Itsenäisyyspäivän alla 2000 soitin kiinteistölautakunnan Tuomo Rintamäelle. Hän oli ekonomi ja valtiotieteen maisteri ja edusti vihreitä. Olin puhunut edellisen kerran hänen kanssaan loka-marraskuun vaihteessa, jolloin olin lähettänyt jokaiselle kiinteistölautakunnan jäsenelle, muistaakseni myös joillekin varajäsenille, kirjallista materiaalia hankkeestamme. Marja Dahlström ei lobannut pyynnöstäni huolimatta yhtäkään lautakunnan jäsentä, vaan vetosi ensin flunssaansa ja sitten väsymykseensä.
Tuomo Rintamäeltä kuulin, että silloisella kiinteistölautakunnalla olisi edessä olevista kunnallisvaaleista johtuen enää kaksi kokousta, toinen joulukuussa, toinen tammikuussa. Joulukuun kokouslistalla asiamme ei kuulemma ollut, tammikuusta Rintamäki ei osannut sanoa mitään. Karvas totuus oli, että vaalien jälkeen meidän harmiksemme astuisi remmiin uusi lautakunta uusine jäsenineen. Tajuttuani sen jouduin melkein paniikkiin. Tiesin, että yleisesti ottaen hankkeemme kiinnosti silloista kiinteistölautakuntaa, oli kiinnostanut ilmeisesti alusta lähtien. Lautakunta oli myös ottanut esitykseemme epävirallisesti myönteisellä tavalla kantaa. Mutta oliko se kirkossa kuulutettua, että uudet vastavalitut poliitikot suhtautuisivat seuraavana vuonna yhteisölliseen senioritalohankkeeseemme samalla myötämielisyydellä kuin Rintamäki ja kumppanit nyt?
Pelkkä ajatuskin, että joutuisin yksin lobbaamaan kaikki uudet lautakunnan jäsenet seuraavana vuonna, kauhistutti minua. Muistan, että yritin turhaan saada yhteyttä ainakin sitoutumattomaan Aila Staffansiin. Muuan viikko aikaisemmin hän oli ollut todella kiinnostunut hankkeestamme.
Kuten olen aikaisemmin (blogini 24.3.2010 ja 13.6.2010) kirjoittanut menin Eila Raikaslehdon kanssa 5.12.2000 kaavoittaja Mikael Sundmanin luo. Viikko myöhemmin sain viestin tonttiasiamies Tuomas Kivelältä, joka vahvisti Rintamäen kertomuksen. "Tontin varaaminen teille ei siis ole kiinteistölautakunnan esityslistalla 19.12., kuten olin suunnitellut."
Kivelän viestiin mahtui kuitenkin myös myönteisiä uutisia: Mikael Sundman piti varausesitystämme hyvänä. Kivelä kertoi myös itse esittäneensä meille tonttia Arabianrannasta samasta korttelista Suomen MS-liiton kanssa. Myös Sundman oli maininnut MS-liiton tavatessamme itsenäisyyspäivän alla. Asia siis joka tapauksessa eteni.
YHDISTYKSEMMEKÖ EPÄMÄÄRÄINEN?
Osastopäällikkö Matti Rytkölä, joka esitteli tonttiosaston asiat lautakunnalle, ei kuulemma halunnut esittää tontin varaamista meille. Yhdistyksemme oli kuulemma epämääräinen ja hakemuskin jollakin tapaa puutteellinen. Kivelä mainiti kirjeen lopussa vielä Rytkölän uudesta muuttuvasta työkuviosta: tämä oli nimetty tammikuun alusta lähtien koko kiinteistöviraston vs. virastopäälliköksi. Osastopäällikkönä toimisi hänen sijaisenaan vuoden alusta apulaisosastopäällikkö Mikael Nordqvist. Mies esittelisi tammikuun alusta alkaen tonttiosaston asiat kiinteistölautakunnalle. Koska Rytkölä kuitenkin oli ehtinyt ottaa kielteisen kannan meihin, hänen mielipiteensä pitäisi saada muuttumaan. Nordqvist ei kuulemma tekisi Rytkölän esityksestä poikkeavaa esitystä.
Kivelän ehdotuksesta laadimme selkeämmän hankesuunnitelman ja huonetilaohjelman ja allekirjoitimme sen. Mistä me olisimme tienneet, että varsinaisen hakemuksen allekirjoittaminen ei riittänyt, vaan meidän olisi pitänyt allekirjoittaa hankesuunnitelmakin? Kokemattomuutemme paistoi siis pitkin matkaa läpi.
Kanssani osastopäällikkö Matti Rytkölää tapaamaan lähtivät hallituksesta ainoastaan Terttu Putila ja Heli Jäderholm sekä meitä talohankkeessa maaliskuusta 2000 lähtien kiitettävästi avustanut Reijo Pesonen Saarijärveltä (mm. blogini 14.3.2010). Eila Raikaslehto, johon noihin aikoihin panin paljon toivoa yhteistyökumppaninani, oli lentänyt Yhdysvaltoihin. Puheenjohtajallamme Marja Dahlströmillä oli tammikuun puolessa välissä taidehistorian tenttinsä.
Tuomas Kivelän mielestä Asuntohallituksen entisestä johtajasta Ulla Saarenheimosta olisi suuresti apua Rytkölän luo mennessämme. Hänen nimellään oli hyvä kaiku. Ulla ei kuitenkaan halunnut tulla mukaamme. Löytyykö selitys haluttomuudelle siitä kirjeestä, jonka Ulla oli lähettänyt Marjalle ja johon Marja ei mitenkään reagoinut (blogini 28.6.2010)?
Minä en Matti Rytkölän tapaamisesta paljoa muista. Leikatut jalkani vaivasivat edelleen, mutta enemmän tapaamisessa haittasi paha flunssani. Vahvasti lääkittynä kompuroin kiinteistövirastoon. Tilaisuus meni kuitenkin hyvin. Muistan käynnistämme selvimmin poistumisemme. Rytkölä saatteli meitä naureskellen käytävään. Olin täysin vakuuttunut, että olimme astuneet ratkaisevan askeleen kohti Arabianrantaa.
Jäljestä päin kuulin Mikael Sundmanilta, mitä Matti Rytkölä oli sanonut meistä ennen tapaamistamme: "Mitä ne sellaiset aktiiviset seniorit ovat? En ole koskaan kuullutkaan heistä. Eivätkä ne naiset mitään aikaseksi saa."
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
lauantai 26. kesäkuuta 2010
Vielä Loppukirin neliöhinnoista
Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo, joka kiinnostui Loppukiri-hankkeestamme Färdknäppenin matkamme alla, esitti samanlaisia arvioita neliöhinnoista kuin kaupungin virkamiehet Kautto, Somervuo ja Sundman (blogini 21.6.2010).
Marraskuun 5. päivänä 2000 päivätyssä pitkässä kirjeessään Marja Dahlströmille (5.11.2000) Ulla Saarenheimo kertoi saaneensa Asuntorahaston rakennuskustannuksia koskevan tuoreen raportin. Sen mukaan rakennuskustannukset pääkaupunkiseudulla olivat syys-lokakuussa 2000 hieman vajaa 9000 markkaa asuinneliömetriä kohden. Erityiskohteissa, esim. vanhustentaloissa, rakennuskustannukset olivat noin 1000 mk/m2 korkeammat. Saarenheimo piti tuolloin varsin realistisena kokonaishinta-arviona Loppukirille 11 000 mk/m2.
Myös Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas arvioi Färdknäppenin matkamme aikana neliön hinnaksi 11.000 markkaa(Saarenheimon kirje 5.11.2000).
Sain Ullan Marjalle lähettämän kirjeen koneelleni 5.12. eli samana päivänä kun olimme Mikael Sundmanin luona Eila Raikaslehdon kanssa. Ilmeisesti olen informoinut Ullaa kaavoittajan luona käynnistämme heti, koska häneltä nyt saamassani saatekirjeessä on korjaus edelliseen neliöhinta-arvioon: "Niin Asuntorahaston raportissa olevat arviot kuin Kunnaksenkin esittämät luvut olivat todennäköisesti vanhentuneet, joten Sundmanin esittämää 12.500 markkaa voidaan varmaan pitää realistisena."
Marja Dahlström ei koskaan lähettänyt - tai edes maininnut - Ullalta saamastaan kirjeestä minulle. Miksi? Mainitsiko hän koskaan siitä muillekaan? Edes miehelleen Harrille? Tuskin. Ei ihme, että Ulla ennusti yhdistyksellämme olevan edessään suuria vaikeuksia. Eikä ihme, että nukuin päivä päivältä huonommin. Olin astunut liian suuriin saappaisiin, Marja Dahlström - jos mahdollista - vieläkin suurempiin.
Yhdistyksemme ongelmaksi muodostuivat Saton johtajan Jaana Närön suullisesti esittämät hinta-arviot, jotka keikkuivat ensitapaamisestamme lähtien huomattavasti korkeammalla kuin muiden tekemät arviot. Hänen taktiikkaansa yksinkertaisesti kuului pantata tietoja/laskelmia mahdollisimman pitkään. Se oli minusta uhkaavaa ja hälyyttävää. Pelottavaakin. Hallituksemme oli hampaaton. Me ajelehdimme. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, että yhdistys sai tontin haluamaltaan alueelta Arabianrannasta ja hanke etenikin.
Heti yhdistyksestä eroni jälkeen muistan Rakennusviestin jo maininneen Loppukiriä käsittelevässä artikkelissaan tuntuvasti virkamiesten arvioista nousseet hinta-arviot. Haastattelun oli antanut Päiviö Salo, mies jonka yhdistykseen liittymisestä alkuvuonna 2002 olin erityisen ilahtunut. Hän oli Finnairin entinen projektipäällikkö ja muistan selvästi, mitä hän melkein heti alkuunsa sanoi: teidän on opittava pilkkomaan tätä projektia.
