En ole aikaisemmin lukenut kunnolla Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin kotisivuja. Monine virheineen ne saavat minut pahoinvoivaksi. Kimmokkeen kirjoittaa tätä blogiani "Vanhan naisen kompurointia - tai sitten ei" sain luettuani Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen virheitä vilisevän "Loppukiri"-kirjan. Äskettäin jouduin sattumalta Loppukirin kotisivuille ja järkytyin ja loukkaannuin sieltäkin löytämästäni totuudenvastaisesta historiasta. Ymmärrän, että Loppukiri-kirjassa olevia virheitä ei voi enää korjata, mutta rehellisyyden nimissä kotisivujen virheet pitäisi voida oikaista.
Loppukiri-kirjan kotisivut alkavat hankkeen alkuidean kuvauksella:
"Alkuidea.
Monet hienot asiat saavat alkunsa keittiön pöydän ääressä.
Loppukirin idea syntyi, kun neljä naista pohti omien vanhempiensa hoitoa 2000-luvun taitteessa. He halusivat ottaa loppuelämänsä omiin käsiinsä ja ratkaista vanhuuden asumisensa ajoissa.
Vierailu tukholmalaiseen Färdknäppenin kollektiivitaloon ratkaisi asian: tätä mekin haluamme, yhteisöllisen talon, jossa keskenään tutut asukkaat tekevät yhdessä ruokaa, asuvat omissa asunnoissaan, mutta jakavat arkensa. Yhteisöllisessä talossa ikääntyvät ihmiset saavat tukea toisistaan ja silti säilyttävät itsenäisyytensä niin pitkään kuin se on mahdollista."
Arvatenkin yllä olevan tekstin sisältöön - ja siis virheisiin - on eniten vaikuttanut Marja Dahlström. Kun Loppukiri-talo keväällä 2006 valmistui, hän oli ainoa Aktiivisten Senioreiden perustavaan kokoukseen elokuussa 2000 osallistunut taloon muuttaja. Kaikki muut hankkeen alkuaikoina yhdistyksessä toimineet seniorit olivat eronneet yhdistyksestä yksi toisensa jälkeen. Marja on siis ollut Loppukirissä nyt asuvista pisimpään mukana Aktiivissa Senioreissa. Se ei kuitenkaan oikeuta häntä kertomaan talon ideointivaiheesta totena sellaista mitä ei koskaan tapahtunut. Marjan muisti pettää pahanlaisesti.
Loppukirin kotisivujen mukaan senioritaloidea syntyi neljän naisen pohtiessa vanhempiensa hoitoa 2000-luvun taitteessa. Tähän virkkeeseen mahtuu peräti kolme oleellista virhettä. Ajankohta on väärä, eivätkä Marjan tarkoittamat neljä naista - Terttu Putila, Anita Wetterstrand, hän itse ja minä - ideoineet hanketta ensimmäisinä y h d e s s ä. En myöskään ole koskaan vaihtanut yhtään sanaa Terttu Putilan ja Anita Wetterstrandin kanssa näiden vanhempien hoidosta, Marjankin äidistä tiedän vain sen, että tämä vietti elämänsä loppuajan laitoksessa kuten kai valtaosa suomalaisista on viime vuosikymmeninä tehnyt. Sitä en tiedä, oliko Marjan äiti laitoksessa viikon, kuukauden vai vuosia. Yhden asian Marja kertoi: hän koki laitoksessa vierailut rasittavina. Sitä kuinka usein hän kävi äitiään katsomassa en tiedä. Kerran päivässäkö vai kerran viikossa vai vielä harvemmin?
Minä pohdiskelin vanhuuden asumisratkaisuja jo vuosia ennen vuosisadan vaihdetta. Tein sen ääneen. Tein aiheesta myös radio-ohjelmia. Yhtenä syynä siihen oli oman äitini omaishoitajuus. Äitini sairastui 1993 ja kuoli keväällä 1998. Järjestimme aluksi hänen hoitonsa hänen omassa kodissaan vieraan työvoiman turvin, viimeiset vuodet hoidin häntä neljän sisarukseni kanssa omaishoitajina. Olen kertonut tästä ns. jaetusta omaishoitajuudestamme aikaisemminkin blogissani (29.1.2010), koska onnistuneesta kokemuksestamme voisivat ottaa esimerkkiä muutkin kunnat. Näin on tapahtunutkin, idea on kelvannut Pohjanmaalla muillekin. Ensimmäiset yhteistyökumppanini Loppukiriä ideoidessani olivat siis kokemuksistani johtuen aivan muut kuin Marja Dahlström, Terttu Putila ja Anita Wetterstrand.
Anita ohjasi minut Färdknäppeniin
Anitan osuus Loppukiri-hankkeen lopullisen hahmottumisen kannalta oli sikäli tärkeä, että hän johdatti minut radio-ohjelman tekoon tukholmalaiseen senioritalo Färdknäppeniin. Teimme matkan loppiaisena 2000 (blogini 16.1.2010). Anita ehdotti kuitenkin matkaa jo vuosia aikaisemmin. Työkiireideni takia en kuitenkaan ehtinyt Ruotsiin aikaisemmin, vaan matka oli siirtynyt - ei ainoastaan kuukausilla vaan vuosilla. Yhtenä syynä olivat 1990-luvun lopulla tekemäni työmatkat Meksikoon, Guatemalaan, Hondurasiin ja Chileen. Tein noilta matkoilta yhdessä kollegani Eija Pulkkisen kanssa yhteensä yli neljäkymmentä radio-ohjelmaa. Lokakuussa 1998 siirryin vielä yhdeksi kuukaudeksi vuosilomani viettoon Peruun, mistä sieltäkin toin yhden radio-ohjelman ainekset mukanani. Näin ollen Anita joutui useamman kuin kerran vuosina 1997-1999 seisomaan työhuoneeni ovella ja muistuttamaan lupauksestani lähteä ohjelmantekomatkalle myös Ruotsiin. Idea yhteisöllisestä senioritalosta muhi kuitenkin päässäni eikä Anita ollut ainoa, jolle siitä puhuin.
Koska Maj Wetterstrand oli asunut Färdknäppenissä sen valmistumisesta (1993) lähtien, Anita oli vieraillut talossa usein sisarensa luona. Nytkin hän lähti tapaamaan Majta minun suunnistaessa matkalle radio-ohjelmat mielessäni.
