Tontin saamisen jälkeisestä ajasta eli alkuvuodesta 2001 Loppukirin kotisivut toteavat seuraavaa: "Kun lupa tontista oli saatu, ryhdyttiin heti toimeen." Lause ei ihmetytä ainoastaan minua, vaan monia muitakin Loppukirin syntyä ja nousua alusta lähtien seuranneita. Minä olin paahtanut siihenkin mennessä hankkeen hyväksi kuin paraskin heinämies kiireisimpinä heinäntekoaikoina. Lisäksi talkoisiin osallistui muitakin, myös sellaisia ihmisiä jotka eivät koskaan aikoneetkaan Loppukiriin asumaan. Yhdistyksen toiminnan ensimmäisenä viitenä kuukautena eli syksyllä 2000 olimme saaneet paljon tulosta aikaan. Myös pienen joukon tekemä taustatyö oli hankkeen lopputuloksen kannalta merkittävää.
Loppukirin kotisivut kertovat yhdistyksen lähettäneen vuoden 2001 alussa rakennuttamistarjouksen viidelle rakennusyhtiölle. Kolme vastasi, ja yhdistys valitsi rakennuttajaksi Sato Rakennuttajat Oy:n. Näin tapahtui. Tänäkään päivänä en ymmärrä, miksi rakennuttaja piti valita sellaisella kiireellä kuin se tapahtui. Varmasti Saton Jaana Näröllä oli asian kanssa jotain tekemistä. Nopealiikkeisellä mutta lyhytjänteisellä Terttu Putilalla oli myös sormensa pelissä. Itse muistan, että kaupungin arkkitehti Mikael Sundman vakuutti moneen otteeseen tonttilupauksen saatuamme, ettei meillä ollut mihinkään kiirettä. Olimme hänen mielestään edenneet hyvin. Monelta muultakin taholta saimme kiitosta siitä, että Aktiiviset Seniorit oli projektinsa kanssa edennyt yllättävän hyvin ja nopeasti. Kiirettä ei siis pitänyt olla.
Kotisivuilla jatkuu ilmeisen hätäisesti kirjoitettu historiikki kysymysmerkkeineen seuraavasti: "Kohta tontinvarauspäätöksen jälkeen järjestettiin tiedotustilaisuus, jonka tavoitteena oli saada hankkeeseen lisää ihmisiä ? kerrostalossahan tarvitaan aikamoinen määrä asukkaita. Tieto levisi nopeasti, kun onneksi mediakin kiinnostui hankkeesta. Tiedotustilaisuuden uutisointi Helsingin Sanomissa tuotti lähes 200 yhteydenottoa ? hankkeella oli totisesti yhteiskunnallinen tilaus. Osa kiinnostuneista odotti nopeaa ratkaisua, osa oli heikkokuntoisia ja tarvitsi itse asiassa palvelutalotyyppistä asumista, mutta pääosa tästä joukosta oli kiinnostunut yhteisöllisyydestä ja juuri tämäntyyppisestä talosta. Ensimmäiseen isoon Loppukiritilaisuuteen Alppilan koululle maaliskuussa 2001 kokoontui 75 uutta jäsentä. Näistä löytyi useita tulevien vuosien puurtajia, jotka kannattelivat hanketta sinnikkäästi talon valmistumiseen saakka."
Kummallisissa paikoissa tekstiä olevat kysymysmerkit kertovat kiireestä, siitä että kirjoitus on pantu kotisivuille viimeistelemättömänä eikä sitä sen jälkeen ole vaivauduttu korjaamaan eikä täydentämään. Entisenä toimittajana voin sanoa, että yleensä tiedotustilaisuuksilla on jokin tarkoitus, joku asia pitää julkistaa, meidän tapauksessamme se oli yhteisöllinen senioritalo. Sitä varten oli tammikuun alussa (9.1.2001) saatu tontti ja muuan kuukausi aikaisemmin (15.8.2000) oli perustettu yhdistys nimeltä Aktiiviset Seniorit. Meitä oli vuoden vaihteessa vielä vähän, mutta uusien ihmisten vetäminen hankkeeseen ei ollut itsetarkoitus. Enemmän kuin uusia ihmisiä tarvitsimme toimijoita, jotka sitoutuisivat hankkeeseen seuraaviksi vuosiksi. En epäillyt koskaan, etteivätkö tiedotusvälineet jatkossakin kiinnostuisi talostamme ja sen tavoitteista. Loppukiri oli muidenkin kuin minun mielestäni yhteiskunnallisesti merkittävä hanke.
Mitä tulee Alppilan koululla pidettyyn tilaisuuteen, olen jaksanut vuodesta toiseen ihmetellä miksi puheenjohtajamme Marja Dahlström ei koskaan ehdottanut kokoustemme pitopaikaksi Steiner-koulua, jossa oli vuosikymmeniä toiminut opettajana. Meillä oli vuosina 2000-2001 huutava pula tapaamispaikoista ennen kuin tapasin Taideteollisen korkeakoulun hallinnollisen johtajan Ilkka Huovion - muistaakseni loppuvuodesta 2001. Hoksasin kysyä häneltä - etten sanoisi kerjätä meille - riittävän suurta kokoustilaa käyttöömme. Joukkommehan paisui koko ajan. Ihmisiä tuli ja meni. Marja Dahlströmin passiivisuus kokoustilakysymyksessä kertoo sekin varsin vähäisestä sitoutumisesta talohankkeeseen. Alppilan koulun juhlasalin saimme veloituksetta maaliskuussa 2001 käyttöömme poikani kautta. Hän oli vain muutama kuukausi aikaisemmin saanut työpaikan koululta. Huovion järjestämiin Taideteollisen korkeakoulun tiloihin palaan myöhemmin.
Olen kirjoittanut blogissani tässä nyt sivutuista asioista mm. seuraavien otsikoiden alla: "Väärää tietoa median kiinnostuksen heräämisestä" (6.7.2010), "Ensimmäinen lehdistötilaisuus ei kiinnostanut toimittajia (7.7.2010) ja "Jäseniä ongelmaksi asti" (16.11.2011). Säästän itseäni ja lukijoita toistolta lopettamalla tällä kertaa tähän.
