Tapasimme siis - Marja Dahlström ja minä - Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen muutama päivä yhdistyksemme perustamisen jälkeen elokuun lopussa 2000. Tämä tapaaminen lienee ollut rikka rokassa kun Aktiiviset Seniorit sai ensimmäisen kerran ulkopuolista rahoitusta - lähinnä juokseviin menoihinsa. Helsingin kaupungin sosiaalivirastolta anomamme ja saamamme summa ei ollut järin suuri, mutta rahaa tuli useampana vuonna peräkkäin ja ilman kohtuuttomia ponnistuksia hakemuskaavakkeen täyttämisessä. Terttu Putila sihteerinä täytti anomuskaavakkeen, Marja Dahlström puheenjohtajana allekirjoitti hakemuksen.
Valtaosa ihmisistä, joita lobbasimme, suhtautui hankkeeseemme ensi hetkestä lähtien myönteisesti. Muistiinpanoissani on seuraava merkintä alkusyksyltä 2000: "Mirja Höysniemi (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksesta) kertoi, että koko sosiaalivirasto on saatu hankkeemme taakse. Myös (Helsingin kaupungin sosiaaliviraston keskisen sosiaalikeskuksen) johtaja Kati Peltolan kielteinen kanta on muuttunut myönteiseksi." Alkusyksystä hanke sai ikään kuin siivet. Tieto olemassa olostamme alkoi levitä. Vähän ennen kun lähdimme Ruotsiin tutustumaan sikäläiseen senioritaloon Färdknäppeniin, asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimokin ilmaisi halunsa osallistua tuolle Tukholman matkalle. Hän myös osallistui rakennusalaa tuntevana muutamiin seuraavien viikkojen hallituksen kokouksiimme. Ulla ei kuitenkaan koskaan liittynyt yhdistykseemme. Alaa tuntevana hän tiedosti hyvin edessämme olevat sudenkuopat.
Edellisessä blogissani kerroin ideologia/hankepaperimme levinneen noihin samoihin aikoihin jossakin gerontologiaseminaarissa. Ihmettelin tuolloin - ja ihmettelen edelleenkin - miksi se henkilö, joka asiaamme sillä lailla markkinoi, ei ottanut meihin yhteyttä ja kertonut aktiivisuudestaan. Jos meille olisi kerrottu, olisimme mahdollisesti voineet tehdä muutakin yhteistyötä. Onhan tällaisessa uudessa innovaatiossa kysymys yhteisestä hyvästä eikä vain oman hännän nostamisesta. Tiedon jakaminen on tärkeää jokaikisessä eteenpäin menevässä hankkeessa, ja ideoiden markkinoiminen on pelkästään yhteiskunnan kehittämistäkin ajatellen ensiarvoisen tärkeää.
Kun ensimmäisen kerran kuulin, että "Loppukiri Kakkonen" on suunnitteilla Helsingin Kalasatamaan, ihmettelin eivätkö juuri minun kokemukseni Arabianrannan Loppukiristä olisi olleet hanketta puuhaaville arvokkaita. Aktiivisten Senioreiden ensimmäinen puheenjohtaja Marja Dahlström jäi monessa alkuaikojen vaiheessa sivusta seuraajaksi. Siitä syystä myös hänen tietonsa alkuaikojen tapahtumista - ehkä myöhemmistäkin - ovat helposti jääneet hämäriksi.
Aktiivisten Senioreiden viime vuosien aktiiveilla on varmasti paljon kokemusta, paljon sanottavaa, paljon annettavaa seuraavien talohankkeiden käynnistäjille. Uskon kuitenkin, että minulla olisi ollut nimenomaan alkuajoista sellaista tietoa ja sellaista näkemystä, jota ei muualta tai keneltäkään muulta saa. Olenko väärässä? Suurentelenko omaa merkitystäni hankkeen synnyssä?
Olin varmaan ajoittain vaikea potkiessani mukana olevia liikkeelle. En nähnyt muuta mahdollisuutta. Passiivisuus ja heikko sitoutuminen tulivat esille viikottain. Joukkomme oli alkuaikoina pieni, kokemusta ei ollut. Eikö kuitenkin se mitä tein, pääsääntöisesti yksin, ollut todiste aktiivisuudestani, rohkeudestani, luovuudestani, minun päämäärätietoisuudestani? Vaiko vain hulluudestani? Suuruudenhulluudesta? Se että Marja Dahlström kertoo niin monessa kohden juuri minun tekemiseni passiivissa, tuntuu epäoikeudenmukaiselta.
Minä en kuitenkaan ole Suomessa ainoa, jonka hengentuote ja aikaansaannos on siirretty toisten meriittilistalle. Tällaisia meriittivarkaita liikkuu yllättävän paljon vapaalla jalalla. Yliopistomaailmassa ja kirjailijapiireissä heitä lienee paljonkin. Kysymys kaiketi meillä niin kuin muuallakin on maan tavasta. Jos siitä rohkenee puhua ääneen, saattaa saada vain oudon maineen. Koska tunnen Loppukiri-hankkeen juuret alun pienistä iduista alkaen, haluan edes tässä blogissani oikoa joitakin selviä virheitä ja hämäryyksiä.
tiistai 27. huhtikuuta 2010
torstai 22. huhtikuuta 2010
Nimekkäiltä naisilta tukea
Kirjassa Loppukiri Marja Dahlström kirjoittaa seuraavasti: "Koulutus- ja valmennusryhmä otti yhteytttä Suomen Mielenterveysseurasn toiminnanjohtaja Pirkko Lahteen. Hän oli seurannut hankkeen kehittymistä ideavaiheesta yhdistyksen perustamiseen, ja oli valmis auttamaan jäsenten yhteisöllisen tietoisuuden syventämiseen johtavien keinojen etsimisessä (s.53)". Tähän pätkään, vaikka lyhyt onkin, mahtuu monta virhettä.
Pirkko Lahti kuuli ensimmäisen kerran minulta hankkeestamme heinäkuun lopussa 2000, noin kolme viikkoa ennen yhdistyksemme perustamista. Siinä vaiheessa minä olin puuhannut hanketta jo toista vuotta, järjestänyt useita tapaamisia, soitellut ja kirjoittanut monille sellaisille ihmisille, joiden oletin olevan kiinnostuneita uudentyyppisestä senioriasumisesta. Loppukirin kaltaiselle projektillehan oli vuosisadan vaihteessa suuri sosiaalinen tilaus.
Lähetin Pirkolle heinäkuun lopussa ideologiapaperimme (blogini 4.2.2000) saatekirjeineen ja sain häneltä 3.8.2000 päivätyn innostuneen vastauksen: "Kiitos Anna-Liisa LOPPUKIRISTÄ. Ideahan on fantastinen ja pidän sitä erinomaisena lähtökohtana parempaan yhteiseen elämään. Riippuen siitä, kuinka pian hankkeenne lähtee liikkeelle, voisin ehkä ruveta itsekin liittymään LOPPUKIRI-joukkoihin, tietysti Helsingissä. Ihailen sinua ja toimintaasi. Terveisin, Pirkko."
Tuo viittaus mahdollisiin Helsingin ulkopuolisiin senioritaloihin johtuu siitä, että sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärvellä ja Reijo Pesonen Jyväskylässä olivat kumpikin omalla tahollaan käynnistämässä paikallisia senioritalohankkeitaan (blogini 14.3.2010). Ne eivät sitten kuitenkaan saaneet tuulta siipiensä alle ja jäivät unelmiksi.
Vastasin Pirkko Lahdelle heti paluupostissa. Koska hän oli noihin aikoihin myös mielenterveysseurojen maailmanliiton puheenjohtaja, en olettanut hänen olevan kiinnostunut muusta kuin yhdistyksemme rivijäsenyydestä. Hän kävi kuitenkin pari kertaa puhumassa jäsenillemme, ja voin vakuuttaa, että hänen puheensa upposi meihin kuin kuuma veitsi voihin. Varainhankintaseminaarissamme "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat", joka minun ehdotuksestani järjestettiin 19.4. 2002, Pirkko oli itseoikeutettu puhuja. Hän puhui aiheesta, miten varautua vanhuuteen. Siinä vaiheessa yhdistyksellä oli jo koulutus- ja valmennusryhmäkin, jonka nimissä Marja oli ottanut yhteyttä Pirkkoon.
Koulutus- ja valmennusryhmä ei siis ottanut Pirkko Lahteen ensimmäisenä yhteyttä ja kertonut hänelle Loppukiri-hankkeestamme. Kirjassa esitetty väite ei ole totuudenmukainen. Väite sellaisesta yhteydenotosta on muistivirhe, sillä kesällä 2000, kun Pirkko ensimmäisen kerran kuuli minulta Loppukiristä, meillä ei ollut vielä työryhmiä. Eihän meillä ollut siinä vaiheessa edes yhdistystä! Todennäköisesti tässä on kysymys yhdistyksen perustamista seuranneen syksyn 2000 ja kevään 2002 tapahtumien sekoittamisesta.