Marja Dahlström ei tainnut istahtaa minun keittiöni pöydän ääreen kertaakaan ideoimaan hanketta. Ylipäätään hän osallistui järjestämiimme tapaamisiin vasta keväällä 2000. Tietysti olin kuitenkin hänet tavatessani maininnut hänelle päässäni muhivista suunnitelmistani. En pantannut ideoitani. Terttu Putilalle kerroin talohankkeesta ensimmäisen kerran aikaisintaan vuoden vaihteessa 1999-2000. Mitään ensimmäistä neljän naisen keittiötapaamista, josta Marja puhuu ja johon hän olisi Tertun ja Anitan kanssa osallistunut, ei siis ollut. Tapaamisia, myös neljän naisen tapaamisia, toki oli, mutta niissä olivat mukana aivan muut ihmiset kuin Loppukirin kotisivuilla mainitut.
Ideointia Rönössä...
Loppukiri-kirjassa ei mainita - kuten ei ilmeisesti talon kotisivuillakaan - sen kummemmin sisareni Marja-Leena Salkolan, tulevaisuuden tutkijan Marja-Liisa Viherän ja hänen sisarensa Mirja Mäkisen panoksesta hankkeeseen, ei liioin kuopiolaisen omaishoitajana työskennelleen entisen terveydenhoitajan Leena Lappalaisen nimeä. Myös kuopiolainen rakennusarkkitehti Arja Liukkonen kuului heihin, jotka ensimmäisinä pontevasti kannustivat minua potkaisemaan talon alkuun. Me ideoimme a k t i i v i s e s t i Loppukiriä jo kesällä 1999. Niinpä kun syksyllä 2000 yhdistyksemme perustamisen jälkeen lähdimme tutustumismatkalle Färdknäppeniin, kuopiolainen Arja Liukkonen ja siilinjärveläinen sisareni lähtivät mukaan. Arja Liukkosen ja sisareni lisäksi Marja-Liisa Viherän ja erityisesti Leena Lappalaisen merkitys hankkeen alkustartissa oli tärkeä.
Olen aikaisemmin kirjoittanut alkusyksystä 1999 tapahtuneesta kokoontumisesta Kuopion Rönössa (blogini 21.2.2010). Tapaamista vauhditti Leena Lappalainen, joka oli vakavasti sairas. "Ei talo minun eläessäni ehdi valmistua, mutta haluan kuitenkin olla hankkeessa mukana", Leena sanoi soittaessaan minulle. Hän kutsui kotiinsa paitsi minut myös sisareni Marja-Leenan ja Arja Liukkosen, joka oli suunnitellut lukuisia vanhusten taloja keski-Suomeen. Nämä kolme naista olivat pitkään pyöritelleet keskusteluissaan talohanketta. Siilinjärvelle vastikään muuttanutta sisartani kiehtoi ajatus Siilinjärven Harjamäestä "mummolaaksona". Arja Liukkonen esitti talon paikaksi Kustavia, jossa kesä kuulemma jatkuu pitempään kuin missään muualla Suomessa. Sisareni soittikin Kustavin kunnanjohtajalle, joka ei ideaa tyrmännyt, vaan toivotti meidät tervetulleeksi merenrannalle Länsi-Suomeen. Minä en kuitenkaan missään vaiheessa lämmennyt ajatukselle, että pilottihankkeemme olisi rakennettu jonnekin muualle kuin Helsinkiin. Tiesin myös, että senioritalo jäisi rakentamatta ilman minun erittäin suurta osallistumistani hankkeeseen. Hyvin aikaisessa vaiheessa heitin senioreille kuitenkin ajatuksen, ettei pilottia kannata ideoida, suunnitella ja rakentaa ilman, että siinä saatua kokemusta hydynnetään muissa vastaavissa talohankkeissa. Niin on nyt tehty ja tehdään.
...viestintäleirillä Kuorevedellä
Rönön tapaamista edelsi mielenkiintoinen viestintäleiriviikko Kuorevedellä. Heinäkuussa 1999 matkustin nimittäin sisareni houkuttelemana Keski-Suomeen tulevaisuuden tutkijan Marja-Liisa Viherän ja hänen sisarensa Mirja Mäkisen vetämälle Viestintäkasvatuksen seuran nuorten leirille (blogini 21.2.2010). Minä en Marja-Liisaa etukäteen tuntenut, mutta olin kuullut hänestä paljon. Minulle oli tärkeää tieto, että hän toimi aktiivisesti Tulevaisuuden tutkimuksen seurassa. Molemmet sisareni Kaisu ja Marja-Leena, varsinkin Kaisu, olivat kansalaisopistojen rehtoreina tehneet Marja-Liisan ja Mirjan kanssa vuosia yhteistyötä, mm. järjestäneet viestintäleirejä.
Sisareni Marja-Leena, joka puhui minut mukaan tälle leirille jonkinlaiseksi "isoseksi", tuli sinne omalta suunnaltaan. Neljähän meitä siis sielläkin oli - vaihtamassa mielipiteitä vanhuuden mukanaan tuomista ongelmista. Marja-Liisa väitteli noihin aikoihin tohtoriksi, ja kaikki me näimme tulevaisuutemme mahdollisuuksia täynnä olevana ajanjaksona.
Luovuuttamme vauhdittivat matonkuteet
Luovuuttamme Kuorevedellä vauhdittivat sisareni Siilinjärveltä mukanaan tuomat "renksut", sukkatehtaasta edullisesti ostetut jätepalat eli sukanvarsirenkaat. Koska käsillä tekeminen tunnetusti vauhdittaa luovuutta, me leirin aikuiset istuimme iltaisin lasten nukahdettua ulkona solmimassa renksuista matonkuteita ja parantamassa maailmaa. Sisareni oli tuohon aikaan todella innostunut kutomaan värikkäitä räsymattoja. Eläkkeelle jäätyään hän muutamassa kuukaudessa kutoi lähes neljäkymmentä mattoa. Ympäristönsä innoittamana hän piti neljä kiitosta saanutta mattonäyttelyäkin.
Liioin Marja Dahlström ja Terttu Putila eivät olleet ideoimassa Loppukiriä keittiöni pöydän ääressä Puistolassa marraskuussa 1999. Simpukkasoppaani tulivat silloin syömään Anita Wettersrand, Marja-Liisa Viherä, Mirja Mäkinen ja sisareni Marja-Leena (blogini 21.2.2010; 28.3.2010).
Ensimmäinen tapaaminen, johon Marja ja Terttu osallistuivat, oli päiväkirjamerkintöjeni mukaan vasta maaliskuussa 2000. Anitan ja minun Tukholman matkasta oli silloin aikaa jo kolmatta kuukautta ja ensimmäiset lobbaamisetkin olivat takanapäin. Tapasimme nyt Anitan asunnolla ja paikalle tulivat Marjan, Anitan ja minun lisäkseni sisareni Marja-Leena sekä Terttu ystävänsä kanssa. Meitä oli nyt siis kuusi naista.
