Tietotekniikan opiskelusta

Siteerasin viimeksi Päiviö Salon kirjettä, jossa hän aivan oikein totesi, ettei yhdistuksemme jäsenillä ollut osaamisvajetta ainoastaan tietotekniikassa, vaanpaljossa muussakin. (Mutta niin vain potkaisimme Loppukiri-hankkeen pystyyn - malliksi muillekin.) 

Päiviö tarttui aiheeseen todennäköisesti Eila Puotilan messuavien kannanottojen takia. Eila oli työelämässä joutunut käyttämään ATK:ta ja hallitsi internetin salat paremmin kuin valtaosa jäsenistä, sillä joukossamme oli useampi aivan aloittelijakin. Eilan taidot selittyivät sillä, että hän oli nuorempi kuin yhdistyksemme monet muut jäsenet. Minä olin hallituksen jäsenistä ensimmäinen, joka esitin ATK-taitojen tärkeyden heti syksyllä 2000. Tietotekniikka oli siis meidän opiskelulistalla alusta alkaen ihan kärjessä, mutta eiväthän vanhat ihmiset taitoa nopeasti opi eivätkä varsinkaan silloin kun eivät käytä konetta päivittäin.

 

Minusta Eilan suhtautuminen niihin yhdistyksemme jäseniin, joilla oli ATK-taidossa puutteita, oli mollaava. Olin esittänyt hänelle - ja muutamalle muullekin - seuraavan toivomuksen kirjeessäni: "Miettikää mitä pitää tehdä k o n k r e e t t i s e s t i , että saatte väen koneiden ääreen." Töitä jakaaksemme olimme perustaneet työryhmiä, mutta niiden toimenkuvat eivät oikein selkeytyneet. Ryhmät eivät käynnistyneet. Mieleeni on jäänyt varsinkin Marja Dahlström, joka yritti päästä hyvin vähällä työryhmien vetämisessä. Joka tapauksessa ATK- kurssikin käynnistyi. 

 

Eila Puotila vastasi yllä esittämään kysymykseeni seuraavasti: "Konkreettisesti: Aktiivisten Senioreiden saitti aukeaa lähitulevaisuudessa. Ensimmäinen testi tulee olemaan, pystyykö hallitus käyttämään sivuja hyväkseen. (Ellei pysty, on helvetin turhaa vaatia muita osaamaan.) Eli se alkaa ensimmäisestä HALLITUKSEN KOKOUKSESTA. Ei se ala niin, että on jokin rakkine jossakin ja osaa sitä vähän näplätä. Kaikkien yhdistyksen yksittäisten ihmisten täytyy pystyä keskustelemaan 1) laitteiden kapasiteeteista, 2) käyttöjärjestelmien ja ohjelmistojen versioista, 3) niiden päivityksistä ja 4) päivityksiin liittyvistä ongelmista (esim. virusohjelmat) sekä 5) verkkoyhteysvalinnoista jne."

 

Eilalla ei ainakaan näytä yllä olevan tekstin perusteella olevan taitoa opettaa aloittelijoita, jollaisia monet meistä olivat. Lisäksi Eila jatkoi samassa viestissä seuraavasti: "Taloustutkimuksen mukaan Suomen seniori-ikäisistä lähes puolet käyttää internettiä. Miten meidän aktiiviset seniorit ovat valikotuneet, kun käyttöaste on niin alhainen? Näitä ihmisiä ei millään pakolla saa oppimaan/opettelemaan tietotekniikkaa niin paljon, että pystyisivät häiriöttömaan kommunikointiin verkon kautta. Jotkut kyllä, vain muutamat. Enemmän on kysymys siitä, että meidän tulee tehdä mielikuva Aktiivisista Senioreista sellaiseksi, että se vetää puoleensa halutulla tavalla orientoituneita."  

 

Kirjeen saatuani ajattelin, että siitä vaan, Eila. Ryhdy toimeen! Mutta Eilakin kuului niihin ihmisiin, jotka mielellään raapaisivat epäkohtia, mutta eivät jatkaneet sen pitemmälle.

 

Muistaakseni opiskelimme tietotekniikkaa Tehtaanpuiston koululla (?) Eirassa. Osanottajia oli kymmenisen. Joukko oli hyvin heterogeeninen: alkeita punnersi useampi seniori, mm. mies, joka oli yhdistykseemme liittyessäänj ilmoittanut ammatikseen tietokoneinsinöörin. En koskaan ymmärtänyt mistä oli kysymys? Valehteliko hän? 

 

Tämä kirjoitus on tylsä pätkä, mutta kuvannee hyvin yhdistyksemme silloista tilaa.

Kovin pitkään en tätä blogiani enää kirjoita. Olen antanut itselleni aikaa vielä kuukauden. Olen päässyt tavoitteeseeni: nukun kuin tukki. Blogini kävijämääräkin on paljon suurempi kuin aloittaessani ajattelin.   

 

 

Rakennustyöryhmä - ongelmalapsemme

Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, pyysin puheenjohtajaamme Kaarina Hughesia selvittelemään Eila Puotilan ja minun tulehtuneita välejä. Kirjoitin myös, että voisimme kääntyä ongelman takia Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden puoleen. Tunsin Pirkon vuosien takaa ja hän oli liittynyt Aktiivisiin Senioreihin heti Loppukiri-ideasta minulta kuultuaan eli kesällä 2000. Kaarina ei tehnyt ongelman eteen mitään - ei edes keskustellut kanssani kahden kesken.

