluaikana en motivoitunut opskeluun: kykyni tuntuivat riittämättömiltä, asettamani päämäärät saavuttamattomilta. Tyypillistä monille oppimisvaikeuksista kärsiville! Lukiossa sentään loksahti jotain paikoilleen. Luultavasti keksin silloin jonkin sortin opiskelustrategiankin, jollaisia kaikki lukihäiriöiset tarvitsevat. Aloin aavistaa, mitä on työstä ja sen tuloksista saatu tyydytys.
Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen lähdin opiskelemaan Sanomalehti Kalevan toimitusjohtajan Aaro Korkeakiven neuvosta. Opinnot edistyivät vain etanan vauhtia. Lainalla eläminen oli 1960-luvulla kuitenkin aikamoinen pilvi opiskelijan taivaalla. Jokin ratkaisu piti keksiä. Opiskellessani kolmatta vuottani yliopistossa hain toimittajan paikkaa Me naiset -lehdestä. Sinne etsittiin kahta toimittajaa: miespuolisen toimitussihteerin lisäksi sellaista, joka olisi kiinnostunut monista naisille tyypillisistä asioista. Minulla oli siihen mennessä liki kymmenen kuukauden kesätoimittajakokemus Kaleva-lehden toimitusharjoittelijana, ja yllätyksekseni pääsin liki sadan hakijan joukosta työpaikkahaastatteluun. Meitä hakijoita tenttasivat päätoimittaja Mary A. Wuorio ja toimitusjohtaja Aatos Erkko. Erkko kysyi minulta, miksi halusin kesken opiskelun töihin. Vastasin: "Vanha hevonen ei opi hyppäämään."
En ollut hakemassa sitä paikkaa, josta lehti-ilmoituksessa kerrottiin, vaan hain itse omassa päässäni kehittelemääni pestiä. Ilmoitin jo kirjallisessa hakemuksessani, että en halunnut kirjoittamaan aiheista, jotka tavallisesti naisia kiinnostavat: en kodinhoidosta. en käsitöistä, en kukkien- tai kokolattiamattojenhoidosta. Ilmeisesti minä viestitin haastattelijoilleni, että valitsisin itse ne aiheet, joihin tarttuisin. Joka tapauksessa kun paikan sain - en kumpaakaan niistä kahdesta, joita ilmoituksella etsiitiin vaan ylimääräisen ekstran paikan - pääsin aika pitkälle määrittelemään työni luonteesta. Myöhemminkin, koko pitkän toimittajan urani ajan, sainkin pääsääntöisesti kirjoittaa ja käsitellä aiheita, jotka itse koin tärkeiksi. En tiedä aavistivatko kaikki esimieheni sen, että ylhäältä annetut aiheet eivät kovin pitkälle minun tapauksessani kantaneet. Aina kun aiheeni esimiehelleni esitin, olin taustoittanut sen jo pitkälle.
Löin laimin lapsiani
Isäni esimerkkiä seuraten jatkoin tavallisesti työtäni viikonloppuisin siitä, mihin perjantai-iltana olin lopettanut. Kirjallisuus jota tarvitsin työssäni,liittyi aihepiiriltään tekemiini ohjelmiin. Kaunokirjallisuuteen en ehtinyt kovin hyvin perehtyä.
Lukeminen on merkinnyt minulle siis aina työtä, työlästä aikaa vievää hommaa. Koska luin hitaasti ja paljon, minulla ei ollut aikaa ns. harrastuksillekaan. Aktiivinen liikkuja minusta tuli vasta eläkkeelle jäätyäni. Vesijuoksen, sauvakävelen ja pyöräilen kuitenkin lähinnä pakon edessä. Kysymys on kunnon säilyttämisestä, joten harrastuksista en taida liikunnan kohdallakaan voida puhua.