Olin ennen yhdistyksemme perustamista monella tapaa aktiivinen. Postitin ideologiapaperiamme lukuisille ihmisille. Tiesin, että Pirkko Lahti aivan varmasti olisi kiinnostunut tällaisista innovaatioista. Hän oli vuosien saatossa esiintynyt useassa radio-ohjelmassani asiantuntijana, ja tunsin hänet ja hänen ajatuksensa. Toinen, jota hankkeestamme informoin, oli yleislääketieteen prof. Sirkka-Liisa Kivelä, tunnettu vanhusten puolesta puhuja, joka silloin vielä vaikutti Oulussa, mutta oli noihin aikoihin siirtymässä Turkuun.
Otin Sirkka-Liisa Kivelään yhteyttä jo ennen Pirkko Lahtea. Paitsi että lähetin hänelle postia, olin myös puhelimitse yhteydessä. Hänen miehensä sosiaalineuvos Mauri Akkanen innostui niin paljon yhteydenotostani, että ehdotti audienssin pyytämistä Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen luo. Sirkka-Liisa ja Mauri halusivat jopa tulla mukaan tähän tapaamiseen. Eikä siinä kylliksi vaan he auttoivat myös tapaamisen järjestämisessä. Palaveri siirtyi kuitenkin loppukesälle Rakel Hiltusen kiireiden takia. Kun vihdoin viimein muutama päivä yhdistyksemme perustamisen jälkeen lähdimme Helsingin kaupungintalolle, vasta valittu puheenjohtaja Marja Dahlströmkin ehti mukaamme.
Muistan, että Rakel Hiltunen varoitti meitä olemasta liian sinisilmäisiä. Hänen mielestään meidän hyvä ideamme saattaisi kelvata muillekin. Hän oli oikeassa. Vain muutama viikko myöhemmin Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas, joka oli ollut mukana yhdistyksemme perustamisessa (blogini 26.2.2010), kertoi olleensa gerontologien kongressissa. Siellä ideologiapaperimme oli ollut yleisessä jakelussa. Mielenkiintoista oli, että Marja-Liisakin kertoi "meidän paperiamme levitettävän". Kirjoittamastani aineistosta oli näin tullut yhteistä omaaisuutta!
Vaikka Pirkko Lahden osuus ei ollut yhdistyksemme alkuaikoina ihan sellainen kuin Marja Dahlström kuvailee, Suomen Mielenterveysseuran rooli kaikkinensa oli tärkeä. Syksyllä 2000 otin yhteyttä yhteisöllisyyteen perehdyttämismielessä Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikaiseen työntekijään, SOS-palvelun johtajaan Anni Kauppiseen. Hänkin oli entisiä haastateltaviani. Anni kuitenkin sairastui ennen kuin yhteistyömme pääsi edes alkamaan. Häntä tuli sitten paikkaamaan Terapiataitojen instituutin toiminnanjohtaja Raili Rinne. Hänetkin tunsin useista mielenterveysprojekteistani, jotka liittyivät radio-ohjelmiini. Nauhoitin Railin kanssa 1980-luvulla perheohjelmiani varten mm. autenttisia perheterapiaistuntoja. Olin siirtynyt vain vähän aikaisemmin aikakauslehtimaailmasta Yleisradioon ja aloittelevana radiotoimittajana oli ilo saada monessa mukana ollut pätevä ammatti-ihminen yhteistyökumppaniksi.
Ymmärrän, että on varmasti vaikea kirjoittaa kirjaa kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, jos ei muista tai tiedä niistä riittävästi eikä ole luotettavia muistiinpanojakaan ajanjaksolta. En ole ainoa, joka ihmettelee, mikä sai Marja Dahlströmin ryhtymään Loppukiri-hankkeen alkuaikojen historioitsijaksi. Kun ihminen kirjoittaa asioista, joista ei tiedä kylliksi, virheitä on mahdoton välttää. Koettaessaan kartoittaa historiaa, jota ei täysin tunne, kirjoittaja pakostakin muotoilee sellaisia lauseita, joista lukijan on vaikea ymmärtää, mistä oikeastaan on kysymys ja missä järjestyksessä tapahtumat etenivät. Se on yksi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittaman Loppukiri-kirjan heikkous, siksi kokonaisuus jää hahmottomaksi ja hämäräksi.
Mitähän kirjoittajat tarkoittavat esimerkiksi "yhteisöllisen tietoisuuden syventämiseen johtavien keinojen etsinnällä"? Toivoisin selventävää konkretiaa.
Pirkko Lahti kuuli ensimmäisen kerran minulta hankkeestamme heinäkuun lopussa 2000, noin kolme viikkoa ennen yhdistyksemme perustamista. Siinä vaiheessa minä olin puuhannut hanketta jo toista vuotta, järjestänyt useita tapaamisia, soitellut ja kirjoittanut monille sellaisille ihmisille, joiden oletin olevan kiinnostuneita uudentyyppisestä senioriasumisesta. Loppukirin kaltaiselle projektillehan oli vuosisadan vaihteessa suuri sosiaalinen tilaus.
Lähetin Pirkolle heinäkuun lopussa ideologiapaperimme (blogini 4.2.2000) saatekirjeineen ja sain häneltä 3.8.2000 päivätyn innostuneen vastauksen: "Kiitos Anna-Liisa LOPPUKIRISTÄ. Ideahan on fantastinen ja pidän sitä erinomaisena lähtökohtana parempaan yhteiseen elämään. Riippuen siitä, kuinka pian hankkeenne lähtee liikkeelle, voisin ehkä ruveta itsekin liittymään LOPPUKIRI-joukkoihin, tietysti Helsingissä. Ihailen sinua ja toimintaasi. Terveisin, Pirkko."
Tuo viittaus mahdollisiin Helsingin ulkopuolisiin senioritaloihin johtuu siitä, että sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärvellä ja Reijo Pesonen Jyväskylässä olivat kumpikin omalla tahollaan käynnistämässä paikallisia senioritalohankkeitaan (blogini 14.3.2010). Ne eivät sitten kuitenkaan saaneet tuulta siipiensä alle ja jäivät unelmiksi.
Vastasin Pirkko Lahdelle heti paluupostissa. Koska hän oli noihin aikoihin myös mielenterveysseurojen maailmanliiton puheenjohtaja, en olettanut hänen olevan kiinnostunut muusta kuin yhdistyksemme rivijäsenyydestä. Hän kävi kuitenkin pari kertaa puhumassa jäsenillemme, ja voin vakuuttaa, että hänen puheensa upposi meihin kuin kuuma veitsi voihin. Varainhankintaseminaarissamme "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat", joka minun ehdotuksestani järjestettiin 19.4. 2002, Pirkko oli itseoikeutettu puhuja. Hän puhui aiheesta, miten varautua vanhuuteen. Siinä vaiheessa yhdistyksellä oli jo koulutus- ja valmennusryhmäkin, jonka nimissä Marja oli ottanut yhteyttä Pirkkoon.
Koulutus- ja valmennusryhmä ei siis ottanut Pirkko Lahteen ensimmäisenä yhteyttä ja kertonut hänelle Loppukiri-hankkeestamme. Kirjassa esitetty väite ei ole totuudenmukainen. Väite sellaisesta yhteydenotosta on muistivirhe, sillä kesällä 2000, kun Pirkko ensimmäisen kerran kuuli minulta Loppukiristä, meillä ei ollut vielä työryhmiä. Eihän meillä ollut siinä vaiheessa edes yhdistystä! Todennäköisesti tässä on kysymys yhdistyksen perustamista seuranneen syksyn 2000 ja kevään 2002 tapahtumien sekoittamisesta.
Olin ennen yhdistyksemme perustamista monella tapaa aktiivinen. Postitin ideologiapaperiamme lukuisille ihmisille. Tiesin, että Pirkko Lahti aivan varmasti olisi kiinnostunut tällaisista innovaatioista. Hän oli vuosien saatossa esiintynyt useassa radio-ohjelmassani asiantuntijana, ja tunsin hänet ja hänen ajatuksensa. Toinen, jota hankkeestamme informoin, oli yleislääketieteen prof. Sirkka-Liisa Kivelä, tunnettu vanhusten puolesta puhuja, joka silloin vielä vaikutti Oulussa, mutta oli noihin aikoihin siirtymässä Turkuun.
Otin Sirkka-Liisa Kivelään yhteyttä jo ennen Pirkko Lahtea. Paitsi että lähetin hänelle postia, olin myös puhelimitse yhteydessä. Hänen miehensä sosiaalineuvos Mauri Akkanen innostui niin paljon yhteydenotostani, että ehdotti audienssin pyytämistä Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Rakel Hiltusen luo. Sirkka-Liisa ja Mauri halusivat jopa tulla mukaan tähän tapaamiseen. Eikä siinä kylliksi vaan he auttoivat myös tapaamisen järjestämisessä. Palaveri siirtyi kuitenkin loppukesälle Rakel Hiltusen kiireiden takia. Kun vihdoin viimein muutama päivä yhdistyksemme perustamisen jälkeen lähdimme Helsingin kaupungintalolle, vasta valittu puheenjohtaja Marja Dahlströmkin ehti mukaamme.