Huhtikuuhun mennessä minulle oli tullut selväksi, ettei minun juuri kannattanut ehdottaa Kaarinalle mitään, ei esittää ideoita. Kuten olen aikaisemmin kertonut, maaliskuun alussa ehdotin hänelle Heikki Sirénin kutsumista kokoukseen, jossa esillä olivat Loppukirin rakentamiseen liittyvät asiat. Siis rakennustyöryhmän kokoontuminen, johon Reijo Pesonenkin Saarijärveltä asti tuli. Muistan Kaarinan lyhyen vastauksen Hyötykasviyhdistyksen talon edessä tekemääni ehdotukseen: "Oletko todella sitä mieltä?" "Olen", vastasin minä ja siihen koko asia jäi. Heikkiä ei kutsuttu ja sen seurauksena mies ojensi hallitukselle muutaman päivän päästä kirjallisen eroanomuksensa - omasta ja vaimonsa puolesta. Heikki ajatteli - ja ilmoitti sen myös kirjeessään, ettei hallitus arvostanut hänen työpanostaan. Kysyin myöhemmin puheenjohtajaltamme, miksi hän ei ollut kutsunut Heikki Siréniä kokoukseen ja vastaus oli järkyttävä: Hän ei ehtinyt kutsua miestä, koska hänen piti kantaa Kaarlenkadun toimistoon huonekaluja, joita olimme saaneet lahjoituksena. Tarinalla on jatkokin: Heikki kertoi minulle myöhemmin, että hän oli kyllä tarjoutunut kuskaamaan tavaroita ja kantamaan niitä, mutta häntä ei huolittu siihenkään tehtävään. 

Ensimmäisen kerran keväällä 2001 perustettu rakennustyöryhmä oli ongelmalapsi. Minä ihmettelin ihmisten halua päästä tähän ryhmään. Itse en halunnut. Pari jäsentä ihmettelikin ratkaisuani ja minä sanoin totuuden: minulla ei ollut mitään annettavaa ryhmälle, joka ratkaisevasti vaikuttaisi talon valmistumiseen. Tietysti minä toivoin, että jostain ilmestyisi joukkomme todellinen asiantuntija, joka ryhtyisi vetämään ryhmää. Ajattelin myös, että kaikki rakentamisesta kiinnostuneet eivät varmasti kovin kauan haluaisi olla mukana kun huomaisivat, ettei heillä ollut mitään annettavaa talohankkeelle.  Kysymyshän oli miljoonien hankkeesta: 5-6 kerroksisesta talosta, johon mahdollisesti tulisi myös uudenlaisia ratkaisuja, jotka helpottaisivat ikääntyvien elämää. 

Keväällä 2001 rakennustyöryhmään tuli vetäjäksi Eila Raikaslehto, joka torppasi heti alkuunsa Arja Jääskeläisen pääsyn siihen. En koskaan löytänyt teolle selitystä. Liekö asioiden huono edistyminen ryhmässä ollut seurausta siitä, että Eila oli kesällä ja syksyllä 2001 paljon poissa Helsingistä. Itse asiassa hän oli enemmän ulkomailla ja kesämökillään kuin Helsingissä. Huhtikuussa 2002 vaihdoimme muutaman sellaisen sähköpostiviestin Marja-Riitta Hakalan kanssa, joissa puhuimme rakennustyöryhmästä. Ehdotin häntäkin siihen. Hän kuitenkin kieltäytyi vedoten siihen, että sekä hänen kotinsa että työpaikkansa sijaitsivat susirajan takana. "Mielipiteeni ja ehdotukseni saan kyllä kerrottua ja kerronkin aktiivisesti," Marja-Riitta kirjoitti. "Ehdotan, että Kaarina ja Päiviö ja Anna-Liisa keskustelevat kuinka laaja ja ketä siihen rakennustyöryhmään tarvitaan ja pyydetään. Rakennustyöryhmän olisi pidettävä tiivistä yhteyttä arkkitehtiimme ja Satoon. Jatkuvuus tulisi taata, ettei taas tarvitse aloittaa alusta. Lakimies pitäisi saada kiskottua mukaan." 

Luultavasti tämän kirjeen saivat myös Päiviö Salo, Heikki Kettunen, Kaarina Hughes ja sisareni Kaisu Mikkelä, joka myös asui Helsingin ulkopuolella satojen kilometrien päässä. Marja-Riitan kirje oli vastaus minun lähettämääni viestiin, joka paljastaa koko karmeudessaan Kaarina Hughesin perustaman rakennustyöryhmän tilanteen. Näin minä kirjoitin vain pari kuukautta ennen eroani:

"Ongelma on kun ei ole koko rakennustyöryhmää. Ryhmässä oli vuoden vaihteen jälkeen tasan kolme jäsentä: Kaarina Hughes, Heikki Sirén ja Arja Jääskeläinen ja nyt on jäljellä enää Hughes, koska sekä Sirén että Jääskeläinen ovat eronneet ja kohta kesä tulossa ja ...Toivon, että rakennustyöryhmä pistetään pystyyn mahdollisimman pian. ---Vanhasta viime kesäisestä rakennustyöryhmästä ovat jäljellä (mutta tavallaan Kaarinan hyllyttäminä) Kauko Saari ja Suoma Karjalainen ja sihteerinä toiminut Kaarina Silventoinen, vaikea ihminen, joka riiteli kovasti syksyn aikana. Tai ainakin Raimo Myöhänen sai kauheat sydämentykytykset Kaarinan haukkujen jälkeen, en minä paikalla ollut ja kuka nyt yksin riitelee, mutta jotta tiedätte. Suoma Karjalainen on juristi, joka kannattaisi hyödyntää, mutta hän on hiljainen eikä hänellä näytä olevan suurta kiinnostusta... Pitäisi kiskoa... niin kuin monia muitakin. Kauko Saari on itse sanonut, ettei hänellä ole kapasiteettia Saton kanssa neuvotteluihin ja muuhun vastaavaan, mutta hän on kiinnostunut ja mukana niin paljon kuin tilaa annetaan."

