Vuoden vaihteessa 2001-2002 minulla oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla: mistä saada avustusta Loppukirin yhteistiloihin? Loppukiri oli kuitenkin uudenlainen hanke. Siksi ei yhdenkään säätiön tai muun rahaa jakavan laitoksen säännöt mahdollistaneet meille minkäänlaisen tuen antamista. Niin Raha-automaattiyhdistyksessä kuin Asuntorahastossa erilaisista säätiöistä puhumattakaan meille oli tarjottu ainoastaan lämmintä kättä.
Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, vuodenvaihteen lähestyessä minua alkoi huolettaa sekin, että niin monet lehdet ja televisio- ja radiokanavat olivat jo kertoneet meistä. Toimittajana tiesin, että julkisuus pitäisi vastedes jollain lailla ansaita.
Apu tuli yllättävältä taholta: vuodesta 2000 lähtien Asukastieto, Nordea sekä Rakennuslehti olivat järjestäneet äänestyskilpailun vuoden asuntovaikuttajasta. En muista mistä kilpailusta kuulin, mutta pian minulla välähti. Ollessani loppiaisena 2002 käymässä kollegani Eija Pulkkisen luona, mainitsin hänelle tästä kilpailusta. Nopealiikkeisenä Eija hyppäsi välittömästi tietokoneen ääreen ja alkoi suoltaa tekstiä Rakennuslehden kilpailusta tuttava- ja ystäväpiirillemme. "Äänestäkää Anna-Liisa Mikkelästä asuntovaikuttaja!"
Eijan lähettämien lukuisien sähköpostiviestien ansiosta minut valittiin kuin valittiinkin tammikuun 2002 lopussa vuoden 2001 asuntovaikuttajaksi. Se oli yllätys monelle, sillä siihen asti kaikki tuon tunnustuksen saaneet olivat tehneet päivätyönsä asumisen ja/tai rakentamisen alalla. Minä olin aivan erilainen asuntovaikuttaja kuin muut. Edelliset olivat VVO:n konsernijohtaja Ben Grass ja asuntoministeri Pirjo Rusanen (1999) sekä Valtion Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs ja Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja Erkki Kuoppamäki (2000). Kanssani yhtä aikaa palkittiin Saton toimitusjohtaja Matti Sarmela. Seuraavana vuonna (2002) tunnustuksen sai Juoksuhaudantien kirjoittanut Kari Hotakainen, siis kirjailija. Me Hotakaisen kanssa olemmekin sitten olleet tässä joukossa ainoat asumisen ja rakentamisen ei-ammattilaiset. Asuntoministereitä on palkittu myöhemminkin (Jan Vapaavuori 2007), toistamiseen on palkittu myös Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja (Pasi Heiskanen 2009). Kaikki muut ovat rakennusfirmojen johtajia. Ei tarvitse olla järin suuret aivot tajutakseen, että se piiri, joka tätä palkittujen joukkoa pyörittää, on perin pieni. Kaikki tuntevat toisensa ja miehet palkitsevat kavereitaan. Ainoastaan Pirjo Rusanen ja minä edustimme naissukupuolta, ainoastaan Kari Hotakainen ja minä edustimme muuta kuin varsinaista rakennusalaa.
Pistäydyin myöhemmin Asukastiedon työtiloihin. Koska olin kuullut, että minut oli äänestetty asuntovaikuttajaksi poikkeuksellisen suurella äänimäärällä, halusin tietysti tietää mistä äänet tulivat. Oli todella mielenkiintoista lukea sähköposteja ja kirjeitä, jotka tulivat ympäri Suomea. Paljon ääniä sain työtovereiltani Yleisradiosta. Kaikista suurimman yllätyksen tuotti kuitenkin se, että Aktiivisten Senioreiden hallituksesta vain osa vaivautui osallistumaan tähän leikkiin.Marja Dahlström ei äänestänyt minua, eivät liioin Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen ja Terttu Putila. Ei liioin Marjan mies Harri Dahlström.En kysynyt, mistä passiivisuus johtui. Toisaalta oli toki sellaisiakin senioreita, jotka eivät kuuluneet hallitukseen, mutta olivat kuitenkin pistäneet koko lähipiirinsä kirjoittamaan kehuvia sähköpostiviestejä palkintolautakunnalle (mm. Eija Pulkkinen ja Maija-Riitta Hakala). Ihan hävetti se kehumisen määrä! Jälkeenpäin mietin, olisiko ollut parempi, että en olisi pyytänyt äänestyskirjeitä nähtäväkseni ja omakseni. Ilman niitä olisin ollut siinä harhaluulossa, että hallituksesta kaikki olisivat äänestäneet minua ja antaneet minulle tukensa.
Mietin jälkeenpäin miksi esimerkiksi puheenjohtajamme Marja Dahlström ei äänestänyt minua. Oliko hän kateellinen? Vai eikö hän ymmärtänyt, mitä yhdistys tästä nimityksestäni hyötyisi. Julkisuus oli kuitenkin tarpeellista.
Asuntovaikuttajaksi valinnastani seurasikin se mitä olin tavoitellut: kolme sanomalehteä - Savon Sanomat, Kaleva ja Aamulehti - kirjoittivat yhdistyksestämme ja suunnitelmastamme rakennuttaa Loppukiri Helsingin Arabianrantaan. Myös MTV:n ruudussa piipahdin sanomassa muutaman sanan. Aamulehden haastatteluun sain puhuttua mukaani myös Marja Dahlströmin ja Kaarina Hughesin, vaikka toimittajat yleensä halusivat minut yksin haastateltavakseen. Miksihän? Luultavasti he ajattelivat pääsevänsä siten vähemmällä vaivalla: kirjoittivat juttunsa lähes suoraan kirjoittamani ideologiapaperista.
Varsinainen palkinto tittelistä oli kahdessa päivässä kuihtuva kukkakimppu ja suomalaista rakentamista käsittelevä kirja sekä tietysti kunniakirja. Kun kerroin niistä seuraavassa kokouksessa halitukselle, näin heidän ilmeistään että he olivat ajatelleet minun hyötyvän valinnastani enemmänkin. Näin, että he eivät olisi suoneet minulle esimerkiksi rahapalkintoa. Niin paljon kuin olin tehynyt hankkeen eteen työtä ja uhrannut vapaa-aikaani!