Muistan, että Rakel Hiltunen varoitti meitä olemasta liian sinisilmäisiä. Hänen mielestään meidän hyvä ideamme saattaisi kelvata muillekin. Hän oli oikeassa. Vain muutama viikko myöhemmin Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas, joka oli ollut mukana yhdistyksemme perustamisessa (blogini 26.2.2010), kertoi olleensa gerontologien kongressissa. Siellä ideologiapaperimme oli ollut yleisessä jakelussa. Mielenkiintoista oli, että Marja-Liisakin kertoi "meidän paperiamme levitettävän". Kirjoittamastani aineistosta oli näin tullut yhteistä omaaisuutta!
Vaikka Pirkko Lahden osuus ei ollut yhdistyksemme alkuaikoina ihan sellainen kuin Marja Dahlström kuvailee, Suomen Mielenterveysseuran rooli kaikkinensa oli tärkeä. Syksyllä 2000 otin yhteyttä yhteisöllisyyteen perehdyttämismielessä Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikaiseen työntekijään, SOS-palvelun johtajaan Anni Kauppiseen. Hänkin oli entisiä haastateltaviani. Anni kuitenkin sairastui ennen kuin yhteistyömme pääsi edes alkamaan. Häntä tuli sitten paikkaamaan Terapiataitojen instituutin toiminnanjohtaja Raili Rinne. Hänetkin tunsin useista mielenterveysprojekteistani, jotka liittyivät radio-ohjelmiini. Nauhoitin Railin kanssa 1980-luvulla perheohjelmiani varten mm. autenttisia perheterapiaistuntoja. Olin siirtynyt vain vähän aikaisemmin aikakauslehtimaailmasta Yleisradioon ja aloittelevana radiotoimittajana oli ilo saada monessa mukana ollut pätevä ammatti-ihminen yhteistyökumppaniksi.
Ymmärrän, että on varmasti vaikea kirjoittaa kirjaa kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, jos ei muista tai tiedä niistä riittävästi eikä ole luotettavia muistiinpanojakaan ajanjaksolta. En ole ainoa, joka ihmettelee, mikä sai Marja Dahlströmin ryhtymään Loppukiri-hankkeen alkuaikojen historioitsijaksi. Kun ihminen kirjoittaa asioista, joista ei tiedä kylliksi, virheitä on mahdoton välttää. Koettaessaan kartoittaa historiaa, jota ei täysin tunne, kirjoittaja pakostakin muotoilee sellaisia lauseita, joista lukijan on vaikea ymmärtää, mistä oikeastaan on kysymys ja missä järjestyksessä tapahtumat etenivät. Se on yksi Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirjoittaman Loppukiri-kirjan heikkous, siksi kokonaisuus jää hahmottomaksi ja hämäräksi.
Mitähän kirjoittajat tarkoittavat esimerkiksi "yhteisöllisen tietoisuuden syventämiseen johtavien keinojen etsinnällä"? Toivoisin selventävää konkretiaa.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Yhteisöllisyys edellyttää luottamusta
Vuosi Aktiivisista Senioreista eroamiseni jälkeen kirjoitin Terveyden edistämiskeskuksen Promo-nimiseen aikakauslehteen artikkelin yhteisöllisyydestä ja sosiaalisesta pääomasta. Otsikoksi panin "Epäluottamus, epäluulo ja yksinäisyys tappavat enemmän kuin tupakka ja liikalihavuus" (Promo nro 30/12 2003). Huomasin äskettäin, että artikkelini on kelpuutettu lähdeaineistoksi peräti akateemisiin opinnäytteisiin, joten en ehkä kirjoittanut lainkaan huonoa juttua.
Työstäessäni artikkeliani käytin asiantuntijoina kahta suomalaista tutkijaa, muulta osin hyödynsin sen hetkistä kirjallisuutta. Aihe oli ajankohtainen. Vuotta aiemmin Suomen Akatemia oli käynnistänyt aiheesta monitieteellisen ohjelman.
Toinen haastattelemani asiantuntija oli psykosomaatiikan ja terveyden tutkija Markku T. Hyyppä. Hän oli tapaamisemme aikoihin siirtymässä Kansaneläkelaitokselta Kansanterveyslaitokselle tutkijaksi. Toinen oli Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö Jouko Kajanoja. Koska Hyyppä on esitellyt tutkimustuloksensa yhteisöllisyydestä ja Pohjanmaan pitkäikäisestä ruotsalaisväestöstä paitsi kirjassaan "Elinvoimaa yhteisöstä" (PS-kustannus, 2002) myös lukuisissa haastatteluissa, keskityn tässä enemmän Kajanojan ajatuksiin.
Lääkärin koulutuksen saanut Markku T. Hyyppä ja yhteiskuntatieteilijä Jouko Kajanoja tarkastelevat yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa ikään kuin eri kantilta. Ristiriidassa heidän tutkimustuloksensa eivät kuitenkaan ole. Hyyppä vyöryttää faktatietoa niistä positiivisista ilmiöista, joita oli ruotsinkiellisen väestön keskuudesta löytänyt. Kajanoja taas halusi lähestyä aihetta syrjäytyneiden näkökulmasta. Valtiotieteitä opiskelleena minua ymmärrettävästi kiinnostaa enemmän Jouko Kajanoja, joka on tutkinut hyvinvointivaltion mekanismeja.
Siis mitä yhteisöllisyys itse asiassa on? Miten se syntyy? Miten häviää? Entä mikä on hyvinvointivaltion suhde yhteisöllisyyteen? Uskon, että referoimalla joiltain osin artikkeliani tähän, autan ainakin joitakin blogini lukijoita hahmottamaan paremmin sitä todellisuutta, mihin Loppukiri-hankkeessa törmäsimme.
Loppukiriä markkinoitiin alusta lähtien yhteisöllisenä senioritalona. Yhdistys käynnisti jo varhaisessa vaiheessa jäsenilleen yhteisöllisyyskoulutustakin. Sirkka Minkkinen kertoo Loppukiri-kirjassa (s.214) opintopiirien jatkaneen sittemmin toimintaansa. "Olemme myös opetelleet yhteisöllistä päätöksentekoa asukasyhteisön kokouksissa." En voi tietää mitä tuo Sirkan mainitsema yhteisöllinen päätöksenteko kaikkinensa sisältää, mutta kysymys ei liene varsinaisesti YHTEISÖLLISESTÄ päätöksenteosta. Pitäisikö puhua demokraattisesta päätöksenteosta? Monia asioita tässä maailmassa voidaan opiskella ja oppiakin ja varmasti sillä lailla antaa myös päätöksentekoon työvälineita. Yhteisöllisyys on kuitenkin ensi sijassa kykyä välittää toisista ihmisistä.Turkulainen työyhteisön kehittäjä, teologi Antero Aaltonen sanoo, että välittämisen taito on lahja, jonka ihminen saa vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Aito yhteisöllisyys eli toisista ihmisistä välittäminen syntyy vain luottamuksesta.
Monille tutkijoille yhteisöllisyys ja sosiaalinen pääoma ovat synonyymeja. Sosiaalinen pääoma -käsitettä käytettiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa 1916 keskusteltaessa koulu-uudistuksesta maaseudulla. Se tarkoitti ihmisten keskinäistä hyvää tahtoa sekä yksilöiden ja perheiden sosiaalista vuorovaikutusta. Kanadalaiset keksivät käsitteen uudelleen 1950-luvulla ja amerikkalaiset jälleen 1970-luvulla. Silloin kysymys oli vuorostaan suurkaupungeissa olevien yhteisöjen sosiaalisista rakenteista ja kurjistumisesta. Varsinainen tutkimus aiheesta käynnistyi kuitenkin eri puolilla maapalloa vasta viime vuosisadan loppupuolella, kun Harvardin yliopiston prof. Robert D. Putnam toi sosiaalisen pääoma -käsitteen paitsi tieteelliseen myös julkiseen keskusteluun
Individualismi korvasi yhteisöllisyyden
Kun ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Alexis de Tocqueville 1830-luvulla matkusti Yhdysvaltoihin, hän hämmästyi sen suuren työn määrää mitä kansalaiset siellä tekivät aivan vapaaehtoisesti. Siis palkatta. Amerikkalainen politiikan tutkija Robert D. Putnam hämmästyi vuorostaan 150 vuotta myöhemmin yhteisöllisyyden katoamista Yhdysvalloista. Yhdistystoiminnasta ja talkoista, jotka aikaisemmin olivat olleet leimaa antavaa amerikkalaisuudelle, ei ollut enää juuri mitään jäljellä. Talkoohenki oli maasta kadonnut ja yhteiset riennot yhteiseksi hyväksi lakanneet kiinnostamasta. Yhteisöllisyyden oli korvannut individualismi, puhutaan jopa yltiöindividualismista.