Muistaakseni Kaarina Jääskeläinen oli haukkunut Myöhäsen siitä syystä, että tämä meni yksin neuvottelemaan Satoon puhuttuaan asiasta ainoastaan Marja Dahlströmin kanssa. Mies oli aika uusi tulokas joukoissamme.  

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin sanoa kaikesta tästä ainoastaan KAUHEAA!

Valopilkkuna minulla oli tuohon aikaan Marja-Riitta Hakalan lisäksi Päiviö Salo, vain muutama viikko aikaisemmin yhdistykseen liittynyt Finnairin entinen projektipäällikkö. Nopeasti yhdistykseen liittymisensä jälkeen hän hahmotti hankkeemme ongelmia yksi toisensa jälkeen. Maaliskuun 18. päivänä hän kirjoitti minulle seuraavasti:  "Kiitoksia positiivisesta palautteestasi. Osaamisvaje on todellakin laajempi kuin pelkkä atk -taitojen osaaminen. Aktiivisissa Senioreissa on selvästi osaamisvajetta projektityöskentelymenetelmien suhteen. Ei osata paloitella kokonaisuuksia paremmin haalittaviin osasiin riittävän hyvin, luoda niistä tehtäviä, aikatauluttaa ja resurssoida tehtävät ja määritellä tehtävän tuottamat lopputulokset. Yhtään sellaista tehtävää ei kannata aloittaa, jolle ei voida määrittää konkreettista lopputulosta. Sinänsä sangen yksinkertaista, mutta jos ei ole aikaisempaa projektityökokemusta, ei näitä asioita tule mietittyä ennakkoon, kun on niin paljon muutakin mietittävää."

Sanotkos sen paremmin? Päiviö Salon kohdalla ongelma oli siinä, että hän liittyi Aktiivisiin Senioreihin minun kannaltani aivan liian myöhään. Olisin tarvinnut hänen taitojaan, kykyjään ja kokemuksiaan jo aikaisemmin. Mutta enpä tiedä, olisiko minulla ollut edellisenä syksynä vuosikokouksen aikaan riittävästi arvovaltaa ehdottaa ja saada miehestä yhdistyksemme toinen puheenjohtaja. Siis silloin kun Kaarina Hughes valittiin. Päiviöllä oli nimittäin ratkaisevana taakkanaan se, että hän oli MIES. Vasta minun yllättävä eroni yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002 avasi Päiviölle mahdollisuuksia päästä kunnolla mukaan ja toimia: ensin jäsenyys hallituksessa ja sitten  - muistaakseni – heti kohta varapuheenjohtajuus ja seuraavana syksynä (2002) puheenjohtajuus. Naisilla ei ollut minun lähdettyä muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä Päiviö joukkoonsa. Muuten koko Loppukiri-hanke olisi mennyt karille.   

Alakulosta tuli yhdistyksen arkea

Alkuvuodesta 2002 alakulo laskeutui Aktiivisiin Senioreihin. Kaarina Hughes oli pessimisti, hänen lisäkseen synkät tulevaisuuden näkymät levisivät Terttu Putilan ja Eila Puotilan puheissa/viesteissä. Huhtikuulle tultaessa ehti tapahtua kaikenlaista, mikä synkisti ennen niin optimistista joukkoa. Kirjoituksissaan Eila antoi ymmärtää, että "muut, toiset" vaikuttivat siihenkin, että yksi sun toinen irtaantui yhdistyksestä. Heikki ja Anja Sirénin eroa en minä ainakaan aiheuttanut, en liioin Arja Jääskeläisen lähtöä. Ystäväni Heli Jäderholm ja hänen avomiehensä Eino Jantunen, jotka istuivat ensimmäisessä hallituksessa, erosivat, koska eivät enää jaksaneet uskoa, että pääsisivät neliöhinnan nousun takia Loppukiriin asumaan.

Merkintöjeni mukaan yhdistyksestä pakoa ei ollut vielä 2001, mutta vuosi 2002 oli todellakin paha. Nimiä en ryhdy luettelemaan, vaikka monet niistä ovatkin muistissani. Eila Raikaslehdon lähdön syy oli varmasti se, että hän olisi halunnut puheenjohtajaksi eikä yltänyt edes ehdolle. Eila taas vaikutti ratkaisevasti insinööri Raimo Myöhäsen eroon. Mies jäi minulle mysteeriksi. Jossakin vaiheessa hän aktivoitua niin, että puhui enimmäisen puheenjohtajamme Marja Dahlströmin pään niin pyörälle, että tämä päästi hänet neuvottelemaan YKSIN Satoon. Olin järkyttynyt! Mies melkein pystymetsästä, kaiken lisäksi sairas! Vaikka olin varapuheenjohtaja en saanut Raimolta minkäänlaista selitystä mistä asioista hän Saton juristien kanssa puhui.

