Kokemukseni omaishoitajuudesta

Aloin kaksoissisareni Marja-Leenan kanssa miettiä 1990- luvun loppupuoliskolla senioritalon ideaa. Syynä oli äitimme saama aivorunkoinfarkti loppuvuodesta 1993. Oltuaan viikkoja Oulussa sairaalassa ja kuntoutuksessa hän määrätietoisesti kotiin päästyään ilmoitti, ettei lähde vanhainkotiin. Mitä tehdä?

Meitä oli viisi sisarusta, jotka asuimme eri puolilla maata, liikuntakyvytön äitimme Pohjanmaalla. Puntaroimme vaihtoehtoja. Tuttavapiiristä ei löytynyt ratkaisumalleja.

Lähdin ratkaisemaan ongelmaa siten, että otin selvää vanhainkotipaikan hinnasta. Soitin Stakesiin ja sen jälkeen Vihannin sosiaalitoimistoon. Aika nopeasti päädyimme ratkaisuun, jossa äidille palkattaisiin hoitaja kotiin. Kunnan tuki edellytti, että palkattavan piti olla työtön. Naapurista löytyikin nainen, joka ryhtyi hoitamaan äitiämme päivisin, muina aikoina - iltaisin, öisin ja viikonloppuisin - meistä lapsista oli aina joku hänen luonaan. Järjestelyä helpotti se, että nuorin meistä kykeni pääsääntöisesti olemaan illat ja yöt maanantaista perjantaihin äitimme lähettyvillä. Kaksoissisareni asui naapuripitäjässä, me kolme muuta Etelä-Suomessa.

Järjestely ei toiminut niin hyvin kuin etukäteen kuvittelimme. Parin vuoden aikana ehdimme työllistää kaksi naista. Koko sen ajan tunsin suurta riittämättömyyttä. Paitsi äidistä ja äidin asioista myöskään kodin siivoamisesta ei kenelläkään ollut kokonaisvastuuta. Äitimme rakastamat pelargoniat jäivät keväällä istuttamatta porraspäähän. Varsinkin me tytöt tunsimme itsemme riistetyiksi. Emme siis olleet tyytyväisiä sen kummemmin hoidon kokonaisjärjestelyyn kuin palkkaamiemme työttömien työsuorituksiin saati sitten itseemme. Pari vuotta äidin sairastumisen jälkeen ehdotin uutta järjestelyä.

Ostimme suuren sinikantisen ruutuvihkon ns. reissuvihkoksi ja jaoimme vuoden viiteen yhtä suureen osaan. Jokainen saisi selvitä hoitovuoroistaan miten parhaaksi näki. Minä, jolla oli yhteistyökykyisiä täysikasvuisia lapsia, olin tietysti paremmassa asemassa kuin sinkkusisareni ja -veljeni. Toisaalta viimeksi mainittu veljemme asui äitiä melko lähellä, Oulussa, ja säästyi pitkiltä ja rasittavilta junamatkoilta. Minä kuljin junalla, muut etelä-Suomessa asuvat sisarukseni omilla autoillaan. Muutamien lastenlasten lisäksi avuksemme tuli sukulaisia ja ystäviä. Lounais-Suomessa asuva Anja Grönroos, joka oli entinen kätilö, vietti käsittääkseni todellista laatuaikaa äitimme kanssa. Heillä oli paljon yhteistä ja puhuttavaa riitti. Anjaa kiinnosti pohjoispohjalainen kulttuuri, mikä monessa suhteessa eroaa lounaissuomalaisesta. Äitimme seuraelämä vilkastui, Anja taas tutustui sukuumme.

Äiti joutui tietysti usein myös sairaalaan ja se merkitsi hoitovuorojen ja aikataulujen uudelleen järjestelyä. En muista suurempia riitoja sen takia olleen. Muiden asioiden tiimoilta saatoimme toki ottaa mittaa toisistamme.
Vihannin kunta maksoi meille omaishoidon tukea. Jokainen meistä sai joka viides kuukausi 3000 markkaa miinus verot. Kotikuntiemme suhtautumisessa matkakulujemme verovähennysoikeuteen oli eroja. Valitukseni jälkeen verottaja Helsingissäkin hyväksyi lopulta junalippuni verovähennyksiksi. Muistan verovalituksessa kysyneeni, onko oikein että ainoat taloudelliset hyötyjät järjestelystä ovat Vihannin kunta ja Helsinki. Minä teen työn, mutta saan vain työn tekemisen ilon. Ei tuntunut oikeudenmukaiselta. Vihannin kunta hyötyi molemmista järjestelyistämme eniten, sillä laitoshoito on huomattavasti kalliimpaa kuin omaishoitajuus tai työttömän palkkaaminen.
Mutta eivät neuvotteluni Vihannin kunnan luottamusmiesten kanssa ihan helposti sujuneet. Itse olen nuo voittoisat taisteluni jo unohtanut, mutta kaksoissisareni muisteli niitä äskettäin. Ehdotukseni ns. jaetusta omaishoitajuudesta sai sosiaalilautakunnan puheenjohtajan Eino Lumiahon ja valtuuston puheenjohtajan Matti Mikkelän epäilevälle kannalle. Molemmat olivat sukulaisiamme. Kun tie nousi hetkeksi pystyyn, ehdotin että rupeaisin tekemään tällaisista innovatiivisista vanhustenhoidon ratkaisuista radio-ohjelmaa. Vihannin kunta voisi päästä siihen ohjelmaan taantumuksellisuuden mannekiiniksi. Kunta kieltäytyi tarjotusta roolista, ja äiti sai jäädä kotiin.