Putnamin tutkimukset Italiasta vahvistavat käsitystä, että yhteisöllisyys sen kummemmin kuin sosiaalinen pääomakaan eivät ilmaannu tyhjästä eivätkä synny hetkessä. Kysymys on vuosikymmenien - jos ei peräti satojen vuosien - kehityksen tuloksesta. Vauraassa Pohjois-Italiassa on vilkasta kansalaistoimintaa, koska siellä on vuosisatoja puhallettu yhteisen hyvän nimissä samaan hiileen. Hallinnolliset rakenteet suosivat tätä. Köyhässä Etelä-Italiassa sen sijaan paikalliset rakenteet, esimerkiksi hierarkkinen mafia, ovat estäneet sosiaalisen pääoman synnyn.
- Pohjimmiltaan sosiaalisessa pääomassa on kysymys yhteisvastuullisuudesta, muiden ihmisten huomioon ottamisesta, välittämisestä. Amerikkalainen puhuisi tässä
s i v i c s o c i e t y s t ä, sanoo Jouko Kajanoja. Sivistynyt on vähän väärä käännös, kysymys on pohjimmiltaan arvoista.
Tutkimukset sosiaalisesta pääomasta ovat osoittaneet niiden sidosten tärkeyden, jotka ylittävät sukujen ja yhteiskuntaluokkien perinteiset rajat ja jopa niiden ahtaat ja tukahduttavat siteet. Vaikka sosiaalisuus ja välittämisen taito opitaan perheessä, yhteiskunnan kannalta paras ydinperhe ei ole suljettu yhteisö, vaan ulkopuoliset vuorovaikutussuhteet salliva ulos suuntautuva organismi. Jos perhe rajoittaa ulkopuolisten suhteiden syntymistä, se kääntyy itseään - ja samalla koko yhteiskuntaa - vastaan. Esimerkiksi kehitysmaissa juuri voimakas perhekeskeisyys ja tiukat sukusiteet estävät tyttöjä pääsemästä kouluun.
Välittäviä ihmissuhteita lapsille
Sosiaalisen pääoman synnyttämisessä on kysymys hyvin monista kansalaisten elämään liittyvistä arkisista asioista kuten työpaikoista, terveydenhuollosta, asumisesta, päiväkodista, koulusta, vanhustenhuollosta, naapuruudesta. Riittävä perustoimeentulo ja turvallisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä tekijöitä. Jos puhutaan sosiaalisen pääoman synnyttämisestä ja lisäämisestä, on todellakin ratkaistava suuri joukko yhteiskunnallisia ongelmia, ennen kaikkea kalvava työttömyys.
Jouko Kajanojan mielestä professori Lea Pulkkisen tutkimukset viitoittavat tien sosiaalisen pääoman lähteille. Jyväskyläläisen kasvatustieteilijän vuosikymmeniä kestänyt ansiokas pitkittäistutkimus osoittaa, että epäsuotuisat olosuhteet lapsuudessa heijastuvat aikuisuuteen. Ne aiheuttavat sen, etteivät ihmiset selviä omin avuin täysikasvuisinakaan. Kaikista tärkeintä lapsille ja pienille koululaisille ovat siis välittävät, turvallisuutta tuovat aikuiset. Jos ne puuttuvat, hämmästyttävän monella on aikuisena ongelmana sopeutumattomuus ja heikko kiinnittyminen työelämään.
– Nyt pitäisi tietysti miettiä minkälaisilla yhteiskuntapoliittisilla ratkaisuilla voidaan saada välittäviä ihmissuhteita lapsille, Kajanoja sanoi minulle haastatellessani häntä. Jos vanhemmat kokevat olonsa ja toimeentulonsa kovin turvattomiksi, se ei voi olla heijastumatta lapsiin. Nämä vaistoavat herkästi perheen ahdingon. Tästä välittävästä turvallisesta lapsuudesta pitäisi nyt käydä laajaa keskustelua.
– Kyllä minä luulen ja toivon – tämä on enempi toivo kuin tieto – että yhteisöllisyys on voimistumaan päin, Kajanoja sanoi. Siitä on merkkejä. Tosin lyhytjänteistä juppikulttuuria esiintyy. Mutta jos me ajattelemme historiaa, niin kyllähän koko valistusaika 1600- ja 1700- luvuilta lähtien on ollut individualismin nousua, aika hyvässä mielessä. Ihmiset olivat aikaisemmin täysin alistettuja ja riippuvaisia. Jos keskiajalla synnyit suutarin pojaksi, niin oli vuoren varmaa että suutari sinustakin tuli. Ihmiset eivät edes tajunneet, että he olivat erillisiä yksilöitä.
Yltiöinvidualismi on tiensä päässä
Nyt tämä yltiöindividualismi on ilmeisesti kulkenut tiensä päähän. Nyt olemme lopultakin huomanneet, että ihminen on pohjimmiltaan hyvin yhteisöllinen. Tällä hetkellä kiinnitämme paljon enemmän huomiota ihmisten välisiin suhteisiin kuin ennen. Merkittävää on, että ihmisiä kiinnostavat jälleen sellaiset filosofit ja ajattelijat, jotka puhuvat ihmisten keskinäisestä kohtaamisesta. On merkkejä monenlaisesta liikehdinnästä, esimerkiksi Yhdysvalloissa kommunitaristit – joita Kajanoja ei kuitenkaan rakasta – puhuvat kovasti lisääntyvän yhteisöllisyyden merkityksestä. Rahan ja muun aineellisen asian rinnalle - ja jopa yläpuolellekin - ovat nousseet yhteisöllisyys ja ihmisten keskinäinen vuorovaikutus.
Jouko Kajanojan ja Jussi Simpuran toimittamassa kirjassa "Sosiaalinen pääoma: globaaleja ja paikallisia näkökulmia" (2000. Stakes, Raportteja 252) Maailmanpankin tutkija Michael Woolcock paljastaa, milloin ihmiset ovat onnellisia: osa onnellisimmista ja palkitsevimmista hetkistämme kuluu keskustellessamme naapuriemme kanssa, syödessämme ystäviemme kanssa ja osallistuessamme uskonnollisiin tilaisuuksiin sekä toimiessamme vapaaehtoistyössä. Vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta.
Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtaja Pirkko Karjalainen on samoilla linjoilla Michael Woolcockin kanssa. Hänen kokemuksensa mukaan välittämisen elämäntavakseen omaksuneet ihmiset ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä. Valitettavasti tämä tyytyväisyys ei Karjalaisen mielestä ole jokaisen ulottuvilla. Vanhustyö-lehdessä hän on kirjoittanut näin: ”Aivan niin kuin vapaaehtoistoiminnan on perustuttava vapaaseen haluun, myös toisista ihmisistä välittämisen on oltava ´sisäsyntyistä´. Taustalla on meidän jokaisen arvomaailma – ennen kaikkea se, että koemme vastuuta sekä itsestämme että muista. Välittäminen on siis elämäntapa, joka muodostuu paljolti lähiyhteisöstä kerääntyvän kokemuksen pohjalta ja pitkän ajan kuluessa.”
Pari sosiaalisen pääoman määritelmää lienee tässä paikallaan. Sosiaalinen pääoma voidaan ymmärtää sellaisina yhteisöllisinä piirteinä, jotka vahvistavat yhteisön toimintaa edistävää luottamusta, vastavuoroisuutta ja verkostoitumista. Se voidaan myös ymmärtää laajemmin, koko yhteiskuntaa käsittäväksi luottamuksen ilmapiiriksi. Sosiaaliseen pääomaan liitetään läheisesti myös normit. Paitsi että normit edellyttävät kollektiivisen edun nimissä lyhyen tähtäimen omasta edusta luopumista, ne myös ehkäisevät julkishyödykkeisiin liittyvää vapaamatkustamista.
Demokratian tavoin sosiaalinen pääomakin on puhtaasti yhteisöllinen ominaisuus, josta yksilöt hyötyvät: mitä enemmän yhteisöllä on sosiaalista pääomaa, sitä terveempinä sen jäsenet pysyvät ja sitä vanhemmiksi elävät. Sosiaalinen pääoma, kuten demokratia-käsitekin kuvaavat rakenteita, joissa yksilöt elävät.
Entä mikä on sosiaalisen pääoman suhde hyvinvointivaltioon? Mielipiteet jakaantuvat. Esimerkiksi ruotsalaiset tutkijat uskovat kansankodin auttavan sosiaalisen pääoman synnyttämisessä ja vahvistamisessa. Kaikki eivät tätä Suomessa allekirjoita: yhteisöllisyys perustuu kansalaisten vapaaehtoiseen, keskinäiseen toimintaan, jota ei valtiovallan tarvitse ylhäältä ohjata.
