Puhuessaan Aktiivisista Senioreista ja Loppukiristä ulkopuoliset ovat eniten ihmetelleet sitä, että me eläkeiän kynnyksellä tai jo eläkkeellä olevat seniorit onnistuimme niin lyhyessä ajassa saamaan tontin Loppukirille Arabianrannasta. Minä, joka olin keskeisessä asemassa yhdistystä perustamassa ja toimintaa käynnistmässä, olen hämmästellyt kaikki nämä vuodet tuota ihmisten ihmettelyä. Monet muut asiat kuin tontin saaminen olivat minusta paljon, paljon vaikeampia asioita ratkaistaviksi: neuvottelut rakennusfirmojen kanssa, ihmisten saaminen hankkeeseen mukaan ennen ensimmäistä tiedotustilaisuuttamme, ihmisten sitouttaminen, kaiken kaikkiaan yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa.
Vaikka Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja Loppukiri yrittää antaa senioritalosta hyvin auvoisan kuvan, muutamat ihmiset uskaltavat kertoa siinä sellaisistakin asioista, joista voi päätellä vaikeuksiakin olleen. Sellaisiin ihmissuhdeongelmiin, joihin minä Aktiivisissa Senioreissa törmäsin, en ollut työelämässä koskaan törmännyt, vaikka toimituksia ei kaikin ajoin pidetä hengeltään kaikista helpoimpina työpaikkoin eikä toimittajia kaikista rakentavimpina yhteistyökumppaneina.
Loppukirissä asuu yli 70 ihmistä. Niistä ihmisistä, jotka osallistuivat Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen tiedotustilaisuuteen pian tontin saatuamme, asuu nyt talossa yhdeksän henkeä. Loppuvuodesta 2002 yhdistykseen kuuluneista asuu 17 ja vuonna 2003 kuuluneista 35. Moni on siis liittynyt senioreihin, mutta moni on myös lähtenyt. Mielenkiintoisimman seikan Marja jättää kirjassaan (s.61) kertomatta: niistä jotka perustivat yhdistyksen tai liittyivät siihen ensimmäisen puolen vuoden aikana, talossa asuu ainoastaan Marja ja Harri Dahlström.
Minä erosin Aktiivisista Senioreista kesän kynnyksellä 2002, mutta monet olivat eronneet jo ennen sitä kuten Marjan raportistakin voi laskea. Kukaan ei voine kiistää sitä, että ovi on käynyt tiuhaan tahtiin.
Jaksan kuitenkin uskoa, etteivät ne, jotka ovat Loppukiriin muuttaneet,lähde sieltä helposti pois. Joukossa on paljon yksinäisiä, ja paha ja kavala maailma talon ulkopuolella tiivistää varmasti yhteisöä. Sehän oli alunperin Loppukirin tarkoituskin.
SOKKONA SUUNNISTAMAAN
Tontin saaminen ei siis ollut vaikeaa niin kuin yleisesti luullaan. Vaikeita senioreita sen sijaan riitti. Mitä tulee virkamiehiin, onnistuimme yllätykseksemme luomaan luottamuksellisen suhteen tonttiasiamies Tuomas Kivelään heti ensitapaamisella maaliskuun lopussa 2000. Tai kenties jo ennen sitä. Kun sokkona lähdin suunnistamaan outojen vieraiden asioiden - mutta myös tuntemattomien virkamiesten - viidakkoon tammikuussa 2000, minulla oli suuri onni kohdata alkumetreillä suunnittelija Mirja Höysniemi (blogini 25.1.2010), joka vaikutti siihen, että Tuomas Kivelä oli meistä hyvin informoitu jo ennen ensitapaamistamme. Jatkossakin Mirjan ja Tuomaksen vuoropuhelu kantoi meitä ja hankettamme.
Kaavoittaja Mikael Sundmanin mielestä emme ilman Tuomas Kivelän innostusta olisi koskaan saaneet tonttia. (Paljonkohan niitä yhdistyksiä ja yhteisöjä muuten on, jotka vuodesta toiseen turhaan kolkuttelevat kiinteistöviraston ovea?) Kivelä työskenteli hankkeemme puolesta määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti. Kysymys oli muustakin kuin uudenlaisen senioritalon rakentamisesta meille. Kysymys oli kulttuurin muutoksesta kaupunkirakentamisessa. Näin asian ilmaisee Mikael Sundman:"Tuomas on ollut johdonmukaisesti sitä mieltä, että kaupunkiin pitää saada mahdollisimman laaja kirjo rakennuttajia. Loppukiri oli muistaakseni ensimmäinen esimerkki omarakennutteisesta kerrostalosta. Nyt niitä on jo useampia. Myös siinä mielessä hankkeesi oli uraauurtava." (Sundmanin sähköpostiviesti minulle 11.2.2010)
Mutta ei matka keväästä 2000 tammikuun 9. päivän iltaan 2001, jolloin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Rakel Hiltunen soitti minulle kiinteistölautakunnan myönteisestä päätöksestä, mikään suora mutkaton viiva ollut. Kaikenlaista ehti yhdeksässä kuukaudessa tapahtua.