Raimo oli ilmaissut halunsa päästä rakennustyöryhmään ja sinne hän toki 2001 pääsikin, mutta työryhmä tappeli keskenään niin paljon, että Raimokin siis joutui sydämensä takia sairaalaan. Se tapahtui ennen Kaarinan paluuta Skotlannista. Kun mies kotiutui sairaalasta, hän oli utelias kuulemaan oliko häntä kaivattu. Olin vaivautunut: kukaan ei nimittäin ollut ottanut edes puheeksi miestä sinä aikana kun hän lasaretissa makasi. En jaksa muistaa, kuinka Kaarina-niminen "martta" vaikutti asiaan. Tämä istui joka tapauksessa myös rakennustyöryhmässä, mutta selvemmin kuin siitä yhteydestä muistan hänet syksyn 2001 vuosikokouksestamme. Jostain syystä Kaarina otti minut silmätikukseen ja yritti savustaa varapuheenjohtajan paikalta. Kokouksen aikoihin hän nimittäin ilmoitti eroavansa, jos jatkan varapuheenjohtajana. En ymmärtänyt naisen järjen juoksua. Koska silloinen puheenjohtajamme Marja oli aika passiivinen, minä taisin olla ainoa, jolla yhdistyksen langat olivat tuossa vaiheessa jotenkin käsissä. En siis voinut erota. Kysyinkin Kaarinalta, onko hän - tai joku muu - ajatellut, mitä tapahtuu, jos minä eroan. Tämä kertomani oli pieni sivujuonne. Kaarina, jonka sukunimeä en enää muista, rauhoittui ja kuului kai yhdistykseen vielä siinä vaiheessa, kun minä kesän kynnyksellä 2002 erosin. Hän ei kuitenkaan koskaan muuttanut Loppukiriin, vaan osti miehensä kanssa Arabianrannan vapailta markkinoilta asunnon.

Pitkin kevättä Eila Puotila pommitti minua ikävillä kirjeillään. Toukokuun 24. päivänä kirjoitin Päivio Salolle seuraavasti: "Puhuin eilen puhelimessa Kaarina (Hughesin) kanssa ja sanoin, että hänen on tehtävä jotain Eila (Puotilan) suhteen. Jos hän ei halua/kykene, haluan että Pirkko Lahti rupeaa selvittämään välejämme. Tiedätko, että aina kun näen, että Eilalta tulee email, vatsaani kouraisee ennen kuin luen riviäkään? Olen saanut häneltä viimeisen puolen vuoden aikana niin paljon ikäviä viestejä ja vielä enemmän sellaisia, joissa hän rivien välissä syyttää minua! Esimerkiksi Siikarannan raporttihan oli sitä: minä keskityin hänen mielestään liikaa rahaongelmaan. Minusta raha-asiat täytyy olla ajateltuina ennen kuin mennään eteenpäin."

Huhtikuun puolessa välissä kirjoitin sukulaiselleni kirjeen, joka on säilynyt arkistossani. Kerron siinä Kaarlenkadun toimistomme avointen ovien päivästä. Luultavasti sen järjesti Eila Puotila. Koko suureksi paisunut yhdistyksemme oli kutsuttu mutta harva vaivautui paikalle. Kuulin myöhemmin, etten mitään menettänyt vaikka en paikalle ehtinytkään. Ilta oli kuulemma ollut ikävä ja ankea. Työhuoneella istuivat lähes tyhjän panttina Kaarina Hughes, Marja Dahlström, Eila Puotila ja joku muukin.

Muistiinpanoihini olen noilta ajoilta myös merkinnyt, että poistuin useammasta hallituksen kokouksesta ennen aikojani. Minua ahdisti se hengettömyys, joka kokouksissa kumisi. Kaarina Hughesin vetämät tilaisuudet menivät kyllä kaikkien paragrafien mukaan, mutta henki ei kovin korkealla lentänyt vaan enteilevästi pihisi.

Samoihin aikoihin kun avoimet ovet pidettiin, edessä olevaan rahankeruuseminaariin oli ilmoittatunut vain kourallinen ihmisiä ja melkein jokaisen niistä minä tunsin. He olivat pääasiassa miehiä, joihin olin hankkeen tiimoilta törmännyt. Muut hallituksen jäsenet eivät siis olleet saaneet ketään tulemaan paikalle. Muistan kuinka nämä kaksi asiaa - avoimet ovet sekä vähäinenh kiinnostus seminaaria kohtaan - ahdistivat minua. Sängyssä maatessani tajuisin, että yhdistys lepäsi aivan liian paljon minun hartioideni varassa. Olin kuoleman väsynyt.

Virheitä ja valheita

Sain toisella puolella Suomea asuvalta blogini lukijalta seuraavan linkin:
http://wsoy.fi/yk/products/show/77922

Linkin takaa paljastuu Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjan mainosteksti. Siinä on samanlaisia virheitä ja valheita, jollaisia olen löytänyt itse kirjastakin. Sekä Marja että Sirkka olivat kuulemma mukana Loppukiri-hankkeessa alusta loppuun. Sehän ei ole totta! Käynnistin hanketta vuosina 1999-2000 kuukausia ennen Marjan mukaan tuloa ja Sirkka liittyi Aktiivisiin Senioreihin vasta keväällä 2001.