Työstäessäni artikkeliani käytin asiantuntijoina kahta suomalaista tutkijaa, muulta osin hyödynsin sen hetkistä kirjallisuutta. Aihe oli ajankohtainen. Vuotta aiemmin Suomen Akatemia oli käynnistänyt aiheesta monitieteellisen ohjelman.
Toinen haastattelemani asiantuntija oli psykosomaatiikan ja terveyden tutkija Markku T. Hyyppä. Hän oli tapaamisemme aikoihin siirtymässä Kansaneläkelaitokselta Kansanterveyslaitokselle tutkijaksi. Toinen oli Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö Jouko Kajanoja. Koska Hyyppä on esitellyt tutkimustuloksensa yhteisöllisyydestä ja Pohjanmaan pitkäikäisestä ruotsalaisväestöstä paitsi kirjassaan "Elinvoimaa yhteisöstä" (PS-kustannus, 2002) myös lukuisissa haastatteluissa, keskityn tässä enemmän Kajanojan ajatuksiin.
Lääkärin koulutuksen saanut Markku T. Hyyppä ja yhteiskuntatieteilijä Jouko Kajanoja tarkastelevat yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa ikään kuin eri kantilta. Ristiriidassa heidän tutkimustuloksensa eivät kuitenkaan ole. Hyyppä vyöryttää faktatietoa niistä positiivisista ilmiöista, joita oli ruotsinkiellisen väestön keskuudesta löytänyt. Kajanoja taas halusi lähestyä aihetta syrjäytyneiden näkökulmasta. Valtiotieteitä opiskelleena minua ymmärrettävästi kiinnostaa enemmän Jouko Kajanoja, joka on tutkinut hyvinvointivaltion mekanismeja.
Siis mitä yhteisöllisyys itse asiassa on? Miten se syntyy? Miten häviää? Entä mikä on hyvinvointivaltion suhde yhteisöllisyyteen? Uskon, että referoimalla joiltain osin artikkeliani tähän, autan ainakin joitakin blogini lukijoita hahmottamaan paremmin sitä todellisuutta, mihin Loppukiri-hankkeessa törmäsimme.
Loppukiriä markkinoitiin alusta lähtien yhteisöllisenä senioritalona. Yhdistys käynnisti jo varhaisessa vaiheessa jäsenilleen yhteisöllisyyskoulutustakin. Sirkka Minkkinen kertoo Loppukiri-kirjassa (s.214) opintopiirien jatkaneen sittemmin toimintaansa. "Olemme myös opetelleet yhteisöllistä päätöksentekoa asukasyhteisön kokouksissa." En voi tietää mitä tuo Sirkan mainitsema yhteisöllinen päätöksenteko kaikkinensa sisältää, mutta kysymys ei liene varsinaisesti YHTEISÖLLISESTÄ päätöksenteosta. Pitäisikö puhua demokraattisesta päätöksenteosta? Monia asioita tässä maailmassa voidaan opiskella ja oppiakin ja varmasti sillä lailla antaa myös päätöksentekoon työvälineita. Yhteisöllisyys on kuitenkin ensi sijassa kykyä välittää toisista ihmisistä.Turkulainen työyhteisön kehittäjä, teologi Antero Aaltonen sanoo, että välittämisen taito on lahja, jonka ihminen saa vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Aito yhteisöllisyys eli toisista ihmisistä välittäminen syntyy vain luottamuksesta.
Monille tutkijoille yhteisöllisyys ja sosiaalinen pääoma ovat synonyymeja. Sosiaalinen pääoma -käsitettä käytettiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa 1916 keskusteltaessa koulu-uudistuksesta maaseudulla. Se tarkoitti ihmisten keskinäistä hyvää tahtoa sekä yksilöiden ja perheiden sosiaalista vuorovaikutusta. Kanadalaiset keksivät käsitteen uudelleen 1950-luvulla ja amerikkalaiset jälleen 1970-luvulla. Silloin kysymys oli vuorostaan suurkaupungeissa olevien yhteisöjen sosiaalisista rakenteista ja kurjistumisesta. Varsinainen tutkimus aiheesta käynnistyi kuitenkin eri puolilla maapalloa vasta viime vuosisadan loppupuolella, kun Harvardin yliopiston prof. Robert D. Putnam toi sosiaalisen pääoma -käsitteen paitsi tieteelliseen myös julkiseen keskusteluun
Individualismi korvasi yhteisöllisyyden
Kun ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Alexis de Tocqueville 1830-luvulla matkusti Yhdysvaltoihin, hän hämmästyi sen suuren työn määrää mitä kansalaiset siellä tekivät aivan vapaaehtoisesti. Siis palkatta. Amerikkalainen politiikan tutkija Robert D. Putnam hämmästyi vuorostaan 150 vuotta myöhemmin yhteisöllisyyden katoamista Yhdysvalloista. Yhdistystoiminnasta ja talkoista, jotka aikaisemmin olivat olleet leimaa antavaa amerikkalaisuudelle, ei ollut enää juuri mitään jäljellä. Talkoohenki oli maasta kadonnut ja yhteiset riennot yhteiseksi hyväksi lakanneet kiinnostamasta. Yhteisöllisyyden oli korvannut individualismi, puhutaan jopa yltiöindividualismista.
Putnamin tutkimukset Italiasta vahvistavat käsitystä, että yhteisöllisyys sen kummemmin kuin sosiaalinen pääomakaan eivät ilmaannu tyhjästä eivätkä synny hetkessä. Kysymys on vuosikymmenien - jos ei peräti satojen vuosien - kehityksen tuloksesta. Vauraassa Pohjois-Italiassa on vilkasta kansalaistoimintaa, koska siellä on vuosisatoja puhallettu yhteisen hyvän nimissä samaan hiileen. Hallinnolliset rakenteet suosivat tätä. Köyhässä Etelä-Italiassa sen sijaan paikalliset rakenteet, esimerkiksi hierarkkinen mafia, ovat estäneet sosiaalisen pääoman synnyn.
- Pohjimmiltaan sosiaalisessa pääomassa on kysymys yhteisvastuullisuudesta, muiden ihmisten huomioon ottamisesta, välittämisestä. Amerikkalainen puhuisi tässä
s i v i c s o c i e t y s t ä, sanoo Jouko Kajanoja. Sivistynyt on vähän väärä käännös, kysymys on pohjimmiltaan arvoista.
Tutkimukset sosiaalisesta pääomasta ovat osoittaneet niiden sidosten tärkeyden, jotka ylittävät sukujen ja yhteiskuntaluokkien perinteiset rajat ja jopa niiden ahtaat ja tukahduttavat siteet. Vaikka sosiaalisuus ja välittämisen taito opitaan perheessä, yhteiskunnan kannalta paras ydinperhe ei ole suljettu yhteisö, vaan ulkopuoliset vuorovaikutussuhteet salliva ulos suuntautuva organismi. Jos perhe rajoittaa ulkopuolisten suhteiden syntymistä, se kääntyy itseään - ja samalla koko yhteiskuntaa - vastaan. Esimerkiksi kehitysmaissa juuri voimakas perhekeskeisyys ja tiukat sukusiteet estävät tyttöjä pääsemästä kouluun.
Välittäviä ihmissuhteita lapsille
Sosiaalisen pääoman synnyttämisessä on kysymys hyvin monista kansalaisten elämään liittyvistä arkisista asioista kuten työpaikoista, terveydenhuollosta, asumisesta, päiväkodista, koulusta, vanhustenhuollosta, naapuruudesta. Riittävä perustoimeentulo ja turvallisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä tekijöitä. Jos puhutaan sosiaalisen pääoman synnyttämisestä ja lisäämisestä, on todellakin ratkaistava suuri joukko yhteiskunnallisia ongelmia, ennen kaikkea kalvava työttömyys.
Jouko Kajanojan mielestä professori Lea Pulkkisen tutkimukset viitoittavat tien sosiaalisen pääoman lähteille. Jyväskyläläisen kasvatustieteilijän vuosikymmeniä kestänyt ansiokas pitkittäistutkimus osoittaa, että epäsuotuisat olosuhteet lapsuudessa heijastuvat aikuisuuteen. Ne aiheuttavat sen, etteivät ihmiset selviä omin avuin täysikasvuisinakaan. Kaikista tärkeintä lapsille ja pienille koululaisille ovat siis välittävät, turvallisuutta tuovat aikuiset. Jos ne puuttuvat, hämmästyttävän monella on aikuisena ongelmana sopeutumattomuus ja heikko kiinnittyminen työelämään.
– Nyt pitäisi tietysti miettiä minkälaisilla yhteiskuntapoliittisilla ratkaisuilla voidaan saada välittäviä ihmissuhteita lapsille, Kajanoja sanoi minulle haastatellessani häntä. Jos vanhemmat kokevat olonsa ja toimeentulonsa kovin turvattomiksi, se ei voi olla heijastumatta lapsiin. Nämä vaistoavat herkästi perheen ahdingon. Tästä välittävästä turvallisesta lapsuudesta pitäisi nyt käydä laajaa keskustelua.
