Kun Aktiiviset Seniorit elokuussa 2000 perustettiin, joukkoomme kuului ainoastaan vajaa kaksikymmentä jäsentä. Olimme väen vähyyden takia todella hätää kärsimässä. Verrattuna esimerkiksi vuosia myöhemmin perustetun "Koti kaupungissa" -yhdistyksen jäsenistöön (blogini 31.8.2011), me aktiiviset seniorit olimme yhdistyksen alkuaikoina rakentamisesta ja rakennuttamisesta mitään tietämättömiä harrastelijoita, jotka ikääntyivät kovaa vauhtia. Kuuden hengen hallituksestammekin kaksi oli jo yli seitsemänkymppisiä.
Kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, Loppukiri-hankkeen käynnistäminen olisi ollut paljon helpompaa, jos joukkoomme olisi eksynyt edes yksi arkkitehti, lakimies, insinööri, ekonomi tai järjestöelämässä kannuksensa hankkinut virkamies. Mutta ei eksynyt. Terttu Putila tosin käytti ekonomin titteliä, mutta oppinsa hän oli aikoinaan saanut Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalta.
Lähes kaikki ne yksityiset ihmiset ja virkamiehet, jotka hankkeesta kiinnostuivat ottivat yhteyttä minuun eikä Marja Dahlströmiin, joka kuitenkin oli puheenjohtaja. Näin ollen Marja ei tiennyt monista tapahtumista ja asioista mitään. Vaikka tapahtumista ja ennen kaikkea ongelmista keskusteltiinkin, se ei tarkoittanut, että tieto olisi aina mennyt perille. Kuvaavaa on, että Marja kirjoitti "Loppukiri"-kirjassa Aktiivisten Senioreiden anoneen tonttia kaupungilta heti kun yhdistys oli perustettu (elokuussa 2000). Todellisuudessa tonttianomus lähti kaupungille jo kaksi kuukautta aikaisemmin eli juhannuksen alla (blogini 16.1.2010). En ymmärrä, miten Marja on voinut unohtaa yhdistyksen kannalta näin oleellisen tapahtuman. Viimeistään tammikuussa 2001 hän on yhdistyksen puheenjohtajana myös saanut eteensä kaupungilta tulleet tonttia koskevat viralliset asiakirjat. Ensimmäisen puheenjohtajamme väärin ajoittama kertomus paljastaa puheenjohtajamme olleen kaikkea muuta kuin tapahtumien tasalla.
Yhdistyksessä ei myöskään ollut puhelimessa kommunikoimisen kulttuuria. Koska kännykät eivät vielä silloin olleet niin tavallisia kuin nykyään, Dahlströmitkin vastasivat vuosina 1999-2001 lankapuhelimeen. Usein kun Marja ei ollut kotona, Harri Dahlström vastasi. Valitettavasti jouduin pian huomaamaan, että jättämäni viestit eivät aina kulkeutuneet Marjalle asti. Miksi hän niin usein jätti soittamatta minulle, vaikka jätin soittopyynnön? Joskus mietin halusiko puheenjohtajamme näin säästää puhelinkulujaan. Miksi ihmeessä minun piti huomattavasti useammin pyörittää Dahlströmien numero kuin Marjan minun numeroni?
Kun en saanut Marjaa kiinni ja ajatukseni askartelivat Saton kanssa käymissämme ikävissä junnaavissa neuvotteluissa, olisin välttämättä tarvinnut joskus kuulijan. Tai paremminkin keskustelukumppanin. Valittaessani Harrille sitä, että asiat ovat vaikeita enkä ymmärrä kaikkea, mies tokaisi: "Itsehän sinä siellä Satossa olit." Niinhän minä olin. Hän ei ollut. Hän ei tietääkseni lobannut yhtäkään ihmistä niinä vuosina kun minä lobbasin 200 tahoa.
Harrin passiivisuus ihmetytti yhtä sun toista senioria ja sain kuulla toistamiseen kysymyksen: "Mikä tämä mies on miehiään?" Se ainakin on varmaa, että ilman vaimoaan hän ei olisi päässyt Suomen ensimmäiseen yhteisölliseen senioritaloon asumaan. Mutta onko oikeudenmukaista, että kaksijäsenisestä perheestä vain toinen osallistuu talkoisiin ja toisen panos on minimaalinen?
Vaikka Marja ei sitoutunut hankkeeseen niin paljon kuin olin toivonut - ja Harri vielä vähemmän - en koskaan epäillyt, etteivätkö he vakavissaan halunneet asumaan Loppukiriin. Terttu Putilan yhdistykseen liittymisen vaikuttimista en sen sijaan ollut varma ja se mitä aavistelin, toteutuikin talon valmistuessa: Terttu ei halunnut yhteisöön vaan muutti Maunulasta Arabianrantaan ihan lähelle Loppukiriä.
Tapanani ei ole käydä Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin kotisivuilla. Kuulen kuitenkin pakostakin silloin tällöin uutisia talosta: Terttu ei hyödynnä Loppukirin ruokailua vaikka lähellä asuukin. Muitakin talon ulkopuolisia ihmisiä käy talossa vain harvoin syömässä jos ollenkaan. Siinä suhteessa Loppukiri ilmeisesti eroaa ratkaisevasti Tukholman Färdknäppenistä.
Uskon kuitenkin, että ne aktiiviset seniorit, jotka eivät ostaneet asuntoa Loppukiristä ja jotka nyt rakennuttavat toista samanlaista Kalasatamaan, pitävät tiivistä kontaktia talon asukkaisiin. Se on heidän etunsa mukaista.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
torstai 20. lokakuuta 2011
Ongelma: liika sitoutuminen
Vuosikokouksessa lokakuussa 2001 ehdotin siis Kaarina Hughesia Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajaksi. Muita halukkaita ei ollut. Kaarinaakin piti hiukan painostaa. Myöhemmin minua kritisoitiin siitä, että olin tehnyt ehdotuksen uudesta puheenjohtajasta. En tiedä, mikä oli saamani kritiikin pohjimmainen syy.