Marjasta kertovassa tekstissä on toinenkin virhe: häntä tituleerataan taidehistorioitsijaksi. Hän jatkoi nuoruudessaan keskenjääneitä taidehistorian opintojaan vuonna 2000 eläkkeelle jäätyään Helsingin yliopistossa. Samanaikaisesti hän toimi yhdistyksemme ensimmäisenä puheenjohtajana. Opintonsa hän sai loppuun jossakin vaiheessa 2000-lukua. Mutta se, että nainen on tehnyt gradunsa taidehistoriasta ja saanut maisterin paperit, ei vielä riitä taidehistorioitsijaksi asti. Missä hän on uransa taidehistorian alalla tehnyt?

Minusta tuntuu uskomattomalta, että opettajana elämäntyönsä tehnyt ihminen valehtelee jatkuvasti.

Puheenjohtajan vaihdos on riski

Alkuvuosi 2002 oli Aktiivisissa Senioreissa ahdistavaa aikaa. Aioin ensin kirjoittaa tuohon lauseeseen laatusanaksi masentavan, mutta se on aivan liian lievä ilmaus kuvaamaan tuota ajanjaksoa elämässäni. Ahdistavaa se oli!

En tiedä, kuinka suuri merkitys tunneilmastolle oli puheenjohtajan vaihdoksella. Kaarina Hughes oli valittu tehtävään jo syksyllä 2001, mutta kuukausien ulkomaanmatkan takia hän astui remmiin vasta tammikuun puolessa välissä. Monia tapaamisia ja tehtäviä oli siirretty häntä odotellessa ja nyt ne ryöpsähtivät päälle kuin yliajava juna.

Olin itse ehdottanut puheenjohtajaksi Kaarinaa - monien jäsenten ehdottaessa muutamia muita. Turhaan. Tunkua puheenjohtajaksi ei ollut. Minunkaan ehdokaslistalla Kaarina ei ollut ensimmäisenä. Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki kieltäytyneet olivat viisaita. Tehtävä, hyvin hoidettuna, ei ollut helppo. Se olisi vaatinut paitsi kokemusta, myös sosiaalista lahjakkuutta. Eikä karismakaan olisi tehnyt pahaa.

Ilmeistä on, että pienellä joukolla perustetussa, mutta nopeasti kasvavassa yhdistyksessä puheenjohtajan vaihdos on aina riski. Valtaosa Aktiivisten Senioreiden jäsenistöstä oli Marja Dahlströmille ja minullekin vielä syksyllä 2001 täysin tuntematon. Kuukausikokoukset eivät olleet lähentäneet jäseniä toivotulla tavalla. Lähtiessäni keväällä 2001 ulkomaille nukkumaan väsymystäni pyysin Terttu Putilaa, silloista sihteeriämme, kutsumaan koolle pienen porukan sellaisia jäseniä, joilla oli internetyhteys. Hän unohti kuitenkin lähettää kutsut. Koska kesä oli kynnyksellä, tutustumisyritykset siirtyivät loppukesään ja syksyyn. LOkakuuhun mennessä olin tutustunut todella harvaan yhdistyksen uuteen jäseneen. Kun vuosikokous tuli ja yhdistykselle olisi pitänyt valita uusi puheenjohtaja ja uusi edellistä toimivampi hallitus, seinä tuntui olevan vastassa.

Väitän, etteivät toiseenkaan hallitukseen valitut ehtineet tutustua toisiinsa kunnolla sinä aikana, kun minä olin vielä yhdistyksessä mukana.

Kaarina Hughesin toiminta puheenjohtajana ei ollut ongelmatonta. Jos minulla olisi ollut syksyllä 2001 kaukoputki, jolla nähdä tulevaisuuteen, en kuuna kullan valkeana olisi uskaltanut ehdottaa Kaarinaa puheenjohtajaksi. En voinut kuvitella, että uusi puheenjohtaja aloittaa tehtävässä tutustumatta perusteellisesti yhdistyksen historiaan ja hallituksen jäseniin. Kaarinan ollessa vielä Brittein saarilla pidin itsestään selvänä, että hän tarvitsee puheenjohtajana kunnon sisäänajon. Hänethän valittiin tehtävään hallituksen ulkopuolelta. Ajattelin, että hän istuu muutaman tunnin edellisen puheenjohtajan Marja Dahlströmin ja minun seurassani ja kartoitamme tilannetta. Käymme silloin yksityiskohtaisesti läpi historiamme, josta saatoimme jo silloin sanoa, että se oli jonkinlainen menestystarina. Yhdistyksen toiminnan solmukohdat olisi ollut syytä käydä läpi, aukaista mikä oli aukaistavissa, samoin priorisoida monet tehtävät.