Päiviö Salo alkoi johtaa määrätietoisesti neuvotteluja niin ARAN kuin Satonkin kanssa kesällä 2002. Mitähän olisi tapahtunut, jos häntä ei olisi ollut? Asiat olivat tuolloin aika puuroutuneessa tilassa. Minä olin täysin loppuunpalanut. Rakennustyöryhmä, johon yllättävän monet halusivat, ei ollut päässyt alkua pitemmälle. Se taidettiin perustaa useampaan kertaankin. Erotessani sitä johti yhdistyksen puheenjohtaja Kaarina Hughes, joka vuoden vaihteessa tehtävän vastaan ottaessaan oli luvannut delegoida sen jollekin toiselle.
Yllättävän lähtöni takia Aktiivisten Senioreiden hallituksen oli pakko hyväksyä Päiviö hallitukseen. Hän sai paikkani varapuheenjohtajana vaikka oli mies. Päiviö tunnusti minulle kirjeessään kesällä 2002, ettei ikinä olisi päässyt "sisäpiiriin" ilman minun yhtäkkistä eroani. Hän oli aistinut ilmapiirin: pelkistä naisista koostuva silloinen hallitus ei mielellään antanut jalansijaa pätevillekään kaksilahkeisille. Sen huomasi Saarijärveltä silloin tällöin avuksemme piipahteleva Reijo Pesonenkin. Hän aiheutti todellisen naurunremakan sanailtuaan muutaman kerran toimistossamme naisvallasta. Kansan kielellä sanottuna se oli räkästä naurua. Minä en pitänyt siitä. Minä en vihannut enkä vältellyt miehiä.
Siinä saumassa missä minä erosin, naisten oli pakko myöntää Päiviön monet taidot, mm. neuvottelijana.
Satolta Aktiiviset Seniorit saivat ensimmäisen laskelman asuinneliön hinnasta vasta huhtikuussa 2003. Hinta-arvio oli silloin 14.900 markkaa eli 2506 euroa (Loppukiri s. 94). Paljon ehti siis virrata vettä läheisessä Vantaassa ennen kuin yhdistys siihen pisteeseen pääsi, että sai laskelman. Ymmärrettävää oli, että arvio säikäytti monet Loppukiriin muutosta haaveilleet. Taloon oli valmistumassa 58 asuntoa, kesän kynnyksellä 2003 vain 36 henkeä teki varauksen asunnosta (Loppukiri s. 95).
Lopullisen neliöhinnan laskenta kesti ja kesti, kirjoittaa Sirkka Minkkinenkin kirjassa Loppukiri. Lopulliset hinnat Sato julkisti lokakuussa 2004. Silloin asuntoneliön hinta oli 2935 euroa, asukasmuutokset ja yhteistilojen irtaimisto mukaan lukien 3055 euroa (s. 124).
Talon suunnittelu- ja rakennusaikana Aktiivisissa Senioreissa oli jäseniä 80-100. Jäsenet kuitenkin vaihtuivat koko ajan. Ihmisiä tuli ja meni. Minkkisen mukaan peräti kolmannes jäsenistöstä vaihtui vuosittain (s. 131). Se panee kyllä miettimään.
Marraskuun 5. päivänä 2000 päivätyssä pitkässä kirjeessään Marja Dahlströmille (5.11.2000) Ulla Saarenheimo kertoi saaneensa Asuntorahaston rakennuskustannuksia koskevan tuoreen raportin. Sen mukaan rakennuskustannukset pääkaupunkiseudulla olivat syys-lokakuussa 2000 hieman vajaa 9000 markkaa asuinneliömetriä kohden. Erityiskohteissa, esim. vanhustentaloissa, rakennuskustannukset olivat noin 1000 mk/m2 korkeammat. Saarenheimo piti tuolloin varsin realistisena kokonaishinta-arviona Loppukirille 11 000 mk/m2.
Myös Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas arvioi Färdknäppenin matkamme aikana neliön hinnaksi 11.000 markkaa(Saarenheimon kirje 5.11.2000).
Sain Ullan Marjalle lähettämän kirjeen koneelleni 5.12. eli samana päivänä kun olimme Mikael Sundmanin luona Eila Raikaslehdon kanssa. Ilmeisesti olen informoinut Ullaa kaavoittajan luona käynnistämme heti, koska häneltä nyt saamassani saatekirjeessä on korjaus edelliseen neliöhinta-arvioon: "Niin Asuntorahaston raportissa olevat arviot kuin Kunnaksenkin esittämät luvut olivat todennäköisesti vanhentuneet, joten Sundmanin esittämää 12.500 markkaa voidaan varmaan pitää realistisena."
Marja Dahlström ei koskaan lähettänyt - tai edes maininnut - Ullalta saamastaan kirjeestä minulle. Miksi? Mainitsiko hän koskaan siitä muillekaan? Edes miehelleen Harrille? Tuskin. Ei ihme, että Ulla ennusti yhdistyksellämme olevan edessään suuria vaikeuksia. Eikä ihme, että nukuin päivä päivältä huonommin. Olin astunut liian suuriin saappaisiin, Marja Dahlström - jos mahdollista - vieläkin suurempiin.
Yhdistyksemme ongelmaksi muodostuivat Saton johtajan Jaana Närön suullisesti esittämät hinta-arviot, jotka keikkuivat ensitapaamisestamme lähtien huomattavasti korkeammalla kuin muiden tekemät arviot. Hänen taktiikkaansa yksinkertaisesti kuului pantata tietoja/laskelmia mahdollisimman pitkään. Se oli minusta uhkaavaa ja hälyyttävää. Pelottavaakin. Hallituksemme oli hampaaton. Me ajelehdimme. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, että yhdistys sai tontin haluamaltaan alueelta Arabianrannasta ja hanke etenikin.
Heti yhdistyksestä eroni jälkeen muistan Rakennusviestin jo maininneen Loppukiriä käsittelevässä artikkelissaan tuntuvasti virkamiesten arvioista nousseet hinta-arviot. Haastattelun oli antanut Päiviö Salo, mies jonka yhdistykseen liittymisestä alkuvuonna 2002 olin erityisen ilahtunut. Hän oli Finnairin entinen projektipäällikkö ja muistan selvästi, mitä hän melkein heti alkuunsa sanoi: teidän on opittava pilkkomaan tätä projektia.
Päiviö Salo alkoi johtaa määrätietoisesti neuvotteluja niin ARAN kuin Satonkin kanssa kesällä 2002. Mitähän olisi tapahtunut, jos häntä ei olisi ollut? Asiat olivat tuolloin aika puuroutuneessa tilassa. Minä olin täysin loppuunpalanut. Rakennustyöryhmä, johon yllättävän monet halusivat, ei ollut päässyt alkua pitemmälle. Se taidettiin perustaa useampaan kertaankin. Erotessani sitä johti yhdistyksen puheenjohtaja Kaarina Hughes, joka vuoden vaihteessa tehtävän vastaan ottaessaan oli luvannut delegoida sen jollekin toiselle.
Yllättävän lähtöni takia Aktiivisten Senioreiden hallituksen oli pakko hyväksyä Päiviö hallitukseen. Hän sai paikkani varapuheenjohtajana vaikka oli mies. Päiviö tunnusti minulle kirjeessään kesällä 2002, ettei ikinä olisi päässyt "sisäpiiriin" ilman minun yhtäkkistä eroani. Hän oli aistinut ilmapiirin: pelkistä naisista koostuva silloinen hallitus ei mielellään antanut jalansijaa pätevillekään kaksilahkeisille. Sen huomasi Saarijärveltä silloin tällöin avuksemme piipahteleva Reijo Pesonenkin. Hän aiheutti todellisen naurunremakan sanailtuaan muutaman kerran toimistossamme naisvallasta. Kansan kielellä sanottuna se oli räkästä naurua. Minä en pitänyt siitä. Minä en vihannut enkä vältellyt miehiä.
Siinä saumassa missä minä erosin, naisten oli pakko myöntää Päiviön monet taidot, mm. neuvottelijana.
Satolta Aktiiviset Seniorit saivat ensimmäisen laskelman asuinneliön hinnasta vasta huhtikuussa 2003. Hinta-arvio oli silloin 14.900 markkaa eli 2506 euroa (Loppukiri s. 94). Paljon ehti siis virrata vettä läheisessä Vantaassa ennen kuin yhdistys siihen pisteeseen pääsi, että sai laskelman. Ymmärrettävää oli, että arvio säikäytti monet Loppukiriin muutosta haaveilleet. Taloon oli valmistumassa 58 asuntoa, kesän kynnyksellä 2003 vain 36 henkeä teki varauksen asunnosta (Loppukiri s. 95).
Lopullisen neliöhinnan laskenta kesti ja kesti, kirjoittaa Sirkka Minkkinenkin kirjassa Loppukiri. Lopulliset hinnat Sato julkisti lokakuussa 2004. Silloin asuntoneliön hinta oli 2935 euroa, asukasmuutokset ja yhteistilojen irtaimisto mukaan lukien 3055 euroa (s. 124).
Talon suunnittelu- ja rakennusaikana Aktiivisissa Senioreissa oli jäseniä 80-100. Jäsenet kuitenkin vaihtuivat koko ajan. Ihmisiä tuli ja meni. Minkkisen mukaan peräti kolmannes jäsenistöstä vaihtui vuosittain (s. 131). Se panee kyllä miettimään.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Loppukirin neliöhinnasta
Loppukirin neliöiden hintakehitys oli yksi, mutta vain yksi asia monien joukossa, joka vaikutti Aktiivisista Senioreista erooni. Olin eri linjoilla useimpien hallituksen jäsenten kanssa. Vastustajiani oli myös rivijäsenissä. Mielestäni yhteistyökumppaneillani ei ollut todellista taistelutahtoa. Ei liioin pitkäjänteisyyttä. Minun maalaisjärkeni sanoi, että jos aloitamme hintaneuvottelut rakennusfirman esittämien lukujen pohjalta, neliöhinta ehtii vuosien kulkuessa nousta aina vain korkeammaksi ja korkeammaksi. Sillä tavalla, millä Sato meidät keksi ja sillä sinnikkyydellä, jolla se pysyi kyljessämme, meillä olisi tuntunut olevan paremmat neuvotteluasemat.