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
maanantai 17. toukokuuta 2010
Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten
Sain tänään kutsun Helsingin Erilaisten Oppijoiden eli Heron esitelmätilaisuuteen. En ole ollut perustamassa Heroa, sen teki kollegani Airi Valkama yhteistyökumppaneineen 1980-luvun lopulla. Vaikutin kuitenkin omalta osaltani siihen, että yhdistys ylipäätään perustettiin. Tein useita radio-ohjelmia oppimisvaikeuksista siirryttyäni vuonna 1977 Yleisradioon ja vuonna 1985 ilmestyi lyhyessä ajassa loppuunmyyty kirjani "Kun aapiskukko ei muni". Siinä kun minä tein tunnetuksi lasten lukihäiriötä, kollegani Airi Valkama ja Jaani Viherluoto, molemmat Yleisradion opetusohjelmista, jatkoivat työtäni tehden selväksi sen, että myös aikuisilla voi olla lukihäiriö.
Myös Yhden Vanhemman Perheiden Liiton lehti "Muuttuva perhe" tipahti viime viikolla postiluukustani. Olin vuonna 1970 perustamassa Yksinhuoltajien yhdistystä, joka on neljänkymmenen vuoden aikana tehnyt todella hyvää työtä muuttamalla suomalaista perhelainsäädäntöä ja muokkaamalla asenteita.
En ole maksanut yksinhuoltajien yhdistyksen jäsenmaksua sitten 70-luvun, jolloin jättäydyin sen hallituksesta. Katsoin silloin, että olin osani tällä saralla tehnyt, nyt tehköön vuorostaan muut. Hyvin ovat tehneetkin. Helsingin Erilaisiin Oppijoihin en koskaan tainnut edes liittyä. Kuitenkin nämä molemmat yhdistykset eli yhteisöt ovat pitäneet minut kautta vuosien jäsenkirjeidensä avulla ajan tasalla, joten olen voinut seurata - jos olen halunnut - mitä näillä sektoreilla tapahtuu. Olen aina ymmärtänyt, että postia lähettämällä yhdistysten nykyiset - minulle tuntemattomat - toimijat osoittavat arvostavansa sitä työpanosta, jonka yhdistyksille niiden alkutaipaleella annoin.
Tein paljon enemmän työtä Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin hyvväksi kuin konsanaan yksinhuoltajien ja lukihäiriöisten eteen. Aktiiviset Seniorit, joka markkinoi itseään yhteisöllisenä yhdistyksenä, lopetti kuitenkin sisäisen postin lähettämisen minulle kesällä 2002 välittömästi eroilmoituksen jätettyäni. Olin kuitenkin maksanut jäsenmaksun vuoden loppuun asti. Ei niin, että olisin postia kovasti kaivannut, mutta kertoohan tällainen käyttäytyminen paljon yhdistyksen todellisesta yhteisölllisyydestä ja "arvopohjasta" - viimeksi mainittu on sana, jota varsinkin Marja Dahlström viljelee kirjassa Loppukiri ihan ärsyttävyydeksi asti.
En voi olla lainaamatta ruotsinkielen oppikirjassa ollutta sananlaskua tyhjistä tynnyreistä: tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Yhteisöllisyyttä ei aina ole runsaimmin siellä, missä siitä eniten puhutaan.
Myös Yhden Vanhemman Perheiden Liiton lehti "Muuttuva perhe" tipahti viime viikolla postiluukustani. Olin vuonna 1970 perustamassa Yksinhuoltajien yhdistystä, joka on neljänkymmenen vuoden aikana tehnyt todella hyvää työtä muuttamalla suomalaista perhelainsäädäntöä ja muokkaamalla asenteita.
En ole maksanut yksinhuoltajien yhdistyksen jäsenmaksua sitten 70-luvun, jolloin jättäydyin sen hallituksesta. Katsoin silloin, että olin osani tällä saralla tehnyt, nyt tehköön vuorostaan muut. Hyvin ovat tehneetkin. Helsingin Erilaisiin Oppijoihin en koskaan tainnut edes liittyä. Kuitenkin nämä molemmat yhdistykset eli yhteisöt ovat pitäneet minut kautta vuosien jäsenkirjeidensä avulla ajan tasalla, joten olen voinut seurata - jos olen halunnut - mitä näillä sektoreilla tapahtuu. Olen aina ymmärtänyt, että postia lähettämällä yhdistysten nykyiset - minulle tuntemattomat - toimijat osoittavat arvostavansa sitä työpanosta, jonka yhdistyksille niiden alkutaipaleella annoin.