Kun Kaarina palasi tammikuussa 2002 pitkältä Skotlannin matkaltaan, hän tutustui yhdistykseen etupäässä kirjallisen aineiston avulla. En tiedä, miten ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström opasti seuraajaansa tehtävässä vai opastiko ollenkaan. Minulta, joka olin varapuheenjohtaja, uusi puheenjohtaja ei koskaan kysynyt mitään. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut hallussani mahdollisesti olevista papereista. Ehkä Kaarina luuli tässä vaiheessa minut sivuuttaessaan, että Marjan rooli ja merkitys yhdistyksessä oli suurempi kuin mitä se todellisuudessa oli. Päättikö Kaarina Hughes heti puheenjohtajaksi tultuaan siirtää kaiken päätäntävallan itselleen? Uskoiko hän selviävänsä kaikesta ilman perustajajäseniä? Vaiko peräti aivan yksin?
Yhdistyksen keskustelukulttuurissa oli paljon toivomisen varaa. Tosin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani silmäni osuvat kohtaan, missä projektipäällikkö Mikael Sundman antaa tunnustusta hankkeemme nopeasta etenemisestä ja samalla kiittää avoimuudestamme. Luultavasti hän tarkoitti ensi sijassa minua, sillä muu hallitus ei ollut häntä siihen mennessä juuri tavannut. Minä puhuin Sundmanin kanssa alusta lähtien asioista niiden oikeilla nimillä. Pohjalaisena minulla ei myöskään ole tapana puhua edessä yhtä ja takana toista. Uskon Sundmanin huomanneen sen heti ensimmäisellä tapaamisellamme (blogini 24.2.2010). Suorapuheisuuteni vaikutti ilmeisesti myös siihen, että täysin tuntematon yhdistys Aktiiviset Seniorit sai "lupauksen" Arabianrannan tontista heti ensimmäisellä käynnillään kiinteistövirastossa, melko pian heti yhdistyksen perustamisen jälkeen. Monien mielestä Sundmanin käyttäytyminen oli ihmeellistä.
Niin hullulta kuin tämä tuntuukin, Aktiivisissa Senioreissa ongelmakseni muodostui kokonaisvaltainen sitoutumiseni hankkeeseen. Keskeisestä roolistani niin Loppukiri-hankkeen ideoijana ja käynnistäjänä, yhdistyksen perustajana, tiedottajana, jäsenten hankkijana, yhteistyötahojen etsijänä kuin lobbarinakin tuli liian suuri ja näkyvä. Se aiheutti burn outini. Se synnytti myös kateutta.
Yhdistystä ei olisi elokuussa 2000 saatu perustettua jos kaksi tuntemaani espoolaista - Heli Jäderholm ja Eino Jantunen - eivät olisi uskaltautuneet hallitukseen tuntematta joukostamme ketään muuta kuin minut. Kutsuessani heidät perustavaan kokoukseen kerroin heille heidän ratkaisevasta roolistaan: hallitukseen piti saada vähintään kuusi jäsentä, muutoin hanke ei etenisi. Ilman heidän mukaan tuloaan meiltä puuttui tosellakin kaksi ehdokasta. Helistä tuli sitten viides ja Einosta kuudes jäsen hallitukseen.
Muistan pöydän ympärillä istuessamme pohtineeni Harri Dahlströmin joukosta puuttumista. Ilmeisesti Marja Dahlström ei ollut saanut miestään liikkeelle? Vai eikö hän ollut ottanut lainkaan kotonaan puheeksi sitä, että yhdistys jäisi perustamatta, mikäli hallitukseen tulijoita ei olisi riittävästi?
Kahdenkymmenen ensimmäisen jäsenmaksun maksaneen seniorin joukossa oli useampia sellaisia ystäviäni, jotka eivät koskaan aikoneet taloon asumaan. He halusivat kuitenkin tukea hanketta suorittamalla jäsenmaksun. Minua ihmetytti alkuaikoina se, että Marja ja Harri Dahlström eivät kyenneet houkuttelemaan yhdistykseen tuttaviaan ja ystäviään. Poikkeuksen muodosti jossakin vaiheessa ainoastaan perhe Falck, joka viipyi joukoissamme vajaan vuoden (blogini 28.3.2010).
Koska en saanut hallitukselta kaipaamaani apua ja tukea, tukeuduin muutamiin yhdistyksen rivijäseniin. Heitä olivat mm. perhetyöntekijä Aili Savolainen, toimittaja Eija Pulkkinen sekä Eila Raikaslehto, joka oli keski-iässä opiskellut lakia yliopistossa ja suorittanut myös tutkinnon. Keväällä 2001 yhdistykseen liittynneista osoitti poikkeuksellista oma-aloitteisuutta yleläinen Sirkka Minkkinen, joka sitten lokakuussa 2001 valittiin hallitukseen. Kun erosin yhdistyksestä, Sirkasta tuli melko pian Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtaja. Tämän nimikkeen alla minä olin hoitanut moninaiset tehtäväni yhdistyksessä oloaikanani. Sirkka Minkkinen siis astui saappaisiini ja siinä tehtävässä hän on luultavasti ollut viimeiset yhdeksän vuotta.
Pidin jonkinlaista tukkimiehen kirjanpitoa yhdistyksen jäsenten osallistumisesta kokouksiin ja lobbauksiin ainakin joulukuuhun 2001 asti. Jotenkin ihmisten aktiivisuutta piti mielestäni pisteyttää. En voinut tietää kuinka kovaa taistoa Loppukirin ylimpien kerrosten huoneistoista tultaisiin talon valmistuttua käymään. Kuten arkkitehti Kirsti Sivén Loppukiri-kirjassakin kertoo, Aktiivisiin Senioreihin kuului monta voimakastahtoista naista. Yllättävän monet tuntuivat uneksivan merinäköalasta. Vuoden 2001 tukkimiehen kirjanpitoni paljasti pian, että Eila Raikaslehto, joka siis oli poikkeuksellisen sitoutunut jäsen, ajoi aktiivisuudessaan ensimmäisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ohi, joka oli sentään alusta lähtien kuulunut yhdistykseen.