Kuten olen kirjoittanut, yritin Reijo Pesosen kehoituksesta saada touko-kesäkuussa Jaana Näröltä jonkinlaisen kustannusarvion Loppukirin neliöhinnasta. Siinä vaiheessa yhdistystä ei vielä ollut edes perustettu ja uskoimme kaikki vakaasti siihen, että yhteiskunnalle merkityksellisenä pilottina Loppukiri tulisi saamaan avustusta RAY:lta. Koska en pystynyt näkemään poliitikkojen, päättäjien ja virkamiesten päiden sisälle, en liioin poliittisten ym. kulissien taakse, en tänäkään päivänä tiedä totuutta rahoituskuvioista. Sen kuitenkin tiedän, että neuvottelut rakennusfirmojen kanssa edellyttivät sellaista erityisosaamista, jota meillä ei ollut. Sitä varten olisimme tarvinneet virkamiehiltä asiantuntemusta ja ohjausta.
Tavatessamme Eila Raikaslehdon kanssa ensimmäisen kerran kaavoittaja Mikael Sundmanin, otimme puheeksi myös neliöhinta-arviot. Siihen mennessä en ollut saanutt Jaana Näröltä kunnollista vastausta hintatiedusteluihini. Ei arvioita, ei laskelmia.Taidokkaita heittoja vain. Taitavasti Närö kiemurteli kuin mato ongenkoulussani ja toivoi pääsevänsä otteestamme. Kaipa hän koki yhdistyksestä eroni jonkinlaisena voittona. Kauan ei kuitenkaan mennyt, kun hänet - kuulemani mukaan - siirrettiin Saton toimesta muihin tehtäviin ja joku toinen jatkoi neuvotteluja.
Itsenäisyyspäivän alla 2000 Mikael Sundman arveli Loppukirin neliöhinnaksi tulevan 12.500 markkaa. Talon piti kuitenkin valmistua jo 2-3 vuoden kuluessa, mikä aika venyi sitten (tontin saamisesta laskettuna) kuudeksi vuodeksi. Sundman ei ensimmäisen tapaamisemme aikoihin uskonut enää hintojen nousevan, päinvastoin laskevan. Raikaslehto oli yllätyksekseni päinvastaista mieltä. Mutta pitikö sitä sanoa ääneen neuvotteluissa? Minun mielestäni ei.
Neliöhinnassa oli yksi tulevien erimielisyyksien aihe. Minä pidin kiinni kaavoittajan arviosta niin kauan kuin olin yhdistyksessä. Se oli taktiikkaa. Samanlaisia neliöhintoja minulle esitti seuraavana vuonna projektijohtaja Heikki Somervuo ja vielä alhaisempia suunnitteluosaston kehityspäällikkö Jussi Kautto, jota kävin loppukesällä 2001 yksin tapaamassa. Muut seniorit olivat "kesälomillaan".
Kautolla oli työhuoneensa seinällä suhdannekäyriä. "Kerro omat neliösi 11 000:lla ja yhteistilat 12 000:lla", mies sanoi. Optimistisesti mies arveli, että hinnat saattavat vielä laskeakin. Hän kaivoi esille paperin, josta ilmeni, että sosiaalivirasto oli antanut meistä hyvin myönteisen lausunnon RAY:lle. "Sinä et varmaan edes ymmärrä, kuinka merkittävä tämä lausunto teille on", hän sanoi lämpimästi.
Mutta emmehän me hyvästä lausunnosta huolimatta syksyn 2001 jaossa saaneet rahaa RAY:lta. Emmekä myöhemminkään. Uskon kuitenkin, että virkamiehissä oli optimisteja. Muistan kuinka Mikael Sundman sanoi kerran, ettemme tule saamaan RAY:lta rahaa. Hän oli lähtemässä pois luotani, kun kääntyi vielä puoleeni tokaisten: "Ette te tule saamaan sitä rahaa, paitsi... Jos te sitä saatte, se on yksin sinun ansiotasi." Se vasta oli suuri kiitos siihen astisista ponnisteluistani. Ilmeisesti mies luotti minuun. Mutta eihän hän voinut tietää, millaisten ongelmien keskellä painin.
Näihin virkamiesten kanssa käymiini keskusteluihin tukeutuen yritin yhdistyksestä eroamiseeni asti pitää optimismia yllä. En epäillyt virkamiesten arvioita tuulesta temmatuiksi. Ne olivat ainoastaan ne luvut, joita meidän piti pitää esillä. Lähtöluvut. Aktiiviset seniorit eivät kuitenkaan tukeneet ponnistelujani pitää hinnan nousua kurissa - muutamaa harvaa lukuunottamatta. Tunsin kuinka minulta vedettiin mattoa jalkojeni alla. Ne, jotka olivat samoilla linjoilla kanssani, Marja Dahlströmin jälkeen puheenjohtajaksi valittu Kaarina Hughes savusti hallituksineen yhdistyksestä ulos alkuvuodesta 2002.
Kuten olen kirjoittanut, yritin Reijo Pesosen kehoituksesta saada touko-kesäkuussa Jaana Näröltä jonkinlaisen kustannusarvion Loppukirin neliöhinnasta. Siinä vaiheessa yhdistystä ei vielä ollut edes perustettu ja uskoimme kaikki vakaasti siihen, että yhteiskunnalle merkityksellisenä pilottina Loppukiri tulisi saamaan avustusta RAY:lta. Koska en pystynyt näkemään poliitikkojen, päättäjien ja virkamiesten päiden sisälle, en liioin poliittisten ym. kulissien taakse, en tänäkään päivänä tiedä totuutta rahoituskuvioista. Sen kuitenkin tiedän, että neuvottelut rakennusfirmojen kanssa edellyttivät sellaista erityisosaamista, jota meillä ei ollut. Sitä varten olisimme tarvinneet virkamiehiltä asiantuntemusta ja ohjausta.
Tavatessamme Eila Raikaslehdon kanssa ensimmäisen kerran kaavoittaja Mikael Sundmanin, otimme puheeksi myös neliöhinta-arviot. Siihen mennessä en ollut saanutt Jaana Näröltä kunnollista vastausta hintatiedusteluihini. Ei arvioita, ei laskelmia.Taidokkaita heittoja vain. Taitavasti Närö kiemurteli kuin mato ongenkoulussani ja toivoi pääsevänsä otteestamme. Kaipa hän koki yhdistyksestä eroni jonkinlaisena voittona. Kauan ei kuitenkaan mennyt, kun hänet - kuulemani mukaan - siirrettiin Saton toimesta muihin tehtäviin ja joku toinen jatkoi neuvotteluja.
Itsenäisyyspäivän alla 2000 Mikael Sundman arveli Loppukirin neliöhinnaksi tulevan 12.500 markkaa. Talon piti kuitenkin valmistua jo 2-3 vuoden kuluessa, mikä aika venyi sitten (tontin saamisesta laskettuna) kuudeksi vuodeksi. Sundman ei ensimmäisen tapaamisemme aikoihin uskonut enää hintojen nousevan, päinvastoin laskevan. Raikaslehto oli yllätyksekseni päinvastaista mieltä. Mutta pitikö sitä sanoa ääneen neuvotteluissa? Minun mielestäni ei.
Neliöhinnassa oli yksi tulevien erimielisyyksien aihe. Minä pidin kiinni kaavoittajan arviosta niin kauan kuin olin yhdistyksessä. Se oli taktiikkaa. Samanlaisia neliöhintoja minulle esitti seuraavana vuonna projektijohtaja Heikki Somervuo ja vielä alhaisempia suunnitteluosaston kehityspäällikkö Jussi Kautto, jota kävin loppukesällä 2001 yksin tapaamassa. Muut seniorit olivat "kesälomillaan".
Kautolla oli työhuoneensa seinällä suhdannekäyriä. "Kerro omat neliösi 11 000:lla ja yhteistilat 12 000:lla", mies sanoi. Optimistisesti mies arveli, että hinnat saattavat vielä laskeakin. Hän kaivoi esille paperin, josta ilmeni, että sosiaalivirasto oli antanut meistä hyvin myönteisen lausunnon RAY:lle. "Sinä et varmaan edes ymmärrä, kuinka merkittävä tämä lausunto teille on", hän sanoi lämpimästi.
Mutta emmehän me hyvästä lausunnosta huolimatta syksyn 2001 jaossa saaneet rahaa RAY:lta. Emmekä myöhemminkään. Uskon kuitenkin, että virkamiehissä oli optimisteja. Muistan kuinka Mikael Sundman sanoi kerran, ettemme tule saamaan RAY:lta rahaa. Hän oli lähtemässä pois luotani, kun kääntyi vielä puoleeni tokaisten: "Ette te tule saamaan sitä rahaa, paitsi... Jos te sitä saatte, se on yksin sinun ansiotasi." Se vasta oli suuri kiitos siihen astisista ponnisteluistani. Ilmeisesti mies luotti minuun. Mutta eihän hän voinut tietää, millaisten ongelmien keskellä painin.
Näihin virkamiesten kanssa käymiini keskusteluihin tukeutuen yritin yhdistyksestä eroamiseeni asti pitää optimismia yllä. En epäillyt virkamiesten arvioita tuulesta temmatuiksi. Ne olivat ainoastaan ne luvut, joita meidän piti pitää esillä. Lähtöluvut. Aktiiviset seniorit eivät kuitenkaan tukeneet ponnistelujani pitää hinnan nousua kurissa - muutamaa harvaa lukuunottamatta. Tunsin kuinka minulta vedettiin mattoa jalkojeni alla. Ne, jotka olivat samoilla linjoilla kanssani, Marja Dahlströmin jälkeen puheenjohtajaksi valittu Kaarina Hughes savusti hallituksineen yhdistyksestä ulos alkuvuodesta 2002.
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
En tajunnut Arabianrannan merkitystä kaupunkisuunnittelulle
Kuten olen aiemmin kertonut, Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen ja perustettavana olevan yhdistyksemme yhteinen tonttivaraushakenus lähti Helsingin kaupungin kiinteistölautakunnalle juhannuksen aikaan 2000. Päinvastoin kuin Marja Dahlström kirjassa Loppukiri kertoo, allekirjoitin hakemuspaperin jo kaksi kuukautta ennen yhdistyksemme perustamista (blogini 16.1.2010). Hakemuspaperissamme, jonka laativat Marja-Liisa Kunnas ja Jaana Närö, kiinnostuksemme kohteina mainittiin Arabianranta, Eläinlääketieteellisen alue, Hermanni ja Pohjois-Haagan aseman seutu.