Tein paljon enemmän työtä Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin hyvväksi kuin konsanaan yksinhuoltajien ja lukihäiriöisten eteen. Aktiiviset Seniorit, joka markkinoi itseään yhteisöllisenä yhdistyksenä, lopetti kuitenkin sisäisen postin lähettämisen minulle kesällä 2002 välittömästi eroilmoituksen jätettyäni. Olin kuitenkin maksanut jäsenmaksun vuoden loppuun asti. Ei niin, että olisin postia kovasti kaivannut, mutta kertoohan tällainen käyttäytyminen paljon yhdistyksen todellisesta yhteisölllisyydestä ja "arvopohjasta" - viimeksi mainittu on sana, jota varsinkin Marja Dahlström viljelee kirjassa Loppukiri ihan ärsyttävyydeksi asti.
En voi olla lainaamatta ruotsinkielen oppikirjassa ollutta sananlaskua tyhjistä tynnyreistä: tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Yhteisöllisyyttä ei aina ole runsaimmin siellä, missä siitä eniten puhutaan.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Painajaiset tunkivat uniini
Kerroin edellisellä kerralla huhtikuisesta tapaamisestamme Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkasen kanssa. Mukanani olivat Marja Dahlström ja Anita Wetterstrand. Terttu Putila oli Ylläksellä hiihtämässä.
Honkasen tapaaminen oli positiivinen tapaus kaikkien niiden RAY:n virkailijoiden jälkeen, joihin olimme puhelimessa törmänneet. Virkailijat ilmeisesti kohtelivat kaikkia puhelimitse lähestyviä ikään kuin me kaikki olisimme asiantuntijoita. Luokittelimme puhelinpalvelut todellisiksi rimanalituksiksi. Nyt Honkanen viestitti, että mahdollisuutemme RAY-rahaan olivat suuret nimenomaan siksi, että senioritaloideamme oli upouusi. Sirkka Minkkinen kertoo kirjassa Loppukiri (ss. 88-89) yhdistyksen hallussa oleviin muistiinpanoihin ja muihin papereihin nojaten, kuinka RAY:n kanta sittemmin - maaliskuusta 2001 lähtien - kerta kerralta muuttui kinkkisemmäksi Aktiivisia Senioreita kohtaan. Lakipyhälätkin muuttuivat. Muistan, että joku virkailijoista vetosi minun vielä varapuheenjohtajana ollessa mm. siihen, että yhdistyksemme olisi avustusta saadessaan vääristänyt palvelutalojen keskinäistä kilpailua.
Käytin maalaisjärkeä enkä ymmärtänyt, missä ja milla tavalla me kilpailimme. Nyt viimeisen vuoden aikana (2009-2010) RAY:n avustusten jaossa esille tulleet epäselvyydet tekevät monta turhaa käyntiämme Turuntiellä ymmärrettäviksi. Ei yhdistyksen rahanjaossa tainnut olla logiikkaa vuosisadan vaihtuessakaan.
Oliko alitajuntani viisaampi kuin minä itse, sillä muutama päivä Henri Honkasen tapaamisen jälkeen näin unen, joka oli joko ennusuni tai painajaisuni. Kukin blogiani lukeva tykönään miettiköön, kumpaa se edusti.
Unessa olin ollut ypöyksin pyytämässä Loppukiri-hanketta varten rahaa virkamiehiltä. Talo, josta yritin virkamiehiä löytää, muistutti lapsuuteni pohjalaista kunnantaloa. Se ei kuitenkaan sijainnut lakeudella, vaan laaksossa, kaukana valtatiestä. Ihmisiä ei unessa ollut, käyntini oli siis turha. Kun lähdin talosta tyhjin toimin, jouduin ponnistelemaan rinnettä ylös maantielle. Maa oli kivikkoinen, mutta myös sohjoinen - aivan niin kuin koulukylän maantiet pahimmillaan ennen lumentuloa: pelkkää savivelliä. Tienvarteen päästyäni löysin pöheiköstä väkivaltaisesti kuolleen miehen ruumiin. Yritin hälyyttää poliiseja paikalle soittamalla puhelinkopista, mutta turhaan. Aivan kuten elävässäkin elämässä, puute oli rahasta, nyt sopivista kolikoista - lisäksi puhelin ei toiminut. Yritin sen jälkeen pysäyttää autoilijoita huitomalla tiensivussa kädelläni. Maisema oli musta, autot tulivat pimeydestä - ja menivät pimeyteen. Pelkäsin, että minutkin tapettaisiin...
Samana päivänä kun olimme RAY:ssa, haastattelin radio-ohjelmaani varten Keskustakehityksen konsulttia Leif Sonkinia. Hänellä oli laaja näkökulma vanhusten asioihin. Hän oli aikoinaan työskennellyt Sairaalaliitossa, jolta ajalta kuopiolainen Leena Lappalainenkin (blogini 21.2.2010) hänet tunsi. Äskettäin Sonkin oli ollut mukana Sitran Seniori 2000 -projektissa ja kirjoittanut muutamien muiden kanssa siitä kirjasen. Julkaisun luettuani ja miehen tavattuani pohdiskelin, motivoituisivatko seniorit kaikkiin niihin tapaamisiin, joita suunnittelemamme hanke onnistuakseen edellyttäisi. Pitäisihän meidän tuntea alan kirjallisuutta ja tietää myös mitä muut ajattelivat ikäihmisten asumisesta. Millaisia ideanpoikasia maassamme kyti?