Sen verran vielä Loppukirin kotisivuilla olevista virheistä, ettei kuusi vuotta hankkeen käynnistämisestä riittänyt talon valmistumiseen kuten kotisivuilla väitetään. Siihen mennessä kun ensimmäiset aktiiviset seniorit kantoivat huonekalunsa Kaj Franckinkadun varrella sijaitsevaan taloonsa oli hankkeen käynnistämisestä vierähtänyt aikaa ainakin seitsemän vuotta. Vai lasketaanko hankkeen ideointi todellakin alkaneeksi vasta silloin, kun minä loppiaisena 2000 menin Anita Wetterstrandin opastamana ensimmäisen kerran Färdknäppeniin? Hyvät ideat, jotka myös toteutuvat, eivät yleensä synny helposti. Kuten vanha kompuroiva nainen on useaan otteeseen kirjoittanut, Loppukiri-hankkeella ovat juurensa alkuvuodessa 1999 - ellei peräti sitäkin kauempana. Tarvittiin ainakin seitsemän vuotta talon valmistumiseen - ja siemenet oli hankkeen synnyttämiseksi kylvetty jo ennen sitä.
torstai 30. kesäkuuta 2011
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Virheitä virheiden perään
Myös seuraavassa tekstinpätkässä Loppukirin kotisivuilla löytyy virheitä. Näin siellä virheitä viljellen kerrotaan: "Helsingin kaupunkisuunnittelutoimistosta löytyi hankkeelle ymmärtäjä, kaupunginarkkitehti Mikael Sundman, joka osoitti Loppukiritalolle tontin toisensa perästä, kunnes löytyi paikka, joka naisten mielestä oli sopiva senioritalolle: Arabianrannassa, raitiovaunumatkan päässä, keskikaupungin melusta syrjässä, uudella asuma-alueella, mutta Helsingin alkuperäisessä sydämessä. Helsingin kaupungin kiinteistölautakunta teki Loppukirin tontinvaraus-päätöksen 9.1.2001."
Kaupunginarkkitehti Mikael Sundman ei ollut meidän ensi sijainen ymmärtäjämme eikä hän osoittanut meille tonttia tontin perään, kuten kotisivut virheellisesti kertovat. Pitkäjänteisimmin hankkeemme hyväksi työskenteli kiinteistöviraston tonttiasiamies Tuomas Kivelä, jonka tapasimme vuoden 2000 aikana monta kertaa. Minä olin mukana jokaisessa tapaamisessa, Marja Dahlström parissa. Minä kommunikoin asiasta sähköpostitse Kivelän kanssa koko vuoden, ja mies opasti meitä järjestelmällisesti askel askeleelta kohti päämääräämme.
Kaupunginarkkitehti Mikael Sundman ei ollut kuullut Aktiivisista Senioreista mitään ennen kuin soitin hänelle itsenäisyyspäivää edeltävänä maanantaina vuonna 2000. Yhdistys oli perustettu neljä kuukautta aikaisemmin. Seurakseni Kansakoulukadulle sain vasta vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Eila Raikaslehdon (mm. blogini 24.2.2010). Todennäköisesti Sundmanille selvisi vasta seuraavana päivänä Loppukiri-hankkeen todellinen luonne. Kuunneltuaan meitä hetken aikaa hän ihastui selvästi ideaamme. Liki tunnin neuvottelun päätteeksi hän nimittäin hyppäsi työhuoneensa seinällä olevan kartan eteen ja osoitti siitä sormellaan Kaj Franckinkatua sanoen: "Tuossa on teille tontti." Luultavasti hän puhui yhtä paljon itsekseen kuin meille. Hän puhui preesensissä - eikä konditionaalissa. Minä tajusin, että talomme oli realisoitumassa. Sitä mitä kulisseissa oli tapahtunut ja tapahtui, en voinut tietää.
Sundmanin lause oli kuitenkin lupaava. Mutta menikö hän näin luvatessaan liian pitkälle? Astuiko hän kiinteistöviraston tehtäväkentälle, viraston, joka Helsingissä jakaa tontit? Sundman työskenteli kaupunkisuunniteluvirastossa, jonka tehtävänä on uusien asuntoalueiden kaavoitus. Siinä vaiheessa kun me menimme Kansakoulukadulle Mikael Sundmania tapaamaan, Arabianranta oli jo kaavoitettu.
Mikael Sundman ei siis osoittanut Loppukirille tonttia tontin perästä, kuten kotisivuilla virheellisesti kerrotaan. Sen sijaan Tuomas Kivelä ehdotti lähes ensimmäisestä tapaamisestamme lähtien Loppukirille paikkoja eri puolilta kaupunkia. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksessa työskentelevä Mirja Höysniemi oli kuitenkin se, joka ensimmäisenä heti alkuvuodesta 2000 ehdotti yhteisöllisen senioritalon paikaksi Arabianrantaa (mm. blogini 25.1.2010). Marja Dahlström ei ollut Mirjan työhuoneessa sillä hetkellä. Itse asiassa puheenjohtajamme ei kertaakaan tavannut Mirjaa.
On valitettavaa, että Marja Dahlströmin keksimät virheelliset tarinat ovat uponneet Aktiivisten Senioreiden jäseniin ja Loppukirin asukkaisiin todella hyvin. Syynä on varmasti se, että yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja oli syksyllä 2000 niin täydellisesti keskittynyt muihin projekteihinsa kuin yhteisölliseen senioritaloon. Mutta miksi hän ei ole tarinaansa kertoessaan vaivautunut ottamaan selvää, mitä todellisuudessa tapahtui? Eikö se olisi ollut hänenkin edun mukaista? Kaikkien edun mukaista? Osoittaa aikamoista rohkeutta kirjoittaa historiaa tapahtumista, joissa suurimmassa osassa ei ollut edes mukana.