Tilaisuudessa, jossa asuntovaikuttajat julkistettiin, olin jo täysin loppuun palanut. Se oli ainoa asia minkä tuosta tilaisuudesta muistan. Päiväkirjaani en ole tilaisuudesta paljon kirjoittanut.
perjantai 20. tammikuuta 2012
tiistai 10. tammikuuta 2012
Lumipalloefekti oli tappaa minut
Kun käynnistin Loppukiri-hanketta ja toimin Aktiivisissa Senioreissa vuosina 1999-2002, kävin aika tiivistä kirjeenvaihtoa sisareni Marja-Leena Salkolan kanssa. Nyt kun olen kirjoittanut tätä blogiani, en ole käynyt tuota kirjeenvaihtoamme läpi. Voisin käydä. Voisin kirjeistä poimia vauhdikasta valmista tekstiä blogiini, koska kirjeitä kirjoittaessani en koskaan ajatellut julkaisevani niitä. Varsin vähän olen myös selannut Aktiivisten Senioreiden virallisia papereita, koska ne ahdistavat minua. Niitä lukiessani tunnen suurta riittämättömyyttä. Muitakin negatiivisia tunteita ne nostavat pintaan. Yksi itsesyytöksen aihe on jatkuvasti se, että en ehtinyt tuolloisen suunnattoman työtaakkani alla lukemaan kaikkia eteeni ilmestyviä papereita riittävän hyvin. Kannan siis huonoa omaatuntoa siitä, että työni laatu ei ollut mielestäni parasta mahdollista. Mutta pitääkö minun kantaa huonoa omaatuntoa? Enkö tehnyt Loppukiri-hankkeessa niin paljon kuin yhdeltä ihmiseltä voidaan vaatia?
Muistan kuinka uuttera ja tunnollinen Pirkko Tarvainen totesi alkuvuodesta 2001, että hänen mielestään olemme jo lobanneet riittävästi. Niin varmasti olimmekin. Pirkko kysyi enkö voisi priorisoida lobattaviamme. Itse hän ei kuitenkaan osannut sanoa, kenet olisi pitänyt jättää tapaamatta, ketä ei. Minua loukkasi suuresti Pirkon arvostelu. Jos teet paljon työtä, löytyy epäilemättä paljon arvosteltavaa. Jos et tee mitään, et tee virheitäkään. Omasta mielestäni suurin osa niistä ihmisistä, joita Loppukirin takia tapasimme, oli omalla tavallaan hankkeelle tärkeitä. Enkä minä itse asiassa ollut keksinyt yhtään lobattavaa omasta päästäni. Kaikkia tapaamisia olivat muut ehdottaneet - varmaan aivan hyvässä tarkoituksessa.
Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, että kysymys oli lumipalloefektistä. Pallo kasvoi päivä päivältä. Hanke ei pysynyt hallinnassani, ei minun eikä muidenkaan. Jokainen tapaaminen merkitsi aina lisää nimiä lobattavien listaan. Syksystä 2001 lähtien toivoin palavasti, että jossakin suuressa jäsenkokouksessa takarivistä ilmestyisi ihminen, johon voisin luottaa ja joka ottaisi taakan nimeltä Loppukiri harteiltani. Ei ilmestynyt. Tai olihan Päiviö Salo, josta olen jo kirjoittanut. Mutta hän oli mies ja kaksilahkeisia aktiiviset seniorit eivät halunneet hallitukseen (blogini 22.6.2010; 26.6.2010; 9.9.2010; 12.9.2010;18.2.2011).
Summa summarum: kuten olen tainnut jo kirjoittaa, yhdistyksestä erotessani jätin Sirkka Minkkiselle ja kumppaneille koko joukon alustamiani kontakteja, jotka toivon mukaan lähtöni jälkeen versoivat jotain hyödyllistä aktiivisten senioreiden hyväksi.
Olen monta kertaa miettinyt, olisinko ryhtynyt lainkaan perustamaan Aktiivisia Senioreita, jos olisin siirtänyt Loppukiri-hanketta parilla vuodella. Olisin silloin ollut jo eläkkeellä ja kynnettävänäni olisi ollut vain tämä yksi sarka: yhteisöllinen senioritalo, tärkeä pilotti vanhenevien suomalaisten asumista ajatellen. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että idean toteuttamisen siirtäminen olisi merkinnyt Loppukiri-ajatuksesta kokonaan luopumista. Mikäli niin olisi tapahtunut, Suomessa ei tällä hetkellä olisi yhtään yhteisöllistä senioritaloa, ei Loppukiriä eikä useampaa rakenteilla olevaakaan. Se intensiteetti, millä hanketta käynnistin ja vedin, oli mahdollista ainoastaan sillä hetkellä ja niissä olosuhteissa, jotka minulla silloin oli. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palaa loppuun.
Lisää Raili Rinteen antamasta koulutuksesta
Jatkan viime kerralla kirjoittamastani koulutustilaisuudesta, jota Raili Rinne veti ja johon osallistui koko Aktiivisten Senioreiden hallitus. Kirjoitin tilaisuudesta tapahtuman jälkeen aika paljon tekstiä muistiinpanoihini. Siinä tilaisuudessa Eila Puotila ehdotti mm. nimien Loppukiri ja Aktiiviset Seniorit vaihtamista. Minusta se oli pöyristyttävän lyhytnäköistä. Myönnän, että nimet eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset eivätkä missään tapauksessa kaikkien mieleen, mutta yhdistys oli siihen mennessä toiminut liki 20 kuukautta ja saanut runsaan vuoden aikana todella paljon mediajulkisuutta. Yhdistys tunnettiin keväällä 2001 ympäri Suomea nimellä Aktiiviset Seniorit ja suunnittelemamme talo nimellä Loppukiri. Nyt Eila olisi heittänyt romukoppaan kaikki ne ponnistelut, joita minä ja muut olimme tehneet hankkeen tunnetuksi tekemiseksi. Hän ei tainnut lainkaan käsittää sitä, että lehdistön ja sähköisen median kiinnostus meitä kohtaan oli viime kuukausina lopahtanut. Olimme kulunut aihe. Aktiivisilla Senioreilla ei ollut enää uutuusarvoa.
Olin loukkaantunut Eilan vouhkaamisesta.
Raili Rinne asetti tilaisuudessa tikun nokkaan myös ns. ideologiapaperin. Olin kirjoittanut sen heti Färdknäppenistä tultuani (loppiaisen jlkeen 2000) ja ajankohtaistanut sitä usein kuukausien saatossa. Tilanteemme niin sanotusti eli. Railin mielestä paperi, kaksi liuskaa, oli liian pitkä ja kaiken lisäksi se oli huonosti kirjoitettukin. Se ei markkinoinut kuulemma hyvin.