Leif Sonkin lupasi tapaamisemme aikana apua, jos tarvitsisimme. Miten se piti käsittää? Yhdistys oli vielä perustamatta. Todellisia toimijoita ei joukkoihimme vielä ollut liittynyt. Rahaa konsulttipalkkioihinkaan ei olisi vielä pitkään aikaan. Missähän lukemissa ne palkkiot muuten liikkuisivat?
Tunsin olevani yksin. En ollut tuntenut sitten kansakoulun alaluokkien lukihäiriötäni niin kampeavaksi ja kuormittavaksi tekijäksi kuin nyt. Minun olisi pitänyt pystyä lukemaan tuhottomasti tekstiä päästäkseni vaikeista uusista asioista perille. Suoraan sanoen olisin tarvinnut selkokielistä kirjallisuutta aiheesta. Sitä tuskin koskaan ilmestyisi. Mutta kyllä kai kaikkien suomalaisten etu olisi, että ne jotka muistioita ja kirjoja kirjoittavat, tekisivät sen selkeällä yksinkertaisella kielellä, joka avautuisi mahdollisimman monille.
Minulla oli muistissa muutaman viikon takainen turhauttava kokemus. Olin istunut useita tunteja Yleisradion kirjastossa hyödyntämässä Uutistoimituksen runsasta leikearkistoa. Olin kahlannut läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät leikkeet. Yllättäen olin löytänyt mielenkiintoisen kokeilun Kouvolasta - vai olikohan paikkakunta Kotka? Nuori naislääkäri oli tajunnut jo 1990-luvun alkupuoliskolla, että ikäihmisten suurin ongelma olikin yksinäisyys. Konkreettinenkin yksinäisyys. Sen keksittyään hän oli ryhtynyt puuhaamaan paikkakunnalle jonkinlaista yhteisöä. Miten hanke oli toteutunut? Oliko toteutunut lainkaan? Mihin kaatunut? Mista hankkeessa oikein oli kysymys? Kopioin artikkelin ja lähetin Terttu Putilalle tarkoituksena, että hän ottaisi kokeilusta selvää ja lähettäisi leikkeen edelleen Marjalle.
En kuullut koskaan mitään tuosta Kouvolan/Kotkan kokeilusta. Liioin en koskaan enää nähnyt valokopiota, jonka olin Tertulle toimittanut. Marja ei liioin ottanut sitä puheeksi. Päätin unohtaa koko jutun. Minulla oli kädet täynnä töitä, sillä yksin senioritalounelmamme ei minua työllistänyt. Olin edelleen työelämässäkin mukana. Pettymyksekseni tajusin, että yhteistyökumppanini eivät olleet kiinnostuneita vanhusten asumisesta yleensä. Heille oli tärkeämpää se, että heillä olisi vanhana turvallinen asuinympäristö. Minulle hyvä vanhuus, muista viis. Oliko tässä kysymys kykyjen vai halun puutteesta? Tuntuisi, että puuttuvat kyvyt voi ainakin jossain määrin korvata halulla. Vaikka se vaatii tietysti työtä. Kaikenlaiset epäilykset alkoivat kalvaa mieltäni hyvin pian. Aluksi tuo nakertava tunne oli pieni, mutta se kasvoi viikko viikolta.
Kun kesä 2000 tuli, sekä Marja että Terttu totesivat peräkkäisinä päivinä minulle, ettei kesällä yleensä tapahdu mitään, Suomi on silloin pysähtyneessä tilassa. Voisimme siis ottaa kevyesti ja ryhtyä vasta syksyllä töihin. Molemmilla naisilla oli kesämökit. Mutta sekä suunnittelija Mirja Höysniemi kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksesta että tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen Stakesista olivat eri mieltä: meillä ei ollut aikaa levätä laakereilla, vaan meidän oli lobattava niin monia ihmisiä kuin suinkin.
En jaksa muistaa, kuka kehoitti meitä menemään Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajaa Marja-Liisa Kunnasta tapaamaan. Hänen luokseen joka tapauksessa suunnistimme - Anita ja minä.
Honkasen tapaaminen oli positiivinen tapaus kaikkien niiden RAY:n virkailijoiden jälkeen, joihin olimme puhelimessa törmänneet. Virkailijat ilmeisesti kohtelivat kaikkia puhelimitse lähestyviä ikään kuin me kaikki olisimme asiantuntijoita. Luokittelimme puhelinpalvelut todellisiksi rimanalituksiksi. Nyt Honkanen viestitti, että mahdollisuutemme RAY-rahaan olivat suuret nimenomaan siksi, että senioritaloideamme oli upouusi. Sirkka Minkkinen kertoo kirjassa Loppukiri (ss. 88-89) yhdistyksen hallussa oleviin muistiinpanoihin ja muihin papereihin nojaten, kuinka RAY:n kanta sittemmin - maaliskuusta 2001 lähtien - kerta kerralta muuttui kinkkisemmäksi Aktiivisia Senioreita kohtaan. Lakipyhälätkin muuttuivat. Muistan, että joku virkailijoista vetosi minun vielä varapuheenjohtajana ollessa mm. siihen, että yhdistyksemme olisi avustusta saadessaan vääristänyt palvelutalojen keskinäistä kilpailua.