Tapasin Mikael Sundmanin toisen kerran seuraavana keväänä. Kiinteistölautakunta ei kuitenkaan ollut puoltanut loppuvuodesta 2000 tonttianomustamme, vaikka jäsenet myönteisiä hankkeellemme olivatkin. Siispä Tuomas Kivelä, jonka puoleen monessa mutkassa käännyin, kehoitti meitä loppuvuodesta 2000 menemään suurella joukolla vielä osastopäällikkö Matti Rytkölän luo puhumaan hankkeestamme. Niin teimmekin. Kuten olen kertonut nimi Aktiiviset Seniorit ei vuoden vaihteessa 2000-2001 sanonut Rytkölälle mitään. Hän oli sanonut Sundmanille meistä ensimmäisen kerran kuullessaan, etteivät ne naiset kuitenkaan mitään saa aikaseksi, vaikka saisivatkin tontin. Rytkölän ajattelu muuttui kuitenkin ensimmäisessä ja ainoassa tapaamisessamme täysin (mm. blogini 20.3.2010; 30.6.2010; 26.10.2010). Puheenjohtajamme Marja Dahlström ei lähtenyt Rytkölääkään tapaamaan, vaan keskittyi edessä olevaan taidehistorian tenttiinsä. Minä olin tuona päivänä kauheassa lääketokkurassa flunssani takia, joten ihan kaikkea en siitä tapaamisesta muista, myönteisen ilmapiirin kuitenkin.
Muistelen, että sain Mikael Sundmanilta Loppukirin valmistuttua kesällä 2006 kirjeen, jossa hän totesi Tuomas Kivelän tehneen todella paljon hankkeemme hyväksi. Hänen mielestään Kivelän typanos oli hankkeelle ratkaiseva, ilman sitä emme tonttia olisi Arabianrannasta saaneet.
Kaupunginarkkitehti Mikael Sundman ei ollut meidän ensi sijainen ymmärtäjämme eikä hän osoittanut meille tonttia tontin perään, kuten kotisivut virheellisesti kertovat. Pitkäjänteisimmin hankkeemme hyväksi työskenteli kiinteistöviraston tonttiasiamies Tuomas Kivelä, jonka tapasimme vuoden 2000 aikana monta kertaa. Minä olin mukana jokaisessa tapaamisessa, Marja Dahlström parissa. Minä kommunikoin asiasta sähköpostitse Kivelän kanssa koko vuoden, ja mies opasti meitä järjestelmällisesti askel askeleelta kohti päämääräämme.
Kaupunginarkkitehti Mikael Sundman ei ollut kuullut Aktiivisista Senioreista mitään ennen kuin soitin hänelle itsenäisyyspäivää edeltävänä maanantaina vuonna 2000. Yhdistys oli perustettu neljä kuukautta aikaisemmin. Seurakseni Kansakoulukadulle sain vasta vähän aikaisemmin yhdistykseen liittyneen Eila Raikaslehdon (mm. blogini 24.2.2010). Todennäköisesti Sundmanille selvisi vasta seuraavana päivänä Loppukiri-hankkeen todellinen luonne. Kuunneltuaan meitä hetken aikaa hän ihastui selvästi ideaamme. Liki tunnin neuvottelun päätteeksi hän nimittäin hyppäsi työhuoneensa seinällä olevan kartan eteen ja osoitti siitä sormellaan Kaj Franckinkatua sanoen: "Tuossa on teille tontti." Luultavasti hän puhui yhtä paljon itsekseen kuin meille. Hän puhui preesensissä - eikä konditionaalissa. Minä tajusin, että talomme oli realisoitumassa. Sitä mitä kulisseissa oli tapahtunut ja tapahtui, en voinut tietää.
Sundmanin lause oli kuitenkin lupaava. Mutta menikö hän näin luvatessaan liian pitkälle? Astuiko hän kiinteistöviraston tehtäväkentälle, viraston, joka Helsingissä jakaa tontit? Sundman työskenteli kaupunkisuunniteluvirastossa, jonka tehtävänä on uusien asuntoalueiden kaavoitus. Siinä vaiheessa kun me menimme Kansakoulukadulle Mikael Sundmania tapaamaan, Arabianranta oli jo kaavoitettu.
Mikael Sundman ei siis osoittanut Loppukirille tonttia tontin perästä, kuten kotisivuilla virheellisesti kerrotaan. Sen sijaan Tuomas Kivelä ehdotti lähes ensimmäisestä tapaamisestamme lähtien Loppukirille paikkoja eri puolilta kaupunkia. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon kiinteistöpalvelukeskuksessa työskentelevä Mirja Höysniemi oli kuitenkin se, joka ensimmäisenä heti alkuvuodesta 2000 ehdotti yhteisöllisen senioritalon paikaksi Arabianrantaa (mm. blogini 25.1.2010). Marja Dahlström ei ollut Mirjan työhuoneessa sillä hetkellä. Itse asiassa puheenjohtajamme ei kertaakaan tavannut Mirjaa.
On valitettavaa, että Marja Dahlströmin keksimät virheelliset tarinat ovat uponneet Aktiivisten Senioreiden jäseniin ja Loppukirin asukkaisiin todella hyvin. Syynä on varmasti se, että yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja oli syksyllä 2000 niin täydellisesti keskittynyt muihin projekteihinsa kuin yhteisölliseen senioritaloon. Mutta miksi hän ei ole tarinaansa kertoessaan vaivautunut ottamaan selvää, mitä todellisuudessa tapahtui? Eikö se olisi ollut hänenkin edun mukaista? Kaikkien edun mukaista? Osoittaa aikamoista rohkeutta kirjoittaa historiaa tapahtumista, joissa suurimmassa osassa ei ollut edes mukana.
Tapasin Mikael Sundmanin toisen kerran seuraavana keväänä. Kiinteistölautakunta ei kuitenkaan ollut puoltanut loppuvuodesta 2000 tonttianomustamme, vaikka jäsenet myönteisiä hankkeellemme olivatkin. Siispä Tuomas Kivelä, jonka puoleen monessa mutkassa käännyin, kehoitti meitä loppuvuodesta 2000 menemään suurella joukolla vielä osastopäällikkö Matti Rytkölän luo puhumaan hankkeestamme. Niin teimmekin. Kuten olen kertonut nimi Aktiiviset Seniorit ei vuoden vaihteessa 2000-2001 sanonut Rytkölälle mitään. Hän oli sanonut Sundmanille meistä ensimmäisen kerran kuullessaan, etteivät ne naiset kuitenkaan mitään saa aikaseksi, vaikka saisivatkin tontin. Rytkölän ajattelu muuttui kuitenkin ensimmäisessä ja ainoassa tapaamisessamme täysin (mm. blogini 20.3.2010; 30.6.2010; 26.10.2010). Puheenjohtajamme Marja Dahlström ei lähtenyt Rytkölääkään tapaamaan, vaan keskittyi edessä olevaan taidehistorian tenttiinsä. Minä olin tuona päivänä kauheassa lääketokkurassa flunssani takia, joten ihan kaikkea en siitä tapaamisesta muista, myönteisen ilmapiirin kuitenkin.