En muista, kuinka paljon tilaisuudessa puhuin. Ylipäätään puhuin paljon ja liikaa. Loppuunpalamiseni ilmeni nimenomaan puheripulina ja uniongelmina. Tuskin kuitenkaan puolustelin kunnolla ideologiapaperiani. Olin liian loukkaantunut arvostelusta, koska minä olin sen alusta loppuun eri versioissaan kirjoittanut. Merkittävää nyt kuitenkin oli, ettei yksikään hallituksen jäsen noussut puolustamaan minua. Olin todella yksin. Ihmettelin itsekseni Railin vuodatusta. Ihmettelen nytkin. Mikä oli hänen todellinen vaikuttimensa? Ideologiapaperini oli uponnut kuin veitsi voihin ihmisiin - niin virkamiehiin, asiantuntijoihin kuin mediaankin -, joten kovin huono se ei voinut olla siihen tehtävään, mitä varten olin sen kirjoittanut. Olimme sentään sen avulla saaneet jäseniäkin yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi. Mieleeni tuli myös Helsingin kaupunginkanslian kehittämispäällikkö Jussi Kautto, jonka luona talous- ja suunnitteluosastolla olin edellisenä kesänä käynyt. Tapasin miehen yksin, koska kaikki muut seniorit viettivät kesälomaansa eivätkä halunneet tulla häirityiksi.
Jussi Kautolla oli työhuoneensa seinällä suhdannekäyrä. Hän oli optimistinen: "Hinnat ehtivät todennäköisesti laskea ennen kuin pääsette aloittamaan rakentamisen. Kerro nyt kuitenkin omat neliösi 11 000:lla ja yhteistilaneliöt 12.000:lla markalla. Sillä lailla saat asuntosi hinnan." Hän kaivoi myös pöydältääm kaupunginhallituksen lausunnon, jota näytti minulle ylpeänä kuin pikkupoika. Siitä ilmeni, että kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti antanut meistä hyvin myönteisen lausunnon RAY:lle. "Sinä et varmaan edes ymmärrä, kuinka merkittävä tämä lausunto teille on," mies sanoi lämpimästi. Hän korosti sitä, että sosiaalivirasto oli oma-aloitteisesti kirjoittanut paperin.
Minusta tuntui, että Jussi Kautto oli ainutkertainen ihminen siinä pitkässä virkamiesten virrassa, joka oli ohitseni hankkeen olemassaolon aikana kulkenut: hän näki lävitseni. Hän näki, etten minä mitään rakentamisesta tiennyt. Hän arvosti kuitenkin aikaansaannoksiani.
Voiko yksi valita puheenjohtajan?
Kun hallitus kevättalvella 2002 oli Raili Rinteen koulutettavana ja minä höykytettävänä, kouluttaja teki melkein heti tilaisuuden alussa minulle hämmästyttävän kysymyksen: "Sinäkö se valitsit Kaarina Hughesin puheenjohtajaksi?" Juuri tuo kysymys sai minut heti epäilemään, että pääni oli takahuoneessa asetettu jo etukäteen pölkylle. Joku/jotkut olivat etukäteen pedanneet tilaisuuden keskustelun aiheet. Lähtötilanne koulutukselle - tai terapialle, mitä se nyt olikaan - ei ollut reilu eikä oikeudenmukainen. Aavistin, mistä ympyröistä Eila tunsi Railin.
Pohdin itsekseni jälkeenpäin, voiko kukaan valita yksin puheenjohtajaa. Yksi voi toki ehdottaa, mutta demokratiassa valitsemiseen tarvitaan aina useampi ihminen. Totuus oli se, että olimme jo vuosikokouksen alla edellisenä syksynä ehdottaneet - siis muutkin kuin minä - yhtä sun toista ihmistä puheenjohtajaksi. Kaikki he kieltäytyivät - paitsi viimeksi ehdottamani Kaarina Hughes. Vuosikokouksen jälkeen olin vakuuttunut, että Kaarinaa parempaa ei olisi senioreiden joukosta löytynyt, vaikka olisimme nostaneet esille nimiä vielä enemmän kuin ne 5-7, joita kiitävän hetken harkitsimme/ehdottelimme. Muistan kysyneeni puheenjohtajaksi myös Eila Puotilaa, vaikka epäilinkin hänen taitojaan ja kykyjään. Myös Suoma Karjalaista kysyin. Hänellä oli - kuten olen aikaisemmin kirjoittanut - syynsä kieltäytyä. Ensin oli ansiotyö, sitten vanheneva äitinsä.
Kaarinan ansiona pidin valintahetkellä sitä, että hän oli ahkera ja tunnollinen. Hänestä saattoi käyttää myös adjektiivia sitoutunut, vaikka hän ei Loppukiriin sitten mennytkään asumaan. Taisin aavistaa senkin aika pian.
Kerroin Raili Rinteen koulutustilaisuudesta kollegalleni Eija Pulkkiselle heti kohta. Hänen mielestään Rinne toimi epäterapeuttimaisesti ehdottamalla, että unohtaisin yhdistyksen raha-asiat. Rahan puutehan oli fakta, eikä ongelmaa pitänyt laasta maton alle. Se oli ratkaistava. Yksin, kaksin tai joukolla. Jos rahaa ei saataisi yhteistilaneliöihin, saattaisi olla ettei mitään muutakaan tarvittaisi: koko yhteisöhanke kariutuisi.
Muistan kuinka uuttera ja tunnollinen Pirkko Tarvainen totesi alkuvuodesta 2001, että hänen mielestään olemme jo lobanneet riittävästi. Niin varmasti olimmekin. Pirkko kysyi enkö voisi priorisoida lobattaviamme. Itse hän ei kuitenkaan osannut sanoa, kenet olisi pitänyt jättää tapaamatta, ketä ei. Minua loukkasi suuresti Pirkon arvostelu. Jos teet paljon työtä, löytyy epäilemättä paljon arvosteltavaa. Jos et tee mitään, et tee virheitäkään. Omasta mielestäni suurin osa niistä ihmisistä, joita Loppukirin takia tapasimme, oli omalla tavallaan hankkeelle tärkeitä. Enkä minä itse asiassa ollut keksinyt yhtään lobattavaa omasta päästäni. Kaikkia tapaamisia olivat muut ehdottaneet - varmaan aivan hyvässä tarkoituksessa.
Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, että kysymys oli lumipalloefektistä. Pallo kasvoi päivä päivältä. Hanke ei pysynyt hallinnassani, ei minun eikä muidenkaan. Jokainen tapaaminen merkitsi aina lisää nimiä lobattavien listaan. Syksystä 2001 lähtien toivoin palavasti, että jossakin suuressa jäsenkokouksessa takarivistä ilmestyisi ihminen, johon voisin luottaa ja joka ottaisi taakan nimeltä Loppukiri harteiltani. Ei ilmestynyt. Tai olihan Päiviö Salo, josta olen jo kirjoittanut. Mutta hän oli mies ja kaksilahkeisia aktiiviset seniorit eivät halunneet hallitukseen (blogini 22.6.2010; 26.6.2010; 9.9.2010; 12.9.2010;18.2.2011).