Kun äitimme huhtikuussa 1998 kuoli, sosiaalijohtaja ja vanhainkodin johtaja kertoivat sisarelleni, että olivat suuresti epäilleet järjestelymme onnistumista. Työsuoritustamme ihymeteltiin ja kiitettiin.

Tätimmekin totesi noina vuosina usein: "Mikä on Sallin ollessa, kun aina on uusi lapsi avuksi tulossa, kun toinen lähtee." Hänen mielestään äitimme elämä oli poikkeuksellisen vaihtelevaa juuri näiden vaihtuvien hoitovuorojen ansiosta. Tottahan se oli.

Ei tarvinne sanoa, että aika omaishoitajana ei ollut aina helppoa. Vanhasta ihmisestä huolehtiminen ei ole ruusuilla tanssimista ja matkustaminenkin rasitti. Äidin lääkityksestä johtuvat yölliset harhat tekivät meidän hoitajienkin öistä katkonaisia. Mitä vanhempi hoitaja, sitä enemmän tämän yöuni häiriintyi. Oman päivätyömme kannalta tämä järjestely sujui joten kuten: kaksi meistä oli kansalaisopistojen rehtoreita, kaksi yrittäjiä ja minä toimittaja. Minä jaksotin työni niin, että Helsingissä ollessani työskentelin usein viikonloppuisin päästäkseni sitten lähtemään useammaksi päiväksi Vihantiin. Tein myös radio-ohjelmia Pohjanmaalta yhdistäen näin ansiotyöni, äidin hoidon ja junassa istumisen. Rehtori-sisarieni oli luontevaa viettää lomat - niin kesä-, syys-, joulu- kuin talvilomatkin - Vihannissa. Meillä muilla oli enemmän valinnanvaraa ajankohtien suhteen.

Selvää oli, ettei meidän äidin omaishoitajina tarvinnut tuhlata aikaa matkaesitteiden lukemiseen.
Teoriassa meillä kullakin oli vuodessa kymmenen viikkoa omaishoitajuutta. Koska äiti vietti kuitenkin lyhyempiä ja pitempiä aikoja sairaalassa ja kolme lastani matkustivat silloin tällöin vuorotellen Vihantiin, minun vastuulleni jäi ainoastaan 5-6 viikkoa hoitovastuuta vuodessa.

Kuukausien vieriessä Vihannin vanhainkodissa opittiin joustamaan, varsinkin loppuaikoina. Äiti sai myös olla siellä joka kuukausi muutaman päivän ilman, että meidän omaishoidontuki siitä pieneni. Joskus äiti vietiin vanhainkotiin ainoastaan odottamaan seuraavaa junaa, joka toisi uuden hoitajan hänen lähelleen. Äidin viimeisenä elinvuonna - vai olisiko ollut jo edellisenäkin? - saimme yllättävältä taholta apua.

Sisareni Kaisu Mikkelä, joka kansalaisopiston rehtorina oli tottunut tekemään yhteistyötä erilaisten oppilaitosten kanssa, keksi ottaa yhteyttä Vihannin naapurikunnassa Oulaisissa olevaan terveydenhoitoalan oppilaitokseen. Hänen entinen luokkatoverinsa toimi siellä opettajana. Yhteydenoton ansiosta saimme oppilaitoksesta kuusi oppilasta kerrallaan kahdeksi viikoksi hoitamaan äitiämme. Nuoret tulivat siis Vihantiin vastaten äitimme hyvinvoinnista neljätoista päivää ympärivuorokautisesti. Me keski-ikäiset työelämässä mukana olevat lapset saimme siis muutaman kerran kaksi viikkoa lähes huoletonta aikaa omaishoitajuudestamme. Äiti maksoi opiskelijoille eläkkeestään vain matkat ja ruuat, samoin opettajalle, joka valvoi heidän työsuoristustaan/harjoitteluaan. Tämä järjestely toimi kitkatta äitimme kuolemaan saakka. Kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Opiskelijat saivat harjoitella tulevaa työtään ja vastuunottamista, mihin opetusohjelmassa ei oikein ollut mahdollisuutta. Muistaakseni opiskelijat ehtivät tulla Vihantiin kolme kertaa ennen äidin poismenoa.

Sekä äitimme että meidän sisarusten mielestä nämä hoitoalaa opiskelevat nuoret olivat selvästi yhteistyökykyisempiä kuin työllistämämme työttömät. He olivat äitiämme hoitaessaan omalla alallaan. Oppilaitoksen ja omaishoitajien yhteistyö on minusta toteuttamisen arvoinen idea muillekin. Mikseivät terveydenhoidon oppilaitokset kaikkialla Suomessa hyödyntäisi opetuksessaan kotihoidossa olevia vanhuksia? Silloin usein kohtuuttomassa rääkissä olevat omaishoitajat pääsisivät kaipaamalleen lomalle. Jos tämä idea leviäisi kaikkialle maahan, sillä olisi myös kansantaloudellista merkitystä - mielenterveydellisestä puhumattakaan.