Muistelen, että sain Mikael Sundmanilta Loppukirin valmistuttua kesällä 2006 kirjeen, jossa hän totesi Tuomas Kivelän tehneen todella paljon hankkeemme hyväksi. Hänen mielestään Kivelän typanos oli hankkeelle ratkaiseva, ilman sitä emme tonttia olisi Arabianrannasta saaneet.
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Viimeksi tullut kommentti
Tiedoksi blogiani lukeville: vilkaiskaa 31.5. kirjoittamani tekstin johdosta tullut kommentti. Olen siitä hyvin iloinen.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Epätarkkuuksia ja suoranaisia virheitä
Jatkan edellisellä kerralla aloittamaani Loppukirin kotisivujen epätarkuuksien ja suoranaisten virheiden korjaamista. Samalla en voi olla ihmettelemättä, miksi ryhtyä kertomaan talon historiasta, jos ei halua - tai osaa - pysyä totuudessa.
Näin Loppukirin kotisivut:
Monet keittiökeskustelut tuottavat hyviä ideoita, mutta poikkeuksellista on, että haavetta aletaan toteuttaa myös käytännössä. Nämä naiset, Anna-Liisa Mikkelä, Marja Dahlström, Terttu Putila ja Anita Wetterstrand perustivat Aktiiviset Seniorit yhdistyksen (15.8.2000) ja ryhtyivät etsimään hankkeelle kiintopistettä, tonttia, jolle yhteisöllinen talo rakennettaisiin.
Vain muutama päivä ennen yhdistyksemme perustamista soitin espoolaiselle ystävälleni Heli Jäderholmille. Hän tiesi jotain senioritalohankkeestamme. Tunsin hänet yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja tiesin rohkeaksi ja ennakkoluulottomaksi naiseksi. Heli oli mielestäni poikkeuksellisen yhteisöllinen ihminen suomalaiseksi, mutta hänen ulkonäöstäään saattoi kuka tahansa päätellä, että hänen suonissaan virtasikin enemmän kuin yksi pisara vierasta verta. Se saattaa selittää hänen luonteestaan monta hyvää ja harvinaista piirrettä. Helin avomiestä Eino Jantusta en tuossa vaiheessa tuntenut hyvin. Pyysin kuitenkin heitä yhdessä tulemaan yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Kysyin myös lupaa ehdottaa heitä hallitukseen, mikäli paikalle ei tulisi riittävästi ihmisiä. Kuten olen aikaisemmin kertonut (blogini xxx) espoolaiset joutuivat hallitukseen kylmiltään.
Terttu Putilalle olin puhunut kokouksen ajankohdasta hyvissä ajoin, mutta vähän ennen tilaisuutta hän yllätyksekseni ilmoitti lähtevänsä Tallinnaan. Hän suostui kuitenkin siihen, että hänet valittaisiin poissaolevana yhdistyksen sihteeriksi. Olin tietysti pettynyt Tertun Tallinnan matkaan. Hankkettamme ajatellen perustavan kokouksen vaihtuminen Viron matkaksi ei luvannut hyvää. Sitoutumista ei viljalti ollut.
Myöskään Loppukiri-kirjassa ei perustajajäsenistä puhuttaessa mainita Heliä ja Einoa. Kaiken lisäksi Loppukiri-kirjassa Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen mainitsevat hankkeen alkuajoilta nimeltä paljon turhempiakin ihmisiä kuin nämä kaksi. Se että Heli ja Eino tulivat kylmiltään yhdistyksen hallitukseen ei eronnut merkittävästi Tertun aktiivisuudesta. Tämä oli ollut toiminnassa mukana siihen asti ainoastaan kahdessa tapaamisessa. Itse asiassa Anita Wetterstrand oli kaikista yhteistyökumppaneistani kaikista virein eli 13 osallistumista kokouksiin ja lobbaamisiin elokuun puoliväliin mennessä. Vastaava luku oli Marja Dahlströmilläkin ainoastaan yhdeksän, minulla 26. Anita lähti innostuneesti tapaamaan virkamiehiä aina kun ehti, mutta mitään taustatyötä hän ei joko halunnut tai osannut tehdä. Hän ei kuitenkaan epäillyt lähteä sellaisiinkaan tapaamisiin, jotka menivät yli tietämyksemme ja myös yli ymmärryksemme.
Säännöt eivät syntyneet
Yksi asia muistuu perustavasta kokouksesta: viisi kuukautta ennen yhdistyksen perustamista eli maaliskuussa 2000 pyysin Marjaa kirjoittamaan säännöt yhdistykselle. Hän ei kuitenkaan koskaan pannut tikkua ristiin asian eteen, ei liioin selittänyt syytä, miksi sääntöluonnosta ei ilmestynyt minun tai muiden nähtäväksi. Muuan päivä ennen perustavaa kokousta minä lopulta muotoilin ne, apunani Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen sääntöluonnos. Niillä pärjäsimme kevääseen 2002 saakka eli liki kaksi vuotta. Silloin sääntöjä ruvettiin jostain syystä hallituksessa ruotimaan ja korjailemaan. Tekevälle sattuu, ajattelin itsekseni. Jos ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Minä nyt olin siihen mennessä tehnyt todella paljon, joukossa virheitäkin.
Neljä naista perusti siis kotisivujen mukaan Aktiiviset Seniorit ja ryhtyi sitten myös etsimään tonttia talolle. Yhdistyksen perustamiseen mennessä olin jo käynyt lukuisten ihmisten luona puhumassa hankkeestamme ja tarpeestamme saada tontti. Yhdistykseemme liityttyään espoolaiset Heli ja Eino olivat monessa mukana, usein myös sellaisissa tilaisuuksiin, joihin Marja Dahlström ei jaksanut/viitsinyt/uskaltanut lähteä. Kirjasin tuon uskaltanut sanankin tuohon siksi, että olen nyt jälkikäteen vakuuttunut, että Marja jättäytyi pois esimerkiksi rakennuttajan kanssa neuvotteluista sen takia, että ei tiennyt asiasta riittävästi. Ei silti, en minäkään tiennyt, mutta halusin osoittaa hankkeeseen sitoutumiseni aktiivisuudellani.