Summa summarum: kuten olen tainnut jo kirjoittaa, yhdistyksestä erotessani jätin Sirkka Minkkiselle ja kumppaneille koko joukon alustamiani kontakteja, jotka toivon mukaan lähtöni jälkeen versoivat jotain hyödyllistä aktiivisten senioreiden hyväksi.
Olen monta kertaa miettinyt, olisinko ryhtynyt lainkaan perustamaan Aktiivisia Senioreita, jos olisin siirtänyt Loppukiri-hanketta parilla vuodella. Olisin silloin ollut jo eläkkeellä ja kynnettävänäni olisi ollut vain tämä yksi sarka: yhteisöllinen senioritalo, tärkeä pilotti vanhenevien suomalaisten asumista ajatellen. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että idean toteuttamisen siirtäminen olisi merkinnyt Loppukiri-ajatuksesta kokonaan luopumista. Mikäli niin olisi tapahtunut, Suomessa ei tällä hetkellä olisi yhtään yhteisöllistä senioritaloa, ei Loppukiriä eikä useampaa rakenteilla olevaakaan. Se intensiteetti, millä hanketta käynnistin ja vedin, oli mahdollista ainoastaan sillä hetkellä ja niissä olosuhteissa, jotka minulla silloin oli. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palaa loppuun.
Lisää Raili Rinteen antamasta koulutuksesta
Jatkan viime kerralla kirjoittamastani koulutustilaisuudesta, jota Raili Rinne veti ja johon osallistui koko Aktiivisten Senioreiden hallitus. Kirjoitin tilaisuudesta tapahtuman jälkeen aika paljon tekstiä muistiinpanoihini. Siinä tilaisuudessa Eila Puotila ehdotti mm. nimien Loppukiri ja Aktiiviset Seniorit vaihtamista. Minusta se oli pöyristyttävän lyhytnäköistä. Myönnän, että nimet eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset eivätkä missään tapauksessa kaikkien mieleen, mutta yhdistys oli siihen mennessä toiminut liki 20 kuukautta ja saanut runsaan vuoden aikana todella paljon mediajulkisuutta. Yhdistys tunnettiin keväällä 2001 ympäri Suomea nimellä Aktiiviset Seniorit ja suunnittelemamme talo nimellä Loppukiri. Nyt Eila olisi heittänyt romukoppaan kaikki ne ponnistelut, joita minä ja muut olimme tehneet hankkeen tunnetuksi tekemiseksi. Hän ei tainnut lainkaan käsittää sitä, että lehdistön ja sähköisen median kiinnostus meitä kohtaan oli viime kuukausina lopahtanut. Olimme kulunut aihe. Aktiivisilla Senioreilla ei ollut enää uutuusarvoa.
Olin loukkaantunut Eilan vouhkaamisesta.
Raili Rinne asetti tilaisuudessa tikun nokkaan myös ns. ideologiapaperin. Olin kirjoittanut sen heti Färdknäppenistä tultuani (loppiaisen jlkeen 2000) ja ajankohtaistanut sitä usein kuukausien saatossa. Tilanteemme niin sanotusti eli. Railin mielestä paperi, kaksi liuskaa, oli liian pitkä ja kaiken lisäksi se oli huonosti kirjoitettukin. Se ei markkinoinut kuulemma hyvin.
En muista, kuinka paljon tilaisuudessa puhuin. Ylipäätään puhuin paljon ja liikaa. Loppuunpalamiseni ilmeni nimenomaan puheripulina ja uniongelmina. Tuskin kuitenkaan puolustelin kunnolla ideologiapaperiani. Olin liian loukkaantunut arvostelusta, koska minä olin sen alusta loppuun eri versioissaan kirjoittanut. Merkittävää nyt kuitenkin oli, ettei yksikään hallituksen jäsen noussut puolustamaan minua. Olin todella yksin. Ihmettelin itsekseni Railin vuodatusta. Ihmettelen nytkin. Mikä oli hänen todellinen vaikuttimensa? Ideologiapaperini oli uponnut kuin veitsi voihin ihmisiin - niin virkamiehiin, asiantuntijoihin kuin mediaankin -, joten kovin huono se ei voinut olla siihen tehtävään, mitä varten olin sen kirjoittanut. Olimme sentään sen avulla saaneet jäseniäkin yhdistykseen enemmän kuin tarpeeksi. Mieleeni tuli myös Helsingin kaupunginkanslian kehittämispäällikkö Jussi Kautto, jonka luona talous- ja suunnitteluosastolla olin edellisenä kesänä käynyt. Tapasin miehen yksin, koska kaikki muut seniorit viettivät kesälomaansa eivätkä halunneet tulla häirityiksi.
Jussi Kautolla oli työhuoneensa seinällä suhdannekäyrä. Hän oli optimistinen: "Hinnat ehtivät todennäköisesti laskea ennen kuin pääsette aloittamaan rakentamisen. Kerro nyt kuitenkin omat neliösi 11 000:lla ja yhteistilaneliöt 12.000:lla markalla. Sillä lailla saat asuntosi hinnan." Hän kaivoi myös pöydältääm kaupunginhallituksen lausunnon, jota näytti minulle ylpeänä kuin pikkupoika. Siitä ilmeni, että kaupunginhallitus oli oma-aloitteisesti antanut meistä hyvin myönteisen lausunnon RAY:lle. "Sinä et varmaan edes ymmärrä, kuinka merkittävä tämä lausunto teille on," mies sanoi lämpimästi. Hän korosti sitä, että sosiaalivirasto oli oma-aloitteisesti kirjoittanut paperin.
Minusta tuntui, että Jussi Kautto oli ainutkertainen ihminen siinä pitkässä virkamiesten virrassa, joka oli ohitseni hankkeen olemassaolon aikana kulkenut: hän näki lävitseni. Hän näki, etten minä mitään rakentamisesta tiennyt. Hän arvosti kuitenkin aikaansaannoksiani.
Voiko yksi valita puheenjohtajan?
Kun hallitus kevättalvella 2002 oli Raili Rinteen koulutettavana ja minä höykytettävänä, kouluttaja teki melkein heti tilaisuuden alussa minulle hämmästyttävän kysymyksen: "Sinäkö se valitsit Kaarina Hughesin puheenjohtajaksi?" Juuri tuo kysymys sai minut heti epäilemään, että pääni oli takahuoneessa asetettu jo etukäteen pölkylle. Joku/jotkut olivat etukäteen pedanneet tilaisuuden keskustelun aiheet. Lähtötilanne koulutukselle - tai terapialle, mitä se nyt olikaan - ei ollut reilu eikä oikeudenmukainen. Aavistin, mistä ympyröistä Eila tunsi Railin.