Kun Kaarina palasi tammikuussa 2002 pitkältä Skotlannin matkaltaan, hän tutustui yhdistykseen etupäässä kirjallisen aineiston avulla. En tiedä, miten ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström opasti seuraajaansa tehtävässä vai opastiko ollenkaan. Minulta, joka olin varapuheenjohtaja, uusi puheenjohtaja ei koskaan kysynyt mitään. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut hallussani mahdollisesti olevista papereista. Ehkä Kaarina luuli tässä vaiheessa minut sivuuttaessaan, että Marjan rooli ja merkitys yhdistyksessä oli suurempi kuin mitä se todellisuudessa oli. Päättikö Kaarina Hughes heti puheenjohtajaksi tultuaan siirtää kaiken päätäntävallan itselleen? Uskoiko hän selviävänsä kaikesta ilman perustajajäseniä? Vaiko peräti aivan yksin?
Yhdistyksen keskustelukulttuurissa oli paljon toivomisen varaa. Tosin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani silmäni osuvat kohtaan, missä projektipäällikkö Mikael Sundman antaa tunnustusta hankkeemme nopeasta etenemisestä ja samalla kiittää avoimuudestamme. Luultavasti hän tarkoitti ensi sijassa minua, sillä muu hallitus ei ollut häntä siihen mennessä juuri tavannut. Minä puhuin Sundmanin kanssa alusta lähtien asioista niiden oikeilla nimillä. Pohjalaisena minulla ei myöskään ole tapana puhua edessä yhtä ja takana toista. Uskon Sundmanin huomanneen sen heti ensimmäisellä tapaamisellamme (blogini 24.2.2010). Suorapuheisuuteni vaikutti ilmeisesti myös siihen, että täysin tuntematon yhdistys Aktiiviset Seniorit sai "lupauksen" Arabianrannan tontista heti ensimmäisellä käynnillään kiinteistövirastossa, melko pian heti yhdistyksen perustamisen jälkeen. Monien mielestä Sundmanin käyttäytyminen oli ihmeellistä.
Niin hullulta kuin tämä tuntuukin, Aktiivisissa Senioreissa ongelmakseni muodostui kokonaisvaltainen sitoutumiseni hankkeeseen. Keskeisestä roolistani niin Loppukiri-hankkeen ideoijana ja käynnistäjänä, yhdistyksen perustajana, tiedottajana, jäsenten hankkijana, yhteistyötahojen etsijänä kuin lobbarinakin tuli liian suuri ja näkyvä. Se aiheutti burn outini. Se synnytti myös kateutta.
Yhdistystä ei olisi elokuussa 2000 saatu perustettua jos kaksi tuntemaani espoolaista - Heli Jäderholm ja Eino Jantunen - eivät olisi uskaltautuneet hallitukseen tuntematta joukostamme ketään muuta kuin minut. Kutsuessani heidät perustavaan kokoukseen kerroin heille heidän ratkaisevasta roolistaan: hallitukseen piti saada vähintään kuusi jäsentä, muutoin hanke ei etenisi. Ilman heidän mukaan tuloaan meiltä puuttui tosellakin kaksi ehdokasta. Helistä tuli sitten viides ja Einosta kuudes jäsen hallitukseen.
Muistan pöydän ympärillä istuessamme pohtineeni Harri Dahlströmin joukosta puuttumista. Ilmeisesti Marja Dahlström ei ollut saanut miestään liikkeelle? Vai eikö hän ollut ottanut lainkaan kotonaan puheeksi sitä, että yhdistys jäisi perustamatta, mikäli hallitukseen tulijoita ei olisi riittävästi?
Kahdenkymmenen ensimmäisen jäsenmaksun maksaneen seniorin joukossa oli useampia sellaisia ystäviäni, jotka eivät koskaan aikoneet taloon asumaan. He halusivat kuitenkin tukea hanketta suorittamalla jäsenmaksun. Minua ihmetytti alkuaikoina se, että Marja ja Harri Dahlström eivät kyenneet houkuttelemaan yhdistykseen tuttaviaan ja ystäviään. Poikkeuksen muodosti jossakin vaiheessa ainoastaan perhe Falck, joka viipyi joukoissamme vajaan vuoden (blogini 28.3.2010).
Koska en saanut hallitukselta kaipaamaani apua ja tukea, tukeuduin muutamiin yhdistyksen rivijäseniin. Heitä olivat mm. perhetyöntekijä Aili Savolainen, toimittaja Eija Pulkkinen sekä Eila Raikaslehto, joka oli keski-iässä opiskellut lakia yliopistossa ja suorittanut myös tutkinnon. Keväällä 2001 yhdistykseen liittynneista osoitti poikkeuksellista oma-aloitteisuutta yleläinen Sirkka Minkkinen, joka sitten lokakuussa 2001 valittiin hallitukseen. Kun erosin yhdistyksestä, Sirkasta tuli melko pian Aktiivisten Senioreiden varapuheenjohtaja. Tämän nimikkeen alla minä olin hoitanut moninaiset tehtäväni yhdistyksessä oloaikanani. Sirkka Minkkinen siis astui saappaisiini ja siinä tehtävässä hän on luultavasti ollut viimeiset yhdeksän vuotta.