Olisi kiva tietää, yrittikö Marja koskaan saada miestään noihin vaikeisiin neuvotteluihin, joissa jo pelkkä sukupuoli ja iso kokokin olisi ollut plussaa.
Valehtelematta voin sanoa, että minun työpanokseni tontin "etsimisessä" oli moninkertainen verrattuna yhdistyksen muiden jäsenten panokseen. Pohdiskelen nyt, onko noissa Aktiivisten Senioreiden kotisivujen lauseissa enemmän muistivirheitä kuin suoranaisia valheita. Siitä olen kuitenkin varma, että ilman minua hanke ei olisi käynnistynyt. Minun työpanokseni oli ensimmäisinä vuosina ratkaiseva, eikä minun panostani ollut alkumetreillä helppo korvata. Jos olisin silloin tehnyt hankkeen eteen ainoastaan sen mitä muut, mitään Loppukiriä ei olisi vuosikymmeniin syntynyt.
Kaksoissisareni Marja-Leena Salkola, jonka hänenkään nimeä ei Loppukiri-kirjassa mainita, keksi sekä yhdistyksen (AKTIIVISET SENIORIT) että senioritalon (LOPPUKIRI)nimet. Se tapahtui maaliskuussa 2000 Anita Wetterstrandin asunnolla Kalliossa.
Se, ettei Marja Dahlström osaa kertoa totuutta Loppukiri-hankkeen alkuvaiheista, paljastaa sen että hän on elänyt noinä viikkoina ja kuukausina aivan toisessa todellisuudessa kuin minä. Mutta taloideahan olikin ensi sijaisesti minun. Muistan kuinka Marja kerran sanoi minulle, ettei hän osaa olla sellainen terrieri kuin minä. Siihen minä: "Jos minä olen räksyttävä terrieri, sinä olet puudeli." Sanailumme ei ollut mitään riitelyä, kunhan irvailimme. Toivoin kuitenkin lauseidenvaihdon - tällaisenkin - avaavan silmiä eli vievän hankettamme eteenpäin.
En muista Marjan ja minun koskaan riidelleen. En muista liioin riidelleeni Tertunkaan kanssa. Enkä Sirkka Minkkisen kanssa. Kenen kanssa minulla siis oli yhteenottoja? Todella harvojen. Palaan niihin myöhemmin. Käsittääkseni pahinta olikin se, että me emme keskustelleet keskenämme. Yhteisöllisyysmääritelmissä mainitaan kuitenkin aina yhteisön tärkeimmiksi tekijöiksi avoimuus ja vuorovaikutus. Niistä meillä oli pulaa. Puhe oli niin asiapitoista ja pinnallista, että se sai minut keväästä 2001 lähtien vakavasti miettimään, halusinko todella viettää vanhuuteni näiden ihmisten kanssa. Halusinko istua heidän kanssaan saunan lauteilla väkinäisesti keskustellen? Lisäksi minulla oli tunne, että yhdellä jos toisellakin oli luurankoja kaapissa. Tai he itse olivat kaapissa, josta eivät uskaltaneet astua ulos.
Ihmettelin missä oli se Färdknäppenin ihmisten älyllinen kipina, johon olin ohjelmantekomatkallani loppiaisena 2000 törmännyt? Ne ihmiset, joiden kanssa minä vietin kymmenen vuotta sitten laatuaikaa, eivät aikoneet Loppukiriin asumaan. Muutama kyllä maksoi yhdistyksemme jäsenmaksua pelkästä ilosta kannattaa pilottihankettamme. Jotkut olivat suorasanaisesti ilmaisseet heti hankkeen alkumetreillä, etteivät usko suomalaisten kykyyn asua tiiviissä yhteisössä. Historia on myös osoittanut, että vaikka Suomessa on sekä osuustoimintaa että monenlaista yhdistystä, ihmiset eivät yleensä halua omistaa traktoria yhdessä naapureidensa kanssa. Jokainen tahtoo omistaa ikioman traktorin, jolla kyntää. Totta lienee sekin väite, että talkootyö ja yhteisöllisyys istuvat meille parhaiten kriisiaikoina ja pulakausina, siis sota-aikana ja sen jälkeisinä jälleenrakennusvuosina. Mahdollista on sekin, että pelko yksinäisestä vanhuudesta voi laukaista henkilökohtaisen kriisin normaalioloissakin. Se selittäisi yhteisöllisen senioritalon saaman suuren suosion. Ideahan meni kansaan - ja menee kai edelleenkin - kuin veitsi voihin. Rehellisyyden nimissä minun on kuitenkin kerrottava, että Loppukiristä ovat lähteneet ensimmäiset asukkaat muustakin syystä kuin kuoleman kautta.
Näin Loppukirin kotisivut:
Monet keittiökeskustelut tuottavat hyviä ideoita, mutta poikkeuksellista on, että haavetta aletaan toteuttaa myös käytännössä. Nämä naiset, Anna-Liisa Mikkelä, Marja Dahlström, Terttu Putila ja Anita Wetterstrand perustivat Aktiiviset Seniorit yhdistyksen (15.8.2000) ja ryhtyivät etsimään hankkeelle kiintopistettä, tonttia, jolle yhteisöllinen talo rakennettaisiin.
Vain muutama päivä ennen yhdistyksemme perustamista soitin espoolaiselle ystävälleni Heli Jäderholmille. Hän tiesi jotain senioritalohankkeestamme. Tunsin hänet yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja tiesin rohkeaksi ja ennakkoluulottomaksi naiseksi. Heli oli mielestäni poikkeuksellisen yhteisöllinen ihminen suomalaiseksi, mutta hänen ulkonäöstäään saattoi kuka tahansa päätellä, että hänen suonissaan virtasikin enemmän kuin yksi pisara vierasta verta. Se saattaa selittää hänen luonteestaan monta hyvää ja harvinaista piirrettä. Helin avomiestä Eino Jantusta en tuossa vaiheessa tuntenut hyvin. Pyysin kuitenkin heitä yhdessä tulemaan yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Kysyin myös lupaa ehdottaa heitä hallitukseen, mikäli paikalle ei tulisi riittävästi ihmisiä. Kuten olen aikaisemmin kertonut (blogini xxx) espoolaiset joutuivat hallitukseen kylmiltään.