Minä olin kuitenkin sitä ennen keskustellut yhteisöllisesta senioritalosta eri ihmisten kanssa monessa tilanteessa ja tilaisuudessa. Loppukiri-idean alkujuuret eivät olleet Helsingissä. Leena Lappalaisen kotona Kuopion Rönössä pidetty tapaaminen oli ensimmäinen, jossa asialistalla oli vain yksi asia: uudenlaisen senioritalon saaminen Suomeen.
Lisää epätarkkuuksia kotisivuilla
Loppukirin kotisivujen ensimmäisellä sivulla on myös lause, joka olisi vaatinut tekstin kirjoittajalta suurempaa paneutumista. "Vierailu tukholmalaiseen Färdknäppenin kollektiiviin ratkaisi asian: tätä mekin haluamme jne." Mitä Ruotsin matkaa Marja tarkoittaa? Ketä ovat ne ihmiset, joista hän puhuu? Ketkä me? Minä olin Anitan opastamana tutustumassa Färdknäppeniin loppiaisena 2000. Matkalta palattuani soitin ensimmäiseksi Stakesiin kertoakseni vanhusten asumisesta kiinnostuneille tutkijoille kokemastani ja näkemästäni. Etsin jo yhteistyökumppaneita hankkeeseen. Minua Marja ilmeisesti tarkoittaa, mutta miksi nimeäni ei mainita? Teimme nimittäin vasta marraskuussa 2000 suurella joukolla Färdknäppenin matkan, mukana parisenkymmentä aktiivista senioria ja muita yhteisöllisestä senioritalosta kiinnostuneita. Siinä vaiheessa minä olin allekirjoittanut jo kuukausia aikaisemmin tonttianomuksemme kaupungille. Anomus lähti "perustettavana olevan yhdistyksen nimissä".
Miksi niin Loppukiri-kirjassa kuin kotisivuillakin kerrotaan hankkeen etenemisestä yksilöimättä toimijoita. Minun monet tekemiseni kerrotaan siis passiivissa. Hävettääkö kirjoittajia se, että minä tein niin suunnattomasti työtä hankkeen eteen ja sain kiitokseksi ihan konkreettisesti syljet kasvoilleni. Siihen palaan myöhemmin.
Marja Dahlströminä minä korjaisin Aktiivisten Senioreiden ja Loppukirin kotisivujen virheet. Varsin monet, jotka tuntevat Loppukirin ideoinnin alkuvaiheet, hämmästelevät niin kirjasta kuin kotisivuiltakin nyt löytyvää historiaa. Totuus lienee se, että jos ihminen haluaa oikein kovasti uskoa johonkin, hän alkaa elää tuota unelmaansa totena. Näin ilmeisesti on tapahtunut Marjankin kohdalla. Sirkka Minkkisen tarkoitusperiä Marjan unelma on palvellut hyvin.
Palaan myöhemmin muihin Loppukirin kotisivuilla oleviin virheisiin. Seuraavassa pätkässäni, ehkä jo huomenna, pohdiskelen kuitenkin sitä, mitä merkitsee olla kaksonen. Ilman identtistä kaksoissisartani en nimittäin muistaisi niin tarkasti vanhojen tapahtumien yksityiskohtia vuosien takaa kuin nyt muistan. Kaksoset kutovat tapahtumien seiteistä huomattavasti tarkempia muistikuvia menneisyydestä kuin ilman kaksossisarta tai - veljeä elävät konsanaan kykenevät tekemään. Kaksosparilla on nimittäin aina neljä silmää ja neljä korvaa - vaikka eivät koko elämäänsä vieri vieressä eläisikään.
tiistai 31. toukokuuta 2011
lauantai 28. toukokuuta 2011
Media on kiinnostunut Roihuvuoresta
Viimeisessä Yhteishyvässä (6/2011) on myös artikkeli Roihuvuoresta ja rouhuvuorelaisista. Media on selvästi kiinnostunut alueesta. Ja miksipä ei olisi!
maanantai 23. toukokuuta 2011
Hanami 2011 ylitti odotukset
Roihuvuoren 4. hanami eilen ylitti kaikki odotukset. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta kirsikankukat olivat jo varisseet maahan, mutta muilta osin juhla ei tuottanut pettymystä. Sää suosi, järjestelyt pelasivat ja ohjelma oli kiinnostavaa. Vuodesta toiseen kävijämäärä on kasvanut ja nyt ei enää puhuta sadoista paikalle tulijoista, vaan tuhansista. Roihuvuoren hanami ei myöskään ole enää ainoastaan alueen asukkaiden juhla, vaan lukuisat ihmiset Helsingin ulkopuoleltakin ovat löytäneet sen. Hanami-tiedotus on siis tehnyt sen, mitä on toivottukin: tuonut japanilaisen kulttuurin hiukan lähemmäksi suomalaisia.
Tänään ilmestyi Hiidenkiven (3/2011) uusi numero. Siinä on kirjoittamani artikkeli aiheesta "Roihuvuori - Itä-Helsingin helmi". Se kertoo pähkinänkuoressa kaiken Roihuvuoresta, mutta sille joka haluaa syventää tietojaan alueesta, suositan Wikipediaa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisema Hiidenkivi -lehti ja artikkelini löytyvät osoitteesta http://www.hiidenkivi-lehti.fi.
Tänään ilmestyi Hiidenkiven (3/2011) uusi numero. Siinä on kirjoittamani artikkeli aiheesta "Roihuvuori - Itä-Helsingin helmi". Se kertoo pähkinänkuoressa kaiken Roihuvuoresta, mutta sille joka haluaa syventää tietojaan alueesta, suositan Wikipediaa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisema Hiidenkivi -lehti ja artikkelini löytyvät osoitteesta http://www.hiidenkivi-lehti.fi.
perjantai 20. toukokuuta 2011
Syksyllä ennen tontin saamista
Palaan tässä kirjoituksessani osittain aikaisemmin kirjoittamaani. Se mitä 18.4. blogiini kirjoitin, ei ehkä ole niin valaisevaa tekstiä kuin se noin kahdeksankymmensivuinen historiikki, jonka Suomen Mielenterveysseuran Pirkko Lahdelle kesällä 2002 kirjoitin. Seuraava on siis yhdeksän vuoden takainen tekstini, jota silloin kirjoitin työstääkseni Loppukiri-traumaani.