Ensimmäiset yhteistyökumppanit löytyvät

Palattuani Tukholmasta Helsinkiin loppiaisen jälkeen 2000 soitin heti seuraavana päivänä Stakesin keskukseen. Ruotsissa olin neljän päivän aikana tutustunut Färdknäppeniin ja Sockenstuganiin, kahteen 1990-luvulla perustettuun yhteisölliseen senioritaloon Ensiksi mainittu oli uudisrakennus, jälkimmäinen kunnostettu varta vasten senioreiden yhteisökäyttöön. Stakesissa vastanneelle naiselle kerroin törmänneeni ideaan, joka toteutuessaan säästäisi tuntuvasti suomalaisten veromarkkoja. Kuka voisi auttaa minua?

Tutkija Sirkka-Liisa Kärkkäinen oli ollut jo 1980-luvulla istuttamassa yhteisöllisyyttä suomalaiseen asumiskulttuuriin. Ensimmäiseksi Jyväskylään valmistui 1985 asumisyhteisö nimeltä Tuulenkylä. Se oli tarkoitettu lähinnä perheellisille opiskelijoille. Neljä vuotta myöhemmin valmistui Vastatuuli. Kokemukset molemmista hankkeista olivat hyviä. Lapset, jotka kasvoivat aikuisiksi Tuulenkylässä ja Vastatuulessa, mielivät täysi-ikäisinäkin jatkaa siellä asumista. Vasta äskettäin kuulin, että Jyväskylään nousi 1990-luvulla kolmaskin yhteisöllinen hanke: Vuokrayhteisö Kaunisto. Kaikki nämä yhteisöt sijaitsevat lähellä toisiaan.

Sirkka-Liisa Kärkkäinen kertoi tehneensä yhteistyötä Jyväskylässä projektipäällikkö Reijo Pesosen kanssa. Soitin miehelle ja hän lupasi tulla lähiaikoina Helsinkiin tapaamaan minua.

Pian Sirkka-Liisa Kärkkäinen ilmoitti löytäneensä minulle yhteistyökumppanin Helsingistäkin. Mirja Höysniemi oli ideastamme kuultuaan välittömästi huudahtanut: "Minähän voisin auttaa niitä naisia." Mirja työskenteli Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksessa. EU oli vain vähän aikaisemmin antanut Heliospalkinnon vammaisille opiskelijoille Ruoholahteen rakennetusta RÄSPYstä, jota hanketta Mirjakin oli ollut puuhaamassa. Sen takana olivat Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, kaupungin asuntotuotantotoimisto (ATT), kiinteistöviraston asuntoasiainosasto sekä tulevat asukkaat. ATT vastasi rakennuttamisesta. Aloite asumisyksikön rakentamiseen oli tullut opintojensa loppusuoralla olevilta nuorilta itseltään. Kuulin hankkeesta Sirkka-Liisalta. Mirja ei siitä itse ensimmäisessä tapaamisessamme puhunut.

Mirjasta tuli minulle korvaamaton ja ratkaiseva kontakti. Virka-ajan loppuminen ei tätä työstään innostunutta virkanaista haitannut, vaan kello kävi kuutta kun erosimme. En muista mitä kaikkea ensimmäisen tapaamisemme aikana puhuimme. Muistiinpanoni tuolta päivältä ovat niukat varsinkin kun ottaa huomioon yhdessä olomme pituuden. En varmaan ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä Mirja puhui. Ajattelin kuitenkin toivorikkaana, että asiat selviävät myöhemmin. Tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.

Tunnustan jo nyt tässä, että monissa myöhemmissä lobbaustapaamisissamme asiantuntijat ja virkamiehet puhuivat usein sellaista munkkilatinaa, että minulta menivät yöunet. Maallikon vaikeus ymmärtää virkamiesten kieltä oli yksi syy siihen, että melko pian aloin korostaa seuraavaa toimintaperiaatetta: meidän ei pidä mennä mihinkään tapaamiseen yksin, vaan aina suuremmalla joukolla. Kahdet tai useammat korvat ja silmät kuulevat ja näkevät enemmän kuin vain yhdet. Jouduin kuitenkin silloin tällöin lipsumaan tästä päätöksestäni, koska ihmisiä oli välistä vaikea saada kiinni ja neuvotteluihin. Milloin he olivat Lapissa tai Tallinnassa, milloin kesämökillä tai etelän rannoilla, milloin golfaamassa, milloin vain lapsenlapsia hoitamassa.

Sen jälkeen kun yhdistys oli elokuussa 2000 perustettu, en lobatessani tukeutunut yksin hallitukseen. Pyysin seurakseni innostuneimpia rivijäseniäkin. Kaksi hallituksen ulkopuolista - minulle merkittävää - lobbauskaveriani voin mainita jo tässä. He pelastivat minut toistamiseen pinteestä lupautumalla mukaani. Toinen oli roihuvuorelainen Aili Savolainen, nykyinen naapurini, sosiaalityöntekijä, joka oli joukkomme nuorin koko sen ajan kun yhdistyksessä viipyi. Toinen oli kollegani Eija Pulkkinen, joka ei koskaan edes ajatellut muuttavansa Loppukiriin. Hänen kaltaisiaan yhdistykseen houkuttelemiani ystäviä oli useampia. He siis maksoivat jäsenmaksun ja seurasivat sivusta hankkeen etenemistä. Eija oli sikäli poikkeus, että tuli mukaamme lobbausreissuillekin. Taisin käyttää häntä myös tekstieni muokkaajana ja tarkastajana. Hän vaikutti ratkaisevasti jopa ARA:n Casa Humana -apurahan saantiin kesällä 2002. Nyt mietin, hankkiko minun lisäkseni kukaan muu hallituksen jäsen yhdistykselle kannatusjäseniä.