– Kyllä minä luulen ja toivon – tämä on enempi toivo kuin tieto – että yhteisöllisyys on voimistumaan päin, Kajanoja sanoi. Siitä on merkkejä. Tosin lyhytjänteistä juppikulttuuria esiintyy. Mutta jos me ajattelemme historiaa, niin kyllähän koko valistusaika 1600- ja 1700- luvuilta lähtien on ollut individualismin nousua, aika hyvässä mielessä. Ihmiset olivat aikaisemmin täysin alistettuja ja riippuvaisia. Jos keskiajalla synnyit suutarin pojaksi, niin oli vuoren varmaa että suutari sinustakin tuli. Ihmiset eivät edes tajunneet, että he olivat erillisiä yksilöitä.
Yltiöinvidualismi on tiensä päässä
Nyt tämä yltiöindividualismi on ilmeisesti kulkenut tiensä päähän. Nyt olemme lopultakin huomanneet, että ihminen on pohjimmiltaan hyvin yhteisöllinen. Tällä hetkellä kiinnitämme paljon enemmän huomiota ihmisten välisiin suhteisiin kuin ennen. Merkittävää on, että ihmisiä kiinnostavat jälleen sellaiset filosofit ja ajattelijat, jotka puhuvat ihmisten keskinäisestä kohtaamisesta. On merkkejä monenlaisesta liikehdinnästä, esimerkiksi Yhdysvalloissa kommunitaristit – joita Kajanoja ei kuitenkaan rakasta – puhuvat kovasti lisääntyvän yhteisöllisyyden merkityksestä. Rahan ja muun aineellisen asian rinnalle - ja jopa yläpuolellekin - ovat nousseet yhteisöllisyys ja ihmisten keskinäinen vuorovaikutus.
Jouko Kajanojan ja Jussi Simpuran toimittamassa kirjassa "Sosiaalinen pääoma: globaaleja ja paikallisia näkökulmia" (2000. Stakes, Raportteja 252) Maailmanpankin tutkija Michael Woolcock paljastaa, milloin ihmiset ovat onnellisia: osa onnellisimmista ja palkitsevimmista hetkistämme kuluu keskustellessamme naapuriemme kanssa, syödessämme ystäviemme kanssa ja osallistuessamme uskonnollisiin tilaisuuksiin sekä toimiessamme vapaaehtoistyössä. Vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta.
Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtaja Pirkko Karjalainen on samoilla linjoilla Michael Woolcockin kanssa. Hänen kokemuksensa mukaan välittämisen elämäntavakseen omaksuneet ihmiset ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä. Valitettavasti tämä tyytyväisyys ei Karjalaisen mielestä ole jokaisen ulottuvilla. Vanhustyö-lehdessä hän on kirjoittanut näin: ”Aivan niin kuin vapaaehtoistoiminnan on perustuttava vapaaseen haluun, myös toisista ihmisistä välittämisen on oltava ´sisäsyntyistä´. Taustalla on meidän jokaisen arvomaailma – ennen kaikkea se, että koemme vastuuta sekä itsestämme että muista. Välittäminen on siis elämäntapa, joka muodostuu paljolti lähiyhteisöstä kerääntyvän kokemuksen pohjalta ja pitkän ajan kuluessa.”
Pari sosiaalisen pääoman määritelmää lienee tässä paikallaan. Sosiaalinen pääoma voidaan ymmärtää sellaisina yhteisöllisinä piirteinä, jotka vahvistavat yhteisön toimintaa edistävää luottamusta, vastavuoroisuutta ja verkostoitumista. Se voidaan myös ymmärtää laajemmin, koko yhteiskuntaa käsittäväksi luottamuksen ilmapiiriksi. Sosiaaliseen pääomaan liitetään läheisesti myös normit. Paitsi että normit edellyttävät kollektiivisen edun nimissä lyhyen tähtäimen omasta edusta luopumista, ne myös ehkäisevät julkishyödykkeisiin liittyvää vapaamatkustamista.
Demokratian tavoin sosiaalinen pääomakin on puhtaasti yhteisöllinen ominaisuus, josta yksilöt hyötyvät: mitä enemmän yhteisöllä on sosiaalista pääomaa, sitä terveempinä sen jäsenet pysyvät ja sitä vanhemmiksi elävät. Sosiaalinen pääoma, kuten demokratia-käsitekin kuvaavat rakenteita, joissa yksilöt elävät.
Entä mikä on sosiaalisen pääoman suhde hyvinvointivaltioon? Mielipiteet jakaantuvat. Esimerkiksi ruotsalaiset tutkijat uskovat kansankodin auttavan sosiaalisen pääoman synnyttämisessä ja vahvistamisessa. Kaikki eivät tätä Suomessa allekirjoita: yhteisöllisyys perustuu kansalaisten vapaaehtoiseen, keskinäiseen toimintaan, jota ei valtiovallan tarvitse ylhäältä ohjata.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
Vapaaehtoistyö ja lastenhoito BKT:een!
Silloin tällöin lähetän mielipiteitäni Helsingin Sanomien yleisönosastolle - aika hyvällä menestyksellä. Alla oleva "Mies menestyy naisen ansiosta" julkaistiin tänään. Huono otsikko on toimituksen. Julkaisen mielipiteeni nyt uudestaan, koska olen saanut siitä niin monelta taholta myönteistä palautetta. Kaikista lyhykäisin - mutta ei vähäisin - kiitos tuli Barcelonan kautta, missä tyttäreni parasta aikaa lomailee. "Mutsis on kova jätkä! Hyvä kirjoitus Hesarissa", oli yksi esikoiseni monista miesystävistä kirjoittanut hänelle.
Seuraavana siis mielipidekirjoitukseni. Toimitus oli ottanut julkaistusta tekstistä tuottaja Eero Ahonalan nimen pois. Miehen vuonna 2001 kiertoteitse antama kannustus oli kuitenkin minulle niin merkittävä, että kerron nimen tässäkin, vaikka varmasti palaan häneen vielä muussakin yhteydessä.
Mies menestyy naisen ansiosta
Sunnuntaidebattinne "Hyvinvointimme nojaa miesten uutteruuteen" (3.4.2010) vei jalat altani. Kuinka on mahdollista, että emeritustilastotutkija Pauli Sumasen totuudenvastaiset mielipiteet saavat HS:ssa palstatilaa ikään kuin ne olisivat totta? Suomalainen sananparsi sanoo, että kun kolme kertaa valehtelee, asiaan alkaa uskoa itsekin. Niin tekee Sumanen ja - moni muukin mies Suomessa.
Suomalaiset miehet ansaitsevat toki enemmän kuin me suomalaiset naiset. Mutta millaiset miehet? He ovat niitä, joilla on vaimo taustalla. Tunnettu tosiasIahan on, että menestynyt mies on aina naimisissa. Jos suomalaisten naisten ansiotyöhön osallistumista vertaa muiden maiden naisten panokseen, he selviävät kilvassa kiitettävästi. Lisäksi naisemme tekevät enemmän kotitöitä ja osallistuvat enemmän lasten kasvattamiseen kuin miehet. Harvat naispuoliset uraohjuksemme ovat yleensä lapsettomia ja usein sinkkuja.
Olen tehnyt elämäni aikana tuhansia tunteja palkatonta vapaaehtoistyötä ansiotyöni ohessa, mm. sisarusteni kanssa äitimme omaishoitajana. Lisäksi olen kasvattanut ypöyksin yksinhuoltajana kolme lastani 1-, 2- ja 5- vuotiaista lähtien. Maisteriksi valmistuin muutama vuosi avioeroni jälkeen. Mieheni opiskellessa lääkäriksi minä olin koko ajan ansiotyössä. Työurani toimittajana kesti yli 40 vuotta. Lisäksi potkaisin vuosisadan vaihteessa alkuun Arabianrannassa komeilevan Loppukiri-talon, jonka mallin hain Tukholmasta. Kun kävin vuonna 2001 kertomassa hankkeesta monessa mukana olleelle tuottaja Eero Ahonalalle, hän - vaikka onkin mies - antoi minulle tunnustusta: "Jos joku konsultti olisi tehnyt kaiken tuon minkä sinä, lasku olisi miljoonia markkoja."
En jaksa uskoa, että sen kummemmin uusien veronmaksajien kasvattaminen kuin vapaahtoistyönikään voisivat olla vaikuttamatta hyvinvointivaltiomme selviytymiseen. Rahat vain kalisevat väärään laariin. En usko, että yksikään mies olisi selvinnyt siitä työmäärästä mitä minä tein. Siksi olisi jo korkea aika saada työajan seuranta- ja palkanlaskentajärjestelmien suunnitteluun ihmisiä, jotka tuntevat suomalaisten arkea paremmin kuin Pauli Sumanen. Toivon dosentti Raija Julkuselle ja kumppaneille voimia taistella tätä tunkkaista taantumuksellisuutta vastaan.