Färdknäppenin matkan jälkeen Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo kertoi minulle pitävänsä Marja Dahlströmiä liian heikkona Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajaksi. Hän arveli siitä aiheutuvan meille vaikeuksia. Ruotsista paluumme jälkeen sattui seuraava tapaus. Olimme laivamatkalla keskustelleet pitkään myös Loppukirin rakennuskustannuksista. Keskustelumme innoittamana Ulla Saarenheimo kirjoitti pitkän kirjeen puheenjohtajallemme. Marja ei kuitenkaan koskaan lähettänyt kirjettä minulle, ei liioin maininnut siitä mitään, joten olin aika nolo kun Ulla otti tekemänsä selvityksen viikkoja myöhemmin puhelimessa puheeksi. Sain kirjeen Ullalta myöhemmin sähköpostitse.
Ullan huomautus Marjasta mietitytti minua pitkään. Ehkä Ulla oli oikeassa, mutta siinä vaiheessa puheenjohtajamme oli perusteltu valinta. Marja oli perustamiskokouksessa ainoa mahdollinen puheenjohtajaksi. Sanoin Ullallekin sen, minkä monille muillekin: minä en halunnut enkä kyennyt asettautumaan puheenjohtajaksi. Sille tielle lähdettyäni olisin joutunut tekemään vielä enemmän työtä yhdistyksen hyväksi kuin varapuheenjohtajana ja olisin - mikäli mahdollista - vieläkin yksinäisempi. Elokuussa 2000 kun kutsuin hankkeesta kiinnostuneet ihmiset Yleisradion tiloihin perustavaan kokoukseen, olin kuitenkin jo selvillä siitä valtavasta työmäärästä, joka niskaani jatkossa kaatuisi. Olin silloin jo pitkästi toista vuotta tehnyt tunnusteluja ja tavannut ihmisiä hankkeen käynnistämiseksi.
Ullan arvio Marjasta teki minustakin epävarman varapuheenjohtajan. Mietin, mitä kaikkia luonteenominaisuuksia minulta puuttui ollakseni riittävän hyvä tehtävään. En ollut koskaan omissa pohdinnoissani päässyt niin pitkälle, että olisin luokitellut Marjan heikoksi. Sen sijaan olin tyytymätön siihen, että niin monet asiat ajoivat Marjan elämässä ideoimamme 35 miljoonan markan talohankkeen ohitse. Selitin sen kyllä osaksi sillä, että Marja luotti minuun. Hän tiesi, että tekisin kaikkeni projektin hyväksi. Niin kuin teinkin. Elämäni oli alkuvuodesta 2000 lähtien kutistunut ja kutistui yhä enemmän pelkäksi ansiotyöksi ja Aktiivisiksi Senioreiksi. Ystävistäni ja sisaruksistani vain parhaat jaksoivat käydä kanssani kesusteluja, pohtia vaihtoehtoja, käydä kirjeenvaihtoa, ideoida...
Olin kuitenkin isäni tytär: kirvensä kiveen lyövä optimisti, joka uskoi hyvän hankkeen edistyvän, vaikka kangerrellenkin.
Ennen Tukholmaan lähtöämme postitin kiinteistölautakunnan kaikille jäsenille ja varajäsenille kirjeet, jossa kerroin hankkeestamme. Lähes jokaiseen heistä olin myös ottanut puhelimitse yhteyttä. Koska sisareni Marja-Leena Siilinjärveltä oli myös lähdössä Tukholmaan ja oli siksi Helsingissä, hän avusti minua kirjeiden kirjoittamisessa ja postittamisessa.
Matkan jälkeen menin jalkaleikkaukseen. Olin yhdistyksen takia siirtänyt leikkausta kolmella kuukaudella. Ennen sairaalaan lähtöäni yritin soittaa puheenjoihtajallemme, mutta en saanut häntä kiinni. Hänellä oli kyllä kännykkä, mutta hän piti sitä usein kiinni eikä juuri purkanut viestejä. Joskus pohdiskelin, oliko hän niin visu, että odotti saituuttaan minun aina soittavan. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut (blogini xxxx) Marja ei soittanut minulle koko sinä aikana kun makasin jalkaleikkaukseni jälkeen liikuntakyvyttömänä kotonani. Ei soittanut Anita Wetterstrand eikä Terttu Putilakaan. Terttua yritin useampaan otteeseen tavoittaa, mutta hän oli ilmeisesti Algarvessa. Tai Lapissa. Tai Pohjanmaalla. Ei soittanut vaikka pyöritin numeron moneen kertaan. (Kuten olen blogissani 2.4.2010 kirjoittanut) veivasin espoolaisen Heli Jäderholmin numeron sairastamiseni loppusuoralla. Yhteistyökumppanini olivat tottuneet siihen, että olin aktiivinen yhteydenpidossa. Myönnän nyt lusikoineeni useimmille heistä ruuan valmiiksi suuhun. Sovin esimerkiksi tapaamisistamme lobattavien virkamiesten ja poliitikkojen kanssa lähes sataprosenttisesti. Menin vain äärimmäisessä hädässä tapaamaan ihmisiä yksin, mutta lähes kaikki tapaamisemme minä järjestin. "Maria oli valinnut hyvän osan eikä sitä otettu häneltä pois."
Kuvaavaa oli, että puheenjohtajamme keskittyi tontin saannin kriittisimmässäkin vaiheessa käännättämään steinerpedagogiikkaa käsittelevää pikku kirjastaan ruotsiksi. Itse hän ei sitä kääntänyt, mutta istui enemmän tai vähemmän kääntäjän vierellä tulkkaamassa tälle steinerlaista terminologiaa. Samoin hän tähtäsi tammikuun puolessa välissä (2001) olevaan taidehistorian tenttiinsä. Mihin tentti olisi karannut, jos hän olisi sen siirtänyt? Maatessani jalkavaivaisena sängyssäni pohdiskelinkin, näinkö minulle tulee käymään Loppukirissäkin, jos sairastun tai nyrjäytän nilkkani. Apua en saa enempää kuin jos asuisin yksin hornan kuusessa.
Ruotsin matkalla Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas oli ehdottanut, että Marja lobbaisi ensi tilassa Saton juristin Jaana Närön kanssa tämän puoluetoverin Suvi Rihtniemen. Koskaan Marja ei tapaamista järjestänyt. Sen sijaan hän valtuutti Närön tapaamaan Rihtniemen yksin, mitä minä pidin hyvin tyhmänä ratkaisuna. Saton juristin ei tullut lobata puolestamme. Liioin en halunnut, että me leimautuisimme poliittisesti mihinkään suuntaan.
Myöhemminkin Marja valtuutti yhdistykseen juuri tulleita jäseniä neuvottelemaan nimissämme ulkopuolisten kanssa. Suurin oli järkytykseni, kun kuulin yhden tulokkaan käyneen Marjan siunaamana yksin Satossa.