Oli aikamoinen rumba pitää yhteyttä hankkeesta kiinnostuneisiin, soitella paitsi hallituksen jäsenille myös näille muille yhdistykseen kuuluville. Nyt kun muistelen tuota Aktiivisten Senioreiden alkuaikaa, minusta tuntuu että ainoa, joka aktiivisesti - ja aika säännöllisesti - soitteli minulle tai seisoi Yleisradiossa ovellani, oli Anita Wetterstrand : "Missä mennään? Onko mitään uutta tapahtunut?" Useimmiten ei mitään uutta ollut tapahtunut.

Mirja Höysniemi oli ensimmäinen, joka väläytti senioritalon paikaksi Arabianrantaa.Tuohon aikaan Helsingin kaupunki ei juuri rakennuttanut uusia vanhusten palvelu- ja hoitolaitoksia, vaan keskittyi vain saneeraamaan. Rakennuttajien ja virkamiesten päät olivat kuitenkin kääntynet kohti Arabianrantaa. Minä en tiennyt, millainen Virtual Village sinne oli suunnitteilla, joten en osannut säikähtää Mirjan rohkeaa ehdotusta.

Ruotsin Färdknäppen on arkkitehtuuriltaan vaatimaton eikä siellä ollut edes tietoliikenneverkkoa. Minäkin näin sieluni silmin Loppukirin kerrostalona, joka olisi ennen kaikkea turvallinen, hyvien liikenneyhteyksien päässä ja houkuttelevien kävelymatkojen keskellä. Keskeiselle paikalle minä tähtäsin, paikalle mistä olisi lyhyt matka niin konsertteihin ja elokuviin kuin Stockan kellonkin alle. Ruotsalaisen mallin mukaan. Mutta tajusin, että myös teknologia oli väistämättä vyörymässä vanhuspalveluihin ja senioriasumiseen. Niinpä meidän helsinkiläisten piti olla valmiita viemään yhteisöllisen senioritalon malli Färdknäppeniä ja Sockenstugania pitemmälle. Monet kontaktini tähtäsivät teknologian ja uusien innovaatioiden hahmottamiseen, mutta ainakaan tässä vaiheessa en tiedä, mitkä kaikki ja kenen ideanalut Loppukiriin lopulta kelpasivat. Blogini tarjoaa asianosaisille mahdollisuuden kertoa osuudestaan Loppukirin syntyyn.

Koska olimme jo aika iäkkäitä, kokemuksemme esimerkiksi tietotekniikasta olivat pelottavan vähäiset. Osa Aktiivisten Senioreiden ensimmäiseen hallitukseen tulleista ei hallinnut ATK:n alkeitakaan, kännykän käyttökin taisi joillakin olla hakusessa. En voinut kerskua minäkään asiantuntemuksellani.

Loppiainen kymmenen vuotta sitten

Vietin siis loppiaisen 2000 tukholmalaisessa Färdknäppenissä. Se on yhteisöllinen senioritalo, jonne suomalaissyntyinen Maj Wetterstrand oli muuttanut heti talon valmistuttua 1993. Seisoessani Färdknäppenin ovella ensimmäistä kertaa tiesin tulleeni oikeaan osoitteeseen. Olin nähnyt riittävän monta vanhusten hoitolaitosta ja palvelutaloa tietääkseni, että juuri tätä olin etsinyt. Tässä talossa oli ideaa!

Edellisenä kesänä olin kierrellyt sisareni Marja-Leenan kanssa vanhusten hoitolaitoksissa ja yhteisasunnoissa monella paikkakunnalla Suomessa. Suomussalmella oppaanamme oli kunnanjohtaja, entinen sosiaaliministeri Terttu Huttu-Juntunen. Tein Suomussalmelta radio-ohjelmaa. Jouduimme Kainuuseen niiden neljän naisen johdattelemina, jotka joskus 1990-luvun puolessa välissä keräsivät uutterasti adressiin nimiä kiinnittääkseen suomalaisten huomion vanhusten huonoon kohteluun. Naistoimittajat antoivat sittemmin nelikolle Kellokas-palkinnonkin suomalaisten omantunnon kolkuttelusta. Mutta mitä naiset itse asiassa saivat aikaiseksi? Yksi taisi päästä lyhyeksi aikaa valtuustoon Helsingissä. Kovin paljon he eivät ilmeisestikään siis kyenneet maailmaa muuttamaan.