Käytin maalaisjärkeä enkä ymmärtänyt, missä ja milla tavalla me kilpailimme. Nyt viimeisen vuoden aikana (2009-2010) RAY:n avustusten jaossa esille tulleet epäselvyydet tekevät monta turhaa käyntiämme Turuntiellä ymmärrettäviksi. Ei yhdistyksen rahanjaossa tainnut olla logiikkaa vuosisadan vaihtuessakaan.
Oliko alitajuntani viisaampi kuin minä itse, sillä muutama päivä Henri Honkasen tapaamisen jälkeen näin unen, joka oli joko ennusuni tai painajaisuni. Kukin blogiani lukeva tykönään miettiköön, kumpaa se edusti.
Unessa olin ollut ypöyksin pyytämässä Loppukiri-hanketta varten rahaa virkamiehiltä. Talo, josta yritin virkamiehiä löytää, muistutti lapsuuteni pohjalaista kunnantaloa. Se ei kuitenkaan sijainnut lakeudella, vaan laaksossa, kaukana valtatiestä. Ihmisiä ei unessa ollut, käyntini oli siis turha. Kun lähdin talosta tyhjin toimin, jouduin ponnistelemaan rinnettä ylös maantielle. Maa oli kivikkoinen, mutta myös sohjoinen - aivan niin kuin koulukylän maantiet pahimmillaan ennen lumentuloa: pelkkää savivelliä. Tienvarteen päästyäni löysin pöheiköstä väkivaltaisesti kuolleen miehen ruumiin. Yritin hälyyttää poliiseja paikalle soittamalla puhelinkopista, mutta turhaan. Aivan kuten elävässäkin elämässä, puute oli rahasta, nyt sopivista kolikoista - lisäksi puhelin ei toiminut. Yritin sen jälkeen pysäyttää autoilijoita huitomalla tiensivussa kädelläni. Maisema oli musta, autot tulivat pimeydestä - ja menivät pimeyteen. Pelkäsin, että minutkin tapettaisiin...
Samana päivänä kun olimme RAY:ssa, haastattelin radio-ohjelmaani varten Keskustakehityksen konsulttia Leif Sonkinia. Hänellä oli laaja näkökulma vanhusten asioihin. Hän oli aikoinaan työskennellyt Sairaalaliitossa, jolta ajalta kuopiolainen Leena Lappalainenkin (blogini 21.2.2010) hänet tunsi. Äskettäin Sonkin oli ollut mukana Sitran Seniori 2000 -projektissa ja kirjoittanut muutamien muiden kanssa siitä kirjasen. Julkaisun luettuani ja miehen tavattuani pohdiskelin, motivoituisivatko seniorit kaikkiin niihin tapaamisiin, joita suunnittelemamme hanke onnistuakseen edellyttäisi. Pitäisihän meidän tuntea alan kirjallisuutta ja tietää myös mitä muut ajattelivat ikäihmisten asumisesta. Millaisia ideanpoikasia maassamme kyti?
Leif Sonkin lupasi tapaamisemme aikana apua, jos tarvitsisimme. Miten se piti käsittää? Yhdistys oli vielä perustamatta. Todellisia toimijoita ei joukkoihimme vielä ollut liittynyt. Rahaa konsulttipalkkioihinkaan ei olisi vielä pitkään aikaan. Missähän lukemissa ne palkkiot muuten liikkuisivat?
Tunsin olevani yksin. En ollut tuntenut sitten kansakoulun alaluokkien lukihäiriötäni niin kampeavaksi ja kuormittavaksi tekijäksi kuin nyt. Minun olisi pitänyt pystyä lukemaan tuhottomasti tekstiä päästäkseni vaikeista uusista asioista perille. Suoraan sanoen olisin tarvinnut selkokielistä kirjallisuutta aiheesta. Sitä tuskin koskaan ilmestyisi. Mutta kyllä kai kaikkien suomalaisten etu olisi, että ne jotka muistioita ja kirjoja kirjoittavat, tekisivät sen selkeällä yksinkertaisella kielellä, joka avautuisi mahdollisimman monille.