Färdknäppenin matkan jälkeen Asuntohallituksen entinen johtaja Ulla Saarenheimo kertoi minulle pitävänsä Marja Dahlströmiä liian heikkona Aktiivisten Senioreiden puheenjohtajaksi. Hän arveli siitä aiheutuvan meille vaikeuksia. Ruotsista paluumme jälkeen sattui seuraava tapaus. Olimme laivamatkalla keskustelleet pitkään myös Loppukirin rakennuskustannuksista. Keskustelumme innoittamana Ulla Saarenheimo kirjoitti pitkän kirjeen puheenjohtajallemme. Marja ei kuitenkaan koskaan lähettänyt kirjettä minulle, ei liioin maininnut siitä mitään, joten olin aika nolo kun Ulla otti tekemänsä selvityksen viikkoja myöhemmin puhelimessa puheeksi. Sain kirjeen Ullalta myöhemmin sähköpostitse.
Ullan huomautus Marjasta mietitytti minua pitkään. Ehkä Ulla oli oikeassa, mutta siinä vaiheessa puheenjohtajamme oli perusteltu valinta. Marja oli perustamiskokouksessa ainoa mahdollinen puheenjohtajaksi. Sanoin Ullallekin sen, minkä monille muillekin: minä en halunnut enkä kyennyt asettautumaan puheenjohtajaksi. Sille tielle lähdettyäni olisin joutunut tekemään vielä enemmän työtä yhdistyksen hyväksi kuin varapuheenjohtajana ja olisin - mikäli mahdollista - vieläkin yksinäisempi. Elokuussa 2000 kun kutsuin hankkeesta kiinnostuneet ihmiset Yleisradion tiloihin perustavaan kokoukseen, olin kuitenkin jo selvillä siitä valtavasta työmäärästä, joka niskaani jatkossa kaatuisi. Olin silloin jo pitkästi toista vuotta tehnyt tunnusteluja ja tavannut ihmisiä hankkeen käynnistämiseksi.
Ullan arvio Marjasta teki minustakin epävarman varapuheenjohtajan. Mietin, mitä kaikkia luonteenominaisuuksia minulta puuttui ollakseni riittävän hyvä tehtävään. En ollut koskaan omissa pohdinnoissani päässyt niin pitkälle, että olisin luokitellut Marjan heikoksi. Sen sijaan olin tyytymätön siihen, että niin monet asiat ajoivat Marjan elämässä ideoimamme 35 miljoonan markan talohankkeen ohitse. Selitin sen kyllä osaksi sillä, että Marja luotti minuun. Hän tiesi, että tekisin kaikkeni projektin hyväksi. Niin kuin teinkin. Elämäni oli alkuvuodesta 2000 lähtien kutistunut ja kutistui yhä enemmän pelkäksi ansiotyöksi ja Aktiivisiksi Senioreiksi. Ystävistäni ja sisaruksistani vain parhaat jaksoivat käydä kanssani kesusteluja, pohtia vaihtoehtoja, käydä kirjeenvaihtoa, ideoida...
Olin kuitenkin isäni tytär: kirvensä kiveen lyövä optimisti, joka uskoi hyvän hankkeen edistyvän, vaikka kangerrellenkin.
Ennen Tukholmaan lähtöämme postitin kiinteistölautakunnan kaikille jäsenille ja varajäsenille kirjeet, jossa kerroin hankkeestamme. Lähes jokaiseen heistä olin myös ottanut puhelimitse yhteyttä. Koska sisareni Marja-Leena Siilinjärveltä oli myös lähdössä Tukholmaan ja oli siksi Helsingissä, hän avusti minua kirjeiden kirjoittamisessa ja postittamisessa.
Matkan jälkeen menin jalkaleikkaukseen. Olin yhdistyksen takia siirtänyt leikkausta kolmella kuukaudella. Ennen sairaalaan lähtöäni yritin soittaa puheenjoihtajallemme, mutta en saanut häntä kiinni. Hänellä oli kyllä kännykkä, mutta hän piti sitä usein kiinni eikä juuri purkanut viestejä. Joskus pohdiskelin, oliko hän niin visu, että odotti saituuttaan minun aina soittavan. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut (blogini xxxx) Marja ei soittanut minulle koko sinä aikana kun makasin jalkaleikkaukseni jälkeen liikuntakyvyttömänä kotonani. Ei soittanut Anita Wetterstrand eikä Terttu Putilakaan. Terttua yritin useampaan otteeseen tavoittaa, mutta hän oli ilmeisesti Algarvessa. Tai Lapissa. Tai Pohjanmaalla. Ei soittanut vaikka pyöritin numeron moneen kertaan. (Kuten olen blogissani 2.4.2010 kirjoittanut) veivasin espoolaisen Heli Jäderholmin numeron sairastamiseni loppusuoralla. Yhteistyökumppanini olivat tottuneet siihen, että olin aktiivinen yhteydenpidossa. Myönnän nyt lusikoineeni useimmille heistä ruuan valmiiksi suuhun. Sovin esimerkiksi tapaamisistamme lobattavien virkamiesten ja poliitikkojen kanssa lähes sataprosenttisesti. Menin vain äärimmäisessä hädässä tapaamaan ihmisiä yksin, mutta lähes kaikki tapaamisemme minä järjestin. "Maria oli valinnut hyvän osan eikä sitä otettu häneltä pois."
Kuvaavaa oli, että puheenjohtajamme keskittyi tontin saannin kriittisimmässäkin vaiheessa käännättämään steinerpedagogiikkaa käsittelevää pikku kirjastaan ruotsiksi. Itse hän ei sitä kääntänyt, mutta istui enemmän tai vähemmän kääntäjän vierellä tulkkaamassa tälle steinerlaista terminologiaa. Samoin hän tähtäsi tammikuun puolessa välissä (2001) olevaan taidehistorian tenttiinsä. Mihin tentti olisi karannut, jos hän olisi sen siirtänyt? Maatessani jalkavaivaisena sängyssäni pohdiskelinkin, näinkö minulle tulee käymään Loppukirissäkin, jos sairastun tai nyrjäytän nilkkani. Apua en saa enempää kuin jos asuisin yksin hornan kuusessa.
Ruotsin matkalla Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton toiminnanjohtaja Marja-Liisa Kunnas oli ehdottanut, että Marja lobbaisi ensi tilassa Saton juristin Jaana Närön kanssa tämän puoluetoverin Suvi Rihtniemen. Koskaan Marja ei tapaamista järjestänyt. Sen sijaan hän valtuutti Närön tapaamaan Rihtniemen yksin, mitä minä pidin hyvin tyhmänä ratkaisuna. Saton juristin ei tullut lobata puolestamme. Liioin en halunnut, että me leimautuisimme poliittisesti mihinkään suuntaan.