Pidin jonkinlaista tukkimiehen kirjanpitoa yhdistyksen jäsenten osallistumisesta kokouksiin ja lobbauksiin ainakin joulukuuhun 2001 asti. Jotenkin ihmisten aktiivisuutta piti mielestäni pisteyttää. En voinut tietää kuinka kovaa taistoa Loppukirin ylimpien kerrosten huoneistoista tultaisiin talon valmistuttua käymään. Kuten arkkitehti Kirsti Sivén Loppukiri-kirjassakin kertoo, Aktiivisiin Senioreihin kuului monta voimakastahtoista naista. Yllättävän monet tuntuivat uneksivan merinäköalasta. Vuoden 2001 tukkimiehen kirjanpitoni paljasti pian, että Eila Raikaslehto, joka siis oli poikkeuksellisen sitoutunut jäsen, ajoi aktiivisuudessaan ensimmäisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ohi, joka oli sentään alusta lähtien kuulunut yhdistykseen.
torstai 6. lokakuuta 2011
Matkoja ja mökillä oloa
Kaarina Hughes ei ollut syksyllä 2001 yhdistyksessä ainoa, joka karisutti jaloistaan Helsingin pölyt. Vasta nyt kymmenen vuotta myöhemmin päiväkirjamerkintöjäni lukiessani tajuan, kuinka paljon me tuona vuonna matkustelimme. Se näkyi kyllä toiminnassa. Esimerkiksi yhdistyksen sihteeri hiihteli viikkotolkulla niin keväällä, syksyllä kuin joulunakin Lapissa, missä hänellä oli mökki. Hän ei aina muistanut ilmoittaa yhdistykseen milloin lähti ja milloin palaisi. Myös Eila Raikaslehto teki viikkoja kestäviä ulkomaanmatkoja. Sirkka Minkkinen matkusti syksyllä työmatkoille Yhdysvaltoihin. Minä kävin maaliskuussa nukkumassa Madeiralla kaksi viikkoa ja kesällä piipahdin Berliinissä. Siellä sikäläinen vihreä poliitikko esitteli minulle senioritaloyhteisön. Ne, joilla oli kesämökit, katosivat kaupunkiin jäävien näköpiiristä kuukausiksi. Tapaamisten järjestelemisessä oli siis vaikeuksia.
Eila Raikaslehto, joka liittyi yhdistykseen syksyllä 2000, oli muita yhdistykseen liittyneita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli jäänyt varhain eläkkeelle ja sen jälkeen kun hänen omaishoitoa tarvinnut miehensä oli kuollut, hän kaipasi elämäänsä muutakin sisältöä kuin aikuiset poikansa. Loppukirin kaltainen projekti jos mikä antoi sisältöä, jos vain halusi olla toiminnassa kokonaisvaltaisesti mukana.
Eila Raikaslehto oli kiinnostunut puheenjohtajuudesta ja toi sen myös esille aika pian yhdistykseen liityttyään. Ensimmäisen kerran me kaksi tapasimme Ruotsin matkalla marraskuussa 2000 ja toisella tapaamiskerralla neljä viikkoa myöhemmin olimmekin jo esittelemässä yhdistystä projektipäällikkö Mikael Sundmanille: halusimme tontin - Arabianrannasta. Vaikka en tuntenut Eilaa ollenkaan, olin pakotettu ottamaan juuri hänet mukaani Sundmanin luo siitä yksinkertaisesta syystä, että en onnistunut puhelimitse tavoittamaan hallituksen jäseniä (blogini 16.11.2010). Sundman taas halusi tavata meidät muutaman tunnin varoitusajalla.
Pystystä alkanut yhteistyö Eilan kanssa oli loistavaa - aluksi. Sekä Marja Dahlström että minä näimmekin hänet pian yhdistyksen seuraavana puheenjohtajana. Marja oli melkein heti puheenjohtajaksi tultuaan alkanut puhua halustaan erota tehtävästä. Se oli ymmärrettävää, sillä hänellä oli monia kiinnostuksen kohteita talohankkeen lisäksi: eläkeiässä aloitetut taidehistorian opinnot yliopistossa sekä steinerpedagogisen kirjasen "Ajatuksia pienten lasten vanhemmille steinerpedagogiikan näkökulmasta" kirjoittaminen ja ruotsiksi käännättäminen. Olin niiden harvojen ihmisten joukossa, jotka olivat sitten Steinerkoululla kirjasen julkistamistilaisuudessa. Katsoin velvollisuudekseni mennä sinne. Kauniissa salissa katselin ympärilleni ja ihmettelin, miksei Marja ollut koskaan tarjonnut meille ilmaisia kokoustiloja koululta, jossa oli sentään opettanut vuosikymmeniä.
Yhdessä mielessä Marja oli kuitenkin muita alkuaikojen senioreita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli lopulta ainoa vuonna 2000 yhdistykseen liittyneista, joka muutti Arabianrannan Loppukiriin keväällä 2006. Aviomies seurasi mukana.
Marja ei ole taistelija. Hän oli minun kokemukseni mukaan ainoa jäsen Aktiivisten Senioreiden hallituksessa, joka ääneen tunnusti, ettei tiennyt jostain eteemme tulleesta ongelmasta mitään, mutta ei liioin aikonut ruveta ottamaan siitä selvää. Anteeksi, nyt taisin muistaa väärin. Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli syksyyn 2001 asti myös Anita Wetterstrand, joka aikoinaan johdatti minut ohjelmantekoon Färdknäppeniin (blogini 16.1.202010 ja 25.1.2010). Jossakin vaiheessa hänen omatuntonsa ilmeisesti alkoi kolkutella vähästä panoksestaan yhdistyksessä, joten hän lupasi kääriä hihansa (huom! ilmaisu on minun) Loppukirin valmistuttua: hän uskoi kykenevänsä sisustamaan Loppukirin jahka se valmistuisi.
Luottamus rikkoutuu
Sain usein paikkailla Marjan kesken jääneitä tekemisiä. Toivomamme työväenopiston kurssit eivät käynnistyneet, joten jouduin soittamaan sinne useamman kerran. Yksi kuvaavimmista tapauksista oli Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen tapaaminen. Marja ilmoitti minulle, ettei mies ota meitä vastaan. En nyt muista, oliko Marja puhunut edes puhelimessa Henri Honkasen kanssa. Ehkä hän puhui ainoastaan miehen sihteerin tai vain keskuksen kanssa. Minulle Marja joka tapauksessa toi viestin, ettemme pääse neuvottelemaan Raha-automaattiyhdistykseen. Marjan luovutettua minä sovin audienssista, eikä siinä ollut mitään ongelmia. Tapaaminen järjestyi parin minuutin puhelinsoitolla.