Färdknäppenissä Maj Wetterstrand oli suunnitellut matkani kaikin puolin hyvin. Radio-ohjelmaani varten hän oli valinnut itseään loistavasti ilmaisevat, pohdiskelevat ihmiset, mm. yhden Strindberg-tutkijan. Tämä seniori matkusteli vielä ympäri maailmaa luennoimassa kiistellystä kirjailijasta. Tapasin myös naisen, joka jo lapsuudessaan l930-luvulla oli tutustunut yhteisöasumiseen. Hän kertoi hymyillen isästään, joka ei halunnut asua perheensä kanssa ja muutti siksi yhteisöön. Tytär vieraili siellä vuosia. Isä ei tyttären mielestä kestänyt perhe-elämää, mutta ei tullut yksinkään toimeen. Yhteisöasuminen ratkaisi siis isän - ehkä koko perheenkin - sopeutumisongelman.

Ollessani loppiaisena 2000 Färdknäppenissä talossa ei ollut joululoman takia yhteisruokailua, mutta Anita ja minä osallistuimme Majn ja Kajn siivousvuoroon. Siivosimme ihmeen nopeasti mm. ruokailutilan ja keittiön sekä pyykinpesu- ja silityshuoneen. Se mikä yksin tehtynä tuntuu tylsältä, voi joukolla tehtynä olla hauskaa. Tämä siivouskokemukseni vakuutti minut siitä, että Loppukirissäkin yhteisön ja sen hengen luomisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että yhteisiä toimintoja on enemmän kuin vain ruuanlaitto. Marja Dahlström vastusti aluksi yhteissiivoamista. Hänen mielestään se olisi voitu antaa jollekin siivousfirmalle. Pidin tässä asiassa pääni.

Kolmesta Färdknäppenissä viettämästämme yöstä nukuimme kaksi talon vierashuoneessa. Kolmanneksi meidän piti majoittua emäntämme ja hänen avomiehensä kolmioon, koska 14 markan vierashuoneilla (2 hengeltä) oli joulun ajasta johtuen kova kysyntä. Kai oli valmistanut ennen tuloamme jääkaappiin ison taikinan, josta hän joka aamu paistoi meille tuoreet sämpylät. Ehtoisa emäntämme Maj oli minulle monella tapaa yllätys. Päinvastoin kuin sisarensa hän on ensinnäkin poikkeuksellisen avomielinen. Neljässä päivässä sain tietää hänestä enemmän kuin sisaresta neljännesvuosisadassa.

Vuosina 1999-2002 pitämääni päiväkirjaan olen luonnehtinut Majta seuraavasti: arjesta iloa saava organisaattori, realisti, elämänmyönteinen, rohkea. Hän oli asunut vuosikymmeniä Ruotsissa, mutta opiskellut myös USA:ssa. Naapurimaassa hän oli rakentanut pala palalta myös yksinhuoltajan elämäänsä, luonut uran valtioneuvoston sisustusarkkitehtina, uskaltautunut liki kuusikymppisenä kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa avoliittoon.

Maj ei ole niitä, jotka puhuvat, mutta eivät sano mitään. Oli nautinto kuunnella keittiössä hänen soljuvaa tarinointiaan Ruotsiin muutosta ja siellä vietetyistä vuosista. Sieluni silmin ja korvin näin ja kuulin innostavia keskusteluja myös Loppukirissä.

Täytyy tunnustaa, että pettymyksekseni koko sinä aikana, kun toimin Aktiivisissa Senioreissa, kuulin todella harvan keskustelevan arkirupattelua syvällisemmin. Ainainen kiirekö sen esti? Vai kerta kaikkiaan keskinäiset kemiat? Kulttuuri? Minua henkilökohtaisesti hanke työllisti todella paljon. Uusia asioita suorastaan vyöryi päälleni, mieleen painettavaa oli paljon. Junan piti myös mennä eteenpäin, ettei innostus laskisi.

Sekin tietysti vaikuttaa, missä merkeissä ihmisen ensimmäisen kerran tapaa. Muistan kuinka järkytyin, kun ensimmäisen kerran kuulin nykyisin Loppukirissä asuvan naisen aikovan yhteisöömme. Olin ollut hänen kanssaan samassa joogaryhmässä Yleisradiossa. Kun levitin mattoa lattialle hänen viereensä, yritin tervehtiä, sanoa sanan tai pari. Nainen ei vastannut, käänsi vain päätään. Ensimmäisen kerran hän "huomasi" minut vasta liityttyään yhdistykseemme.

Sellainen ei totta totisesti ole hyvä lähtökohta tutustumiselle. Myöhemmin kuulin, että tämä sinkkunainen oli ollut suuressa paniikissa eläköitymisensä takia. Hän kuulemma hyppi seinille. Ehkä hänellä ei todellakaan ollut ystäviä täyttämään eläkkeelle siirtymisen aiheuttamaa tyhjiötä elämässään. Hänen kaltaisilleen Loppukirin kaltainen paikka on todella tarpeellinen. Siinä vaiheessa kun häneen tutustuin, tajusin, että tulevaisuudessa ”loppukirejä” tarvitsevat nimenomaan naimattomat ja lapsettomat naiset - ja heitähän jatkossa riittää. Eikö Helsingin talouksista ole jo tällä hetkellä sinkkutalouksia 70 %?

En ole kuvannut yhteisöllistä senioritaloa lähemmin, koska oletan että kaikki - ainakin lähes kaikki – tätä blogia lukevat tietävät mitä Loppukiri-sana sisältää. Jos talon ideologia on epäselvä, apua antanevat Aktiivisten Senioreiden/Loppukirin kotisivut. Minä en ole käynyt sivuilla vuosiin. Oletettavasti siellä on samanlaisia virheitä kuin Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen Loppukiri-kirjassakin. Muutamissa lehtiartikkeleissakin on annettu väärää tietoa. Kun väärää tietoa toistaa riittävän usein, siitä tulee lopulta totuus.