Pohdin itsekseni jälkeenpäin, voiko kukaan valita yksin puheenjohtajaa. Yksi voi toki ehdottaa, mutta demokratiassa valitsemiseen tarvitaan aina useampi ihminen. Totuus oli se, että olimme jo vuosikokouksen alla edellisenä syksynä ehdottaneet - siis muutkin kuin minä - yhtä sun toista ihmistä puheenjohtajaksi. Kaikki he kieltäytyivät - paitsi viimeksi ehdottamani Kaarina Hughes. Vuosikokouksen jälkeen olin vakuuttunut, että Kaarinaa parempaa ei olisi senioreiden joukosta löytynyt, vaikka olisimme nostaneet esille nimiä vielä enemmän kuin ne 5-7, joita kiitävän hetken harkitsimme/ehdottelimme. Muistan kysyneeni puheenjohtajaksi myös Eila Puotilaa, vaikka epäilinkin hänen taitojaan ja kykyjään. Myös Suoma Karjalaista kysyin. Hänellä oli - kuten olen aikaisemmin kirjoittanut - syynsä kieltäytyä. Ensin oli ansiotyö, sitten vanheneva äitinsä.
Kaarinan ansiona pidin valintahetkellä sitä, että hän oli ahkera ja tunnollinen. Hänestä saattoi käyttää myös adjektiivia sitoutunut, vaikka hän ei Loppukiriin sitten mennytkään asumaan. Taisin aavistaa senkin aika pian.
Kerroin Raili Rinteen koulutustilaisuudesta kollegalleni Eija Pulkkiselle heti kohta. Hänen mielestään Rinne toimi epäterapeuttimaisesti ehdottamalla, että unohtaisin yhdistyksen raha-asiat. Rahan puutehan oli fakta, eikä ongelmaa pitänyt laasta maton alle. Se oli ratkaistava. Yksin, kaksin tai joukolla. Jos rahaa ei saataisi yhteistilaneliöihin, saattaisi olla ettei mitään muutakaan tarvittaisi: koko yhteisöhanke kariutuisi.
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Toiminta-avustusta senioreille
Keväällä 2001 aktiiviset seniorit olivat Suomen Terapiataitojen instituutin
toiminnanjohtajan Raili Rinteen "koulutettavina". Tilaisuudessa minulle selvisi,
että Eila Puotilalla oli ilmeisen läheiset välit Railiin. Ainakin tämä tuntui olevan
hyvin informoitu yhdistyksemme asioista. Tunsin Railin vuosien takaa, sillä olin
tehnyt hänen kanssaan lukuisia radio-ohjelmia, mutta mieleeni ei olisi juolahtanut
kertoa hänelle ennen tapaamistamme yhdistyksen ongelmista. En tiedä kumpaa Raili
itse asiassa oli meille enemmän: terapeutti vai kouluttaja.
Tuossa Raili Rinteen vetämässä istunnossa minua höykytettiin rajummin kuin koskaan
elämäni aikana. Kaiken sen kritiikin lisäksi, mitä minun niskaani kaadettiin -
niistä enemmän myöhemmin - minua ihmetytti suuresti Railin viittaus Aktiivisten
Senioreiden varainhankintaan. Hänen mielestään raha oli saanut liian
keskeisen aseman toiminnassamme.
Eila oli ilmeisesti kertonut paljon yhdistyksen sisäisistä asioista, mutta samalla
unohtanut kertoa, että rakentamiseen tarvittavat varat olivat yksi
suurimmista uhkakuvista, joka synkisti taivaltamme. Lukuisista yrityksistämme
huolimatta emme olleet onnistuneet hankkimaan ulkopuolista avustusta. Itse olin
täyttänyt useita avustusanomuksia – turhaan. Lisäksi olimme maaliskuuhun 2002 mennessä käyneet monta kertaa laihoin tuloksin Raha-automaattiyhdistyksessä. Loppuvuodesta 2001 oli jo melko varmaa, että emme saisi sieltä senttiäkään yhteistilojemme rahoittamiseen. Jos rahaa ei heruisi muualtakaan, se näkyisi kohtalokkaasti neliöhinnoissa. Vain varakkaimmat jäsenet pääsisivät muuttamaan Loppukiriin.
Yksi rahaa jakava taho oli kuitenkin näyttänyt minulle valoa jo touko-kesäkuun
vaihteessa 2001. Tosin tämä taho ei voinut myöntää varoja yhteistilojen
rakentamiseen, vaan ainoastaan terveyttä edistävään toimintaamme.
Terveyden edistämisen keskus eli Tekry
Sisareni Kaisu Mikkelän vihjeestä olin soittanut Terveyden edistämisen keskuksen
(Tekryn) hallintopäällikölle Tarja Bergströmille toukokuun lopussa 2001. Järjestö
oli jakamassa toiminta-avustuksia vuosille 2002-2004. Runsaan viikon taistelin
hakemuksen kanssa - etupäässä yksin. Maaliin pääsin. Koskaan aikaisemmin en ollut
joutunut vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joihin nyt törmäsin. Suomen EU-kuvioista
johtuen jo pelkkä hakemuksen kielikin oli minulle hebreaa. Jonkin verran sain
apua sisareltani Kaisulta sekä Eila Raikaslehdolta.
Pyytäessäni Tarja Bergströmiltä hakemuskaavakkeita, sanoin lähettäväni hänelle
materiaalia yhdistyksestämme. Yhdistyshän oli vasta vajaan vuoden ikäinen ja harvat
siitä mitään tiesivät. Bergström ilmoitti kuitenkin napakasti, ettei hän halunnut
etukäteen (ennen virallista hakemusta) saada mitään lisätietoa. Olin sinnikäs.
Sanoin postittavani hänelle ihan tavallista informaatiota, lähinnä yhdistyksen
ideologiasta. Hallintopäällikön torjuvasta asenteesta tein sen johtopäätöksen, että
hakemuksia olisi määräaikaan mennessä tulossa Tekryyn satoja - ellei peräti tuhansia.
Vaikka Tarja Bergström olisi kieltäytynyt vielä pontevammin ottamasta vastaan
esittelymateriaalia yhdistyksestämme, olisin kuitenkin lähettänyt paperit hänelle.
Halusin niiden avulla helpottaa anomuksemme käsittelyä etukäteen. Hyvä niin! Kun
soitin hänelle toistamiseen ja kerroin vaikeuksistani täyttää kaavakkeita, hän oli
niin innostunut hankkeestamme, että halusi minun heti soittavan esimiehelleen
toiminnanjohtaja Harri Vertiolle ja sopivan yhteisestä tapaamisesta. Mielellään jo ennen juhannusta. Lisäksi hän sanoi haluavansa olla ehdottomasti neuvottelussa mukana.
Tekryn raha-anomuskaavakkeen kanssa minulla oli samanlainen ongelma kuin kuvittelen
gradun tekijöillä pahimmillaan joskus olevan. Vaikka kuinka pyöritin lauseita
paperilla, teksti ei lähtenyt kulkemaan oikeaa rataa. Se pyöri yhtä ja samaa kehää,
joka ei tuntunut johtavan mihinkään. Selkeää tekstiä en siis pystynyt kirjoittamaan.