Tässä on pakko kysyä, ovatko ihmiset yleensäkin sellaisia kuin yhteistyökumppanini Aktiivisissa Senioreissa. Aloitekyvyttömiä ja epäluotettavia, joiden jälkiä toisten täytyy koko ajan paikkailla. Ensimmäisenä syksynä 2000 Anita Wetterstrand järisytti luottamustani niin, että en siitä sitten koskaan toipunut. Olimme lähdössä tutustumaan Färdknäppeniin ja Anita oli saanut tehtäväkseen tiedustella laivalippuja ja organisoida matkaa. Hän tuli hallituksen kokoukseen vähän ennen suunniteltua lähtöä ilman että oli pannut yhtäkään tikkua ristiin asian hyväksi. Matka siirtyi muistaakseni kuukaudella, ja kaikkien matkalle lähtevien aikataulut menivät uusiksi samoin kuin ruotsalaisten emäntiemmekin.
Kaarina Hughes järjesteli heti puheenjohtajana aloitettuaan työryhmät uudestaan. En ollut paikalla, kun minut valittiin/nimettiin yhdessä Marja Dahlströmin ja Terttu Putilan kanssa varojenkeruuryhmään. Mielipidettäni ei kysytty ja olin kauhuissani. Jos minulta olisi kysytty, olisin ehdottanut yhteistyökumppaneikseni aivan muita kuin Marjan ja Tertun. Heiltä en ollut kuullut kuukausíen kuluessa yhtään ainoaa rakentavaa ideaa talon aikaansaamiseksi. Kummallakaan ei ollut sellaista puhtia, jota menestyksekäs varojen keruu edellytti. Tiesin heti, että kaikki se raavas työ, mitä rahan keruu vaati, lankeaisi minun tehtäväkseni.
Loppukiri on yhteisöllinen senioritalo ja sellaisena siihen piti rakentaa suurehkot yhteistilat, muuten koko idea olisi romahtanut. Olin kirjoittanut vuoden 2001 aikana useampia raha-anomuksia eri säätiöille, joku muukin oli kirjoittanut yhden tai kaksi, mutta tuloksetta. Ehdotin alkuvuodesta 2002 varojenkeruuseminaaria, joka pidettiinkin huhtikuussa. Puhujat sain ilmaiseksi. Kehoitin Marjaa hyvissä ajoin ottamaan selvää edullisista - tai peräti ilmaisista - kokoontumispaikoista.
Tarjoukset, jotka Marja puhelinsoittokierroksellaan sai, olivat sitä hintaluokkaa, että melkein koko seminaarin tuotto olisi mennyt vuokraan. Kaivoin puhelinkatalogista LEL:n viestintäjohtajan Riitta Heinosen puhelinnumeron ja soitin hänelle. Kerroin muutamalla sanalla paitsi seminaaristamme myös itsestäni ja yhdistyksestämme. Heinonen innostui valtavasti hankkeesta, ja niin saimme seminaaritilan Länsi-Pasilasta ilmaiseksi ja kaiken lisäksi vielä yhden tekniikkaa hallitsevan miehen kokonaiseksi päiväksi käyttöömme. LEL tulee sanoista Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki.
Keväällä 2001 Eila Raikaslehto menetti sekä Marjan että minun luottamuksen. Muistan kuinka Marja totesi maaliskuussa, ettei "Eila syleilisi puheenjohtajana koko jäsenistöämme." Mutta ei "laajan syleilyn puute" ollut varsinainen syy suurimpiin pettymisiimme.
Ensimmäinen suuri kolaus oli se, kun Eila antoi tiedotustilaisuudessamme Helsingin Sanomien toimittajalle yhteystietonsa ja otti sen jälkeen vastaan suuren määrän tiedusteluja. Eihän siinä mitään tuomittavaa ollut, että hän näin teki, mutta se oli anteeksiantamatonta, että hän ryhtyi panttaamaan ihmisten nimiä ja puhelinnumeroita itsellään. Hän - varsin lyhyen ajan yhdistyksessä ollut rivijäsen - piti siis pimennossa useita kuukausia yhteystietoja, emmekä me - Marja ja minä - saaneet käsitystä siitä kuinka paljon ja millaisia ihmisiä oli tullut tai tulossa joukkoomme. Eilan syytä oli, että uusien jäsenten vetäminen yhdistyksen toimintaan käynnistyi hitaasti - jos käynnistyi lainkaan. Palaan tähän ongelmaan myöhemmin.
Kuulimme monta tarinaa yhdistykseen ilmoittautuneista ihmisistä. Joukon ammattijakaumasta olisi ollut paljon hyötyä. Suuri osa ilmoittautuneista - rakennusmestari, insinööri, miespuolinen kokki jne - ei koskaan maksanut jäsenmaksuaan. Olisi ollut kiva tietää syy kiinnostuksen lopahtamiseen.
Käsittämätöntä syrjintää
Eila Raikaslehto kohteli torjuvasti joitakin yhdistykseen liittyneitä tai haluavia ihmisiä. Ennen lokakuista vuosikokousta minulle soitti Kalliosta isännöitsijä Arja Jääskeläinen, joka oli jo ensi tapaamisessamme ilmoittanut haluavansa rakennustyöryhmään. Koska hän oli istunut vuosia Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa (blogini 4.7.2010, 16.11.2010, 16.1.2011 ja 25.1.2011), pidin häntä varteenotettavana meidänkin rakennustyöryhmään. Puhelinkeskustelussa Arja paljasti Eilan torjuneen hänet keväällä sanomalla, että rakennustyöryhmä oli jo täysi. Sitähän se ei missään tapauksessa voinut olla.
Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, törmäsin Naistoimittajien matkalla Kuopiossa kolleegaani, jota en ennestään tuntenut. Hän kertoi soittaneensa Eila Raikaslehdolle saadakseen tiedotusmateriaalia yhdistyksestä. Eila oli ilmoittanut, että ensin pitää maksaa jäsenmaksu ja vasta sitten voi saada tietoa yhdistyksestä. Nainen ei halunnut ostaa sikaa säkissä, joten hän ei koskaan liittynyt yhdistykseen. Paljonkohan ilmoittautuneita kaiken kaikkiaan karsiutui Eilan toimesta? Onni onnettomuudessa oli se, että jäseniä tuli kuitenkin koko ajan lisää.