Myöhemminkin Marja valtuutti yhdistykseen juuri tulleita jäseniä neuvottelemaan nimissämme ulkopuolisten kanssa. Suurin oli järkytykseni, kun kuulin yhden tulokkaan käyneen Marjan siunaamana yksin Satossa.
maanantai 16. toukokuuta 2011
Kaikenlaista vuodenajasta johtuvaa sählinkiä
En ole kuollut, enkä ole sairaanakaan, vaikka en ole saanut tänne mitään kirjoitettua. Ensin olin paljon poissa kotoani, seuraavaksi oli kaikenlaista vuodenajasta johtuvaa sählinkiä ja projektia. Liiasta menemisestä johtuen en yksinkertaisesti ole saanut kunnolla koottua ajatuksiani, mutta lähipäivinä tilanne korjaantuu eli jatkan tätäkin projektiani.
Ensi sunnuntaina vietämme täällä Roihuvuoressa hanamia. Kaiken mitä et vielä tiedä hanamista, mutta haluaisit tietää, löydät sekä Roihuvuori-Seuran kotisivuilta(www.roihuvuori.com) että muuan päivä sitten ilmestyneestä 28-sivuisesta Hanami-lehdestä, joka on jälleen tehty talkootyönä. Roihuvuoressa ja lähilähiöissä lehti tipautetaan postiluukusta ja mikäli ei sattuisi tipahtamaan (mainokset kielletty, ovi aukeaa vain koodilla jne), lehden voi noutaa ainakin alueen päivittäistavaraliikkeistä sekä kirjastosta. Lehden painos on 20.000, joten siihen voi törmätä yllättävissäkin paikoissa. Ennen pitkää Hanami-lehteä voi lukea sähköisesti seuran kotisivuilta.
Tavataan siis Roihuvuoren vesitornin alapuolella kirsikkapuiden katveessa sunnuntaina 22.5.2011 klo 12 - 16.
Ensi sunnuntaina vietämme täällä Roihuvuoressa hanamia. Kaiken mitä et vielä tiedä hanamista, mutta haluaisit tietää, löydät sekä Roihuvuori-Seuran kotisivuilta(www.roihuvuori.com) että muuan päivä sitten ilmestyneestä 28-sivuisesta Hanami-lehdestä, joka on jälleen tehty talkootyönä. Roihuvuoressa ja lähilähiöissä lehti tipautetaan postiluukusta ja mikäli ei sattuisi tipahtamaan (mainokset kielletty, ovi aukeaa vain koodilla jne), lehden voi noutaa ainakin alueen päivittäistavaraliikkeistä sekä kirjastosta. Lehden painos on 20.000, joten siihen voi törmätä yllättävissäkin paikoissa. Ennen pitkää Hanami-lehteä voi lukea sähköisesti seuran kotisivuilta.
Tavataan siis Roihuvuoren vesitornin alapuolella kirsikkapuiden katveessa sunnuntaina 22.5.2011 klo 12 - 16.
torstai 5. toukokuuta 2011
Uusia tuulia hampaiden hoidossa
Ensimmäinen kosketukseni hammaslääkärien ammattikuntaan tapahtui Oulussa 1940-luvulla. Olin korkeintaan ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Naispuolinen lääkäri kohteli minua niin kovakouraisesti, että hyppäsin hoitotuolista pystyyn ja juoksin ovesta ulos kadulle - kaksoissisareni kintereilläni. Äitimme oli niin viisas, ettei pakottanut meitä palaamaan takaisin vastaanotolle. Hän luotti arvostelukykyymme, vaikka pieniä olimmekin. Tuntien äitini voin kuitenkin kuvitella, että hän oitis tapahtuneen jälkeen myönsi lääkärille kasvattaneensa tyttärensä huonosti eli otti syyn käytöksestämme niskoilleen. Hän ei ruvennut suostuttelemaan meitä. Vuosia myöhemmin samainen hammaslääkäri erotettiin Hammaslääkäriliitosta. En tiedä, mitä tällaisesta piipahduksesta hammaslääkärin luona laskutetaan. En liioin muista, milloin ja missä kipeä hampaani myöhemmin hoidettiin. Kotipitäjässäni ei kuitenkaan minun lapsuudessani ja nuoruudessani ollut hammaslääkäriä. Piti matkustaa verkkaisesti kulkevalla junalla joko pohjoisen, etelän tai lännen suuntaan.
Tuo liki 70 vuoden takainen tapahtuma palautui mieleeni, kun hammaslääkäri Kampin Megaklinikalla taannoin tiedusteli minulta, haluanko puudutuksen ennen hampaan paikkaamista. En tietenkään halunnut. Hammaslääketiede - kuten kaikki muukin medisiina - on viime vuosikymmeninä kehittynyt jättiaskelin. Sitä eivät nuoret eivätkä edes keski-ikäiset tiedosta. Kaukana on se aika, jolloin hammassärystä kärsivälle lapselle tarjottiin - kuten minulle - ainoaksi hoidoksi uunissa kuumennettua kiveä.
Liuta hammaslääkäreitä on vuosien varrella hoitanut hampaitani. Olen asioinut niin yksityisellä kuin kunnallisellakin puolella. Olen myös kuulunut 24 vuotta sellaisen työterveyshuollon piiriin, joka ulottui hammashoitoon asti. Olen käynyt myös kahdella tallinnalaisella hammaslääkäriklinikalla. Niiden kahden käyntini väliin mahtui ensimmäisen klinikan konkurssi ennen kuin olimme päässeet rontgenkuvan ottoa pitemmälle. Seuraavalla kerralla astelin ulkoisilta puitteiltaan hienoimmalle koskaan näkemälleni hammasklinikalle. Olin kuitenkin tilavan ja ylellisen klinikan ainoa asiakas. Minua palveli lääkärin lisäksi kaksi pitkäjalkaista vastaanottoapulaista, jotka tarjoilivat kahvia ja teetä. Ymmärsin heti kohta, että laskun asiakkaalle pitää olla suuri kattaaksen kaikki sellaisesta huoneistosta ja henkilökunnasta aiheutuvat menot. Lasku olikin lähes suomalaista luokkaa. En palannut sinne koskaan uudestaan. Minulle tuli tunne, että lääkäri oli klinikkansa avatessaan ajatellut nimenomaan suomalaisia eläkeläisiä: nämä kyllä pulittaisivat nöyrästi kulut luksööreista toimitiloista.