Kuten mainitsin blogini avaamisen yhtenä syynä – mutta ei ainoana – ovat nimenomaan ne virheet, joita varsinkin Marja Dahlström Loppukiri-kirjassa esittää. Hän kertoo ensimmäisen suunnittelukokouksemme pidetyn neljän naisen voimin 3.3.2000 (s. 31). Tuossa maaliskuisessa tapaamisessa Kalliossa oli kuitenkin paikalla kuusi naista, joista Marja tuolloin tapasi ensimmäisen kerran kolme. Vai olikohan hän tavannut Anitaakaan aikaisemmin? Minä olin siis saanut hankittua maaliskuun tapaamiseemme uusia senioritalosta kiinnostuneita, Marja toi paikalle vain itsensä, samoin Anita. Muistan, että illansuu oli märkä ja pyryinen meidän raahautuessa töiden päätteeksi Anitan asunnolle. Tapaamisemme oli Loppukirin suunnittelukokouksista ensimmäinen vain Marjalle ja kahdelle muulle. Sisarellani ja minulla oli useita ideariihiä takanamme, Anitalla muutama.

Tässä maaliskuisessa kokouksessa sisareni keksi molemmat nimet: Aktiiviset Seniorit ja Loppukiri. Nimistä on kiistelty alusta lähtien, mutta parempiakaan ei ole esitetty. Kirjassaan Marjalla on lause: ”Loppukiri – kuinka makaaberi nimi senioritalolle!” Myöskään Helsingin Sanomien Heikki Hellman ei ymmärtänyt nimessä piilevää jujua. Suunnittelemassamme senioritalossa piti kovasti työtä tehneiden naisten – ja muutaman miehenkin – mahdollistaa todellinen loppukiri: nauttia täysin siemauksin sellaisista asioista, joihin heillä ei aikaisemmin ollut mahdollisuuksia.

Toinen vielä suurempi kömmähdys Marjalle sattuu, kun hän kirjoittaa virallisen tonttianomuksen lähteneen kaupungille elokuussa 2000 heti yhdistyksen perustamisen jälkeen (s.36). Itse asiassa hain tonttia Helsingin kaupungilta "perustettavana olevan Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen nimissä" jo juhannuksen aikaan eli pari kuukautta aikaisemmin. Paperin, johon nimeni raapustin, olivat muotoilleet Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas ja Saton lakinainen Jaana Närö. Viimeksi mainittu joutui korjailemaan tekstiä useampaan otteeseen, sillä halusin todella selkeän paperin lähtemään kierrokselle viranomaisen kädestä toiseen. Sen piti avautua jokaiselle lukijalle vaivatta.

Marja Dahlström, Aktiivisten Senioreiden ensimmäinen puheenjohtaja, ei myöskään ole selvillä Kunnaksen ja Närön vaikuttimista auttaa meitä (s.41). Hän kirjoittaa Kunnaksen tulleen yhdistyksen perustamiskokoukseen Yleisradioon hyvää hyvyyttään. Naisella oli kuitenkin oma lehmä ojassa: hän oli samaan aikaan anomassa kaupungilta tonttia Vanhusten Palvelutaloyhdistykselle. Kunnas tarvitsi vetoapua ja yhteisöllinen senioritalohanke oli yksinkertaisesti täky. Loppukirin konsepti oli uusi ja sillä varjolla piti vanhoille konkareillekin siunautua Arabianrannasta pala maata. Ei siunautunut, sillä noihin aikoihin tonteista käytiin Helsingissä todella kovaa taistoa. Minä en silloin sitä tiennyt, en tajunnut, olinhan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Ei kokemuksia kirjaksi asti

Loppukesällä 2002 Suomen Mielenterveysseuran silloinen toiminnanjohtaja Pirkko Lahti kehoitti minua kirjoittamaan kirjan kokemuksistani Loppukiri-hankkeessa. Talo oli nousemassa Helsingin Arabianrantaan Aktiivisten Senioreiden toimesta. Olin vain vähän aikaisemmin eronnut ikävissä merkeissä Aktiiviset Seniorit -yhdistyksestä. Koska yhteisöllisen senioritalon valmistumiseen oli tuolloin - siis vuonna 2002 - vielä vuosia aikaa, en katsonut liki neljän vuoden puurtamiseni projektissa riittävän ihan kirjaksi asti. Pirkko Lahti päätyi ehdottamaan kirjan kirjoittamista luettuaan satasivuisen selontekoni noilta ruuhkavuosiltani. Selonteon taas olin kirjoittanut Pirkon pyynnöstä sen jälkeen, kun olin ollut terapiassa hänen luonaan yhdistyksestä eroamiseeni johtaneiden traumaattisten kokemusteni takia. Olin myös loppuun palanut.