Olinko väsynyt? Minulla oli ongelmana se, että en nyt ollut hakemassa avustusta
Loppukirin yhteistiloihin. Siihenhän Tekry ei voinut myöntää tukea. Sen sijaan
tarvitsin rahaa vuosina 2002-2004 tapahtuvaa Aktiivisten Senioreiden toimintaa
varten. Koska toimintamme oli ollut sellaista kuin oli ollut, hapuilevaa ja
vapaamuotoista, asioiden selkeä hahmottaminenkin oli vaikeaa myös minulle, joka
sentään olin ollut hankkeessa mukana kaikista pisimpään.
Lopetettuani toisen puhelun Tarja Bergströmille ihmettelin, miksi mikään sosiaalialan taho ei ollut kertonut meille Tekrystä. Olimme sentään olleet viimeisen vuoden aikana tekemisissä monen sosiaalialan järjestön ja yhdistyksen kanssa. Poliitikkoja ja virkamiehiäkin olimme tavanneet.
Oli todellakin vähästä kiinni, että sisareni sattui näkemään Tekryn ilmoituksen ja älysimme hakea raha-avustusta.
Anitan ainoa ansio
Anita Wetterstrand tipahti tiedon kelkasta aika aikaisessa vaiheessa. Minä en jaksanut kovin kauan soitella hänelle ja jakaa suullista informaatiota. Pitkin matkaa Anitan todellinen luonne oli paljastunut: hänestä ei ollut aktiiviseen toimintaan.Tehtävät jäivät suorittamatta. Haastattelemalla useita Anitan työtovereita minulle oli myös selvinnyt, ettei hän ollut vaikea ainoastaan Aktiivisissa Senioreissa, vaan myös työpaikallaan. Miespuolinen musiikkitoimittaja ihmettelikin Yleisradion
käytävällä, miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. Enkö
todellakaan tuntenut hänen työhistoriaansa? Ei, en tuntenut.
Viimeksi soitin Anitalle sairaana ollessani marras-joulukuussa 2000. Pyysin häntä
silloin palauttamaan minulle Färdknäppeniä koskevat paperini, jotka hän oli
lainannut ja unohtanut palauttaa. Olin saanut ne toimittajan ominaisuudessa hänen
sisareltaan Maj Wetterstrandilta ollessani loppiaisena 2000 tekemässä radio-ohjelmia ruotsalaisten senioritalojen yhteisöllisyydestä. Nyt olimme tontinhaun loppusuoralla ja tarvitsin papereita. Koska jalkani olivat leikkauksen jäljiltä paketissa, en päässyt noutamaan niitä henkilökohtaisesti. Pyytäessäni apua Anitalta sain niskaani sellaisen
huutoryöpyn, että päätin vastedes olla enää ottamatta häneen yhteyttä.
Miksi hän huusi? Ehkä hänellä oli huono omatunto. Hän ei ollut tehnyt yhdistyksessä
juuri mitään. Anitan nyt niskuroidessa ja ulvoessa puhelimeeni, pyysin Terttu Putilaa auton omistajana noutamaan tarvitsemani paperit Kalliosta ja toimittamaan minulle. Niin tapahtuikin.
Anitan ainoa ansio Loppukiriä "rakentaessamme" oli se, että hän johdatti minut
aikoinaan ohjelmantekomatkalle Färdknäppeniin. Kuukausia - ellei peräti vuosia - hän
jaksoi seistä työhuoneeni ovella ja muisuttaa lupaamastani Tukholman matkasta.
Färdknäppeniin lähtö kuitenkin siirtyi, koska tein noihin aikoihin kollegani, free
lancer -toimittaja Eija Pulkkisen kanssa suuren joukon radio-ohjelmia Meksikosta,Guatemalasta, Hondurasista ja Chilestä. Yhteistyömme sujui saumattomasti ja ohjelmasaalis matkoilta valtava. Yhteistyötämme helpotti se, että Meksikossa vuosia asuneella Eijalla oli täydellinen espanjan kielen taito ja hyviä kontakteja Latinalaisessa-Amerikassa. Minä taas keskityin kirjoittamaan apuraha-anomuksia, jotka sitten mahdollistivatkin matkamme toiselle puolelle maapalloa. Ruotsiin lähtöä siirsi myös useita viikkoja kestänyt lomani Perussa. Vietin siellä kaikki rästissä olevat lomani ja vapaapäiväni ennen osa-aikaeläkkeelle siirtymistäni jäämistäni.
Kinkkinen raha-anomus
Sain lopulta Tekryn hakemuspaperit siihen pisteeseen, että olisin voinut toimittaa
ne puheenjohtajamme Marja Dahlströmin allekirjoitettavaksi ja toimittaa sen jälkeen Karjalankadulle Vallilaan. Soitin Tarja Bergströmille kysyäkseni mitä hakemuksen jättöaika tarkoittaa: riittääkö kirjeeseen perjantaipäivän postileima vai lähdenkö juoksuttamaan paperit henkilökohtaisesti heille. Yllätykseni oli suuri, kun Bergström sanoi, ettei hätä ole tämän näköinen. Minä voisin aivan hyvin tuoda hakemuksen maanantaina tullessani tapaamaan häntä ja Harri Vertiota. Sen kuullessani tiesin, että täyttämäni raha-anomus - jota varten olin hankkinut myös vaikutusvaltaisia suosittelijoita - oli riittävän hyvä. Me saisimme rahaa. Loppukiri-hanke oli loistava muidenkin kuin aktiivisten senioreiden mielestä.
Tavatessani Tarja Bergströmin ja Harri Vertion pyytelin anteeksi toimintamme
harrastelijamaisuutta. Kerroin, ettemme olleet osanneet ensimmäisellä yrittämällä
edes yhdistystä perustaa. Kuin yhdestä suusta he vakuuttivat, että emme voineet olla
tumpeloita - käyttämäni sana - koska olimme lyhyessä ajassa saaneet todella paljon
aikaseksi. Ihailu ja kiinnostus olivat aitoa, se kuului ja näkyi.
Koko loppuvuoden jännitin hakemuksen läpimenoa. Anomamme summa oli 320 000 markkaa ja tarkoitettu käytettäväksi kolmen vuoden aikana. Ongelmana oli se, että asian
piti ratketa vasta joulun seudussa 2001, samaan aikaan kuin RAY:nkin raha-anomuksen.
Jotenkin nämä kaksi anomusta etenivät käsittelijöillä yhtä rintaa, toinen tuki
toista. Joku sanoi, että ilman RAY:n rahaa emme saisi Tekrynkään avustusta.