Erilainen hammasklinikka
Helsingissä olen nyt törmännyt aivan erilaiseen lääkäriasemaan: vaatimattomat, yksinkertaiset puitteet, nopea ajanvaraus, edullinen hinta. Omahoitajani suosituksesta päädyin viime syksynä Helsingin Kampissa avatulle Megaklinikalle. Olin ollut kunnallisella hammaslääkärillä tammikuussa. Silloin minulta paikattiin yksi hammas sekä kehoitettiin hakeutumaan lääkärille seuraavan kerran 1-2 vuoden kuluttua. Minun iässäni sellaisiin odotuksiin ei kuitenkaan ole enää aikaa. Lääkäri ei ollut kiinnostunut sen kummemmin hampaiden puhdistuksesta kuin hammaskiven poistostakaan. Megaklinikan lääkäriltä halusinkin nimeomaan näitä kahta viimeistä toimenpidettä. Yllätyksekseni lääkäri löysi myös yhden pienen reiän.
Istuttuani hammaslääkärin tuolissa yli tunnin poistuin paikalta kevättä rinnassa: tajusin, että historianlehti on ratkaisevasti kääntynyt suomalaisen hammashoidon historiassa. Kokemus oli niin miellyttävä, että haluan muidenkin tietävän siitä. Siksi kirjoitan nyt tätä.
Megaklinikka on uuden palvelukonseptinmukainen hammaslääkäriasema, joka tarjoaa vaihtoehdon kunnalliselle hammaslääkärikäynnille. Lapsia klinikka ei hoida. Muuten se tarjoaa kaikkia perushammashuollon palveluja - yhdellä käyntikerralla. En tiedä, onko logistiikka oikea sana kuvata paikan käytäntöjä. Minun hampaani paikkasi 1995 valmistunut, hellä mutta varmaotteinen naislääkäri. Hän saattoi olla virolainen. Hän tutki huolella suuni hammas hampaalta ja paikkasi sen yhden reiän, minkä löysi. Sen jälkeen hän poistui huoneesta. Työtä jatkoivat suuhygienisti ja hammashoitaja, joilta uteliaisuttani kysyin, minne lääkäri meni. Kotiinko? Ei mennyt kotiin, vaan viereiseen huoneeseen, missä toinen potilas jo odotti.
Suuhygienisti ja hammashoitaja uurastivat hampaideni kimpussa pitkään. Yhteensä makasin tuolissa noin 75 minuuttia. Hinta koko käynnistä suorastaan hätkähdytti: 73,50 euroa. Hoito on siis jopa edullisempaa kuin kunnallinen hammashoito. Megaklinikan edullisuus perustuu siihen, että kaikki tarvittavat hoidot annetaan asiakkaalle yhdellä samalla käynnillä.
Tavallisesi hammaslääkärin vastaanotolla potilas vaihtuu liki 20 kertaa päivän mittaan. Jokaisessa välissä mm. välineet pitää steriloida. Megaklinikka on kuulemma ensimmäinen terveydenhuollon hanke, jossa on onnistuneesti muutettu tuotantoprosessia. Tehottomuudelle on kerta heitolla - ja ulkopuolisten epäilyksistä huolimatta - käännetty selkä.
Megaklinikan toimitusjohtaja on diplomi-insinööriAnssi Mikola. Hänen mukaansa toimintaa ohjataan tuotannonohjausjärjestelmällä. Silloin moniammatilliset tiimit tekevät työnsä tehokkaasti ja kukin ammattilainen keskittyy omaan osaamisalaansa. Kaikki tyhjäkäynti häviää ja hinta pysyy edullisena. Klinikan idean keksi muuan vuosi sitten hammaslääketieteen lisensiaatti Heikki Pilvinen, joka on nyt paitsi klinikan vastaava hammaslääkäri myös hallituksen puheenjohtaja. Sekä Mikola että Pilvinen ovat olleet niin sanotusti monessa mukana. Mikolalla on takanaan mm. kymmenen vuotta konsultin hommia. Hänen kiinnostuksensa oli suuntautunut laajemmallekin kuin vain hampaiden hoitoon: niinpä hän teki aikoinaan HUS:lle selvityksen sekä kaihi- että tekonivelleikkausjonojen purkamisesta, mutta asia ei edennyt selvitystä pidemmälle. Miksihän? Minä alan ymmärtää terveydenhoitomme alennustilaa. Ei uskalleta tehdä parannuksia. Jatketaan samalla lailla vuodesta toiseen asiakkaiden valittaessa yhä äänekkäämmin. Kenen etua se palvelee?
Kun Megaklinikka avasi ovensa, myös keskustelu sähköisessä mediassa alkoi. Klinikka aloitti kuitenkin toimintansa 20 hoitopaikalla ja 50 työntekijällä, nyt työntekijöitä on jo enemmän. Asiakaskäyntejä on ollut seitsemän kuukauden aikana runsaasti. Pilvisen kunnianhimoisena suunnitelmana on laajentaa toimintaa muuallekin suuriin kaupunkeihin. Edellytyksiä on. Minä aion mennä Megaklinikalle seuraavan kerran marraskuussa. En nimittäin usko kunnallista hammashoitoa antavan lääkärin väitteeseen: "Ei se mitään haittaa, vaikka hampaassa on reikä, jos sitä vain ei särje". Viimeksi reikäni sai odottaa paikkaamista seitsemän kuukautta niin, että se piti sitten kun ajan lääkärille sain, poistaa kokonaan. Niiden seitsemän kuukauden aikana röntgenkuvakin hampaastani ehti mennä hukkaan...
Tuo liki 70 vuoden takainen tapahtuma palautui mieleeni, kun hammaslääkäri Kampin Megaklinikalla taannoin tiedusteli minulta, haluanko puudutuksen ennen hampaan paikkaamista. En tietenkään halunnut. Hammaslääketiede - kuten kaikki muukin medisiina - on viime vuosikymmeninä kehittynyt jättiaskelin. Sitä eivät nuoret eivätkä edes keski-ikäiset tiedosta. Kaukana on se aika, jolloin hammassärystä kärsivälle lapselle tarjottiin - kuten minulle - ainoaksi hoidoksi uunissa kuumennettua kiveä.