Käydessämme tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona syyskuun alussa kuulimme, että Arabianrannasta oli kaksi yhdistystä hakemassa tonttia, samoin Hermannista, sen sijaan Pohjois-Haagaan oli tyrkyllä kolme. Ilmoitimme nyt Kivelälle olevamme ensi sijaisesti kiinnostuneita Arabianrannasta.
Tonttivaihtoehdot vilahtelivat tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona käymästämme ensimmäisestä maaliskuisesta neuvottelusta (blogini 20.3.2010) kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoomme itsenäisyyspäivän alla 2000 (blogini 24.2. 2010). Arabianrantaa meille suositti kuitenkin ensimmäisenä suunnittelija Mirja Höysniemi. Marja Dahlström ei tavannut häntä koskaan, mutta minä olin pitkin vuotta Mirjaan yhteydessä.Todennäköisesti hän vaikutti siihen, että Arabianranta pulpahteli tavan takaa keskusteluissamme esille.
Missään tapauksessa en ensimmäisissä neuvotteluissamme Tuomas Kivelän kanssa ymmärtänyt alueen kulttuurista arvoa kaupunkisuunnittelulle. Tuskin muutkaan. En myöskään tajunnut mennä Yleisradion kirjastoon ja etsiä käsiini kaupunkisuunnittelusta - tai edes Arabianrannasta - kertovia lehtileikkeitä. Ei sinne mennyt kukaan muukaan meistä. Liioin en ollut koskaan tehnyt yhtään radio-ohjelmaa tai lehtijuttua tältä aihealueelta. Yhtenä syynä tietämättömyyteeni Arabianrannasta oli sekin, että olin 1990-luvun loppupuolella pitkähköjä aikoja ulkomailla: kouluttautumislomalla Berliinissä ja työ-ja/tai lomamatkoilla Etelä- ja Väli-Amerikassa. Pitkät poissaolot Helsingistä mahdollisti se, että olin jäänyt osa-aikaeläkkeelle loppuvuodesta 1998. Lisäksi aikaani vei äitini omaishoitajuus (blogini 29.1.2010). Lehdet jäivät vähälle lukemiselle - muista medioista puhumattakaan.
Ehkä jotain sentään tiesin Arabianrannan saastuneen maapohjan aiheuttamista ongelmista. Viimeistään siinä vaiheessa kun saimme tontin, ongelma vyöryi Yleisradionkin käytävillä eteeni. Edesmennyt kollegani Kaarina Alanen ilmoitti minulle suorasukaiseen tapaansa kahvilassa, että Aktiiviset Seniorit oli saanut tontin Arabianrannasta juuri siksi, että maa ei myrkyllisyytensä takia kelvannut kaikille. Kaarinaa kiinnosti oman sairastumisensa takia saastuneiden ympäristöjen osuus yhteiskunnan pahoinvointiin. ---Olen törmännyt Arabianrannan maapohjaongelmiin myöhemminkin: uimahallissa vierelleni ui nainen, joka kertoi alueen asukkailla, etenkin neuvolaikäisillä, olevan enemmän sairauksia kuin muilla helsinkiläisillä. En ole lähtenyt selvittämään huhujen todenperäisyyttä - olen ajatellut, ettei se minulle enää kuulu.
En myöskään Mikael Sundmanin luo audienssia pyytäessäni täysin mieltänyt, mikä suhde miehellä oli Arabianrantaan. Hän oli silloin alueen asemakaavoituksesta vastaava arkkitehti, projektipäällikkö. Nykyisin hän hoitaa samaa tehtävää Kalasatamassa. Sinne nousee lähivuosina myös "Loppukiri Kakkonen" - todennäköisesti ei kuitenkaan tällä nimellä.
SUORANAINEN SOTA TONTEISTA
Mirja Höysniemen ja Sirkka-Liisa Kärkkäisen neuvo mielessäni (blogini 6.6.2010)postitin kesän ja syksyn (2000) aikana joukon kirjeitä ihmisille, joiden kuvittelin olevan kiinnostuneita senioritalohankkeestamme. Kaikki kirjeen saaneet eivät toki vaivautuneet edes vastaamaan, jotkut taas panivat sihteerinsä asialle. Eniten minua hämmästytti vihreiden Pekkia Saurin vaikeneminen. Ei silti, ei vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaarakaan ollut kovin aktiivinen. Korkeintaan hänen sihteerinsä/avustajansa kiitti kirjeestäni. Kuriositeettina en voi olla kertomatta seuraavaa: kun yhdistyksestä erottuani törmäsin entiseen koulutoveriini, joka on vihreiden aktiivi, hän heitti ajatuksen, että käynnistäisin yhteisöllisen senioritalon heillekin. Ei tarvinnut miettiä vastausta: kiitos ei.
Onneksi Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Pirkko Lahti, prof. Sirkka-Liisa Kivelä Oulusta ja Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Rakel Hiltunen osoittivat selväsanaisesti kiinnostuksensa ja tukivat siten merkittävästi minua. Ilman heidän panostaan talo olisi voinut jäädä nousematta (blogini 21.4.2010).
Joulukuun alkupäivinä soitin tonttiasiamies Tuomas Kivelälle tiedustellen, mistä tontin saantimme mahdollisesti kiikasti. Olin jo alkusyksystä kuullut Mirja Höysniemeltä, että meillä oli koko sosiaaliviraston tuki takanamme. Olimme - Marja Dahlström, Anita Wetterstrand ja minä - käyneet jo huhtikuussa sosiaaliviraston johtajan Aulikki Kananojan ja hänen alaisensa Riitta Iiskolan luona esittelemässä hankettamme. Soittaessani alkusyksystä viimeksimainitulle hän oli ylistänyt hakemustamme. Se oli kuulemma kaukana niistä monista tonttianomuksista, joita hän oli vuosien saatossa saanut eteensä. Usein niissä oli vain pelkkä pyyntö saada tontti. Myös tonttiasiamies Tuomas Kivelä näki hankkeemme arvon, oli nähnyt alusta lähtien. Kukaan ei minun mielestäni vastustanut. Marraskuun alkupäivinä olin myös lobannut lähes koko kiinteistölautakunnan varajäsenineen, ensin kirjeitse, sitten puhelimitse. Tiesin heidänkin suhtautuvan meihin pääsääntöisesti myönteisesti.
Soittaessani nyt Tuomas Kivelälle hän teki minulle selväksi, että tonteista - ja varsinkin Arabianrannan tonteista - oli käynnissä todellinen sota. Ratkaisevassa asemassa olisivat kaksi kaavoittajaa: Mikael Sundman ja Pekka Pakkala. Hän väläytti minulle tässä vaiheessa tonttia myös jostakin Arabianrannan lähettyviltä, muistaakseni Käpylästä, missä Kapiteelin eli valtion ja kunnan maanvaihtokaupat olivat ajankohtaisia. Hän viittasi jälleen myös Pohjois-Haagan aseman seutuun, jonka olimme jo kertaalleen hienovaraisesti torjuneet. Ennen Mikael Sundmanille soittoa kilautin Mirja Höysniemelle. Kaipasin rohkaisua (blogini 24.2.2010). Mirja vakuutti, ettei kaavoittaja minua purematta nielisi.
ONNISTUNUT KÄYNTI KAAVOITTAJAN LUONA
Nimet Aktiiviset Seniorit ja Loppukiri eivät luultavasti sanoneet kaavoittaja Mikael Sundmanille mitään. Me ilmestyimme hänen eteensä täydellisesta tuntemattomuudesta. Esittelin itseni Yleisradion toimittajaksi. Kautta koko hankkeessa oloaikani ammatistani ja työpaikastani oli selvästi hyötyä. Pyysin Sundmanilta audienssia mahdollisimman pian, koska asiallani oli kiire. Kerroin olevani sairaslomalla, mutta valmis ponkaisemaan Kansakoulukadulle vaikka heti. Tulisin joko yksin, kaksin tai kolmen hengen voimin. Yllätyksekseni sain ajan heti seuraavaksi päiväksi, joten ilmeisesti hänen kiinnostuksensa heräsi.
Oli hilkulla, etten joutunut menemään tähän ratkaisevaan tapaamiseen yksin. Sinä iltana hoidin todellisen soittorumban. Sain ensimmäiseksi kiinni Marja Dahlströmin, mutta hän ilmoitti olevansa yhdistyksen käytössä vasta taidehistorian tenttinsä jälkeen 16.1.2001. (Enpä siinä jalkapuolena puhuessani aavistanut, että silloin kun Marjan tentti olisi ohi, meillä olisi jo tontti luvattuna!) Terttu Putila ei vastannut koko iltana, hän saattoi olla Algarvessa, missä hänellä oli loma-asunto. Hän oli jo vuosia ollut eläkkeellä. Anita Wetterstrandia en edes harkinnut mukaani. Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen totesivat, ettei heistä - koulutuksen ja kokemuksen vähyyden sekä iän takia - olisi tällaisessa neuvottelussa mitään apua. He lupautuivat kuitenkin kuljettamaan minua autollaan, jos tarvitsisin kyytiä jalkaleikkaukseni takia.
Myöhään illalla sain vain vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Eila Raikaslehdon kiinni. Hän lupautui mukaani. Olen kirjoittanut blogissani (24.2.2010) tästä tapaamisestamme. Jos kerron muutamat asiat toistamiseen, pyydän anteeksi. Kuten olen sanonut Loppukiri on kuin puu, jota ravistelen: minä en valitse kirjoitusteni aiheita, vaan aiheet valitsevat minut (blogini 9.3.2010).
Kansakoulukadulla Eila Raikaslehdon ja minun työnjako pelasi hyvin - paremmin kuin olisi pelannut yhdenkään hallituksen jäsenen kanssa. Kun minä lopetin, Eila jatkoi. Huoneen toisessa päässä istui kaavoittaja Pekka Pakkala, jolle muistaakseni olin myös soittanut edellisenä päivänä ja soitin vielä jälkeenkin päin.