En löydä muistiinpanoistani merkintää siitä, milloin saimme tiedon Tekryn
avustuksesta. Saimme kuitenkin suurin piirtein sen summan mitä haimmekin: 320.000 markkaa. Koska markka oli kuitenkin välillä vaihtunut euroksi, Marja Dahlström koki
kirjeen avattuaan suuren pettymyksen, koska luuli anomamme summan pienentyneen
runsaaseen kuudesosaan anomastamme.
RAY:ltä Aktiiviset Seniorit eivät koskaan saaneet mitään, mutta Tekryn rahasumma
teki hyvää. Sitä mihin rahat käytettiin, en tiedä, koska erosin yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002.
Tätä taustaa vasten Raili Rinteen huomautus varain hankinnan liian suuresta merkityksestä yhdistykselle kertoi - ja kertoo edelleen - kouluttajan ammattitaidottomuudesta. Ilman rahaa on mahdoton saada mitään aikaan.
toiminnanjohtajan Raili Rinteen "koulutettavina". Tilaisuudessa minulle selvisi,
että Eila Puotilalla oli ilmeisen läheiset välit Railiin. Ainakin tämä tuntui olevan
hyvin informoitu yhdistyksemme asioista. Tunsin Railin vuosien takaa, sillä olin
tehnyt hänen kanssaan lukuisia radio-ohjelmia, mutta mieleeni ei olisi juolahtanut
kertoa hänelle ennen tapaamistamme yhdistyksen ongelmista. En tiedä kumpaa Raili
itse asiassa oli meille enemmän: terapeutti vai kouluttaja.
Tuossa Raili Rinteen vetämässä istunnossa minua höykytettiin rajummin kuin koskaan
elämäni aikana. Kaiken sen kritiikin lisäksi, mitä minun niskaani kaadettiin -
niistä enemmän myöhemmin - minua ihmetytti suuresti Railin viittaus Aktiivisten
Senioreiden varainhankintaan. Hänen mielestään raha oli saanut liian
keskeisen aseman toiminnassamme.
Eila oli ilmeisesti kertonut paljon yhdistyksen sisäisistä asioista, mutta samalla
unohtanut kertoa, että rakentamiseen tarvittavat varat olivat yksi
suurimmista uhkakuvista, joka synkisti taivaltamme. Lukuisista yrityksistämme
huolimatta emme olleet onnistuneet hankkimaan ulkopuolista avustusta. Itse olin
täyttänyt useita avustusanomuksia – turhaan. Lisäksi olimme maaliskuuhun 2002 mennessä käyneet monta kertaa laihoin tuloksin Raha-automaattiyhdistyksessä. Loppuvuodesta 2001 oli jo melko varmaa, että emme saisi sieltä senttiäkään yhteistilojemme rahoittamiseen. Jos rahaa ei heruisi muualtakaan, se näkyisi kohtalokkaasti neliöhinnoissa. Vain varakkaimmat jäsenet pääsisivät muuttamaan Loppukiriin.
Yksi rahaa jakava taho oli kuitenkin näyttänyt minulle valoa jo touko-kesäkuun
vaihteessa 2001. Tosin tämä taho ei voinut myöntää varoja yhteistilojen
rakentamiseen, vaan ainoastaan terveyttä edistävään toimintaamme.
Terveyden edistämisen keskus eli Tekry
Sisareni Kaisu Mikkelän vihjeestä olin soittanut Terveyden edistämisen keskuksen
(Tekryn) hallintopäällikölle Tarja Bergströmille toukokuun lopussa 2001. Järjestö
oli jakamassa toiminta-avustuksia vuosille 2002-2004. Runsaan viikon taistelin
hakemuksen kanssa - etupäässä yksin. Maaliin pääsin. Koskaan aikaisemmin en ollut
joutunut vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joihin nyt törmäsin. Suomen EU-kuvioista
johtuen jo pelkkä hakemuksen kielikin oli minulle hebreaa. Jonkin verran sain
apua sisareltani Kaisulta sekä Eila Raikaslehdolta.
Pyytäessäni Tarja Bergströmiltä hakemuskaavakkeita, sanoin lähettäväni hänelle
materiaalia yhdistyksestämme. Yhdistyshän oli vasta vajaan vuoden ikäinen ja harvat
siitä mitään tiesivät. Bergström ilmoitti kuitenkin napakasti, ettei hän halunnut
etukäteen (ennen virallista hakemusta) saada mitään lisätietoa. Olin sinnikäs.
Sanoin postittavani hänelle ihan tavallista informaatiota, lähinnä yhdistyksen
ideologiasta. Hallintopäällikön torjuvasta asenteesta tein sen johtopäätöksen, että
hakemuksia olisi määräaikaan mennessä tulossa Tekryyn satoja - ellei peräti tuhansia.
Vaikka Tarja Bergström olisi kieltäytynyt vielä pontevammin ottamasta vastaan
esittelymateriaalia yhdistyksestämme, olisin kuitenkin lähettänyt paperit hänelle.
Halusin niiden avulla helpottaa anomuksemme käsittelyä etukäteen. Hyvä niin! Kun
soitin hänelle toistamiseen ja kerroin vaikeuksistani täyttää kaavakkeita, hän oli
niin innostunut hankkeestamme, että halusi minun heti soittavan esimiehelleen
toiminnanjohtaja Harri Vertiolle ja sopivan yhteisestä tapaamisesta. Mielellään jo ennen juhannusta. Lisäksi hän sanoi haluavansa olla ehdottomasti neuvottelussa mukana.
Tekryn raha-anomuskaavakkeen kanssa minulla oli samanlainen ongelma kuin kuvittelen
gradun tekijöillä pahimmillaan joskus olevan. Vaikka kuinka pyöritin lauseita
paperilla, teksti ei lähtenyt kulkemaan oikeaa rataa. Se pyöri yhtä ja samaa kehää,
joka ei tuntunut johtavan mihinkään. Selkeää tekstiä en siis pystynyt kirjoittamaan.
Olinko väsynyt? Minulla oli ongelmana se, että en nyt ollut hakemassa avustusta
Loppukirin yhteistiloihin. Siihenhän Tekry ei voinut myöntää tukea. Sen sijaan
tarvitsin rahaa vuosina 2002-2004 tapahtuvaa Aktiivisten Senioreiden toimintaa
varten. Koska toimintamme oli ollut sellaista kuin oli ollut, hapuilevaa ja
vapaamuotoista, asioiden selkeä hahmottaminenkin oli vaikeaa myös minulle, joka
sentään olin ollut hankkeessa mukana kaikista pisimpään.
Lopetettuani toisen puhelun Tarja Bergströmille ihmettelin, miksi mikään sosiaalialan taho ei ollut kertonut meille Tekrystä. Olimme sentään olleet viimeisen vuoden aikana tekemisissä monen sosiaalialan järjestön ja yhdistyksen kanssa. Poliitikkoja ja virkamiehiäkin olimme tavanneet.