Minulla oli muistissa muutaman viikon takainen turhauttava kokemus. Olin istunut useita tunteja Yleisradion kirjastossa hyödyntämässä Uutistoimituksen runsasta leikearkistoa. Olin kahlannut läpi kaikki vanhusten asumista käsittelevät leikkeet. Yllättäen olin löytänyt mielenkiintoisen kokeilun Kouvolasta - vai olikohan paikkakunta Kotka? Nuori naislääkäri oli tajunnut jo 1990-luvun alkupuoliskolla, että ikäihmisten suurin ongelma olikin yksinäisyys. Konkreettinenkin yksinäisyys. Sen keksittyään hän oli ryhtynyt puuhaamaan paikkakunnalle jonkinlaista yhteisöä. Miten hanke oli toteutunut? Oliko toteutunut lainkaan? Mihin kaatunut? Mista hankkeessa oikein oli kysymys? Kopioin artikkelin ja lähetin Terttu Putilalle tarkoituksena, että hän ottaisi kokeilusta selvää ja lähettäisi leikkeen edelleen Marjalle.
En kuullut koskaan mitään tuosta Kouvolan/Kotkan kokeilusta. Liioin en koskaan enää nähnyt valokopiota, jonka olin Tertulle toimittanut. Marja ei liioin ottanut sitä puheeksi. Päätin unohtaa koko jutun. Minulla oli kädet täynnä töitä, sillä yksin senioritalounelmamme ei minua työllistänyt. Olin edelleen työelämässäkin mukana. Pettymyksekseni tajusin, että yhteistyökumppanini eivät olleet kiinnostuneita vanhusten asumisesta yleensä. Heille oli tärkeämpää se, että heillä olisi vanhana turvallinen asuinympäristö. Minulle hyvä vanhuus, muista viis. Oliko tässä kysymys kykyjen vai halun puutteesta? Tuntuisi, että puuttuvat kyvyt voi ainakin jossain määrin korvata halulla. Vaikka se vaatii tietysti työtä. Kaikenlaiset epäilykset alkoivat kalvaa mieltäni hyvin pian. Aluksi tuo nakertava tunne oli pieni, mutta se kasvoi viikko viikolta.
Kun kesä 2000 tuli, sekä Marja että Terttu totesivat peräkkäisinä päivinä minulle, ettei kesällä yleensä tapahdu mitään, Suomi on silloin pysähtyneessä tilassa. Voisimme siis ottaa kevyesti ja ryhtyä vasta syksyllä töihin. Molemmilla naisilla oli kesämökit. Mutta sekä suunnittelija Mirja Höysniemi kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksesta että tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen Stakesista olivat eri mieltä: meillä ei ollut aikaa levätä laakereilla, vaan meidän oli lobattava niin monia ihmisiä kuin suinkin.
En jaksa muistaa, kuka kehoitti meitä menemään Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajaa Marja-Liisa Kunnasta tapaamaan. Hänen luokseen joka tapauksessa suunnistimme - Anita ja minä.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Loppukiriä ei ojennettu lautasella
Oleellinen ero Loppukirin ja tukholmalaisen Färdknäppenin välillä on talojen hallintamuodossa: Loppukirin asunnot ovat omistusasuntoja, Färdknäppenin taas vuokrahuoneistoja. Emme tainneet koskaan hankkeen alkumetreillä riittävän selvästi tajuta, kuinka paljon helpommalla ruotsalaiset kanssasisaremme ja -veljemme meihin verrattuna olivat päässeet, kun heidän ei koskaan tarvinnut itse rakennuttaa taloa. Liioin heidän ei tarvinnut meidän laillamme pohtia rahan riittävyyttä. Voidaan kai sanoa, että asumisen asiantuntijat ja virkamiehet ojensivat Färdknäppeniin haluaville valmiin senioritalon - kuin lautasella. Juuri tämä hallintamuotojen erilaisuus selittää senkin, mikä teki Loppukiri-hankkeesta niin raskaan, mikä uuvutti minut, mikä vei yöuneni.
Kirjassa Loppukiri vuonna 2001 yhdistykseen liittynyt Sirkka Minkkinen kirjoittaa : "Maaliskuussa 2002 tapasimme uudelleen yhdistyksen konsulttina toimineen Reijo Pesosen, joka suositteli yhdistykselle perusteellista hallintamuotojen tutkimista. ---Niinpä selvittelimme kevään 2002 aikana osakeyhtiö-, osuuskunta-, asumisoikeus- ja vuokratalomuotoisten vaihtoehtojen edut ja haitat. Laskimme eri vaihtoehtojen kustannuksia. Varsin pian totesimme, että vanhan asunnon hinta olisi pian "syöty", jos päätyisimme vuokrataloon, jota tosin mikään taho ei ollut valmis rahoittamaankaan" (s. 90).
Kyllä minä olin laskenut omistusasunnossa ja vuokralla asumisen kustannuserot heti ensimmäiseltä Färdknäppenin matkaltani palattuani (loppiaisen jälkeen 2000) ja tehnyt ratkaisuni. Olin puhunut laskelmistani kevään aikana muille mukana oleville ja kirjannut ajatukseni ainakin joihinkin ideologiapaperin versioihin. Keittiön pöytäni äärellä myöhäisillan hiljaisena hetkenä tajusin hallintamuodosta sen, minkä Sirkka sanoo keksityn vasta kaksi vuotta myöhemmin: vuokralla Loppukirissä asuen entisestä asunnosta saadut rahat eivät riittäisi vanhuksen viimeiselle loppusuoralle. Ne olisi vuokralla asuen siihen mennessä syöty. Olisi siis edullisempaa tehdä Loppukiristä omistuspohjainen talo. Tunnistan Sirkan tekstistä omakseni nimenomaan tuon "asunnon hinnan syömisen". Sen laskin tasan tarkkaan.