Terttu Putilalle olin puhunut kokouksen ajankohdasta hyvissä ajoin, mutta vähän ennen tilaisuutta hän yllätyksekseni ilmoitti lähtevänsä Tallinnaan. Hän suostui kuitenkin siihen, että hänet valittaisiin poissaolevana yhdistyksen sihteeriksi. Olin tietysti pettynyt Tertun Tallinnan matkaan. Hankkettamme ajatellen perustavan kokouksen vaihtuminen Viron matkaksi ei luvannut hyvää. Sitoutumista ei viljalti ollut.
Myöskään Loppukiri-kirjassa ei perustajajäsenistä puhuttaessa mainita Heliä ja Einoa. Kaiken lisäksi Loppukiri-kirjassa Marja Dahlström ja Sirkka Minkkinen mainitsevat hankkeen alkuajoilta nimeltä paljon turhempiakin ihmisiä kuin nämä kaksi. Se että Heli ja Eino tulivat kylmiltään yhdistyksen hallitukseen ei eronnut merkittävästi Tertun aktiivisuudesta. Tämä oli ollut toiminnassa mukana siihen asti ainoastaan kahdessa tapaamisessa. Itse asiassa Anita Wetterstrand oli kaikista yhteistyökumppaneistani kaikista virein eli 13 osallistumista kokouksiin ja lobbaamisiin elokuun puoliväliin mennessä. Vastaava luku oli Marja Dahlströmilläkin ainoastaan yhdeksän, minulla 26. Anita lähti innostuneesti tapaamaan virkamiehiä aina kun ehti, mutta mitään taustatyötä hän ei joko halunnut tai osannut tehdä. Hän ei kuitenkaan epäillyt lähteä sellaisiinkaan tapaamisiin, jotka menivät yli tietämyksemme ja myös yli ymmärryksemme.
Säännöt eivät syntyneet
Yksi asia muistuu perustavasta kokouksesta: viisi kuukautta ennen yhdistyksen perustamista eli maaliskuussa 2000 pyysin Marjaa kirjoittamaan säännöt yhdistykselle. Hän ei kuitenkaan koskaan pannut tikkua ristiin asian eteen, ei liioin selittänyt syytä, miksi sääntöluonnosta ei ilmestynyt minun tai muiden nähtäväksi. Muuan päivä ennen perustavaa kokousta minä lopulta muotoilin ne, apunani Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtajan Marja-Liisa Kunnaksen sääntöluonnos. Niillä pärjäsimme kevääseen 2002 saakka eli liki kaksi vuotta. Silloin sääntöjä ruvettiin jostain syystä hallituksessa ruotimaan ja korjailemaan. Tekevälle sattuu, ajattelin itsekseni. Jos ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Minä nyt olin siihen mennessä tehnyt todella paljon, joukossa virheitäkin.
Neljä naista perusti siis kotisivujen mukaan Aktiiviset Seniorit ja ryhtyi sitten myös etsimään tonttia talolle. Yhdistyksen perustamiseen mennessä olin jo käynyt lukuisten ihmisten luona puhumassa hankkeestamme ja tarpeestamme saada tontti. Yhdistykseemme liityttyään espoolaiset Heli ja Eino olivat monessa mukana, usein myös sellaisissa tilaisuuksiin, joihin Marja Dahlström ei jaksanut/viitsinyt/uskaltanut lähteä. Kirjasin tuon uskaltanut sanankin tuohon siksi, että olen nyt jälkikäteen vakuuttunut, että Marja jättäytyi pois esimerkiksi rakennuttajan kanssa neuvotteluista sen takia, että ei tiennyt asiasta riittävästi. Ei silti, en minäkään tiennyt, mutta halusin osoittaa hankkeeseen sitoutumiseni aktiivisuudellani.
Olisi kiva tietää, yrittikö Marja koskaan saada miestään noihin vaikeisiin neuvotteluihin, joissa jo pelkkä sukupuoli ja iso kokokin olisi ollut plussaa.
Valehtelematta voin sanoa, että minun työpanokseni tontin "etsimisessä" oli moninkertainen verrattuna yhdistyksen muiden jäsenten panokseen. Pohdiskelen nyt, onko noissa Aktiivisten Senioreiden kotisivujen lauseissa enemmän muistivirheitä kuin suoranaisia valheita. Siitä olen kuitenkin varma, että ilman minua hanke ei olisi käynnistynyt. Minun työpanokseni oli ensimmäisinä vuosina ratkaiseva, eikä minun panostani ollut alkumetreillä helppo korvata. Jos olisin silloin tehnyt hankkeen eteen ainoastaan sen mitä muut, mitään Loppukiriä ei olisi vuosikymmeniin syntynyt.
Kaksoissisareni Marja-Leena Salkola, jonka hänenkään nimeä ei Loppukiri-kirjassa mainita, keksi sekä yhdistyksen (AKTIIVISET SENIORIT) että senioritalon (LOPPUKIRI)nimet. Se tapahtui maaliskuussa 2000 Anita Wetterstrandin asunnolla Kalliossa.
Se, ettei Marja Dahlström osaa kertoa totuutta Loppukiri-hankkeen alkuvaiheista, paljastaa sen että hän on elänyt noinä viikkoina ja kuukausina aivan toisessa todellisuudessa kuin minä. Mutta taloideahan olikin ensi sijaisesti minun. Muistan kuinka Marja kerran sanoi minulle, ettei hän osaa olla sellainen terrieri kuin minä. Siihen minä: "Jos minä olen räksyttävä terrieri, sinä olet puudeli." Sanailumme ei ollut mitään riitelyä, kunhan irvailimme. Toivoin kuitenkin lauseidenvaihdon - tällaisenkin - avaavan silmiä eli vievän hankettamme eteenpäin.