Kun menin ensimmäisen kerran Pirkon luo, hän antoi minulle tehtävän: "Kirjoita paperille kaikki ne ikävät, mutta myös miellyttävät asiat, jotka sinulle projektissa tapahtui". Ehdotus yllätti, mutta se oli minulle mieluinen. Pirkko puhui paristakymmenestä liuskasta, minä kirjoitin sata. Sivut syntyivät vaivatta. Kokemusteni kirjaamisessa helpotti ratkaisevasti se, että olin hankkeen alusta lähtien taloa ideoidessani ja ihmisiä sen tiimoilta tavatessani alkanut pitää päiväkirjaa. Ei se mikään runsassanainen - eikä liioin kaunokirjallinen - tekele ollut, mutta päiväkirja kuitenkin. Tiettävästi Marja Dahlströmillä oli noina vuosina muistinsa tukena vain pieni almanakka, johon hän tapaamisensa kirjasi. Aina se ei onnistunut, vaan useamman kuin kerran hän joutui minulta tarkistamaan tapahtuneita lobbauksiamme. Joskus etukäteen sovitut tapaamiset myös unohtuivat.

Jossakin vaiheessa viime kesänä kuulin, että Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen, kaksi Loppukirissä nyt asuvaa aktiivista senioria, ovat julkaisseet kirjan "Loppukiri.Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä" (WSOY 2009). Johtuen ikävistä muistoistani hankkeessa en edes harkinnut kirjan lukemista. Taiteiden yönä elokuussa 2009 kokoontui kuitenkin joukko ystäviäni luokseni, joukossa muutama Aktiivisissa Senioreissakin toiminut henkilö. Yksi vieraistani oli Helsingin Sanomien entinen ruokatoimittaja Eeva Salonen, jonka olen tuntenut vuodesta 1965 tai 1966 lähtien. Olin Annassa toimittajana kun Eeva tuli sinne töihin.

Yhdessä vaiheessa iltaa Taiteiden yönä Eeva mainitsi Dahlströmin ja Minkkisen kirjan kysyen, olenko lukenut sen. Oliko kukaan meistä paikalla olijoista lukenut sitä? Edes kursoorisesti? Emme olleet. Dahlström oli lähettänyt Eevalle uunituoreen eeppoksen ja nyt Eeva ihmetteli, miksi minä en ollut sitä saanut. Olinhan sentään ollut Loppukiri-hankkeen primus motor, joka Eevankin käsityksen mukaan potkaisin hankkeen alulle. Ilman minua koko taloa ei olisi noussut Arabianrantaan. Sen tiesi Eeva ja sen tunnustaa Marjakin kirjassaan, vaikka kertookin monista minun tekemisistäni passiivissa.

Eniten Eeva Salonen kuitenkin ihmetteli Marja Dahlströmin kertomusta Loppukirin syntyvaiheista. "En minä muista mitään sellaista, mistä Marja nyt kertoo, en ainakaan koe kuuluneeni mihinkään Loppukiriä ideoineiden naisten porukkaan", Eeva hiukan vaivautuneena sanoi. Koska Marja Dahlström ei ollut ensimmäisten joukossa, jotka kanssani yhteisöllistä senioritaloa Arabianrantaan ideoivat ja suunnittelivat, arvelin kirjasta löytyvän muitakin virheitä ja epätarkkuuksia. Katsoin velvollisuudekseni lukea kirjan, tai ainakin selata. Monta sivua minun ei tarvinnutkaan kahlata kun jo tiesin, että minun pitäisi avata blogi ja julkistaa oma versioni hankkeen syntyvaiheista. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjaksi asti mukana oloni ei olisi riittänyt. Nykyisistä asukkaista Marja Dahlström on ollut pisimpään hankkeessa mukana, mutta oliko hänkään oikea henkilö kirjoittamaan projektin historiaa. Hän on unohtanut - tai tietoisesti jättänyt pois - tapahtumia ja ihmisiä, jotka olivat projektille tärkeitä.

Olen siirtänyt tämän blogini aloittamisen tähän päivään, sillä nyt loppiaisena tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun matkustin musiikkitoimittaja Anita Wetterstrandin kanssa Tukholmaan tutustumaan Färdknäppen-nimiseen yhteisölliseen senioritaloon. (Färdknäppen muuten tarkoittaa lähtöhuikkaa.) Minä olin päättänyt tehdä pari radio-ohjelmaa talosta. Anita oli houkutellut minua Tukholmaan jo pitkään. Ensimmäisen kerran talosta olin varmaan kuullut jo vuosia aikaisemmin. Anitan sisar Maj oli muuttanut sinne asumaan heti talon valmistuttua vuonna 1993. Jossakin vaiheessa olin tavannut sisarukset sattumalta Stockmannillakin ja luvannut myös Majlle tulla jossakin vaiheessa radio-ohjelman tekoon Tukholmaan. Anita sen sijaan oli vieraillut Färdknäppenissä tasaisin välein vuosikausia sisartaan tervehtimässä.

Vuoden vaihteessa

Vuoden vaihde on sopiva aika aloittaa blogi, kirjoittaa vaikka uuden vuoden lupauksista tai alkaneen vuoden tavoitteista. Minä en kuitenkaan nyt ole tehnyt uuden vuoden lupauksia niin kuin nuorempana. Tupakkaa en ole koskaan polttanut, viini ei enää maistu, vastaan tulevat miehetkin näyttävät valjuilta ja vanhoilta. Laihduttaa toki voisin, mutta koska se ei ole tähänkään asti kovin hyvin onnistunut, lupaan vain pitää painoni nykyisellään. Yritän pienentää ruoka-annoksiani ja välttää eineksiä. Niissä on liikaa suolaakin. Sen lisäksi päätän liikkua sen verran kuin tähänkin asti: noin kolme kertaa viikossa vesijumppaa ja -juoksua, kerran viikossa sauvakävelyä, paljon rappusten nousua, vielä enemmän muuta arkiliikuntaa, huhtikuusta lähtien pyörän selkään...Eikö tämä kuulosta ihan hyvältä 71-vuotiaan muorin kunto-ohjelmaksi?