Kaarinan, Marjan ja minun tapaamista ei kuitenkaan koskaan järjestetty. Kun ehdotin sitä Kaarinalle tammikuussa 2002 oli kuin olisin puhunut seinille. Oliko jonkinlainen varoittava signaali sekin, ettei Kaarina ollut kirjoittanut minulle yhtään kirjettä Skotlannista, vaikka Helsingissä häntä odotti todella vaativa työkenttä. Saiko kukaan muukaan hallituksen jäsen postia häneltä? Nyt vuosia myöhemmin kysyn, voiko sellainen puheenjohtaja olla sydämestään sitoutunut hankkeeseen, joka ei keskustele tulevasta tehtävästään ennen sen vastaanottamista. Uusi puheenjohtajamme ei siis halunnut itselleen minkäänlaista perehdyttämistä, jollainen on ainakin työelämässä nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Maailman helpoin tapa kiusata
Kaarina Hughesin aloitettua puheenjohtajana minulle selvisi muutamassa päivässä, että minut oltiin sivuuttamassa, siirtämässä syrjään. Marjan ollessa puheenjohtajana tein varapuheenjohtajana paljon sellaisia tehtäviä, jotka hänkin olisi voinut tehdä. Mutta hän ei halunnut. Tai ei osannut. Tai hän vain halusi päästä mahdollisimman vähällä. Varapuheenjohtajan nimikkeelläni ei ollut nyt mitään merkitystä jos asemani haluttiin torpedoida. Nyt vasta minulle selvisi kuinka helppoa on syrjäyttää toinen katkaisemalla tiedon/postin kulku, jättää kertomatta tapahtumista ja suunnitelmista. Tämä maailman helpoin tapa kiusata toista otettiin minunkin kohdallani käyttöön.

Minun asemani yhdistyksessä oli ollut alusta lähtien vankka siitä yksinkertaisesta syystä, että minä tein ylivoimaisesti eniten niitä tehtäviä, joiden ansiosta Aktiiviset Seniorit lähti alkuun ja käynnistyi projektiksi. Minun päässäni syntyi merkittävä osa niistä ideoista, jotka kannattelivat uutta hanketta. Minä hoidin ulkoisen tiedottamisen. Lähes kaikki, jotka halusivat ottaa yhteyttä yhdistykseen, ottivat yhteyttä minuun. Monille yhteyden ottaneille Loppukiri oli sama kuin minä. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisin tarvinnut rinnalleni jonkinlaisen assistentin siirtämään saamaani tietoa eteenpäin. Sitä vyöryi eteeni monelta kentältä lähes päivittäin. Itse en ehtinyt enkä jaksanut hoitaa sisäistä tiedotusta, joten ongelmat kietoutuivat rasittavaksi hallitsemattomaksi vyyhdeksi.

Kun Kaarina oli ollut muutaman viikon puheenjohtajana, hän kiirehti ilmoittamaan, ettei hoitaisi tehtävää syksyä pitemmälle. KAUHISTUS! Parin päivän varoitusajalla huhtikuussa hän myös ilmoitti jättävänsä pari raha-anomusta tekemättä. Hän oli kuulemma väsynyt. Tajusin syyn siihen. Hän ei osannut delegoida tehtäviä senkään vertaa kuin minä. Kaarina syyllistyi myös siihen, mihin monet esimiestehtävissä olevat (koulutetutkin) naiset: keskittyi metsästämään puuttuvia pilkkuja ja välilyöntejä papereista, järjesteli arkistoa. Muistan keskustelun, jonka kävimme Suomen Messurahaston hallitukselle jättämämme hakemuksen johdosta. Hän tivasi itsepäisesti tilinumerossa olevaa välilyöntiä. Jättääkö hakemuspaperiin välilyönti vai ei? Käskin käyttämään maalaisjärkeä. Minä olin oikeassa. Kesällä kun olin jo eronnut Aktiivisista Senioreista, sain tiedon Messurahaston myöntämästä avustuksesta, joten raha oli päätynyt tilillemme välilyönnistä huolimatta.

Miehille ei annettu mahdollisuutta
Mene tiedä, ehkä muutkin hallituksen jäsenet kokivat joutuneensa syrjään sysätyiksi. Minä olin kuitenkin yllättäen löytänyt purkautumistien ongelmilleni. Ehdin ennen yhdistyksestä eroamistani käydä muutaman viikon tiivistä kirjeenvaihtoa Finnairin entisen projektipäällikön Päiviö Salon kanssa. Miehestä tuli puheenjohtaja Kaarinan jälkeen syksyllä 2002. Hän omaksui asioita ihailtavan nopeasti, otti kantaa. Hän oli myös sosiaalisesti erittäin lahjakas. Ongelmana oli kuitenkin miehinen sukupuoli. Hallituksen jäsenistä etenkin Sirkka Minkkinen, Terttu Putila ja Eila Puotila torpedoivat kaikkien miesten, ei yksin Päiviön, yritykset päästä toimintaan mukaan Aktiivisissa Senioreissa. Miehille ei yksinkertaisesti annettu tilaa. Kun erosin kesän kynnyksellä yllättäen, naiset joutuivat pakon eteen. Heidän piti ottaa Päiviö tilalleni hallitukseen. Ketään muutakaan ei tehtävään löytynyt. Ei ainakaan yhtä hyvää. Ennen kuin erosin, onnistuin vakuuttamaan Kaarinan siitä, että juuri Päiviön pitää neuvotella Asuntorahaston kanssa korkotukilainasta ja saada Saton kanssa neuvottelut loppuun. Niin myös tapahtui. Joulun alla rakennuttajasopimus allekirjoitettiin.

Päiviön tehtävä hallituksessa ei kuitenkaan ollut helppo. Minulle on kerrottu, että alkuaikoina ennen puheenjohtajan vaihdosta Sirkka Minkkinen kampesi kaikki miehen tekemät ehdotukset hallituksessa. Ei ollut niin pientä ehdotusta, etteikö sitä olisi pitänyt torjua. Päiviö kuulemma myös vanheni tuona aikana ihan ilmissä.