Liuta hammaslääkäreitä on vuosien varrella hoitanut hampaitani. Olen asioinut niin yksityisellä kuin kunnallisellakin puolella. Olen myös kuulunut 24 vuotta sellaisen työterveyshuollon piiriin, joka ulottui hammashoitoon asti. Olen käynyt myös kahdella tallinnalaisella hammaslääkäriklinikalla. Niiden kahden käyntini väliin mahtui ensimmäisen klinikan konkurssi ennen kuin olimme päässeet rontgenkuvan ottoa pitemmälle. Seuraavalla kerralla astelin ulkoisilta puitteiltaan hienoimmalle koskaan näkemälleni hammasklinikalle. Olin kuitenkin tilavan ja ylellisen klinikan ainoa asiakas. Minua palveli lääkärin lisäksi kaksi pitkäjalkaista vastaanottoapulaista, jotka tarjoilivat kahvia ja teetä. Ymmärsin heti kohta, että laskun asiakkaalle pitää olla suuri kattaaksen kaikki sellaisesta huoneistosta ja henkilökunnasta aiheutuvat menot. Lasku olikin lähes suomalaista luokkaa. En palannut sinne koskaan uudestaan. Minulle tuli tunne, että lääkäri oli klinikkansa avatessaan ajatellut nimenomaan suomalaisia eläkeläisiä: nämä kyllä pulittaisivat nöyrästi kulut luksööreista toimitiloista.
Erilainen hammasklinikka
Helsingissä olen nyt törmännyt aivan erilaiseen lääkäriasemaan: vaatimattomat, yksinkertaiset puitteet, nopea ajanvaraus, edullinen hinta. Omahoitajani suosituksesta päädyin viime syksynä Helsingin Kampissa avatulle Megaklinikalle. Olin ollut kunnallisella hammaslääkärillä tammikuussa. Silloin minulta paikattiin yksi hammas sekä kehoitettiin hakeutumaan lääkärille seuraavan kerran 1-2 vuoden kuluttua. Minun iässäni sellaisiin odotuksiin ei kuitenkaan ole enää aikaa. Lääkäri ei ollut kiinnostunut sen kummemmin hampaiden puhdistuksesta kuin hammaskiven poistostakaan. Megaklinikan lääkäriltä halusinkin nimeomaan näitä kahta viimeistä toimenpidettä. Yllätyksekseni lääkäri löysi myös yhden pienen reiän.
Istuttuani hammaslääkärin tuolissa yli tunnin poistuin paikalta kevättä rinnassa: tajusin, että historianlehti on ratkaisevasti kääntynyt suomalaisen hammashoidon historiassa. Kokemus oli niin miellyttävä, että haluan muidenkin tietävän siitä. Siksi kirjoitan nyt tätä.
Megaklinikka on uuden palvelukonseptinmukainen hammaslääkäriasema, joka tarjoaa vaihtoehdon kunnalliselle hammaslääkärikäynnille. Lapsia klinikka ei hoida. Muuten se tarjoaa kaikkia perushammashuollon palveluja - yhdellä käyntikerralla. En tiedä, onko logistiikka oikea sana kuvata paikan käytäntöjä. Minun hampaani paikkasi 1995 valmistunut, hellä mutta varmaotteinen naislääkäri. Hän saattoi olla virolainen. Hän tutki huolella suuni hammas hampaalta ja paikkasi sen yhden reiän, minkä löysi. Sen jälkeen hän poistui huoneesta. Työtä jatkoivat suuhygienisti ja hammashoitaja, joilta uteliaisuttani kysyin, minne lääkäri meni. Kotiinko? Ei mennyt kotiin, vaan viereiseen huoneeseen, missä toinen potilas jo odotti.
Suuhygienisti ja hammashoitaja uurastivat hampaideni kimpussa pitkään. Yhteensä makasin tuolissa noin 75 minuuttia. Hinta koko käynnistä suorastaan hätkähdytti: 73,50 euroa. Hoito on siis jopa edullisempaa kuin kunnallinen hammashoito. Megaklinikan edullisuus perustuu siihen, että kaikki tarvittavat hoidot annetaan asiakkaalle yhdellä samalla käynnillä.
Tavallisesi hammaslääkärin vastaanotolla potilas vaihtuu liki 20 kertaa päivän mittaan. Jokaisessa välissä mm. välineet pitää steriloida. Megaklinikka on kuulemma ensimmäinen terveydenhuollon hanke, jossa on onnistuneesti muutettu tuotantoprosessia. Tehottomuudelle on kerta heitolla - ja ulkopuolisten epäilyksistä huolimatta - käännetty selkä.
Megaklinikan toimitusjohtaja on diplomi-insinööriAnssi Mikola. Hänen mukaansa toimintaa ohjataan tuotannonohjausjärjestelmällä. Silloin moniammatilliset tiimit tekevät työnsä tehokkaasti ja kukin ammattilainen keskittyy omaan osaamisalaansa. Kaikki tyhjäkäynti häviää ja hinta pysyy edullisena. Klinikan idean keksi muuan vuosi sitten hammaslääketieteen lisensiaatti Heikki Pilvinen, joka on nyt paitsi klinikan vastaava hammaslääkäri myös hallituksen puheenjohtaja. Sekä Mikola että Pilvinen ovat olleet niin sanotusti monessa mukana. Mikolalla on takanaan mm. kymmenen vuotta konsultin hommia. Hänen kiinnostuksensa oli suuntautunut laajemmallekin kuin vain hampaiden hoitoon: niinpä hän teki aikoinaan HUS:lle selvityksen sekä kaihi- että tekonivelleikkausjonojen purkamisesta, mutta asia ei edennyt selvitystä pidemmälle. Miksihän? Minä alan ymmärtää terveydenhoitomme alennustilaa. Ei uskalleta tehdä parannuksia. Jatketaan samalla lailla vuodesta toiseen asiakkaiden valittaessa yhä äänekkäämmin. Kenen etua se palvelee?
Kun Megaklinikka avasi ovensa, myös keskustelu sähköisessä mediassa alkoi. Klinikka aloitti kuitenkin toimintansa 20 hoitopaikalla ja 50 työntekijällä, nyt työntekijöitä on jo enemmän. Asiakaskäyntejä on ollut seitsemän kuukauden aikana runsaasti. Pilvisen kunnianhimoisena suunnitelmana on laajentaa toimintaa muuallekin suuriin kaupunkeihin. Edellytyksiä on. Minä aion mennä Megaklinikalle seuraavan kerran marraskuussa. En nimittäin usko kunnallista hammashoitoa antavan lääkärin väitteeseen: "Ei se mitään haittaa, vaikka hampaassa on reikä, jos sitä vain ei särje". Viimeksi reikäni sai odottaa paikkaamista seitsemän kuukautta niin, että se piti sitten kun ajan lääkärille sain, poistaa kokonaan. Niiden seitsemän kuukauden aikana röntgenkuvakin hampaastani ehti mennä hukkaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)