En muista Marjan ja minun koskaan riidelleen. En muista liioin riidelleeni Tertunkaan kanssa. Enkä Sirkka Minkkisen kanssa. Kenen kanssa minulla siis oli yhteenottoja? Todella harvojen. Palaan niihin myöhemmin. Käsittääkseni pahinta olikin se, että me emme keskustelleet keskenämme. Yhteisöllisyysmääritelmissä mainitaan kuitenkin aina yhteisön tärkeimmiksi tekijöiksi avoimuus ja vuorovaikutus. Niistä meillä oli pulaa. Puhe oli niin asiapitoista ja pinnallista, että se sai minut keväästä 2001 lähtien vakavasti miettimään, halusinko todella viettää vanhuuteni näiden ihmisten kanssa. Halusinko istua heidän kanssaan saunan lauteilla väkinäisesti keskustellen? Lisäksi minulla oli tunne, että yhdellä jos toisellakin oli luurankoja kaapissa. Tai he itse olivat kaapissa, josta eivät uskaltaneet astua ulos.
Ihmettelin missä oli se Färdknäppenin ihmisten älyllinen kipina, johon olin ohjelmantekomatkallani loppiaisena 2000 törmännyt? Ne ihmiset, joiden kanssa minä vietin kymmenen vuotta sitten laatuaikaa, eivät aikoneet Loppukiriin asumaan. Muutama kyllä maksoi yhdistyksemme jäsenmaksua pelkästä ilosta kannattaa pilottihankettamme. Jotkut olivat suorasanaisesti ilmaisseet heti hankkeen alkumetreillä, etteivät usko suomalaisten kykyyn asua tiiviissä yhteisössä. Historia on myös osoittanut, että vaikka Suomessa on sekä osuustoimintaa että monenlaista yhdistystä, ihmiset eivät yleensä halua omistaa traktoria yhdessä naapureidensa kanssa. Jokainen tahtoo omistaa ikioman traktorin, jolla kyntää. Totta lienee sekin väite, että talkootyö ja yhteisöllisyys istuvat meille parhaiten kriisiaikoina ja pulakausina, siis sota-aikana ja sen jälkeisinä jälleenrakennusvuosina. Mahdollista on sekin, että pelko yksinäisestä vanhuudesta voi laukaista henkilökohtaisen kriisin normaalioloissakin. Se selittäisi yhteisöllisen senioritalon saaman suuren suosion. Ideahan meni kansaan - ja menee kai edelleenkin - kuin veitsi voihin. Rehellisyyden nimissä minun on kuitenkin kerrottava, että Loppukiristä ovat lähteneet ensimmäiset asukkaat muustakin syystä kuin kuoleman kautta.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Kun on kaksonen
Tein Aktiivisten Senioreiden aikana muistiinpanoja, siis jonkinlaista niukkasanaista päiväkirjaa pelkästään oman muistini tueksi. Loppukiri-hanke alkoi ajatuksissani hahmottua viimeistään keväällä 1999, mutta ensimmäiset tapaamiset ideointimielessä järjestin vasta kesällä ja syksyllä samana vuonna. Syksyllä aloitin päiväkirjan pidon. Vuosina 1999-2002 tapasin senioritalon merkeissä noin 200 virkamiestä ja poliitikkoa. Ohitseni kulki kiihtyvällä vauhdilla ihmisvirta, uusia tuttavuuksia uusine ajatuksineen. Jo pelkästään puhelinnumeroiden ja osoitteidenkin takia oli syytä kirjata tapaamiset ja tapahtumia muistiin. Pelkän numeron puhelinkansioon merkitseminen ei riittänyt.
Kevään 2002 aikana Eila Puotila rupesi himoitsemaan muistiinpanojani yhdistyksen käyttöön. Jossakin vaiheessa olin sivumennen maininnut niiden olemassaolosta, mutta pidin kuitenkin niitä sen verran yksityisluontoisina, että olisin joutunut tekemään aika paljon työtä ennen luovuttamista. Taideteollisen korkeakoulun Media Labista oli jossakin vaiheessa rullut yhteistyökumppanimme ja he olisivat voineet hyödyntää tekstejäni Loppukirin kotisivuja tehdessään. Keväällä 2002 aavistin eroni yhdistyksestä tulevan pian ajankohtaiseksi, joten silloin jo kysyin itseltäni kuinka suureksi seniorit halusivat työpanokseni kasvavan.
Tavallisesti menimme tapaamisiin joukolla, mutta usein olin myös pakotettu lähtemään niihin yksin. Minulla on noiden muistiinpanojeni lisäksi tuolta ajalta matkalaukullinen kopioita lähettämistäni ja saamistani sähköpostiviesteistä.
Olemme kaksoissisareni kanssa identtisiä. Ikäero kymmenen minuuttia. Meitä ovat aina kiinnostaneet samat asiat. Puhumme samoista asioista ystäväpiirillemme toistemme puheista tietämättä, kunnes sitten paljastuu, että olemme pohtineet samoja ongelmia ja kehitelleet samanlaisia ideoita samaan tahtiin - tajuamatta yhteyttä. Aina ei tule selväksi, mikä on idean muna ja mikä kana eli mistä ideoiden kehittely lähti alkuunsa. Eli olitko se sinä vai olinko se minä, joka silloin ja silloin otti puheeksi sen ja sen asian.
Poikkeuksellista telepatiaa
Kaksosten sidoksesta on hyvä esimerkki kouluvuosiltamme. Toinen meistä - en muista kumpi - matkusti Kuusamoon tervehtimään tätiämme. Toinen jäi kotiin Pohjanmaalle. Myöhemmin ilmeni, että olimme samana iltana suurinpiirtein samaan aikaan alkaneet lukea Yrjö Kokon kirjaa Laulujoutsen. Se meistä, joka oli Kuusamossa, löysi tämän kirjan tätimme kirjahyllystä, kotiin jäänyt käveli samana päivänä kirjastoon ja lainasi teoksen sieltä. Yhteensattuma selvisi myöhemmin.
Kaksosten välillä on siis poikkeuksellista telepatiaa. Myös senioritaloidean kehittelyssä se tuli esille. Sen kuitenkin muistan ilman muistiinpanojanikin, että sisareni joka oli Haapavedellä kansalaisopiston rehtorina vuoden loppuun 1998 asti, kertoi sen talven aikana keskustelleensa mm. serkkujemme kanssa vanhusten uudenlaisista asumismalleista. Tämä tapahtui siis kaksi vuotta aikaisemmin kun Marja Dahlström osallistui ensimmäisen kerran sellaiseen tapaamiseen, jonka tarkoituksena oli kehitellä yhteisöllistä senioritaloideaa. Marjan Loppukiri-kirjassa esittämä ajatus, että hän olisi ollut käynnistämässä hanketta, ei pidä paikkaansa.