Tällainen oli siis HS:n yleisönosastossa tänään julkaistu mielipiteeni.
Seuraavana siis mielipidekirjoitukseni. Toimitus oli ottanut julkaistusta tekstistä tuottaja Eero Ahonalan nimen pois. Miehen vuonna 2001 kiertoteitse antama kannustus oli kuitenkin minulle niin merkittävä, että kerron nimen tässäkin, vaikka varmasti palaan häneen vielä muussakin yhteydessä.
Mies menestyy naisen ansiosta
Sunnuntaidebattinne "Hyvinvointimme nojaa miesten uutteruuteen" (3.4.2010) vei jalat altani. Kuinka on mahdollista, että emeritustilastotutkija Pauli Sumasen totuudenvastaiset mielipiteet saavat HS:ssa palstatilaa ikään kuin ne olisivat totta? Suomalainen sananparsi sanoo, että kun kolme kertaa valehtelee, asiaan alkaa uskoa itsekin. Niin tekee Sumanen ja - moni muukin mies Suomessa.
Suomalaiset miehet ansaitsevat toki enemmän kuin me suomalaiset naiset. Mutta millaiset miehet? He ovat niitä, joilla on vaimo taustalla. Tunnettu tosiasIahan on, että menestynyt mies on aina naimisissa. Jos suomalaisten naisten ansiotyöhön osallistumista vertaa muiden maiden naisten panokseen, he selviävät kilvassa kiitettävästi. Lisäksi naisemme tekevät enemmän kotitöitä ja osallistuvat enemmän lasten kasvattamiseen kuin miehet. Harvat naispuoliset uraohjuksemme ovat yleensä lapsettomia ja usein sinkkuja.
Olen tehnyt elämäni aikana tuhansia tunteja palkatonta vapaaehtoistyötä ansiotyöni ohessa, mm. sisarusteni kanssa äitimme omaishoitajana. Lisäksi olen kasvattanut ypöyksin yksinhuoltajana kolme lastani 1-, 2- ja 5- vuotiaista lähtien. Maisteriksi valmistuin muutama vuosi avioeroni jälkeen. Mieheni opiskellessa lääkäriksi minä olin koko ajan ansiotyössä. Työurani toimittajana kesti yli 40 vuotta. Lisäksi potkaisin vuosisadan vaihteessa alkuun Arabianrannassa komeilevan Loppukiri-talon, jonka mallin hain Tukholmasta. Kun kävin vuonna 2001 kertomassa hankkeesta monessa mukana olleelle tuottaja Eero Ahonalalle, hän - vaikka onkin mies - antoi minulle tunnustusta: "Jos joku konsultti olisi tehnyt kaiken tuon minkä sinä, lasku olisi miljoonia markkoja."
En jaksa uskoa, että sen kummemmin uusien veronmaksajien kasvattaminen kuin vapaahtoistyönikään voisivat olla vaikuttamatta hyvinvointivaltiomme selviytymiseen. Rahat vain kalisevat väärään laariin. En usko, että yksikään mies olisi selvinnyt siitä työmäärästä mitä minä tein. Siksi olisi jo korkea aika saada työajan seuranta- ja palkanlaskentajärjestelmien suunnitteluun ihmisiä, jotka tuntevat suomalaisten arkea paremmin kuin Pauli Sumanen. Toivon dosentti Raija Julkuselle ja kumppaneille voimia taistella tätä tunkkaista taantumuksellisuutta vastaan.
Tällainen oli siis HS:n yleisönosastossa tänään julkaistu mielipiteeni.
perjantai 2. huhtikuuta 2010
Uskoni horjuu - potkua Espoosta
Lupasin palata Heli Jäderholmiin myöhemmin. Parempi kuitenkin nyt heti kuin myöhemmin, koska haluan päästä kertomuksessani eteenpäin: käyskentelemään niille todella kivikkoisille poluille, jotka meitä odottivat. Se mitä tässä pitkäperjantain blogissani kerron, kuvaa hyvin Aktiivisten Senioreiden alkuaikojen ongelmia ja tunnelmia.
Marja Dahlströmistä oli siis tullut yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja elokuussa 2000. Hän oli kuitenkin antautunut yliopisto-opinnoilleen sekä steinerpedagogisen kirjasensa käännättämiseen niin täysipainoisesti, etten häntä syksyn mittaan monta kertaa nähnyt. Tuskin muut hallituksen jäsenet näkivät senkään vertaa kuin minä. Myös sähköinen viestintä tuotti Marjalle - ja samalla meille muillekin - ongelmia. Hän ei osannut kunnolla purkaa saamiaan viestejä ja sähköpostikin meni Harrin osoitteeseen. Tietääkseni Marja ei ollut edes kirjaansa koneella kirjoittanut, vaan vanhanaikaisesti käsin. Ehkä järjestelyt takasivat opiskelijalle lukurauhan. Ehkä hän tarttui puhelimeen vasta kun katsoi sen tarpeelliseksi. Halvemmaksi ainakin tuli, jos muut soittivat.
Minä olin Aktiivisten Senioreiden takia siirtänyt jalkaleikkaukseen menoa alkusyksystä marraskuulle. Väsynyt kun olin, aika hymyilevien hoitajien keskellä tuntui hotellissa ololta. Kotiin päästyäni nukuin viikon lähes yhteen putkeen. Särkylääkkeistä johtuen velvollisuudet ja ongelmat unohtuivat hetkeksi. Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo oli yllättäen ottanut yhteyttä ja osallistunut Aktiivisten Senioreiden Tukholman matkalle. Jälkeenpäin hän oli lähettänyt minulle kriittisen kirjeen koskien hallituksemme toimintaa ja odotettavissa olevia ongelmia. Kirje oli aiheellinen, se masensi minua. Siitä myöhemmin oma tapausselostuksensa.
Ihmeelliseltä tuntuu, että vaikka olin ennen jalkaleikkaukseen menoa jättänyt Marjalle yhteydenottopyynnön, hän ei koskaan soittanut minulle. Ei liioin Terttu Putila, vaikka pyöritin kotiin tultuani hänen numeronsa useampaan otteeseen. Olin kuitenkin informoinut koko hallitusta toiminnassani olevasta katkoksesta sekä leikkauksestani. Oliko Terttu Algarvessa vai Lapissa? Tai kenties Pohjanmaalla? Ainoastaan Heli Jäderholm soitti kysyäkseen vointiani. Tuo havainto pani minut todella miettimään: olemmekohan me oikea joukko puuhaamaan nimenomaan YHTEISÖLLISTÄ senioritaloa? Näinkö minut unohdetaan Loppukirissäkin, jos sairastun tai nyrjäytän nilkkani? Enkö saa enempää apua kuin jos asuisin tiettömien teiden takana hornan kuusessa? Saako asukas Loppukirissä niukemmin apua kuin omien lastensa - tai kerrostalonaapureidensa - ympäröimänä? Entä jakaantuvatko tehtävät Loppukirissäkin yksien ja samojen harteille? En kyllä haluaisi olla se, joka tekee muidenkin puolesta niin paljon kuin nyt tein. En liioin haluaisi kovistella koko loppuelämääni täysikasvuisia ihmisiä töihin kuin murrosikäisiä konsanaan.
Enhän minä leikkauksen jälkeen kotonani täysin yksin ollut. Minulla oli kolmeen lapseeni jokseenkin tiivis kontakti. Lisäksi ainakin yksi ystävä tuli toiselta puolelta kaupunkia hauenvonkaleen ja valkoviinipullon kanssa ja valmisti minulle loistavan päivällisen. Mutta entä jos olisin ollut ypöyksin? Niin kuin hallituksemme sinkut Anita ja Terttu?
Aikani puolittaisessa tokkurassa oltuani aloin miettiä, tapahtuiko projektissamme sillä hetkellä mitään vai oliko tilanne täysin kuollut. Mitä pitäisi seuraavaksi tehdä? Kiinteistölautakunnan kokous lähestyi. Tarvitsin kuuntelijaa. Heli ehdotti, että Eino ja hän tulisivat noutamaan minut muutamaksi tunniksi Espoon puolelle. Kaksi lasia punaviiniä ja viisi tuntia ajatusten vaihtoa saikin aikaan sen mitä toivoin: seuraavana päivänä, joka oli muistaakseni maanantai, aloitin todellisen puhelinrumban vauhdittaakseni hankettamme. Ensiksi soitin työväenopistoon, koska puheenjohtajamme ei ollut lupauksistaan huolimatta tehnyt mitään yhteisöllisyyskoulutuksen käynnistämiseksi. Vuosi oli loppumassa, opetussuunnitelmat varmaan jo tehty. Varasin Marjalle ajan tammikuulle työväenopiston opettajan Pia Castrenin luo, seuraavaksi soitin parille kiinteistölautakunnan jäsenelle, sitten tonttiasiamies Tuomas Kivelälle. Mistä tontin saanti kiikasti? Olin kuullut, että meillä oli nyt koko sosiaaliviraston tuki takanamme, Tuomas Kivelä, esittelijä, näki hankkeemme arvon, kukaan ei vastustanut. Sain kuulla, että Arabianrannan tonteista ja muistakin oli käynnissä todellinen sota ja asian ratkaisussa tärkeässä asemassa olisivat kaksi kaavoittajaa: Mikael Sundman ja Pekka Pakkala. Soitin molemmille miehille.