Ei siis ole totta - niin kuin Sirkka antaa ymmärtää - että Loppukirin hallintamuodosta olisi ensimmäisen kerran keskusteltu vasta maaliskuussa 2002 Reijo Pesosen kehoituksesta. Ehkä Reijo otti hallintamuoto-kysymyksen tuolloin jälleen esille, mutta aiheesta oli puhuttu varsin perusteellisesti jo Reijon ja minun ensimmäisessä tapaamisessa 15.3.2000 Helsingin Seurahuoneella (blogini 25.1.2010 ja 14.3.2010). Kuten olen kirjoittanut, silloin Seurahuoneelle tuli yllättäen myös Peter Fredriksson, joka oli jossakin vaiheessa peräti Lipposen hallituksen asuntostrategi ja tiesi siis paljon asumisesta ja asuntorakentamisesta.
Sirkan käyttämä uudestaan-sana Reijon tapaamisen yhteydessä on tekstissä hämäävä. Mies kuului yhteistyökumppaneihimme heti hankkeemme alkumetreiltä alkuvuodesta 2000 lähtien. Löysin hänet Saarijärveltä Stakesin tutkijan Sirkka-Liisa Kärkkäisen vinkistä: Reijolla oli kokemusta yhteisöllisistä asuntokokeiluista Jyväskylässä jo 1980-luvulla. Hän oli ollut elämänsä aikana monessa mukana. Tapasin miehen kevään 2000 aikana kaksi kertaa, seuraavana syksynä hän lähti mukanamme tutustumaan Färdknäppeniin ja toi silloin muutamaksi kuukaudeksi joukkoihimme myös Asuntohallituksen entisen johtajan Ulla Saarenheimon. Ullan "vierailu" yhdistyksessämme jäi valitettavan lyhyeksi. Kaiken kaikkiaan Reijo oli monta kertaa mukana neuvotellessamme eri tahojen kanssa. Mennessäni toista kertaa häntä tapaamaan en saanut muita senioreita mukaani. Olin yksin.
Reijolla oli tällä toisella tapaamiskerrallamme tarkoitus tavata Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkanen, jonka Marja Dahlström, Anita Wetterstrand ja minä olimme tavanneet suotuisissa merkeissä jo 20.4.2000. Honkasen tapaaminen oli itse asiassa kaikista myönteisin käyntimme Raha-automaattiyhdistyksessä. Myöhempiä neuvotteluja sävytti pessimismi, seinä tuntui nousevan aina enemmän tai vähemmän eteemme. Reijo ei kuitenkaan ollut menossa tapaamaan Honkasta yksinomaan meidän takiamme. Hän oli nopeasti ruvennut Jyväskylässä ottamaan selvää mahdollisuuksista rakentaa sinnekin yhteisöllinen senioritalo.
Toisesta Reijo Pesosen tapaamisesta minulle jäi mieleeni se, että hän kehotti minua pyytämään Saton Jaana Näröltä jonkinlaisen kustannusarvion Loppukiristä. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Nainen kiemurteli kuin mato koukussa, mutta oli minua - ja kaikkia muitakin senioreita - kokeneempi rakennuskuvioissa. Pyysin laskelmia lukuisia kertoja, koskaan en saanut. Mutta miksi Sato oli potentiaalinen rakennuttaja jo näin aikaisin? Siihen minun on palattava vielä moneen otteeseen.
Kaiken kaikkiaan Reijo Pesosen rooli Loppukiri-hankkeen käynnistämisessä oli merkittävä. Ikävää, että hänen Jyväskylään suunnittelemansa "loppukiri" jäi idean asteelle. Syynä oli se, että projektista tuntui lankeavan liian suuri vaiva ja vastuu käynnistäjälle - siis Reijolle. Yhteisöllisyyttä ei ollut kylliksi.
Kirjassa Loppukiri vuonna 2001 yhdistykseen liittynyt Sirkka Minkkinen kirjoittaa : "Maaliskuussa 2002 tapasimme uudelleen yhdistyksen konsulttina toimineen Reijo Pesosen, joka suositteli yhdistykselle perusteellista hallintamuotojen tutkimista. ---Niinpä selvittelimme kevään 2002 aikana osakeyhtiö-, osuuskunta-, asumisoikeus- ja vuokratalomuotoisten vaihtoehtojen edut ja haitat. Laskimme eri vaihtoehtojen kustannuksia. Varsin pian totesimme, että vanhan asunnon hinta olisi pian "syöty", jos päätyisimme vuokrataloon, jota tosin mikään taho ei ollut valmis rahoittamaankaan" (s. 90).