Jostakin syystä näen riitaisat yhdistykset niin kuin työpaikatkin kaleidoskoopin vaihtuvana kuviona. En usko, että yksi ihminen synnyttää kaikkia riitoja ja ongelmia. Siihen tarvitaan koko yhteisö. Tulen voi sytyttää yksi, mutta siihen, mitä sen jälkeen tapahtuu tarvitaan koko yhteisö. Yksi ihminen voi sammuttaa palon - mutta ei ilman tukijoukkoa. Yksi tekee yhtä ja toinen toista. Yksi tukee yhtä ja jarruttaa toista. Syntyy klikkejä. Ihmisiä tulee ja menee. Puheenjohtajan tai esimiehen kokemus ja karisma painavat vaa´assa paljon.

Eila Puotila oli Sirkka Minkkisen vasalli, Sirkka manipuloi Eilaa, jossa näki sopivan maaperän intrigoimiselleen ja vallanhalulleen. Luultavasti Sirkka jopa käytti Eilan luonnetta hyväksi yhdistyksen järjestelyissä. Naiset olivat poikkeuksellisen läheisiä toisilleen ensi tapaamisestaan lähtien. Pitäisikö puhua rakkaudesta? Marja Dahlström oli helposti johdettavissa eli jokaisen vastaantulevan helposti ympäri puhuttavissa. Nopealiikkeinen Terttu Putila taas ei koskaan kunnolla sitoutunut Loppukiri-hankkeeseen. Hän osti sittemmin asunnon Loppukirin naapurista Arabianrannasta. Yhdistykseen liittyessään hän todennäköisesti kuvitteli pääsevänsä eroon yksinäisyydestään, mutta se oli harhaa. Loppukiri-yhteisö olisi voinut olla pelastusrengas, mutta hän ei uskaltanut tarttua siihen. Terttu vaati nopeita ratkaisuja vaikeisiin asioihin, esimerkiksi rakennuttajasopimuksen allekirjoittamista. Miksi? Sopimuksella ei ollut kiire, mutta allekirjoittamattomana se poltteli nopealiikkeisen Tertun kynsiä kuin kekäle.

Sirkan ja Eilan tavoin Terttukin oli koko elämänsä elänyt yksin eli he kuuluivat siihen jatkuvasti kasvavaan yksinäisten naisten joukkoon, joita elämän viimeiset vuodet Helsingissä pelottavat. Heidän kaltaisilleen Loppukiri on lottovoitto. Työorientoituneesta Sirkasta olen kuullut, että "hän hyppi seinille eläkkeelle jäämisensä aikoihin, kun ei tiennyt millä päivänsä täyttää." Loppukiri tuli hänelle todella tarpeeseen.

Huomasin tänään ajattelevani, että Aktiivisten Senioreiden ensimmäisestä hallituksesta päätyi ainoastaan yksi jäsen Loppukiriin asumaan: Marja Dahlström. Toisessa hallituksessa istuneista talossa asuu Marjan lisäksi ainoastaan Sirkka ja Eila. Olenko oikeassa? Miten siinä näin kävi? Miksi näin kävi?

Tunnelma tiivistyy - lähtöni lähestyy

Saatuani Siikarannan tapaamisen jälkeen Eila Puotilan raportin viikonlopusta kirjoitin hänelle kirjeen, jota en tainnut koskaan lähettää. Osoitin sen koko hallitukselle, mutta kuten sanottu, se ei tainnut lähteä koneeltani. En kai halunnut sitä eteenpäin, koska en uskonut sillä olevan mitään vaikutusta hallituksessa istuviin. Joka tapauksessa jos sen lähetin se ei ainakaan herättänyt jäsenten keskuudessa minkäänlaista keskustelua.

"Hei Eila, pitikö se Sinun tehdä yhteenveto Siikarannasta? Eikö tehtävä annettu Marja-Riitta Hakalalle? Miksi vihjailet? Minähän se olen, joka olen huolestunut rahasta. Miksi et mainitse nimeltä? Mutta miksi minä en olisi huolestunut? Kuinka paljon Sinä olet saanut kerättyä yhdistykselle rahaa? Montako hakemusta kirjoittanut? Montaklo ilmaista kokoontumistilaa hankkinut? Jos olisin puhunut kuten Sinä, käyttäytynyt kuten Sinä, ajatellut kuten Sinä, näyttänyt siltä miltä Sinä, Taideteollisen korkeakoulun hallinnollinen johtaja Ilkka Huovio ei olisi tarjonnut kokoustiloja käyttöömme. Sinähän yritit. Minä sain lähes yrittämättä. Ja kaupunginarkkitehti Mikael Sundman antoi Aktiivisille Senioreille tontin juuri siitä syystä, että me - Eila Raikaslehto ja minä - puhuimme asioista oikeilla nimillä, olimme innostuneita ja aitoja. Muista ilmaiseksi saamistamme asioista, joihin vaikutin ratkaisevasti: tyttäreni teki Aktiivisten Senioreiden ensimmäiset kotisivut ilmaiseksi, poikani hommasi Alppilan koulun juhlasalin käyttöömme. Ja jo silloin kun Sinä et vielä mitään yhteisöllisesta senioritalosta tiennyt, saimme Yleisradiosta tilat perustavan kokouksen pitämistä varten. Myös ensi kuussa (19.4.2002) pidettävän seminaarin tilat saamme LEL:ltä ilmaiseksi, samoin asiantuntijan käyttämään salin teknisiä apuvälineitä. Niin ikään esiintyjät saamme ilmaiseksi.