Eila Raikaslehto, joka liittyi yhdistykseen syksyllä 2000, oli muita yhdistykseen liittyneita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli jäänyt varhain eläkkeelle ja sen jälkeen kun hänen omaishoitoa tarvinnut miehensä oli kuollut, hän kaipasi elämäänsä muutakin sisältöä kuin aikuiset poikansa. Loppukirin kaltainen projekti jos mikä antoi sisältöä, jos vain halusi olla toiminnassa kokonaisvaltaisesti mukana.
Eila Raikaslehto oli kiinnostunut puheenjohtajuudesta ja toi sen myös esille aika pian yhdistykseen liityttyään. Ensimmäisen kerran me kaksi tapasimme Ruotsin matkalla marraskuussa 2000 ja toisella tapaamiskerralla neljä viikkoa myöhemmin olimmekin jo esittelemässä yhdistystä projektipäällikkö Mikael Sundmanille: halusimme tontin - Arabianrannasta. Vaikka en tuntenut Eilaa ollenkaan, olin pakotettu ottamaan juuri hänet mukaani Sundmanin luo siitä yksinkertaisesta syystä, että en onnistunut puhelimitse tavoittamaan hallituksen jäseniä (blogini 16.11.2010). Sundman taas halusi tavata meidät muutaman tunnin varoitusajalla.
Pystystä alkanut yhteistyö Eilan kanssa oli loistavaa - aluksi. Sekä Marja Dahlström että minä näimmekin hänet pian yhdistyksen seuraavana puheenjohtajana. Marja oli melkein heti puheenjohtajaksi tultuaan alkanut puhua halustaan erota tehtävästä. Se oli ymmärrettävää, sillä hänellä oli monia kiinnostuksen kohteita talohankkeen lisäksi: eläkeiässä aloitetut taidehistorian opinnot yliopistossa sekä steinerpedagogisen kirjasen "Ajatuksia pienten lasten vanhemmille steinerpedagogiikan näkökulmasta" kirjoittaminen ja ruotsiksi käännättäminen. Olin niiden harvojen ihmisten joukossa, jotka olivat sitten Steinerkoululla kirjasen julkistamistilaisuudessa. Katsoin velvollisuudekseni mennä sinne. Kauniissa salissa katselin ympärilleni ja ihmettelin, miksei Marja ollut koskaan tarjonnut meille ilmaisia kokoustiloja koululta, jossa oli sentään opettanut vuosikymmeniä.
Yhdessä mielessä Marja oli kuitenkin muita alkuaikojen senioreita sitoutuneempi hankkeeseen. Hän oli lopulta ainoa vuonna 2000 yhdistykseen liittyneista, joka muutti Arabianrannan Loppukiriin keväällä 2006. Aviomies seurasi mukana.
Marja ei ole taistelija. Hän oli minun kokemukseni mukaan ainoa jäsen Aktiivisten Senioreiden hallituksessa, joka ääneen tunnusti, ettei tiennyt jostain eteemme tulleesta ongelmasta mitään, mutta ei liioin aikonut ruveta ottamaan siitä selvää. Anteeksi, nyt taisin muistaa väärin. Aktiivisten Senioreiden hallituksessa oli syksyyn 2001 asti myös Anita Wetterstrand, joka aikoinaan johdatti minut ohjelmantekoon Färdknäppeniin (blogini 16.1.202010 ja 25.1.2010). Jossakin vaiheessa hänen omatuntonsa ilmeisesti alkoi kolkutella vähästä panoksestaan yhdistyksessä, joten hän lupasi kääriä hihansa (huom! ilmaisu on minun) Loppukirin valmistuttua: hän uskoi kykenevänsä sisustamaan Loppukirin jahka se valmistuisi.
Luottamus rikkoutuu
Sain usein paikkailla Marjan kesken jääneitä tekemisiä. Toivomamme työväenopiston kurssit eivät käynnistyneet, joten jouduin soittamaan sinne useamman kerran. Yksi kuvaavimmista tapauksista oli Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen tapaaminen. Marja ilmoitti minulle, ettei mies ota meitä vastaan. En nyt muista, oliko Marja puhunut edes puhelimessa Henri Honkasen kanssa. Ehkä hän puhui ainoastaan miehen sihteerin tai vain keskuksen kanssa. Minulle Marja joka tapauksessa toi viestin, ettemme pääse neuvottelemaan Raha-automaattiyhdistykseen. Marjan luovutettua minä sovin audienssista, eikä siinä ollut mitään ongelmia. Tapaaminen järjestyi parin minuutin puhelinsoitolla.
Tässä on pakko kysyä, ovatko ihmiset yleensäkin sellaisia kuin yhteistyökumppanini Aktiivisissa Senioreissa. Aloitekyvyttömiä ja epäluotettavia, joiden jälkiä toisten täytyy koko ajan paikkailla. Ensimmäisenä syksynä 2000 Anita Wetterstrand järisytti luottamustani niin, että en siitä sitten koskaan toipunut. Olimme lähdössä tutustumaan Färdknäppeniin ja Anita oli saanut tehtäväkseen tiedustella laivalippuja ja organisoida matkaa. Hän tuli hallituksen kokoukseen vähän ennen suunniteltua lähtöä ilman että oli pannut yhtäkään tikkua ristiin asian hyväksi. Matka siirtyi muistaakseni kuukaudella, ja kaikkien matkalle lähtevien aikataulut menivät uusiksi samoin kuin ruotsalaisten emäntiemmekin.
Kaarina Hughes järjesteli heti puheenjohtajana aloitettuaan työryhmät uudestaan. En ollut paikalla, kun minut valittiin/nimettiin yhdessä Marja Dahlströmin ja Terttu Putilan kanssa varojenkeruuryhmään. Mielipidettäni ei kysytty ja olin kauhuissani. Jos minulta olisi kysytty, olisin ehdottanut yhteistyökumppaneikseni aivan muita kuin Marjan ja Tertun. Heiltä en ollut kuullut kuukausíen kuluessa yhtään ainoaa rakentavaa ideaa talon aikaansaamiseksi. Kummallakaan ei ollut sellaista puhtia, jota menestyksekäs varojen keruu edellytti. Tiesin heti, että kaikki se raavas työ, mitä rahan keruu vaati, lankeaisi minun tehtäväkseni.