Kyllä minä olin laskenut omistusasunnossa ja vuokralla asumisen kustannuserot heti ensimmäiseltä Färdknäppenin matkaltani palattuani (loppiaisen jälkeen 2000) ja tehnyt ratkaisuni. Olin puhunut laskelmistani kevään aikana muille mukana oleville ja kirjannut ajatukseni ainakin joihinkin ideologiapaperin versioihin. Keittiön pöytäni äärellä myöhäisillan hiljaisena hetkenä tajusin hallintamuodosta sen, minkä Sirkka sanoo keksityn vasta kaksi vuotta myöhemmin: vuokralla Loppukirissä asuen entisestä asunnosta saadut rahat eivät riittäisi vanhuksen viimeiselle loppusuoralle. Ne olisi vuokralla asuen siihen mennessä syöty. Olisi siis edullisempaa tehdä Loppukiristä omistuspohjainen talo. Tunnistan Sirkan tekstistä omakseni nimenomaan tuon "asunnon hinnan syömisen". Sen laskin tasan tarkkaan.
Ei siis ole totta - niin kuin Sirkka antaa ymmärtää - että Loppukirin hallintamuodosta olisi ensimmäisen kerran keskusteltu vasta maaliskuussa 2002 Reijo Pesosen kehoituksesta. Ehkä Reijo otti hallintamuoto-kysymyksen tuolloin jälleen esille, mutta aiheesta oli puhuttu varsin perusteellisesti jo Reijon ja minun ensimmäisessä tapaamisessa 15.3.2000 Helsingin Seurahuoneella (blogini 25.1.2010 ja 14.3.2010). Kuten olen kirjoittanut, silloin Seurahuoneelle tuli yllättäen myös Peter Fredriksson, joka oli jossakin vaiheessa peräti Lipposen hallituksen asuntostrategi ja tiesi siis paljon asumisesta ja asuntorakentamisesta.
Sirkan käyttämä uudestaan-sana Reijon tapaamisen yhteydessä on tekstissä hämäävä. Mies kuului yhteistyökumppaneihimme heti hankkeemme alkumetreiltä alkuvuodesta 2000 lähtien. Löysin hänet Saarijärveltä Stakesin tutkijan Sirkka-Liisa Kärkkäisen vinkistä: Reijolla oli kokemusta yhteisöllisistä asuntokokeiluista Jyväskylässä jo 1980-luvulla. Hän oli ollut elämänsä aikana monessa mukana. Tapasin miehen kevään 2000 aikana kaksi kertaa, seuraavana syksynä hän lähti mukanamme tutustumaan Färdknäppeniin ja toi silloin muutamaksi kuukaudeksi joukkoihimme myös Asuntohallituksen entisen johtajan Ulla Saarenheimon. Ullan "vierailu" yhdistyksessämme jäi valitettavan lyhyeksi. Kaiken kaikkiaan Reijo oli monta kertaa mukana neuvotellessamme eri tahojen kanssa. Mennessäni toista kertaa häntä tapaamaan en saanut muita senioreita mukaani. Olin yksin.
Reijolla oli tällä toisella tapaamiskerrallamme tarkoitus tavata Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Henri Honkanen, jonka Marja Dahlström, Anita Wetterstrand ja minä olimme tavanneet suotuisissa merkeissä jo 20.4.2000. Honkasen tapaaminen oli itse asiassa kaikista myönteisin käyntimme Raha-automaattiyhdistyksessä. Myöhempiä neuvotteluja sävytti pessimismi, seinä tuntui nousevan aina enemmän tai vähemmän eteemme. Reijo ei kuitenkaan ollut menossa tapaamaan Honkasta yksinomaan meidän takiamme. Hän oli nopeasti ruvennut Jyväskylässä ottamaan selvää mahdollisuuksista rakentaa sinnekin yhteisöllinen senioritalo.
Toisesta Reijo Pesosen tapaamisesta minulle jäi mieleeni se, että hän kehotti minua pyytämään Saton Jaana Näröltä jonkinlaisen kustannusarvion Loppukiristä. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Nainen kiemurteli kuin mato koukussa, mutta oli minua - ja kaikkia muitakin senioreita - kokeneempi rakennuskuvioissa. Pyysin laskelmia lukuisia kertoja, koskaan en saanut. Mutta miksi Sato oli potentiaalinen rakennuttaja jo näin aikaisin? Siihen minun on palattava vielä moneen otteeseen.
Kaiken kaikkiaan Reijo Pesosen rooli Loppukiri-hankkeen käynnistämisessä oli merkittävä. Ikävää, että hänen Jyväskylään suunnittelemansa "loppukiri" jäi idean asteelle. Syynä oli se, että projektista tuntui lankeavan liian suuri vaiva ja vastuu käynnistäjälle - siis Reijolle. Yhteisöllisyyttä ei ollut kylliksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)