Ollessani työelämässä minä en koskaan kilpaillut kollegoiden kanssa samoista jutun/ohjelmien aiheista. Koetin keksiä sellaisia haastateltavia, joihin muut eivät olleet vielä törmänneet, ja sellaisia aiheita, jotka eivät olleet sillä lailla ajankohtaisia, että kaikki kollegat olisivat yhtä aikaa niiden kimpussa. Kirjailija, kääntäjä, filosofi Torsti Lehtinen oli suurelle yleisölle tuiki tuntematon, kun minä hänet ohjelmaani keksin. Niin oli verotuksen ja tulonsiirtojen yhteensovittamista monelta taholta tarkasteleva yliopiston opettaja Pentti Rönkkökin Tampereelta. Sittemmin hän toimi nimekkäistä kansalaisista kootun nälkätyöryhmän asiantuntijajäsenenä. Ihmettelin silloin vuosia sitten - ja ihmettelen yhä - miksi etelän media ei koskaan keksinyt tätä miestä ja päästänyt ääneen.
Työhöni sitoutuneena yksinhuoltajana löin epäilemättä laimin lapsiani, mutta en niin paljon, että he olisivat joutuneet totaalisesti joron jäljille. Kyllä heistä kaikista on tullut veronsa maksavia kansalaisia ja ne jälkeläisistäni, joilla on lapsia, ovat mielestäni kunnostautuneet vanhempina paljon paremmin kuin minä.
Perin sitoutumisen mallin isältäni, josta tuli 15-vuotiaana yrittäjä. Hänen aikaisin aamulla alkanut työpäivänsä loppui harvoin viideltä tai kuudelta, vaan jatkui kahdeksaan ja yhdeksään illalla. Viikonloput olivat nekin usein työlle pyhitettyjä. Isäni ei juuri viettänyt lomiakaan. Yhteiskunnallisesti hän teki merkittävän päivätyön, mutta en luokittele sitä aikaa, minkä hän uhrasi politiikalle, miksikään vapaa-ajaksi: se oli siihen maailman aikaan palkatonta talkootyötä, jonka tuloksena syntyivät mm. pitäjään perunatehdas, oppikoulu, naapuripitäjän sairaala... Isäni oli todella monessa mukana. Äitini oli maalaistalon tytär ja jo nuorena päättänyt, ettei emännäksi ryhdy. Hänen mielestään maanviljelijän elämä oli raskasta. Itse olen sen sijaan ajatellut aina, että isäni teki moninkertaisesti sen, mitä hänen maata viljelevat veljensä: aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikosta, niin kesät kuin talvetkin.
Kouluaikana olin laiska
Yhtenä syynä siihen, että opin sitoutumaan kulloinkin tekemääni työhön, on lukihäiriöni. Se ei ole vaikeusasteeltaan kaikista pahin, mutta vaikeutti selviytymistäni ensin koulussa, sitten yliopistossa ja lopulta myös työelämässä. Opin jo varhain, että jos haluan selvitä siitä, mistä muut, minun on venytettävä työpäivääni pitkästi yli virka-ajan.
Kouluaikana en motivoitunut opskeluun: kykyni tuntuivat riittämättömiltä, asettamani päämäärät saavuttamattomilta. Tyypillistä monille oppimisvaikeuksista kärsiville! Lukiossa sentään loksahti jotain paikoilleen. Luultavasti keksin silloin jonkin sortin opiskelustrategiankin, jollaisia kaikki lukihäiriöiset tarvitsevat. Aloin aavistaa, mitä on työstä ja sen tuloksista saatu tyydytys.
Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen lähdin opiskelemaan Sanomalehti Kalevan toimitusjohtajan Aaro Korkeakiven neuvosta. Opinnot edistyivät vain etanan vauhtia. Lainalla eläminen oli 1960-luvulla kuitenkin aikamoinen pilvi opiskelijan taivaalla. Jokin ratkaisu piti keksiä. Opiskellessani kolmatta vuottani yliopistossa hain toimittajan paikkaa Me naiset -lehdestä. Sinne etsittiin kahta toimittajaa: miespuolisen toimitussihteerin lisäksi sellaista, joka olisi kiinnostunut monista naisille tyypillisistä asioista. Minulla oli siihen mennessä liki kymmenen kuukauden kesätoimittajakokemus Kaleva-lehden toimitusharjoittelijana, ja yllätyksekseni pääsin liki sadan hakijan joukosta työpaikkahaastatteluun. Meitä hakijoita tenttasivat päätoimittaja Mary A. Wuorio ja toimitusjohtaja Aatos Erkko. Erkko kysyi minulta, miksi halusin kesken opiskelun töihin. Vastasin: "Vanha hevonen ei opi hyppäämään."