Eila Raikaslehto oli liittynyt yhdistykseemme ensimmäisen Färdknäppenin matkan alla Rakel Hiltusen toimiessa välikätenä. Asiallinen, aika kuiva tyyppi Vuosaaresta. Innostunut. Leski. Kolme poikaa. Suorittanut pankkityön ohessa vanhoilla päivillään tutkinnon oikeustieteellisessä, jäänyt melkein samassa rytäkässä hallintopäällikön pallilta työttömäksi ja kohta sen jälkeen miehensä omaishoitajaksi. Mutta tätä kaikkea en tietystikään sinä päivänä hänestä tiennyt, en tiennyt hänestä juuri mitään. Meillä oli kummallakin omat omaishoitajakokemuksemme takaanamme, joista kertominen antoi uskottavuutta hankkeellemme. Latasimme asiamme todella vauhdilla Mikael Sundmanin eteen.
Ideologiapaperistamme Mikael Sundman ei ollut kiinnostunut, mitä hetken pidin merkkinä laimeasta kiinnostuksesta. Runsaan puoli tuntia Loppukiristä kerrottuamme mies kuitenkin hyppäsi seinällä olevan Arabianrannan kartan eteen, näytti siitä sormellaan Kaj Frankin katua ihan Arabiantehtaan ja Taideteollisen korkeakoulun takaa ja sanoi: "Tässä on teidän Loppukirillenne paikka. Tontin vierestä menee katu meren rantaan. Siinä vanhoille rouville olohuonetta." Hän kertoi kadulle suunnitellusta taiteesta. Tehtävään oli valittu Howard Smith. Tiesimmekö kuka Howard Smith on? Olin pannut merkille, että Mikael Sundman käytti sormella tontin paikkaa osoittaessaan preesensiä, eikä konditionaalia. Havainto lennätti sydämeni melkein kurkkuun. Portti Arabianrantaan oli meille auki!
Mutta ei tontin saaminen huoneeseen astuessamme ollut lainkaan itsestään selvää. Syy siihen, miksi ideologiapaperimme ei kaavoittajaa kiinnostanut, selittyi likinäköisyydellä. Kun poistuimme miehen luota, hän jäi kiinnostuneena lukemaan paperiamme. Mutta heti huoneeseen astuessamme Sundman oli halunnut tietää meistä paljon muutakin kuin nimemme ja edustamamme yhdistyksen nimen ja sen mitä paperissa luki. Oliko Eila Raikaslehtokin toimittaja? Mihin sijoituimme poliittisella kartalla? Hän myös varoitti meitä liian köyhistä Loppukiri-asukkaista. Muutaman yhtiövastikkeen maksamatta jättäminen voisi kuulemma koitua kohtalokkaaksi eli keikauttaa taloyhtön budjetin ratkaisevasti kallelleen. En kommentoinut tätä viimeksimainittua toteamusta millään lailla. Ajatuksissani olin edelleen suopea kaikille pienipalkkaisille naisille, jotka Loppukiriin haluaisivat - farmaseuteille, kirjastovirkailijoille, terveydenhoidon ammattilaisille. Olin vakuuttunut, että neliöhinnat pysyisivät kurissa, jos puhaltaisimme yhteen hiileen. Minun unelmani yhteisöllisestä senioritalosta oli lähtenyt alkuun juuri siitä, että ajattelin yhteiskunnan tarvitsevan tällaista pilottia.
En maininnut Mikael Sundmanille myöskään Tuomas Kivelän senhetkisestä pessimismistä Arabianrannan suhteen. Ei kannattanut levitellä alakuloa. Jos pessimismi iskisi yhtä aikaa kovin moneen hankkeen kannalta tärkeään ihmiseen, se olisi kohtalokasta.
Yhteisöllisen senioritalon idea meni kaavoittaja Mikael Sundmaniin ilmeisesti kuin veitsi voihin. Loppukirin suunnittelijaksi valitulle arkkitehti Kirsti Sivénille hän seuraavana vuonna (2001) kertoi: "Kummallisia naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat luoksemme ja sen jälkeen me vain huomasimme antaneemme niille tontin Arabianrannasta."
Mikael Sundman ei joutunut katumaan tätä tonttipäätöstä. Kun kerroin hänelle kirjoittavani blogiani työstääkseni niitä traumoja, jotka Loppukiri minulle aiheutti, pitkän uran kaavoittajana tehnyt mies tunnusti: "Olen saanut paljon kiitosta Arabianrannasta. Haluan --- sanoa sen, että Loppukiristä on jäänyt suunnittelu-urani yksittäisistä tapauksista paras mieli."
Vuodenvaihteesta 2000-2001 muodostui hyvin hektinen.
Käydessämme tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona syyskuun alussa kuulimme, että Arabianrannasta oli kaksi yhdistystä hakemassa tonttia, samoin Hermannista, sen sijaan Pohjois-Haagaan oli tyrkyllä kolme. Ilmoitimme nyt Kivelälle olevamme ensi sijaisesti kiinnostuneita Arabianrannasta.
Tonttivaihtoehdot vilahtelivat tonttiasiamies Tuomas Kivelän luona käymästämme ensimmäisestä maaliskuisesta neuvottelusta (blogini 20.3.2010) kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoomme itsenäisyyspäivän alla 2000 (blogini 24.2. 2010). Arabianrantaa meille suositti kuitenkin ensimmäisenä suunnittelija Mirja Höysniemi. Marja Dahlström ei tavannut häntä koskaan, mutta minä olin pitkin vuotta Mirjaan yhteydessä.Todennäköisesti hän vaikutti siihen, että Arabianranta pulpahteli tavan takaa keskusteluissamme esille.
Missään tapauksessa en ensimmäisissä neuvotteluissamme Tuomas Kivelän kanssa ymmärtänyt alueen kulttuurista arvoa kaupunkisuunnittelulle. Tuskin muutkaan. En myöskään tajunnut mennä Yleisradion kirjastoon ja etsiä käsiini kaupunkisuunnittelusta - tai edes Arabianrannasta - kertovia lehtileikkeitä. Ei sinne mennyt kukaan muukaan meistä. Liioin en ollut koskaan tehnyt yhtään radio-ohjelmaa tai lehtijuttua tältä aihealueelta. Yhtenä syynä tietämättömyyteeni Arabianrannasta oli sekin, että olin 1990-luvun loppupuolella pitkähköjä aikoja ulkomailla: kouluttautumislomalla Berliinissä ja työ-ja/tai lomamatkoilla Etelä- ja Väli-Amerikassa. Pitkät poissaolot Helsingistä mahdollisti se, että olin jäänyt osa-aikaeläkkeelle loppuvuodesta 1998. Lisäksi aikaani vei äitini omaishoitajuus (blogini 29.1.2010). Lehdet jäivät vähälle lukemiselle - muista medioista puhumattakaan.
Ehkä jotain sentään tiesin Arabianrannan saastuneen maapohjan aiheuttamista ongelmista. Viimeistään siinä vaiheessa kun saimme tontin, ongelma vyöryi Yleisradionkin käytävillä eteeni. Edesmennyt kollegani Kaarina Alanen ilmoitti minulle suorasukaiseen tapaansa kahvilassa, että Aktiiviset Seniorit oli saanut tontin Arabianrannasta juuri siksi, että maa ei myrkyllisyytensä takia kelvannut kaikille. Kaarinaa kiinnosti oman sairastumisensa takia saastuneiden ympäristöjen osuus yhteiskunnan pahoinvointiin. ---Olen törmännyt Arabianrannan maapohjaongelmiin myöhemminkin: uimahallissa vierelleni ui nainen, joka kertoi alueen asukkailla, etenkin neuvolaikäisillä, olevan enemmän sairauksia kuin muilla helsinkiläisillä. En ole lähtenyt selvittämään huhujen todenperäisyyttä - olen ajatellut, ettei se minulle enää kuulu.
En myöskään Mikael Sundmanin luo audienssia pyytäessäni täysin mieltänyt, mikä suhde miehellä oli Arabianrantaan. Hän oli silloin alueen asemakaavoituksesta vastaava arkkitehti, projektipäällikkö. Nykyisin hän hoitaa samaa tehtävää Kalasatamassa. Sinne nousee lähivuosina myös "Loppukiri Kakkonen" - todennäköisesti ei kuitenkaan tällä nimellä.
SUORANAINEN SOTA TONTEISTA
Mirja Höysniemen ja Sirkka-Liisa Kärkkäisen neuvo mielessäni (blogini 6.6.2010)postitin kesän ja syksyn (2000) aikana joukon kirjeitä ihmisille, joiden kuvittelin olevan kiinnostuneita senioritalohankkeestamme. Kaikki kirjeen saaneet eivät toki vaivautuneet edes vastaamaan, jotkut taas panivat sihteerinsä asialle. Eniten minua hämmästytti vihreiden Pekkia Saurin vaikeneminen. Ei silti, ei vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaarakaan ollut kovin aktiivinen. Korkeintaan hänen sihteerinsä/avustajansa kiitti kirjeestäni. Kuriositeettina en voi olla kertomatta seuraavaa: kun yhdistyksestä erottuani törmäsin entiseen koulutoveriini, joka on vihreiden aktiivi, hän heitti ajatuksen, että käynnistäisin yhteisöllisen senioritalon heillekin. Ei tarvinnut miettiä vastausta: kiitos ei.
Onneksi Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Pirkko Lahti, prof. Sirkka-Liisa Kivelä Oulusta ja Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Rakel Hiltunen osoittivat selväsanaisesti kiinnostuksensa ja tukivat siten merkittävästi minua. Ilman heidän panostaan talo olisi voinut jäädä nousematta (blogini 21.4.2010).