Tontin saaminen Arabianrannasta oli tuona päivänä lähempänä kuin aavistinkaan. Mutta se, minkä haluan tässä toistamiseen sanoa, on tuo aikaisempi juttuni energiasyöpöistä ja voimanantajista. Ilman Espooseen tekemääni henkistä tankkausreissua en olisi jaksanut ryhtyä tuohon puhelinrumbaan. Ihminenhän voi siirtää ja siirtää tehtäviään loputtomasti. Sillä lailla hankkeet eivät kuitenkaan edisty.
En usko, että Heli Jäderholm ja Eino Jantunen koskaan tajusivat niiden kahden viinilasin, ruokailun ja viiden tunnin maratonkeskustelun suurta merkitystä minulle - ja ennen kaikkea Loppukiri-hankkeelle.
Haluan tässä siteerata Stora Enson toimitusjohtajaa Jouko Karvista. Helsingin Sanomien Jyrki Iivosen tekemässä haastattelussa "Ankeiden aikojen hätäinen patruuna" (HS 15.11.2009) mies sanoo kuin minun suullani: "Joudun kertomaan ikäviä asioita. Ymmärrän, että ihmiset eivät pidä minusta." Jos Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja Loppukiristä ei sisältäisi niin paljon virheitä ja valheitä kuin sisältää, minäkin voisin jättää väliin nämä vanhan naisen kompuroinnin kuvaukset. Mutta eikö me nyt sentään haluta pysyä totuudessa?
Marja Dahlströmistä oli siis tullut yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja elokuussa 2000. Hän oli kuitenkin antautunut yliopisto-opinnoilleen sekä steinerpedagogisen kirjasensa käännättämiseen niin täysipainoisesti, etten häntä syksyn mittaan monta kertaa nähnyt. Tuskin muut hallituksen jäsenet näkivät senkään vertaa kuin minä. Myös sähköinen viestintä tuotti Marjalle - ja samalla meille muillekin - ongelmia. Hän ei osannut kunnolla purkaa saamiaan viestejä ja sähköpostikin meni Harrin osoitteeseen. Tietääkseni Marja ei ollut edes kirjaansa koneella kirjoittanut, vaan vanhanaikaisesti käsin. Ehkä järjestelyt takasivat opiskelijalle lukurauhan. Ehkä hän tarttui puhelimeen vasta kun katsoi sen tarpeelliseksi. Halvemmaksi ainakin tuli, jos muut soittivat.
Minä olin Aktiivisten Senioreiden takia siirtänyt jalkaleikkaukseen menoa alkusyksystä marraskuulle. Väsynyt kun olin, aika hymyilevien hoitajien keskellä tuntui hotellissa ololta. Kotiin päästyäni nukuin viikon lähes yhteen putkeen. Särkylääkkeistä johtuen velvollisuudet ja ongelmat unohtuivat hetkeksi. Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo oli yllättäen ottanut yhteyttä ja osallistunut Aktiivisten Senioreiden Tukholman matkalle. Jälkeenpäin hän oli lähettänyt minulle kriittisen kirjeen koskien hallituksemme toimintaa ja odotettavissa olevia ongelmia. Kirje oli aiheellinen, se masensi minua. Siitä myöhemmin oma tapausselostuksensa.
Ihmeelliseltä tuntuu, että vaikka olin ennen jalkaleikkaukseen menoa jättänyt Marjalle yhteydenottopyynnön, hän ei koskaan soittanut minulle. Ei liioin Terttu Putila, vaikka pyöritin kotiin tultuani hänen numeronsa useampaan otteeseen. Olin kuitenkin informoinut koko hallitusta toiminnassani olevasta katkoksesta sekä leikkauksestani. Oliko Terttu Algarvessa vai Lapissa? Tai kenties Pohjanmaalla? Ainoastaan Heli Jäderholm soitti kysyäkseen vointiani. Tuo havainto pani minut todella miettimään: olemmekohan me oikea joukko puuhaamaan nimenomaan YHTEISÖLLISTÄ senioritaloa? Näinkö minut unohdetaan Loppukirissäkin, jos sairastun tai nyrjäytän nilkkani? Enkö saa enempää apua kuin jos asuisin tiettömien teiden takana hornan kuusessa? Saako asukas Loppukirissä niukemmin apua kuin omien lastensa - tai kerrostalonaapureidensa - ympäröimänä? Entä jakaantuvatko tehtävät Loppukirissäkin yksien ja samojen harteille? En kyllä haluaisi olla se, joka tekee muidenkin puolesta niin paljon kuin nyt tein. En liioin haluaisi kovistella koko loppuelämääni täysikasvuisia ihmisiä töihin kuin murrosikäisiä konsanaan.
Enhän minä leikkauksen jälkeen kotonani täysin yksin ollut. Minulla oli kolmeen lapseeni jokseenkin tiivis kontakti. Lisäksi ainakin yksi ystävä tuli toiselta puolelta kaupunkia hauenvonkaleen ja valkoviinipullon kanssa ja valmisti minulle loistavan päivällisen. Mutta entä jos olisin ollut ypöyksin? Niin kuin hallituksemme sinkut Anita ja Terttu?
Aikani puolittaisessa tokkurassa oltuani aloin miettiä, tapahtuiko projektissamme sillä hetkellä mitään vai oliko tilanne täysin kuollut. Mitä pitäisi seuraavaksi tehdä? Kiinteistölautakunnan kokous lähestyi. Tarvitsin kuuntelijaa. Heli ehdotti, että Eino ja hän tulisivat noutamaan minut muutamaksi tunniksi Espoon puolelle. Kaksi lasia punaviiniä ja viisi tuntia ajatusten vaihtoa saikin aikaan sen mitä toivoin: seuraavana päivänä, joka oli muistaakseni maanantai, aloitin todellisen puhelinrumban vauhdittaakseni hankettamme. Ensiksi soitin työväenopistoon, koska puheenjohtajamme ei ollut lupauksistaan huolimatta tehnyt mitään yhteisöllisyyskoulutuksen käynnistämiseksi. Vuosi oli loppumassa, opetussuunnitelmat varmaan jo tehty. Varasin Marjalle ajan tammikuulle työväenopiston opettajan Pia Castrenin luo, seuraavaksi soitin parille kiinteistölautakunnan jäsenelle, sitten tonttiasiamies Tuomas Kivelälle. Mistä tontin saanti kiikasti? Olin kuullut, että meillä oli nyt koko sosiaaliviraston tuki takanamme, Tuomas Kivelä, esittelijä, näki hankkeemme arvon, kukaan ei vastustanut. Sain kuulla, että Arabianrannan tonteista ja muistakin oli käynnissä todellinen sota ja asian ratkaisussa tärkeässä asemassa olisivat kaksi kaavoittajaa: Mikael Sundman ja Pekka Pakkala. Soitin molemmille miehille.
Tontin saaminen Arabianrannasta oli tuona päivänä lähempänä kuin aavistinkaan. Mutta se, minkä haluan tässä toistamiseen sanoa, on tuo aikaisempi juttuni energiasyöpöistä ja voimanantajista. Ilman Espooseen tekemääni henkistä tankkausreissua en olisi jaksanut ryhtyä tuohon puhelinrumbaan. Ihminenhän voi siirtää ja siirtää tehtäviään loputtomasti. Sillä lailla hankkeet eivät kuitenkaan edisty.
En usko, että Heli Jäderholm ja Eino Jantunen koskaan tajusivat niiden kahden viinilasin, ruokailun ja viiden tunnin maratonkeskustelun suurta merkitystä minulle - ja ennen kaikkea Loppukiri-hankkeelle.
Haluan tässä siteerata Stora Enson toimitusjohtajaa Jouko Karvista. Helsingin Sanomien Jyrki Iivosen tekemässä haastattelussa "Ankeiden aikojen hätäinen patruuna" (HS 15.11.2009) mies sanoo kuin minun suullani: "Joudun kertomaan ikäviä asioita. Ymmärrän, että ihmiset eivät pidä minusta." Jos Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kirja Loppukiristä ei sisältäisi niin paljon virheitä ja valheitä kuin sisältää, minäkin voisin jättää väliin nämä vanhan naisen kompuroinnin kuvaukset. Mutta eikö me nyt sentään haluta pysyä totuudessa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)