En ollut hakemassa sitä paikkaa, josta lehti-ilmoituksessa kerrottiin, vaan hain itse omassa päässäni kehittelemääni pestiä. Ilmoitin jo kirjallisessa hakemuksessani, että en halunnut kirjoittamaan aiheista, jotka tavallisesti naisia kiinnostavat: en kodinhoidosta. en käsitöistä, en kukkien- tai kokolattiamattojenhoidosta. Ilmeisesti minä viestitin haastattelijoilleni, että valitsisin itse ne aiheet, joihin tarttuisin. Joka tapauksessa kun paikan sain - en kumpaakaan niistä kahdesta, joita ilmoituksella etsiitiin vaan ylimääräisen ekstran paikan - pääsin aika pitkälle määrittelemään työni luonteesta. Myöhemminkin, koko pitkän toimittajan urani ajan, sainkin pääsääntöisesti kirjoittaa ja käsitellä aiheita, jotka itse koin tärkeiksi. En tiedä aavistivatko kaikki esimieheni sen, että ylhäältä annetut aiheet eivät kovin pitkälle minun tapauksessani kantaneet. Aina kun aiheeni esimiehelleni esitin, olin taustoittanut sen jo pitkälle.
Löin laimin lapsiani
Isäni esimerkkiä seuraten jatkoin tavallisesti työtäni viikonloppuisin siitä, mihin perjantai-iltana olin lopettanut. Kirjallisuus jota tarvitsin työssäni,liittyi aihepiiriltään tekemiini ohjelmiin. Kaunokirjallisuuteen en ehtinyt kovin hyvin perehtyä.
Lukeminen on merkinnyt minulle siis aina työtä, työlästä aikaa vievää hommaa. Koska luin hitaasti ja paljon, minulla ei ollut aikaa ns. harrastuksillekaan. Aktiivinen liikkuja minusta tuli vasta eläkkeelle jäätyäni. Vesijuoksen, sauvakävelen ja pyöräilen kuitenkin lähinnä pakon edessä. Kysymys on kunnon säilyttämisestä, joten harrastuksista en taida liikunnan kohdallakaan voida puhua.
Ollessani työelämässä minä en koskaan kilpaillut kollegoiden kanssa samoista jutun/ohjelmien aiheista. Koetin keksiä sellaisia haastateltavia, joihin muut eivät olleet vielä törmänneet, ja sellaisia aiheita, jotka eivät olleet sillä lailla ajankohtaisia, että kaikki kollegat olisivat yhtä aikaa niiden kimpussa. Kirjailija, kääntäjä, filosofi Torsti Lehtinen oli suurelle yleisölle tuiki tuntematon, kun minä hänet ohjelmaani keksin. Niin oli verotuksen ja tulonsiirtojen yhteensovittamista monelta taholta tarkasteleva yliopiston opettaja Pentti Rönkkökin Tampereelta. Sittemmin hän toimi nimekkäistä kansalaisista kootun nälkätyöryhmän asiantuntijajäsenenä. Ihmettelin silloin vuosia sitten - ja ihmettelen yhä - miksi etelän media ei koskaan keksinyt tätä miestä ja päästänyt ääneen.
Työhöni sitoutuneena yksinhuoltajana löin epäilemättä laimin lapsiani, mutta en niin paljon, että he olisivat joutuneet totaalisesti joron jäljille. Kyllä heistä kaikista on tullut veronsa maksavia kansalaisia ja ne jälkeläisistäni, joilla on lapsia, ovat mielestäni kunnostautuneet vanhempina paljon paremmin kuin minä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)