Kaksosten telepatiakykyä lisää tietysti se, että heillä on yhteinen - etten sanoisi sama - menneisyys. Marja-Leenalla ja minulla oli kokemus äitimme omaishoitajuudesta (blogini 29.1.2010). Toki muillakin sisaruksillamme, jotka äidin hoitorinkiin kuuluivat, oli näkemyksensä ikääntyvien ongelmista, mutta heidän kanssaan vanhuudesta keskusteleminen oli harvinaisempaa. Yhtenä syynä oli tietysti sekin, että me kaksoset olimme sisarusparvemme vanhimmat. Muilla eläköityminen oli vasta vuosien päässä.
Ilman äitimme omaishoitajuutta en olisi koskaan ajautunut Loppukiri-hankkeen käynnistäjäksi. Tuskin olisin ilman tuota useamman vuoden kokemusta edes lähtenyt Tukholman Färdknäppeniin ohjelmantekomatkalle, jota Anita Wetterstrandkuukaudesta toiseen minulle suositti. Minulla ei nimittäin juuri koskaan ollut ohjelman aiheista pulaa.
Yhtä vähän kun olen koskaan halunnut lentoemännäksi, en ole koskaan halunnut kirjoittaa kaunokirjallista kirjaa - paitsi nyt. Blogini synnyttämisessä on omat raskaat rajoitteensa, joten ilmeisesti tiukka asiassa pitäytyminen on saanut minut nyt uneksimaan fiktion kirjoittamisesta.
Kevään 2002 aikana Eila Puotila rupesi himoitsemaan muistiinpanojani yhdistyksen käyttöön. Jossakin vaiheessa olin sivumennen maininnut niiden olemassaolosta, mutta pidin kuitenkin niitä sen verran yksityisluontoisina, että olisin joutunut tekemään aika paljon työtä ennen luovuttamista. Taideteollisen korkeakoulun Media Labista oli jossakin vaiheessa rullut yhteistyökumppanimme ja he olisivat voineet hyödyntää tekstejäni Loppukirin kotisivuja tehdessään. Keväällä 2002 aavistin eroni yhdistyksestä tulevan pian ajankohtaiseksi, joten silloin jo kysyin itseltäni kuinka suureksi seniorit halusivat työpanokseni kasvavan.
Tavallisesti menimme tapaamisiin joukolla, mutta usein olin myös pakotettu lähtemään niihin yksin. Minulla on noiden muistiinpanojeni lisäksi tuolta ajalta matkalaukullinen kopioita lähettämistäni ja saamistani sähköpostiviesteistä.
Olemme kaksoissisareni kanssa identtisiä. Ikäero kymmenen minuuttia. Meitä ovat aina kiinnostaneet samat asiat. Puhumme samoista asioista ystäväpiirillemme toistemme puheista tietämättä, kunnes sitten paljastuu, että olemme pohtineet samoja ongelmia ja kehitelleet samanlaisia ideoita samaan tahtiin - tajuamatta yhteyttä. Aina ei tule selväksi, mikä on idean muna ja mikä kana eli mistä ideoiden kehittely lähti alkuunsa. Eli olitko se sinä vai olinko se minä, joka silloin ja silloin otti puheeksi sen ja sen asian.
Poikkeuksellista telepatiaa
Kaksosten sidoksesta on hyvä esimerkki kouluvuosiltamme. Toinen meistä - en muista kumpi - matkusti Kuusamoon tervehtimään tätiämme. Toinen jäi kotiin Pohjanmaalle. Myöhemmin ilmeni, että olimme samana iltana suurinpiirtein samaan aikaan alkaneet lukea Yrjö Kokon kirjaa Laulujoutsen. Se meistä, joka oli Kuusamossa, löysi tämän kirjan tätimme kirjahyllystä, kotiin jäänyt käveli samana päivänä kirjastoon ja lainasi teoksen sieltä. Yhteensattuma selvisi myöhemmin.
Kaksosten välillä on siis poikkeuksellista telepatiaa. Myös senioritaloidean kehittelyssä se tuli esille. Sen kuitenkin muistan ilman muistiinpanojanikin, että sisareni joka oli Haapavedellä kansalaisopiston rehtorina vuoden loppuun 1998 asti, kertoi sen talven aikana keskustelleensa mm. serkkujemme kanssa vanhusten uudenlaisista asumismalleista. Tämä tapahtui siis kaksi vuotta aikaisemmin kun Marja Dahlström osallistui ensimmäisen kerran sellaiseen tapaamiseen, jonka tarkoituksena oli kehitellä yhteisöllistä senioritaloideaa. Marjan Loppukiri-kirjassa esittämä ajatus, että hän olisi ollut käynnistämässä hanketta, ei pidä paikkaansa.
Kaksosten telepatiakykyä lisää tietysti se, että heillä on yhteinen - etten sanoisi sama - menneisyys. Marja-Leenalla ja minulla oli kokemus äitimme omaishoitajuudesta (blogini 29.1.2010). Toki muillakin sisaruksillamme, jotka äidin hoitorinkiin kuuluivat, oli näkemyksensä ikääntyvien ongelmista, mutta heidän kanssaan vanhuudesta keskusteleminen oli harvinaisempaa. Yhtenä syynä oli tietysti sekin, että me kaksoset olimme sisarusparvemme vanhimmat. Muilla eläköityminen oli vasta vuosien päässä.
Ilman äitimme omaishoitajuutta en olisi koskaan ajautunut Loppukiri-hankkeen käynnistäjäksi. Tuskin olisin ilman tuota useamman vuoden kokemusta edes lähtenyt Tukholman Färdknäppeniin ohjelmantekomatkalle, jota Anita Wetterstrandkuukaudesta toiseen minulle suositti. Minulla ei nimittäin juuri koskaan ollut ohjelman aiheista pulaa.
Yhtä vähän kun olen koskaan halunnut lentoemännäksi, en ole koskaan halunnut kirjoittaa kaunokirjallista kirjaa - paitsi nyt. Blogini synnyttämisessä on omat raskaat rajoitteensa, joten ilmeisesti tiukka asiassa pitäytyminen on saanut minut nyt uneksimaan fiktion kirjoittamisesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)