Joulukuun alkupäivinä soitin tonttiasiamies Tuomas Kivelälle tiedustellen, mistä tontin saantimme mahdollisesti kiikasti. Olin jo alkusyksystä kuullut Mirja Höysniemeltä, että meillä oli koko sosiaaliviraston tuki takanamme. Olimme - Marja Dahlström, Anita Wetterstrand ja minä - käyneet jo huhtikuussa sosiaaliviraston johtajan Aulikki Kananojan ja hänen alaisensa Riitta Iiskolan luona esittelemässä hankettamme. Soittaessani alkusyksystä viimeksimainitulle hän oli ylistänyt hakemustamme. Se oli kuulemma kaukana niistä monista tonttianomuksista, joita hän oli vuosien saatossa saanut eteensä. Usein niissä oli vain pelkkä pyyntö saada tontti. Myös tonttiasiamies Tuomas Kivelä näki hankkeemme arvon, oli nähnyt alusta lähtien. Kukaan ei minun mielestäni vastustanut. Marraskuun alkupäivinä olin myös lobannut lähes koko kiinteistölautakunnan varajäsenineen, ensin kirjeitse, sitten puhelimitse. Tiesin heidänkin suhtautuvan meihin pääsääntöisesti myönteisesti.
Soittaessani nyt Tuomas Kivelälle hän teki minulle selväksi, että tonteista - ja varsinkin Arabianrannan tonteista - oli käynnissä todellinen sota. Ratkaisevassa asemassa olisivat kaksi kaavoittajaa: Mikael Sundman ja Pekka Pakkala. Hän väläytti minulle tässä vaiheessa tonttia myös jostakin Arabianrannan lähettyviltä, muistaakseni Käpylästä, missä Kapiteelin eli valtion ja kunnan maanvaihtokaupat olivat ajankohtaisia. Hän viittasi jälleen myös Pohjois-Haagan aseman seutuun, jonka olimme jo kertaalleen hienovaraisesti torjuneet. Ennen Mikael Sundmanille soittoa kilautin Mirja Höysniemelle. Kaipasin rohkaisua (blogini 24.2.2010). Mirja vakuutti, ettei kaavoittaja minua purematta nielisi.
ONNISTUNUT KÄYNTI KAAVOITTAJAN LUONA
Nimet Aktiiviset Seniorit ja Loppukiri eivät luultavasti sanoneet kaavoittaja Mikael Sundmanille mitään. Me ilmestyimme hänen eteensä täydellisesta tuntemattomuudesta. Esittelin itseni Yleisradion toimittajaksi. Kautta koko hankkeessa oloaikani ammatistani ja työpaikastani oli selvästi hyötyä. Pyysin Sundmanilta audienssia mahdollisimman pian, koska asiallani oli kiire. Kerroin olevani sairaslomalla, mutta valmis ponkaisemaan Kansakoulukadulle vaikka heti. Tulisin joko yksin, kaksin tai kolmen hengen voimin. Yllätyksekseni sain ajan heti seuraavaksi päiväksi, joten ilmeisesti hänen kiinnostuksensa heräsi.
Oli hilkulla, etten joutunut menemään tähän ratkaisevaan tapaamiseen yksin. Sinä iltana hoidin todellisen soittorumban. Sain ensimmäiseksi kiinni Marja Dahlströmin, mutta hän ilmoitti olevansa yhdistyksen käytössä vasta taidehistorian tenttinsä jälkeen 16.1.2001. (Enpä siinä jalkapuolena puhuessani aavistanut, että silloin kun Marjan tentti olisi ohi, meillä olisi jo tontti luvattuna!) Terttu Putila ei vastannut koko iltana, hän saattoi olla Algarvessa, missä hänellä oli loma-asunto. Hän oli jo vuosia ollut eläkkeellä. Anita Wetterstrandia en edes harkinnut mukaani. Espoolaiset Heli Jäderholm ja Eino Jantunen totesivat, ettei heistä - koulutuksen ja kokemuksen vähyyden sekä iän takia - olisi tällaisessa neuvottelussa mitään apua. He lupautuivat kuitenkin kuljettamaan minua autollaan, jos tarvitsisin kyytiä jalkaleikkaukseni takia.
Myöhään illalla sain vain vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Eila Raikaslehdon kiinni. Hän lupautui mukaani. Olen kirjoittanut blogissani (24.2.2010) tästä tapaamisestamme. Jos kerron muutamat asiat toistamiseen, pyydän anteeksi. Kuten olen sanonut Loppukiri on kuin puu, jota ravistelen: minä en valitse kirjoitusteni aiheita, vaan aiheet valitsevat minut (blogini 9.3.2010).
Kansakoulukadulla Eila Raikaslehdon ja minun työnjako pelasi hyvin - paremmin kuin olisi pelannut yhdenkään hallituksen jäsenen kanssa. Kun minä lopetin, Eila jatkoi. Huoneen toisessa päässä istui kaavoittaja Pekka Pakkala, jolle muistaakseni olin myös soittanut edellisenä päivänä ja soitin vielä jälkeenkin päin.
Eila Raikaslehto oli liittynyt yhdistykseemme ensimmäisen Färdknäppenin matkan alla Rakel Hiltusen toimiessa välikätenä. Asiallinen, aika kuiva tyyppi Vuosaaresta. Innostunut. Leski. Kolme poikaa. Suorittanut pankkityön ohessa vanhoilla päivillään tutkinnon oikeustieteellisessä, jäänyt melkein samassa rytäkässä hallintopäällikön pallilta työttömäksi ja kohta sen jälkeen miehensä omaishoitajaksi. Mutta tätä kaikkea en tietystikään sinä päivänä hänestä tiennyt, en tiennyt hänestä juuri mitään. Meillä oli kummallakin omat omaishoitajakokemuksemme takaanamme, joista kertominen antoi uskottavuutta hankkeellemme. Latasimme asiamme todella vauhdilla Mikael Sundmanin eteen.
Ideologiapaperistamme Mikael Sundman ei ollut kiinnostunut, mitä hetken pidin merkkinä laimeasta kiinnostuksesta. Runsaan puoli tuntia Loppukiristä kerrottuamme mies kuitenkin hyppäsi seinällä olevan Arabianrannan kartan eteen, näytti siitä sormellaan Kaj Frankin katua ihan Arabiantehtaan ja Taideteollisen korkeakoulun takaa ja sanoi: "Tässä on teidän Loppukirillenne paikka. Tontin vierestä menee katu meren rantaan. Siinä vanhoille rouville olohuonetta." Hän kertoi kadulle suunnitellusta taiteesta. Tehtävään oli valittu Howard Smith. Tiesimmekö kuka Howard Smith on? Olin pannut merkille, että Mikael Sundman käytti sormella tontin paikkaa osoittaessaan preesensiä, eikä konditionaalia. Havainto lennätti sydämeni melkein kurkkuun. Portti Arabianrantaan oli meille auki!
Mutta ei tontin saaminen huoneeseen astuessamme ollut lainkaan itsestään selvää. Syy siihen, miksi ideologiapaperimme ei kaavoittajaa kiinnostanut, selittyi likinäköisyydellä. Kun poistuimme miehen luota, hän jäi kiinnostuneena lukemaan paperiamme. Mutta heti huoneeseen astuessamme Sundman oli halunnut tietää meistä paljon muutakin kuin nimemme ja edustamamme yhdistyksen nimen ja sen mitä paperissa luki. Oliko Eila Raikaslehtokin toimittaja? Mihin sijoituimme poliittisella kartalla? Hän myös varoitti meitä liian köyhistä Loppukiri-asukkaista. Muutaman yhtiövastikkeen maksamatta jättäminen voisi kuulemma koitua kohtalokkaaksi eli keikauttaa taloyhtön budjetin ratkaisevasti kallelleen. En kommentoinut tätä viimeksimainittua toteamusta millään lailla. Ajatuksissani olin edelleen suopea kaikille pienipalkkaisille naisille, jotka Loppukiriin haluaisivat - farmaseuteille, kirjastovirkailijoille, terveydenhoidon ammattilaisille. Olin vakuuttunut, että neliöhinnat pysyisivät kurissa, jos puhaltaisimme yhteen hiileen. Minun unelmani yhteisöllisestä senioritalosta oli lähtenyt alkuun juuri siitä, että ajattelin yhteiskunnan tarvitsevan tällaista pilottia.
En maininnut Mikael Sundmanille myöskään Tuomas Kivelän senhetkisestä pessimismistä Arabianrannan suhteen. Ei kannattanut levitellä alakuloa. Jos pessimismi iskisi yhtä aikaa kovin moneen hankkeen kannalta tärkeään ihmiseen, se olisi kohtalokasta.
Yhteisöllisen senioritalon idea meni kaavoittaja Mikael Sundmaniin ilmeisesti kuin veitsi voihin. Loppukirin suunnittelijaksi valitulle arkkitehti Kirsti Sivénille hän seuraavana vuonna (2001) kertoi: "Kummallisia naisia ne aktiiviset seniorit. Ne vain tulivat luoksemme ja sen jälkeen me vain huomasimme antaneemme niille tontin Arabianrannasta."
Mikael Sundman ei joutunut katumaan tätä tonttipäätöstä. Kun kerroin hänelle kirjoittavani blogiani työstääkseni niitä traumoja, jotka Loppukiri minulle aiheutti, pitkän uran kaavoittajana tehnyt mies tunnusti: "Olen saanut paljon kiitosta Arabianrannasta. Haluan --- sanoa sen, että Loppukiristä on jäänyt suunnittelu-urani yksittäisistä tapauksista paras mieli."
Vuodenvaihteesta 2000-2001 muodostui hyvin hektinen.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Saamme Saton kylkeemme
En siis muista - eikä minulla ole papereissanikaan merkintää siitä - kuka meitä neuvoi menemään loppukeväästä 2000 Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen luo. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten Loppukiri-hanke olisi edennyt - ja millainen talon historiasta olisi tullut - jos olisimme Anita Wetterstrandin kanssa tuona toukokuisena päivänä (16.5.2000) suunnanneet kulkumme jonnekin muualle kuin Kunnaksen luo. Siis tapaamaan jotakin muuta asiantuntijaa tai vaikuttajaa kuin häntä.