Oli todellakin vähästä kiinni, että sisareni sattui näkemään Tekryn ilmoituksen ja älysimme hakea raha-avustusta.
Anitan ainoa ansio
Anita Wetterstrand tipahti tiedon kelkasta aika aikaisessa vaiheessa. Minä en jaksanut kovin kauan soitella hänelle ja jakaa suullista informaatiota. Pitkin matkaa Anitan todellinen luonne oli paljastunut: hänestä ei ollut aktiiviseen toimintaan.Tehtävät jäivät suorittamatta. Haastattelemalla useita Anitan työtovereita minulle oli myös selvinnyt, ettei hän ollut vaikea ainoastaan Aktiivisissa Senioreissa, vaan myös työpaikallaan. Miespuolinen musiikkitoimittaja ihmettelikin Yleisradion
käytävällä, miten ylipäätään olin uskaltautunut yhteistyöhön Anitan kanssa. Enkö
todellakaan tuntenut hänen työhistoriaansa? Ei, en tuntenut.
Viimeksi soitin Anitalle sairaana ollessani marras-joulukuussa 2000. Pyysin häntä
silloin palauttamaan minulle Färdknäppeniä koskevat paperini, jotka hän oli
lainannut ja unohtanut palauttaa. Olin saanut ne toimittajan ominaisuudessa hänen
sisareltaan Maj Wetterstrandilta ollessani loppiaisena 2000 tekemässä radio-ohjelmia ruotsalaisten senioritalojen yhteisöllisyydestä. Nyt olimme tontinhaun loppusuoralla ja tarvitsin papereita. Koska jalkani olivat leikkauksen jäljiltä paketissa, en päässyt noutamaan niitä henkilökohtaisesti. Pyytäessäni apua Anitalta sain niskaani sellaisen
huutoryöpyn, että päätin vastedes olla enää ottamatta häneen yhteyttä.
Miksi hän huusi? Ehkä hänellä oli huono omatunto. Hän ei ollut tehnyt yhdistyksessä
juuri mitään. Anitan nyt niskuroidessa ja ulvoessa puhelimeeni, pyysin Terttu Putilaa auton omistajana noutamaan tarvitsemani paperit Kalliosta ja toimittamaan minulle. Niin tapahtuikin.
Anitan ainoa ansio Loppukiriä "rakentaessamme" oli se, että hän johdatti minut
aikoinaan ohjelmantekomatkalle Färdknäppeniin. Kuukausia - ellei peräti vuosia - hän
jaksoi seistä työhuoneeni ovella ja muisuttaa lupaamastani Tukholman matkasta.
Färdknäppeniin lähtö kuitenkin siirtyi, koska tein noihin aikoihin kollegani, free
lancer -toimittaja Eija Pulkkisen kanssa suuren joukon radio-ohjelmia Meksikosta,Guatemalasta, Hondurasista ja Chilestä. Yhteistyömme sujui saumattomasti ja ohjelmasaalis matkoilta valtava. Yhteistyötämme helpotti se, että Meksikossa vuosia asuneella Eijalla oli täydellinen espanjan kielen taito ja hyviä kontakteja Latinalaisessa-Amerikassa. Minä taas keskityin kirjoittamaan apuraha-anomuksia, jotka sitten mahdollistivatkin matkamme toiselle puolelle maapalloa. Ruotsiin lähtöä siirsi myös useita viikkoja kestänyt lomani Perussa. Vietin siellä kaikki rästissä olevat lomani ja vapaapäiväni ennen osa-aikaeläkkeelle siirtymistäni jäämistäni.
Kinkkinen raha-anomus
Sain lopulta Tekryn hakemuspaperit siihen pisteeseen, että olisin voinut toimittaa
ne puheenjohtajamme Marja Dahlströmin allekirjoitettavaksi ja toimittaa sen jälkeen Karjalankadulle Vallilaan. Soitin Tarja Bergströmille kysyäkseni mitä hakemuksen jättöaika tarkoittaa: riittääkö kirjeeseen perjantaipäivän postileima vai lähdenkö juoksuttamaan paperit henkilökohtaisesti heille. Yllätykseni oli suuri, kun Bergström sanoi, ettei hätä ole tämän näköinen. Minä voisin aivan hyvin tuoda hakemuksen maanantaina tullessani tapaamaan häntä ja Harri Vertiota. Sen kuullessani tiesin, että täyttämäni raha-anomus - jota varten olin hankkinut myös vaikutusvaltaisia suosittelijoita - oli riittävän hyvä. Me saisimme rahaa. Loppukiri-hanke oli loistava muidenkin kuin aktiivisten senioreiden mielestä.
Tavatessani Tarja Bergströmin ja Harri Vertion pyytelin anteeksi toimintamme
harrastelijamaisuutta. Kerroin, ettemme olleet osanneet ensimmäisellä yrittämällä
edes yhdistystä perustaa. Kuin yhdestä suusta he vakuuttivat, että emme voineet olla
tumpeloita - käyttämäni sana - koska olimme lyhyessä ajassa saaneet todella paljon
aikaseksi. Ihailu ja kiinnostus olivat aitoa, se kuului ja näkyi.
Koko loppuvuoden jännitin hakemuksen läpimenoa. Anomamme summa oli 320 000 markkaa ja tarkoitettu käytettäväksi kolmen vuoden aikana. Ongelmana oli se, että asian
piti ratketa vasta joulun seudussa 2001, samaan aikaan kuin RAY:nkin raha-anomuksen.
Jotenkin nämä kaksi anomusta etenivät käsittelijöillä yhtä rintaa, toinen tuki
toista. Joku sanoi, että ilman RAY:n rahaa emme saisi Tekrynkään avustusta.
En löydä muistiinpanoistani merkintää siitä, milloin saimme tiedon Tekryn
avustuksesta. Saimme kuitenkin suurin piirtein sen summan mitä haimmekin: 320.000 markkaa. Koska markka oli kuitenkin välillä vaihtunut euroksi, Marja Dahlström koki
kirjeen avattuaan suuren pettymyksen, koska luuli anomamme summan pienentyneen
runsaaseen kuudesosaan anomastamme.
RAY:ltä Aktiiviset Seniorit eivät koskaan saaneet mitään, mutta Tekryn rahasumma
teki hyvää. Sitä mihin rahat käytettiin, en tiedä, koska erosin yhdistyksestä kesän kynnyksellä 2002.
Tätä taustaa vasten Raili Rinteen huomautus varain hankinnan liian suuresta merkityksestä yhdistykselle kertoi - ja kertoo edelleen - kouluttajan ammattitaidottomuudesta. Ilman rahaa on mahdoton saada mitään aikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)