Eivät nämä asiat ole onnistuneet pelkällä käden heilautuksella!

Koko raporttisi Siikarannasta on muiden arvostelua ja nimettömiä vihjailua. Jatkuva kaasun painaminen on tarpeen. Monet ovat ilmaisseet huolestumisensa siitä, että emme edisty tärkeissä asioissa. Pitkän kokemukseni pohjalta saan olla huolestunut, kovastikin huolestunut. Lomakuukaudet ovat edessä ja toiminta on edellisinäkin kesinä lähes sammunut. Viime vuonna hiljaista suvea seurasi vaisu syksy. Monet aikaisemmin aktiiviset jäsenet kaikkosivat pitkiksi ajoiksi kesämökille tai ulkomaille. Kaikkien jäsenten on syytä tietää totuus taloudellisesta tilanteestamme niin, että emme jysähdä kiville kuten kävi Helasille.

Jos kaikkiin tekemisiini ja sanomisiini - mutta ei ilmeisesti hankkimiini rahoihin - ollaan tyytymättömiä, näillä marisijoilla ei liene muuta ratkaisua kuin siirtyä toiseen tonttijonoon ja toisen rakennuksen, Loppukiri Kakkosen, rakennuttamiseen. Silloin Sinä, Eila, pääset myös arvostelemasta niin yhdistyksemme (Aktiiviset Seniorit) kuin talommekin (Loppukiri) nimiä. Molemmat ne keksi sisareni, mikä Sinua ilmeisesti ärsyttää. Uuden talon uudenlaisen ideologian voitte sitten kirjoittaa niin harvalla ja kevysesti kuin todella haluatte. Voitte silloin myös priorisoida lobattavat asiantuntijat ja virkamiehet, voitte myös valita juuri sopivan määrän julkisuutta eikä liikaa, kuten nyt ajattelette meidän saaneen.

Ikävää todella, että yhdistyksessämme puhutaan edessä yhtä ja selän takana toista. Kaikista surullisin olen kuitenkin sen takia, että Sinä, Eila, vaivaudut tulkitsemaan ihmisten puheita väärin ja levittämään niistä täysin subjektiivisia tarinoitasi eteenpäin.

Sen sijaan: jos sinulla on päivät pääskytysten työpaikallasi tietokone käytössäsi, ota selvää kuinka monta RAY:n investointiavustusta meni viime jaossa sellaisille yhdistyksille, jotka alkavat rakentamisen vasta kahden vuoden päästä."

Tällaisen kirjeen siis kirjoitin 5.3.2002. Lähettämisestä en siis ole varma. Tunnoistani kirje kuitenkin kertoo. Jospa olisin tiennyt, että saan riehtaistua itseni parin kuukauden kuluttua yhdistyksestä ja hankkeesta eroon - kenenkä muun kuin Eilan ratkaisevalla myötävaikutuksella. Ei kuitenkaan kannata spekuloida! Juna kulki eteenpäin teinpä minä mitä tahansa tai olinpa tekemättä.

Media piiritti minua
Olin paljon esillä mediassa yhteisöllisen senioritalon takia. Sain siitäkin kritiikkiä. Minä en kuitenkaan julkisuutta rakastanut, mutta kollegani painostivat. Epäilemättä minä tiesin suunnittelemastamme Loppukiristä eniten. Marja Dahlström, joka oli toiseksi pisimpään ollut yhdistyksessä mukana, kävi kokouksissamme harvakseltaan. Esimerkiksi Siikarannan tapaamiseen hän ei tullut, ei liioin Siikarantaa seuranneisiin kokouksiin, joista olen viime aikoina kirjoittanut. Eihän minua tarvitse uskoa, mutta totta oli se, että yritin saada muitakin hallituksen jäseniä ja aktiiveja toimittajien eteen. Turhaan. Huhtikuun 21. päivänä 2002, pari päivää varainhankintaseminaarimme jälkeen sisareni Marja-Leena kirjoitti minulle lyhyehkön kirjeen, jossa koitti lievittää tilaisuuden yleisökadosta johtuvaa pahaa oloani:

"Ei tarvitse olla morkkis. Ei pidä jäädä tuijottamaan jo tapahtuneeseen, varsinkaan omiin tekemisiin. Omia töppäyksiään liioittelee aina. Jos ihmiset sanoivat, että olit rento ja nauruakin salista kuulit, kaikki on ihan OK. Se osallistumissmaksu oli kyllä liian suuri. Ainoa asia minkä minä kansantaloustieteen approbaturista opin, oli se, että jossakin kohden hinta nousee niin korkeaksi, että myynti alkaa laskea...

Ja kyllä Sinun pitäisi päästä siitä pois, ettet anna haastatteluja. En voi ymmärtää, miten ikänsä toimittajana työtä tehnyt voi katsella noin kapea-alaisesti. Ne toimittajat, jotka haastattelua pyytävät, eivät tiedä kaikkea mitä Sinä eivätkä myöskään tavalliset ihmiset. Sinulla on syuhtautumisharha, kun kuvittelet, että kaikki on jo sanottu. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tiedottaminen auttaa saamaan hankkeelle huomiota, rahoitusta, ystäviä jne. Vain julkisuuden avulla yhteiskunnalle tärkeä uudenlainen senioritalo saa myös seuraajia."