Hiilijalanjälkeänikään en voi nykyisestäni pienentää: en ole koskaan omistanut autoa, mieluisin kulkuvälineeni on metro. Vapaa-ajan matkailun olen supistanut todella vähiin, lentokentät kierrän kaukaa. Minulla ei myöskään ole hukkaneliöitä asunnossani. Säästölamppuja olen käyttänyt niin kauan kun niitä on Suomesta saanut. Lajittelen myös huolellisesti jätteeni, pilaantunutta ruokaa heitän todella harvoin kompostiin. Tasaisin välein kuljetan tavaraa Fidaan ja Pelastusarmeijan kirpputorille. Ehkä sentään voisin nykyistä enemmän suosia suomalaista ja käyttää kotimaista - nimittäin silloin harvoin kun hankin jotain uutta. Kaiken kaikkiaan minä taidan olla oikea mallikansalainen.

Työurani, yli 40 vuotta, tein toimittajana.Työelämässä mukana ollessani minua askarruttivat mm. oppimisvaikeudet ja vanhenemiseen liittyvät ilmiöt ja ongelmat, ihmissuhteet, ihmisen erilaiset kriisit, sosiaaliturva, asuminen, talous. Lukihäiriöstä kirjoitin1980 -luvulla kirjan "Kun aapiskukko ei muni" (Tammi 1985). Aihe sivusi itseäni, sillä ensimmäisen kirjan alusta loppuun luin vasta 12-13 -vuotiaana. Kirjani painos myytiin yhdeksässä kuukaudessa loppuun. Edellisellä vuosikymmenellä olin perustamassa yksinhuoltajien yhdistystä, sitä missä Maria Guzenina-Richardson hetken piipahti puheenjohtajana ja otti starttia poliittiselle uralleen. Yksinhuoltajat taisivat nostaa hänet Arkadianmäelle. Ennen vuosisadan vaihdetta 1990-luvulla hoidin sisarusteni kanssa omaishoitajana Pohjanmaalla asuvaa äitiämme. Meillä oli ns. jaettu omaishoitajuus. Kokemuksistamme joku väsynyt omaishoitaja voisi hyvinkin saada vinkkejä arkeensa. Vuosisadan vaihteessa olin myös muutamien kuopiolaisten ja Siilinjärvellä asuvan sisareni kanssa kuntouttamassa aivokasvainleikkauksesta toipuvaa entistä terveydenhoitajaa. Leena oli entinen haastateltavani, erittäin positiivinen ihminen. Sekin oli avartava, paljon ajattelemisen aihetta antanut kokemus.

Tämä nyt alkanut vuosi on julistettu Euroopassa köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuodeksi. Siinä onkin päättäjilla tekemistä. Teema sopii myös minulle. Onnellisuutta tutkineiden sosiologien mielestä raha ja varallisuus tuovat onnea vain tiettyyn pisteeseen asti - loputtomasti varallisuutta ei siis kannata haalia. Enemmän kuin varallisuudella ihmisten hyvinvointiin on vaikutusta hyvillä ihmissuhteilla. Suomi sijoittuu kansainvälisissä onnellisuusmittauksissa tällä hetkellä hyvin siksi, että täällä tasa-arvo toteutuu paremmin kuin monessa muussa maassa. Jos ihmisen naapurusto kuitenkin koostuu pelkistä hyvätuloisista, köyhä ei voi siinä ympäristössä olla kovin onnellinen, koska hän ei voi olla vertaamatta itseään muihin. Koska me kaikki tiedämme, etteivät myöskään hyvätuloiset halua sellaisiin lähiöihin, joissa on paljon köyhyyttä ja mm. maahanmuuttajia, ei auta muu kuin tasata tuloeroja. Siinäpä tehtävää hallitukselle ja eduskunnalle - mutta myös meille äänestäjille.

Blogissani tulen kirjoittamaan ajassa liikkuvista, minua kiinnostavista asioista, mutta muistelen myös menneitä. Todennäköisesti aluksi keskityn eniten Arabianrantaan 2006 nousseen yhteisöllisen senioritalon Loppukirin alkuvaiheisiin. Sen rakennutti Aktiiviset Seniorit, yhdistys jonka perustavan kokouksen kutsuin koolle elokuussa 2000. Viime vuoden alkupuoliskolla ilmestyi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja "Loppukiri. Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä" (WSOY 2009). Luin sen mielenkiinnolla, koska "olinhan siellä minäkin". Runebergia edelleen lainaten: "jotakin ehkä tietäisin". Kaikki ei talon rakennuttamisessa mennyt ihan niin kuin Dahlström ja Minkkinen nyt antavat kirjassaan ymmärtää. Siinä on luvattoman paljon virheitä ja vääriä painotuksia.