Marja-Liisa Kunnaksen luona esittelin talohankkeen niin kuin tavallisestikin. Anita nyökytteli. Kunnas arveli, että 10 % yhteistilapinta-alaa olisi liian paljon. Kaupunki ei missään nimessä hyväksyisi sitä. Tukholmassa olevassa Färdknäppenissä yhteistiloja oli kuitenkin 13 % - eikä yhtään neliötä kuulemma liikaa. Kun Kunnas oli tutustunut pintapuolisesti ideologiapaperiimme, hän kertoi hyvästä yhteistyökumppanuudestaan Jaana Närön kanssa, joka oli oikeustieteen kandidaatti ja Saton palkkalistoilla. He molemmat istuivat Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen hallituksessa (blogini 26.2.2010). En muista kuinka kauan vierähti ennen kuin meille selvisivät naisten poliittiset taustat: Närö edusti Kokoomusta ja oli kunnallispolitiikassa aktiivisesti mukana, Kunnas oli demari. Me seniorit sen sijaan olimme niin sitoutumattomia kuin ihmiset ylipäätään voivat olla. Näin oli ainakin laita yhdistyksemme alkumetreillä.
Siltä istumalta Marja-Liisa Kunnas yritti saada Närön tulemaan välittömästi tapaamiseemme. Olisihan minulla pitänyt herätyskellojen soida neuvottelukumppanimme ollessa niin aktiivinen. En edes ihmetellyt, miten joku ylipäätään niin lyhyellä varoitusajalla pääsisi työpaikaltaan luoksemme. Tosin Närö ei sitten tullut, ei ilmeisesti päässyt, mutta kuitenkin: tapaamisemme Kunnaksen kanssa oli ilman muuta molemmille naisille erittäin tärkeä. Niin tärkeä, että sovimme seuraavan tapaamisemme jo kolmen päivän päähän. Silloin paikalle tuli Jaana Närökin ja senioreista myös Marja Dahlström.
Marja-Liisa Kunnas oli tätä toista tapaamistamme varten perehtynyt huolellisesti ideologiapaperiimme. Hän pyörsi nyt aikaisemmat puheensä yhteistilaneliöiden määrästä. Hänen mielestään 10 % yhteistiloja olisi jopa liian vähän. Naiset ehdottivat kuin yhteisestä suusta, että anoisimme yhdessä Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen kanssa tonttia kaupungilta. Me tekisimme Loppukirin omalla konseptillamme, he tekisivät viereen palvelutalon. Hiukan ihmettelin, oliko Marja-Liisa Kunnas sittenkään ymmärtänyt hankettamme oikein. Emmehän me ulkopuolisia palveluja tarvinneet. Meidän perusideahan oli nimenomaan se, että tuotamme itse itsellemme palvelut: valmistamme yhden aterian arkipäivisin, siivoamme talkooperiaatteella yhteistilat sekä annamme toisillemme naapuriapua. Hankkeen ideoinnin alkumetreiltä lähtien olin myös pitänyt ensiarvoisen tärkeänä hyödyntää modernia teknologiaa, joka helpottaisi vanhusten kotona asumista mahdollisimman pitkään. Kannattaisiko siis muita palveluja varten rakentaa viereen palvelutaloa?
Marja-Liisa Kunnas ja Jaana Närö tuntuivat kuitenkin osaavan asiansa. He olivat konkareita siinä, missä me seniorit otimme vasta haparoivia ensiaskelia. Tuntui helpottavalta kun joku tiesi, mitä piti tehdä ja mitä ei kannattanut tai voinut tehdä. Nyt myönnän, että se tunne oli paitsi sinisilmäisyyttä myös joukkomme vetämättömyyttä. Moni ajatteli, että pääsemme helpommalla kun muut tekevät. Se oli kuitenkin lyhytnäköistä.
Keskustelin tästä uudesta yhteistyökuviostamme vähän myöhemmin suunnittelija Mirja Höysniemen ja tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäisen kanssa. Kuten olen kirjoittanut heidän asiantuntemukseensa olin törmännyt heti Loppukiri-hankkeen alkumetreillä (blogini 25.1.2010). Nyt he molemmat kehoittivat meitä olemaan tarkkana, etteivät ulkopuoliset pääsisi jyräämään meitä. Varoituksen sanoja tuli jatkossa muualtakin. Mainitessani niistä muille senioreille, he eivät asiaa millään lailla kommentoineet. Kuuntelivatko he, kuulivatko he? Ihminenhän tunnetusti kuulee vain sen, minkä haluaa. Keskustelua ei siis syntynyt.
Kuten olen todennut Marja Dahlström kirjoittaa kirjassa Loppukiri (s.32), ettei meitä senioreita pelottanut hankkeen käynnistäminen. Minä en ollut noina vuosina - vaikka innostunut olinkin - läheskään niin auvoisella mielellä kuin Marja (blogini 26.2.2010). Nukuin huonosti. Olen Loppukiri-kirjan ilmestyttyä pohtinut tilannetta muutamien hankkeen käynnistämistä läheltä seuranneiden kanssa. Useampi kuin yksi on pukenut omat käsityksensä tilanteesta sanoiksi: "Marja ilmeisesti luotti sinuun, mutta sinä et voinut luottaa häneen."
Totta. Suunnittelimme kymmenien miljoonien talohanketta ja olimme kokemattomia. Joukkoomme liittyneiden joukossa oli kuitenkin ihmisiä, jotka ottivat yhdistyksessä ikään kuin sivusta katsojan roolin. Aivan kuin he eivät olisi käsittäneet, ettei talo sillä lailla nousisi. Kannoin huolta siitäkin, olimmeko uskottavia neuvotellessamme virkamiesten kanssa. Muistan kuinka eräässä alkuaikojen tapaamisessamme - olisiko ollut tonttiasiamiehen luona? - eräs sinkkujäsenemme loihe ihmettelemään, miksi yksiön neliöhinnat ovat säännöllisesti hintavampia kuin perheasuntojen neliöhinnat. Hän ymmärsi sen pelkäksi kiusanteoksi yksinäisiä kohtaan. Perheitä kuulemme suosittiin.
HAAGAN ASEMAN SEUDULLE EMME HALUNNEET
Marja-Liisa Kunnaksen tavattuamme tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin. Erikoista ensitapaamisessamme oli se, että me Anitan kanssa käsitimme väärin - vaiko kuulimme väärin? - kun Kunnas meidän mielestämme kertoi Satolla jo olevan tontin Eläinlääketieteellisen mailla. Kalliossa asuva Anita oli kiinnostunut tästä alueesta. Mitään tonttilupausta ei kuitenkaan ollut. Vanhusten Palvelutaloyhdistys tarvitsi kuitenkin tontin niin kuin monet muutkin yhdistykset tuohon aikaan yhä kiristyvimmiltä tonttimarkkinoilta. En tiedä, kuinka paljon muuta tapaamisessamme puhuttua ymmärsimme Anitan kanssa väärin - tai emme ymmärtäneet lainkaan.
Minä olin tuohon aikaan neutraali Eläinlääketieteellisen tontin suhteen. En mieltänyt asiaa niin, että se olisi pitänyt ratkaista eksaktisti jo tuolloin. Marjaa Ekäinlääketieteellisen tontti ei innostanut. Kävimme kuitenkin joukolla sitä katsomassa. Marja ilmoitti minulle, ettei halunnut tulevaisuudessa terveyskeskuslääkärille jonottaessaan istua samalla penkillä laitapuolen kulkijoiden kanssa. Hänestä tontti oli liian lähellä Kallioa. Arabianrannan Marja varmasti nimenä nappasi tonttikeskusteluista heti johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että oli viettänyt lapsuutensa Vanhassakaupungissa.
Kirjassa Loppukiri Marja Dahlström kirjoittaa kolmisen sivua meidän "tontin etsinnästä" (s.35). Minusta sana etsintä kuvaa sellaista aktiivisuutta, jota yhdistyksemme jäsenillä ei ollut. Emme me etsineet, otimme vain vastaan ehdotuksia. Potentiaalisista vapaista tonteista saimme tietoa keskustellessamme tonttiasiamies Tuomas Kivelän kanssa. Saimme myös jonkinlaisen käsityksen, mistä alueista muut tonttia havittelevat olivat kiinnostuneita.
Marja viljelee "tontin etsinnästä" kertoessaan lauseita, joita en kaikkia allekirjoita. Virheitäkin löytyy. Jo mainitsemastani Pohjois-Haagan aseman seudusta hän kirjoittaa näin: "Raideliikenteen ansiosta liikenneyhteydet tulevaan taloon olisivat toimineet hienosti, mutta kulkeminen junasta kotiin olisi merkinnyt jatkuvaa alikulkutunnelin käyttämistä. Sitä ryhmämme piti ikäihmisille turvallisuusriskinä, emmekä tästä syystä menneet katsomaan paikkaa" (s.37).
Minä en kokenut, että meille o s o i t e t t i i n mitään tonttia ennen kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoamme itsenäisyyspäivän alla 2000. Ehdotettiinpahan paikkoja vain ikään kuin kokeeksi. Vuoropuheluahan piti pitää yllä.
Palturia Marja kirjoittaa väittäessään, ettemme käyneet Pohjois-Haagan tonttia edes katsomassa. En myöskään tiedä, mikä on se ryhmä, josta Marja puhuu. Yhdistyksen hallitusko? Minä pidin syksyyn päästessämme pelkkää ajatustakin aseman seudusta mahdottomana. Ehdotin kuitenkin sihteerillemme Terttu Putilalle paikan päällä käyntiä. Täytyihän meidän tietää, mitä puhuisimme kun keskustelisimme tonttivaihtoehdoista Tuomas Kivelän kanssa. Olin tehnyt vuosia työmatkani junalla ja Pohjois-Haagassa käyntimme syksyn kynnyksellä 2000 vahvisti käsitystäni: aseman seudut ovat aina aseman seutuja eli rauhattomia. Sellaisena Pohjois-Haagan tontti oli sopimaton harrastusten merkeissä paljon iltaisinkin liikkuville senioreille. Alikulkutunnelista en muista edes puhutun. Tunnelithan on kai mahdollista valaista? Sen sijaan on huomattavasti vaikeampi häätää muualle aseman seuduille pesiytyneitä nuorisojoukkoja.