Loppukiri on yhteisöllinen senioritalo ja sellaisena siihen piti rakentaa suurehkot yhteistilat, muuten koko idea olisi romahtanut. Olin kirjoittanut vuoden 2001 aikana useampia raha-anomuksia eri säätiöille, joku muukin oli kirjoittanut yhden tai kaksi, mutta tuloksetta. Ehdotin alkuvuodesta 2002 varojenkeruuseminaaria, joka pidettiinkin huhtikuussa. Puhujat sain ilmaiseksi. Kehoitin Marjaa hyvissä ajoin ottamaan selvää edullisista - tai peräti ilmaisista - kokoontumispaikoista.
Tarjoukset, jotka Marja puhelinsoittokierroksellaan sai, olivat sitä hintaluokkaa, että melkein koko seminaarin tuotto olisi mennyt vuokraan. Kaivoin puhelinkatalogista LEL:n viestintäjohtajan Riitta Heinosen puhelinnumeron ja soitin hänelle. Kerroin muutamalla sanalla paitsi seminaaristamme myös itsestäni ja yhdistyksestämme. Heinonen innostui valtavasti hankkeesta, ja niin saimme seminaaritilan Länsi-Pasilasta ilmaiseksi ja kaiken lisäksi vielä yhden tekniikkaa hallitsevan miehen kokonaiseksi päiväksi käyttöömme. LEL tulee sanoista Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki.
Keväällä 2001 Eila Raikaslehto menetti sekä Marjan että minun luottamuksen. Muistan kuinka Marja totesi maaliskuussa, ettei "Eila syleilisi puheenjohtajana koko jäsenistöämme." Mutta ei "laajan syleilyn puute" ollut varsinainen syy suurimpiin pettymisiimme.
Ensimmäinen suuri kolaus oli se, kun Eila antoi tiedotustilaisuudessamme Helsingin Sanomien toimittajalle yhteystietonsa ja otti sen jälkeen vastaan suuren määrän tiedusteluja. Eihän siinä mitään tuomittavaa ollut, että hän näin teki, mutta se oli anteeksiantamatonta, että hän ryhtyi panttaamaan ihmisten nimiä ja puhelinnumeroita itsellään. Hän - varsin lyhyen ajan yhdistyksessä ollut rivijäsen - piti siis pimennossa useita kuukausia yhteystietoja, emmekä me - Marja ja minä - saaneet käsitystä siitä kuinka paljon ja millaisia ihmisiä oli tullut tai tulossa joukkoomme. Eilan syytä oli, että uusien jäsenten vetäminen yhdistyksen toimintaan käynnistyi hitaasti - jos käynnistyi lainkaan. Palaan tähän ongelmaan myöhemmin.
Kuulimme monta tarinaa yhdistykseen ilmoittautuneista ihmisistä. Joukon ammattijakaumasta olisi ollut paljon hyötyä. Suuri osa ilmoittautuneista - rakennusmestari, insinööri, miespuolinen kokki jne - ei koskaan maksanut jäsenmaksuaan. Olisi ollut kiva tietää syy kiinnostuksen lopahtamiseen.
Käsittämätöntä syrjintää
Eila Raikaslehto kohteli torjuvasti joitakin yhdistykseen liittyneitä tai haluavia ihmisiä. Ennen lokakuista vuosikokousta minulle soitti Kalliosta isännöitsijä Arja Jääskeläinen, joka oli jo ensi tapaamisessamme ilmoittanut haluavansa rakennustyöryhmään. Koska hän oli istunut vuosia Helsingin kaupungin rakennuslautakunnassa (blogini 4.7.2010, 16.11.2010, 16.1.2011 ja 25.1.2011), pidin häntä varteenotettavana meidänkin rakennustyöryhmään. Puhelinkeskustelussa Arja paljasti Eilan torjuneen hänet keväällä sanomalla, että rakennustyöryhmä oli jo täysi. Sitähän se ei missään tapauksessa voinut olla.
Kun olin eronnut Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, törmäsin Naistoimittajien matkalla Kuopiossa kolleegaani, jota en ennestään tuntenut. Hän kertoi soittaneensa Eila Raikaslehdolle saadakseen tiedotusmateriaalia yhdistyksestä. Eila oli ilmoittanut, että ensin pitää maksaa jäsenmaksu ja vasta sitten voi saada tietoa yhdistyksestä. Nainen ei halunnut ostaa sikaa säkissä, joten hän ei koskaan liittynyt yhdistykseen. Paljonkohan ilmoittautuneita kaiken kaikkiaan karsiutui Eilan toimesta? Onni onnettomuudessa oli se, että jäseniä tuli kuitenkin koko ajan lisää.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Hapuilimme sokkona eteenpäin
Olen lukenut päiväkirjamerkintöjäni vuodelta 2001 ja keväältä 2002 ja ihmettelen, miten ylipäätään selvisin hengissä tuosta ajanjaksosta elämässäni. Viimeiset puoli vuotta Aktiivisissa Senioreissa olinkin jo niin pahassa burn outissa, että tuntemattomatkin sen huomasivat. Työelämässä olin marraskuun alkuun 2001, jolloin jätin taakseni yli 40 vuotta kestäneen toimittajan urani. Aktiivisista Senioreista erosin kesän kynnyksellä 2002.
Vuosikokouksessa 16.10.2001 Kaarina Hughes valittiin ehdotuksestani puheenjohtajaksi. Hän aloitti tehtävässään kuitenkin vasta tammikuun puolessa välissä, koska vietti vuoden vaihteessa liki kolme kuukautta Skotlannissa (blogini xxx).
Olin toivorikas Kaarina Hughesin puheenjohtajuuden suhteen. Pidin itsestään selvänä, että kun hän astuu remmiin, pidämme palaverin: siirrän hallussani olevia yhdistyksen papereita hänelle, mm. yhdistyksen alkuaikojen kirjeenvaihtoa. Ennen kaikkea halusin käydä hänen kanssaan läpi muistiinpanoni syksystä 1999 lähtien. Pidin itsestään selvänä, että Kaarina olisi ollut kiinnostunut tekemään jonkun kysymyksen koskien tehtävää, jota oli ottamassa vastaan.
Kaarina, vaikka oli tuleva puheenjohtaja, ei siis ehdottanut minulle tällaista tapaamista. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ihmettelen sitä vielä enemmän kuin tuolloin. Liioin hän ei reagoinut millään lailla minun ehdotukseeni palaverista. Niinpä me kaksi emme koskaan istuneet nokitusten käymässä läpi yhdistyksen historiaa, en liioin siirtänyt hänelle suullisesti sitä suurta määrää tietoa, mitä yksin minulla oli Loppukirista. Olinhan käynnistänyt hankkeen ja lobannut yhdistyksen puolesta enemän kuin yksikään toinen.
Korviini oli jo pitkään tullut ulkopuolisten ihmettelyä: miksi minä niin usein edustin lobbaamiemme ihmisten tapaamisissa jatkuvuutta. Miksi tulin aina eri ihmisten kanssa tapaamisiin, mutta seuralaiseni sen sijaan vaihtuivat usein? Erotessani Aktiivisista Senioreista lobbaamiseni jäi siinä mielessä keskeneräiseksi, että useampi virkamies ja poliitikko oli tavatessamme antanut ymmärtää, että kannattaisi ottaa heihin vielä toistamiseenkin yhteyttä. Ajanpuutteen takia uudet tapaamiset kuitenkin jäivät minulta, muutama kontakti myös yksinkertaisesti unohtui.
Epäilemättä me tapasimme sellaisiakin ihmisiä, joista ei ollut hyötyä hankkeelle. Mutta miten olisimme voineet sillä kokemuksella, joka meillä oli, tietää kuka oli kultamuna, kuka tuhkamuna. Hapuilimme sokkona eteenpäin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, joten ei tästä nyt tällä kertaa enempää.
Olen kuitenkin käsittänyt, että Aktiiviset Seniorit pystyi minun erottuani hyödyntämään monia solmimiani kontakteja - etten sanoisi viritelmiäni. Heitä oli mm. sosiaalipolitiikan professori Antti Karisto, Taideteollisen Korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio, tv-tuottaja, konsultti Eero Ahonala ja VTT:n erikoistutkijan Mervi Himanen, tapaamishetkellä Lehto, vain muutaman mainitakseni. Kariston luo sosiaalipolitiikan laitokselle menin kesällä 2001, Huovion, Ahonalan ja Himasen tapasin syksyllä 2001.
Vuosikokouksessa 16.10.2001 Kaarina Hughes valittiin ehdotuksestani puheenjohtajaksi. Hän aloitti tehtävässään kuitenkin vasta tammikuun puolessa välissä, koska vietti vuoden vaihteessa liki kolme kuukautta Skotlannissa (blogini xxx).
Olin toivorikas Kaarina Hughesin puheenjohtajuuden suhteen. Pidin itsestään selvänä, että kun hän astuu remmiin, pidämme palaverin: siirrän hallussani olevia yhdistyksen papereita hänelle, mm. yhdistyksen alkuaikojen kirjeenvaihtoa. Ennen kaikkea halusin käydä hänen kanssaan läpi muistiinpanoni syksystä 1999 lähtien. Pidin itsestään selvänä, että Kaarina olisi ollut kiinnostunut tekemään jonkun kysymyksen koskien tehtävää, jota oli ottamassa vastaan.
Kaarina, vaikka oli tuleva puheenjohtaja, ei siis ehdottanut minulle tällaista tapaamista. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ihmettelen sitä vielä enemmän kuin tuolloin. Liioin hän ei reagoinut millään lailla minun ehdotukseeni palaverista. Niinpä me kaksi emme koskaan istuneet nokitusten käymässä läpi yhdistyksen historiaa, en liioin siirtänyt hänelle suullisesti sitä suurta määrää tietoa, mitä yksin minulla oli Loppukirista. Olinhan käynnistänyt hankkeen ja lobannut yhdistyksen puolesta enemän kuin yksikään toinen.
Korviini oli jo pitkään tullut ulkopuolisten ihmettelyä: miksi minä niin usein edustin lobbaamiemme ihmisten tapaamisissa jatkuvuutta. Miksi tulin aina eri ihmisten kanssa tapaamisiin, mutta seuralaiseni sen sijaan vaihtuivat usein? Erotessani Aktiivisista Senioreista lobbaamiseni jäi siinä mielessä keskeneräiseksi, että useampi virkamies ja poliitikko oli tavatessamme antanut ymmärtää, että kannattaisi ottaa heihin vielä toistamiseenkin yhteyttä. Ajanpuutteen takia uudet tapaamiset kuitenkin jäivät minulta, muutama kontakti myös yksinkertaisesti unohtui.
Epäilemättä me tapasimme sellaisiakin ihmisiä, joista ei ollut hyötyä hankkeelle. Mutta miten olisimme voineet sillä kokemuksella, joka meillä oli, tietää kuka oli kultamuna, kuka tuhkamuna. Hapuilimme sokkona eteenpäin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, joten ei tästä nyt tällä kertaa enempää.
Olen kuitenkin käsittänyt, että Aktiiviset Seniorit pystyi minun erottuani hyödyntämään monia solmimiani kontakteja - etten sanoisi viritelmiäni. Heitä oli mm. sosiaalipolitiikan professori Antti Karisto, Taideteollisen Korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio, tv-tuottaja, konsultti Eero Ahonala ja VTT:n erikoistutkijan Mervi Himanen, tapaamishetkellä Lehto, vain muutaman mainitakseni. Kariston luo sosiaalipolitiikan laitokselle menin kesällä 2001, Huovion, Ahonalan ja Himasen tapasin syksyllä 2001.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)