Marja-Liisa Kunnaksen luona esittelin talohankkeen niin kuin tavallisestikin. Anita nyökytteli. Kunnas arveli, että 10 % yhteistilapinta-alaa olisi liian paljon. Kaupunki ei missään nimessä hyväksyisi sitä. Tukholmassa olevassa Färdknäppenissä yhteistiloja oli kuitenkin 13 % - eikä yhtään neliötä kuulemma liikaa. Kun Kunnas oli tutustunut pintapuolisesti ideologiapaperiimme, hän kertoi hyvästä yhteistyökumppanuudestaan Jaana Närön kanssa, joka oli oikeustieteen kandidaatti ja Saton palkkalistoilla. He molemmat istuivat Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen hallituksessa (blogini 26.2.2010). En muista kuinka kauan vierähti ennen kuin meille selvisivät naisten poliittiset taustat: Närö edusti Kokoomusta ja oli kunnallispolitiikassa aktiivisesti mukana, Kunnas oli demari. Me seniorit sen sijaan olimme niin sitoutumattomia kuin ihmiset ylipäätään voivat olla. Näin oli ainakin laita yhdistyksemme alkumetreillä.
Siltä istumalta Marja-Liisa Kunnas yritti saada Närön tulemaan välittömästi tapaamiseemme. Olisihan minulla pitänyt herätyskellojen soida neuvottelukumppanimme ollessa niin aktiivinen. En edes ihmetellyt, miten joku ylipäätään niin lyhyellä varoitusajalla pääsisi työpaikaltaan luoksemme. Tosin Närö ei sitten tullut, ei ilmeisesti päässyt, mutta kuitenkin: tapaamisemme Kunnaksen kanssa oli ilman muuta molemmille naisille erittäin tärkeä. Niin tärkeä, että sovimme seuraavan tapaamisemme jo kolmen päivän päähän. Silloin paikalle tuli Jaana Närökin ja senioreista myös Marja Dahlström.
Marja-Liisa Kunnas oli tätä toista tapaamistamme varten perehtynyt huolellisesti ideologiapaperiimme. Hän pyörsi nyt aikaisemmat puheensä yhteistilaneliöiden määrästä. Hänen mielestään 10 % yhteistiloja olisi jopa liian vähän. Naiset ehdottivat kuin yhteisestä suusta, että anoisimme yhdessä Vanhusten Palvelutaloyhdistyksen kanssa tonttia kaupungilta. Me tekisimme Loppukirin omalla konseptillamme, he tekisivät viereen palvelutalon. Hiukan ihmettelin, oliko Marja-Liisa Kunnas sittenkään ymmärtänyt hankettamme oikein. Emmehän me ulkopuolisia palveluja tarvinneet. Meidän perusideahan oli nimenomaan se, että tuotamme itse itsellemme palvelut: valmistamme yhden aterian arkipäivisin, siivoamme talkooperiaatteella yhteistilat sekä annamme toisillemme naapuriapua. Hankkeen ideoinnin alkumetreiltä lähtien olin myös pitänyt ensiarvoisen tärkeänä hyödyntää modernia teknologiaa, joka helpottaisi vanhusten kotona asumista mahdollisimman pitkään. Kannattaisiko siis muita palveluja varten rakentaa viereen palvelutaloa?
Marja-Liisa Kunnas ja Jaana Närö tuntuivat kuitenkin osaavan asiansa. He olivat konkareita siinä, missä me seniorit otimme vasta haparoivia ensiaskelia. Tuntui helpottavalta kun joku tiesi, mitä piti tehdä ja mitä ei kannattanut tai voinut tehdä. Nyt myönnän, että se tunne oli paitsi sinisilmäisyyttä myös joukkomme vetämättömyyttä. Moni ajatteli, että pääsemme helpommalla kun muut tekevät. Se oli kuitenkin lyhytnäköistä.
Keskustelin tästä uudesta yhteistyökuviostamme vähän myöhemmin suunnittelija Mirja Höysniemen ja tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäisen kanssa. Kuten olen kirjoittanut heidän asiantuntemukseensa olin törmännyt heti Loppukiri-hankkeen alkumetreillä (blogini 25.1.2010). Nyt he molemmat kehoittivat meitä olemaan tarkkana, etteivät ulkopuoliset pääsisi jyräämään meitä. Varoituksen sanoja tuli jatkossa muualtakin. Mainitessani niistä muille senioreille, he eivät asiaa millään lailla kommentoineet. Kuuntelivatko he, kuulivatko he? Ihminenhän tunnetusti kuulee vain sen, minkä haluaa. Keskustelua ei siis syntynyt.
Kuten olen todennut Marja Dahlström kirjoittaa kirjassa Loppukiri (s.32), ettei meitä senioreita pelottanut hankkeen käynnistäminen. Minä en ollut noina vuosina - vaikka innostunut olinkin - läheskään niin auvoisella mielellä kuin Marja (blogini 26.2.2010). Nukuin huonosti. Olen Loppukiri-kirjan ilmestyttyä pohtinut tilannetta muutamien hankkeen käynnistämistä läheltä seuranneiden kanssa. Useampi kuin yksi on pukenut omat käsityksensä tilanteesta sanoiksi: "Marja ilmeisesti luotti sinuun, mutta sinä et voinut luottaa häneen."
Totta. Suunnittelimme kymmenien miljoonien talohanketta ja olimme kokemattomia. Joukkoomme liittyneiden joukossa oli kuitenkin ihmisiä, jotka ottivat yhdistyksessä ikään kuin sivusta katsojan roolin. Aivan kuin he eivät olisi käsittäneet, ettei talo sillä lailla nousisi. Kannoin huolta siitäkin, olimmeko uskottavia neuvotellessamme virkamiesten kanssa. Muistan kuinka eräässä alkuaikojen tapaamisessamme - olisiko ollut tonttiasiamiehen luona? - eräs sinkkujäsenemme loihe ihmettelemään, miksi yksiön neliöhinnat ovat säännöllisesti hintavampia kuin perheasuntojen neliöhinnat. Hän ymmärsi sen pelkäksi kiusanteoksi yksinäisiä kohtaan. Perheitä kuulemme suosittiin.
HAAGAN ASEMAN SEUDULLE EMME HALUNNEET
Marja-Liisa Kunnaksen tavattuamme tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin. Erikoista ensitapaamisessamme oli se, että me Anitan kanssa käsitimme väärin - vaiko kuulimme väärin? - kun Kunnas meidän mielestämme kertoi Satolla jo olevan tontin Eläinlääketieteellisen mailla. Kalliossa asuva Anita oli kiinnostunut tästä alueesta. Mitään tonttilupausta ei kuitenkaan ollut. Vanhusten Palvelutaloyhdistys tarvitsi kuitenkin tontin niin kuin monet muutkin yhdistykset tuohon aikaan yhä kiristyvimmiltä tonttimarkkinoilta. En tiedä, kuinka paljon muuta tapaamisessamme puhuttua ymmärsimme Anitan kanssa väärin - tai emme ymmärtäneet lainkaan.
Minä olin tuohon aikaan neutraali Eläinlääketieteellisen tontin suhteen. En mieltänyt asiaa niin, että se olisi pitänyt ratkaista eksaktisti jo tuolloin. Marjaa Ekäinlääketieteellisen tontti ei innostanut. Kävimme kuitenkin joukolla sitä katsomassa. Marja ilmoitti minulle, ettei halunnut tulevaisuudessa terveyskeskuslääkärille jonottaessaan istua samalla penkillä laitapuolen kulkijoiden kanssa. Hänestä tontti oli liian lähellä Kallioa. Arabianrannan Marja varmasti nimenä nappasi tonttikeskusteluista heti johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että oli viettänyt lapsuutensa Vanhassakaupungissa.
Kirjassa Loppukiri Marja Dahlström kirjoittaa kolmisen sivua meidän "tontin etsinnästä" (s.35). Minusta sana etsintä kuvaa sellaista aktiivisuutta, jota yhdistyksemme jäsenillä ei ollut. Emme me etsineet, otimme vain vastaan ehdotuksia. Potentiaalisista vapaista tonteista saimme tietoa keskustellessamme tonttiasiamies Tuomas Kivelän kanssa. Saimme myös jonkinlaisen käsityksen, mistä alueista muut tonttia havittelevat olivat kiinnostuneita.
Marja viljelee "tontin etsinnästä" kertoessaan lauseita, joita en kaikkia allekirjoita. Virheitäkin löytyy. Jo mainitsemastani Pohjois-Haagan aseman seudusta hän kirjoittaa näin: "Raideliikenteen ansiosta liikenneyhteydet tulevaan taloon olisivat toimineet hienosti, mutta kulkeminen junasta kotiin olisi merkinnyt jatkuvaa alikulkutunnelin käyttämistä. Sitä ryhmämme piti ikäihmisille turvallisuusriskinä, emmekä tästä syystä menneet katsomaan paikkaa" (s.37).
Minä en kokenut, että meille o s o i t e t t i i n mitään tonttia ennen kaavoittaja Mikael Sundmanin luo menoamme itsenäisyyspäivän alla 2000. Ehdotettiinpahan paikkoja vain ikään kuin kokeeksi. Vuoropuheluahan piti pitää yllä.
Palturia Marja kirjoittaa väittäessään, ettemme käyneet Pohjois-Haagan tonttia edes katsomassa. En myöskään tiedä, mikä on se ryhmä, josta Marja puhuu. Yhdistyksen hallitusko? Minä pidin syksyyn päästessämme pelkkää ajatustakin aseman seudusta mahdottomana. Ehdotin kuitenkin sihteerillemme Terttu Putilalle paikan päällä käyntiä. Täytyihän meidän tietää, mitä puhuisimme kun keskustelisimme tonttivaihtoehdoista Tuomas Kivelän kanssa. Olin tehnyt vuosia työmatkani junalla ja Pohjois-Haagassa käyntimme syksyn kynnyksellä 2000 vahvisti käsitystäni: aseman seudut ovat aina aseman seutuja eli rauhattomia. Sellaisena Pohjois-Haagan tontti oli sopimaton harrastusten merkeissä paljon iltaisinkin liikkuville senioreille. Alikulkutunnelista en muista edes puhutun. Tunnelithan on kai mahdollista valaista? Sen sijaan on huomattavasti vaikeampi häätää muualle aseman seuduille pesiytyneitä nuorisojoukkoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)